Part 5

"Karjalan urhoolliset soturit! Joka kerta kun saavun Karjalan rintamalle, voin tervehtiä teitä ja onnitella uusista suurista voitoista. Uudenkirkon, Raivolan, Terijoen ja Rajajoen valloitus on katkaissut viholliseltamme tien Pietariin. Viimeinen taistelu on vielä jäljellä. Karjalan pääkaupungin ja samalla punaryssien viimeisen ja vahvimman tukikohdan valloitus. Valtavaa ylivoimaa vastaan olette te verellänne puolustaneet Karjalaa.

"Nyt kun käsky yli rintaman kuuluu: Eteenpäin Viipuriin!, ei löydy sitä voimaa, joka voisi seistä tätä vastaan. Nyt lyö _Suomen valkoinen armeija_ ratkaisevan iskunsa ja kohta on liehuva _Suomen lippu_ ensi kertaa Viipurin linnan tornissa. Eteenpäin Suomen urhoollinen armeija! Isänmaa seuraa teidän voittokulkuanne!

"Antreassa, huhtikuun 24 p. 1918.

_Mannerheim_."

_Viipurin piiritys ja valloitus_.

Edellä olen maininnut, että _Viipurin_ kaupunkikin jo oli valkoisten hallussa ja punaisten tuki ja turva silläkin taholla siis pettänyt. Kun kuitenkin nämä tapahtumat, Viipurin piiritys ja valloitus, aivan kuin kruunaavat valkoisen armeijan taistelut ja ponnistelut, niin lienee paikallaan lyhyt selonteko niistäkin tässä yhteydessä.

Kuten jo ennemmin lyhyesti mainitsin, oli kenraalimajuri Tollin hyökkäyssuunnitelma seuraava: eversti _Ausfeldin_ ryhmä puhdistaa _kannaksen_ ja katkaisee yhteyden Pietariin, kenraalimajuri _Wilkmanin_ ryhmä hyökkää idästä ja etelästä _Viipuriin_ ja valloittaa kaupungin samaan aikaan kun everstiluutnantti _Sihvon_ ryhmä tuhoaisi vastustajansa _Saimaasta Heinjoelle_ saakka.

Kenraalimajuri Wilkmanin joukot, joita jääkärieverstiluutnantti _Jernström_ johti eteläistä ja eversti _v. Coler_ pohjoista eli Talin kautta Viipuriin hyökkäävää osaa, valtasivat ankaran taistelun jälkeen Kämärän kyliin ja yöllä klo 1.10 Sainion aseman. Seuraavana aamuna, huhtikuun 21 päivänä, valtasivat eversti v. Colerin joukot Talin aseman. Oikean sivustaryhmän tehtävänä oli pidättää vihollinen asemissaan. Niinpä katkaisikin II Karjalan rykmentin XI pataljoonan lähettämä komennuskunta räjäyttämällä radan Kavantsaaren ja Karisalmen asemien välillä keskellä yötä huhtikuun 24 päivää vasten. Mutta kun seuraavan päivän aamuna ryhdyttiin ratkaisuun s.t.s. tuhoamaan vihollista, niin jättikin tämä kuukausien kuluessa vahvasti varustamansa asemat ja pakeni päätä pahkaa Kilpeenjoen ja Juustilan kautta Viipuriin. Vain muutamissa kohdin taisteli se epätoivon vimmalla; muualla se sytytti talot ja varastot tuleen sekä hajautui metsiin paeten täydellisessä epäjärjestyksessä.

Karjalan II ja III rykmentti suorittivat tänään ja seuraavina päivinä odottamattoman suuret tehtävät. Tottuneina vain asemasotaan ja melkein kokonaan puutteellisesti harjoitettuina ei niiltä voitu vaatia marssikestävyyttä ja -kuntoa, mutta siitä huolimatta ne pystyivät antamaan mestarinäytteen. III Karjalan rykmentti, jääkärimajuri Sarlinin johdolla, valloitti Joutsenon ja marssi 26 päivän aamuna Lappeenrantaan. II Karjalan rykmentti, murrettuaan punaisten rintaman _Pihkalanjärven_ kohdalta ja vallattuaan Kavantsaaren aseman sekä Ahvolan ja Oravalan rintamavarustukset, marssi Kilpeenjoen kautta Juustilaan karkoittaen sinne yöpyneet punaisten jälkijoukot, joilla oli uhkana polttaa kaikki rakennukset seuraavana aamuna lähtiessään.

Tämän päivän sotasaalis oli suuri siitä huolimatta, että punaryssät ehtivät tuhoamaan huomattavan osan siitä. Erittäin mainitsemista ansaitsee uudenaikainen panssarivaunu ja ampumatarvejuna Kavantsaaren asemalla.

Jo 27 päivän aamuna valtasivat II Karjalan rykmentin joukot _Hovinmaan_ aseman ja ratsuväki ulotti tiedustelunsa aina rantaan asti. Hitaammin kulkeva jalkaväki seurasi mukana vallaten 28 päivänä _Naulasaaren_ betonivarustukset ja asettuen asemiin lännen puolelle Viipuria.

Nyt oli Viipurin piiritys maan puolelta yhtenäinen, mutta Suomenlahden rantaan lähetetty tykistö saapui, ikävä kyllä, paria päivää liian myöhään estämään punaisten pakoa meritse.

Samaan aikaan valtasivat III Karjalan rykmentin joukot _Simolan ja Vainikkalan_ asemat taisteltuaan epätoivon vimmalla asemiaan puolustavia punikkeja vastaan. Näiden taisteluiden onnelliseen tulokseen vaikutti ratkaisevasti jääkärikapteeni _Pippingin_ johtama tykistö, joka kulki uhkarohkeasti kärjen mukana, joskus ennen sitäkin.

Tällä aikaa supistivat eversti _v. Colerin_ ja jääkärieverstiluutnantti _Jernströmin_ joukot vahvaa saartoketjuaan Viipurin itä- ja eteläpuolella. Tykistön huolellisesti ohjattu tuli sytytti tulipaloja esikaupungeissa ja aiheutti ankaria räjähdyksiä vihollisen ampumatarve-varastoissa _Kolikkoinmäellä_. 28 päivänä seisoivat valkoiset joukot jo _Papulan_ lahden itärannalla Karjalan kaupunginosassa ja varustautuivat hyökkäämään kaupunkiin, saatuaan merkin etelästä käsin osittain palaneen Kolikkoinmäen kautta kaupunkiin hyökkäävien joukkojen etenemisestä.

_Yöllä 29 päivää vasten_ tapahtui sitten tuo kauan ja jännityksellä odotettu _Viipurin valtaus_. Tykistövalmistelun jälkeen marssivat valkoiset joukot vanhaan _Torkkelin_ kaupunkiin ja miehittivät sen. Punaset, joista jo iltayöstä oli suurin osa jättänyt kaupungin, eivät pystyneet tekemään vastarintaa. Vain siellä täällä jokunen yksityislaukaus kaikui yön hiljaisuudessa ja autioilla kaduilla kuului kaameana valkoisten joukkojen vakava astunta.

Mutta _Tienhaaran_ kautta pakoon pyrkiviä punaisia odottikin epämieluinen yllätys: II Karjalan rykmentin joukot pitivät sitkeästi puoliaan ja välittämättä moninkertaisesta ylivoimasta ja epätoivoisesti taistelevasta vihollisesta pysyttivät ne asemansa! Taistelu, joka alkoi klo 1/2 1 aikaan yöllä 29 päivää vasten punaisten pyrkiessä Tienhaaran varustuksista kaikkiin suuntiin, kävi kiivaimmaksi _Naulasaaren_ varustusten luona ja Haminaan johtavan tien varrella.

Jääkärikapteeni Salmisen, vänrikkien E. Heimolaisen ja S. Uskin henkilökohtaiseksi ansioksi on luettava se, että vähäiset saartojoukot pystyivät vastustamaan ja lopulta voittamaankin ylivoimaisen vihollisen, joka klo 7 a.p. antautui menetettyään kaatuneina ja haavoittuneina lähemmä tuhat miestä.

Paitsi joukon viidettätuhatta vankia, saatiin Tienhaaran luona monta vaunua käsittävä uudenaikainen panssarijuna, kokonainen kuormasto ja suuri joukko käyttökunnossa olevia tykkejä ja konekiväärejä sekä runsaasti ampumavaroja.

Tienhaaran taistelun jälkeen oli Viipurin valloitus täydelleen suoritettu ja punaisten viimeinen tuki ja turva otettu. Pohjois-Hämeen kaksipataljoonainen rykmentti, joka oli reservinä seurannut Jääskestä Juustilaan, sai nyt astua etulinjaan jääkärieverstiluutnantti Mandelinin ollessa pakoitettu marssittamaan rykmenttinsä kesken taistelua takaisin Juustilan kautta Papulaan. Vastusta kohtaamatta kulki Pohjois-Hämeen rykmentti kaupunkiin.

III Karjalan rykmentti taisteli jääkärimajuri Sarlinin johdolla vielä monta kiivasta ja kunniakasta taistelua marssien aina Haminan porteille asti, mutta kertomus siitä kuuluu jo toisille.

Riemuiten marssivat valkoiset joukot Viipuriin! Talvisten taistojen ja pimeiden kuukausien unelmat ja toiveet olivat vihdoinkin täyttyneet! Valkoisena valkeni Vapun päivä tänä vuonna! Valkoisena ja vapaana Suomen vapautuksen päivä!

Yleiskatsaus.

Viimeinen punaisten tukikohta oli valloitettu. Suomen lippu liehui Torkkelin linnan harjalla ja valkoinen armeija kiitti Korkeinta kaitselmusta ulkoilma-jumalanpalveluksessa Viipurin urheilukentällä.

Suomen lakia ja järjestystä kunnioittava osa kansaa riemuitsi valkoisen voiton johdosta ja siunasi maanpoveen painuneiden sankarien muistoa sekä rukoili Luojan siunausta vielä eläville vapaustaistelijoille. Valkoiset toiveet täyttivät jokaisen rinnan ja vilpitön päätös työskennellä isänmaan ja kansan eteen kuvastui kaikkien katseista. Vain jokunen epäilijä rohkeni varovaisesti esitellä mielipiteitään ja surupukuiset omaiset hautakumpuja vaiteliaina koristivat.

Suuri muutos oli tapahtunut pimeän talven aikana: Suomen maassa oli taattu työrauha, lain ja oikeuden turva! Suomen maa ja kansa oli itsenäinen, vapaat -- ikeensä alta noussut! Ja noussut oman uskonsa voimalla! Sillä se apu, mikä ulkoapäin -- Saksasta -- saatiin, olisi varmasti jäänyt tulematta, jollei Suomen kansan oma usko oikeutensa voittoon olisi teettänyt niitä tekoja, jotka lopultakin takasivat Suomen kansan voiman! Sitäkin suuremmalla syyllä voimme pitää tätä seikkaa varmana, kun tiedämme, että omien maanmiestemmekin -- jääkärien -- lähtö Saksasta Suomeen auttamaan oli kyseenalaisena ja vain suurilla ponnistuksilla saavutettu!

Ellei Saksan ylin sodanjohto -- Hindenburg ja Ludendorff -- olisi nähnyt asioiden lopultakin ratkeavan valkoisen Suomen eduksi, ellei se olisi katsonut omien etujensa mukaiseksi vielä viime hetkessä tulla "auttamaan" Suomen kansaa, niin ei se olisi koskaan nostattanut joukkojaan maihin Suomen rannoilla.

Näin hankki siis Suomen kansa oman kuntonsa uskolla senkin tervetulleen avun. Taistelu _Taavetin_ asemalla tammikuun 21 päivänä, jossa taistelussa jääkäri _L. Pelkonen_ Pyhäjärveltä (V. 1.) sai surmansa kesken rohkeaa ja neuvokasta yritystään karkoittaa punaiset käsikranaatilla asemarakennuksesta, sekä Karjalan ja Savon miesten rohkea retki Viipuriin eivät jääneet seurauksia vaille: Päättäväinen, pelvoton teko saa aina kannatusta! Sitä, joka ei auta itseään, eivät auta muutkaan!

Ja Suomen kansa auttoi itse itseään! Siksi on se aina hädän tullen saanut apua muodossa tai toisessa ja tulee aina saamaan!

1. Kansan nousu.

Monet syyt olivat vaikuttamassa Karjalan kansan nousuun, monet tekijät yhdessä aiheuttivat jo heti alusta pitäen runsaan osanoton vapaustaisteluun. Kuka lähti omasta alotteestaan puoltamaan lakia ja oikeutta, henkeä ja kotinurkkia, kenellä kylä- tai pitäjäkunnat pakoittavina määrääjinä selän takana seisoivat. Laajalle ulotettu agitatsiooni oli omiaan vetämään välinpitämättömimmätkin mukaan.

Ne kylät ja kunnat, joissa ennen sotaa oli nuorisoseuroja, voimistelu- ja urheiluseuroja, joissa nuorison valistamiseen oli aikaa ja varoja uhrattu, ne kylät ja kunnat valveutuneimpina taisteluun lähtivät. Niinpä Rautjärven pitäjästäkin lähti 326 miestä vapaaehtoisesti vallananastajia ja verivihollisiamme ryssiä vastaan ja Pyhäjärveltä 280 miestä. Edellinen on 6,2 % ja jälkimäinen 3,7 % pitäjän koko väestöstä.

Mutta Rautjärvellä onkin nuorisoseura melkein joka kylässä! Sitävastoin on Joutsenon pitäjässä vain muutamia nuorisoseuroja, niinpä lähtikin sieltä kaiken kaikkiaan 83 vapaaehtoista eli 1,3 % rintamalle siitä huolimatta, että taisteltiin aivan kotinurkista.

Myöskään ei meidän tule unhoittaa sitä vaikutusta, mikä on paikkakunnan johtavilla henkilöillä ympäristöönsä: joko kaikki yhdessä tai ei ollenkaan! Ja Rautjärvellä kokosi kapteeni _Astola_ miehet yhteistoimintaan! Samoin Joensuussa ylioppilas _Paul Veikko Raatikainen_, joka kaatui Jänhiälän taistelussa huhtikuun 5 päivänä Joutsenon rintamalla.

Olojen pakosta jakautui osanotto ja sotilasrasitus epätasaisesti eri kunnille, mutta tietääkseni ei siitä yksikään kunta ole vielä valitusta tehnyt. Kunnia-asiakseen sen ovat katsoneet ja kunniaksi se tulee jäämäänkin!

Edelläolevassa en ole kosketellut tapahtumia Savonlinnan ympäristössä, joka täydelleen lukeutui Karjalan taistelujen piiriin ja josta monta reipasta komppaniaa saapui Vuoksen rintamalle. Älköön käsitettäkö minua väärin, joskin tässä yhteydessä näin lyhyesti julkituon vilpittömät kiitokseni ja rehellisen tunnustukseni niistä ansiokkaista palveluksista, joita Savonlinnan ja sen ympäristön väestö teki valkoiselle armeijalle Antrean rintamalla.

Tulkoon tässä yhteydessä myöskin mainituksi se, että marraskuun "rankaisuretkikunnan" vaikutus oli aivan päinvastainen sille, mitä sillä oli tarkoitettu. Kiivaimmat vastustajansa sai punakaarti sieltä, missä mainittu retkikunta oli eniten rähjännyt. Ja niinpä oli se kaivanut kuoppaa itselleen! Myöskin on täysi arvonsa annettava sille seikalle, että ryssäviha on Karjalassa ollut jo ammoisista ajoista elävänä ja että Venäjästä irti-pyrkimys on jo kauan ollut täysin selvänä karjalaisten tajunnassa. Rinnastaen nämä seikat herkän karjalaisen luonteen kanssa, onkin hyvin ymmärrettävää se, että karjalaiset, tajuten Vuoksen rintaman tärkeyden jo varhain ryhtyivät miehissä puolustamaan kotoisia seutuja ja maakuntansa pääkaupunkia.

Karjalan ja Savon miesten retki Viipuriin on tunnustettava vapaustaisteluumme nähden paljon merkitseväksi teoksi, joskaan sillä ei saavutettu sitä, mitä oli tarkoitettu. Jos tuo joukko, sen sijaan että se nyt marssi suoraan suden suuhun ja oli pakoitettu heti vetäytymään sieltä ulos, jos se olisi pysähtynyt Taliin ja sieltä läsnäolollaan uhannut kaiken aikaa Viipurin rauhanhäiritsijöitä, -- kuten alkuperäinen suunnitelma kai lienee ollutkin, -- niin olisi sen vaikutus todennäköisesti ollut paljon suurempi niihin neuvotteluihin nähden, joita käytiin hallituksen jäsenten ja punakaartilaisten edustajien kanssa Viipurissa. Lausumalta jääköön myöskin arvelut siitä, miten taistelujen vastaisen kehityksen olisi silloin käynyt, kun olisivat asettuneet Talin vahvasti varustettuihin, venäläisten puolustusasemiin ja kaikessa rauhassa muodostaneet taistelurintaman Viipuria vastaan! Mutta kuten jo sanoin, tämä retki on sittenkin ollut merkityksellinen, sillä se oli vapaustaistelumme alkuna; siihen vedottiin Helsingissä ja muualla Suomessa, kun koottiin lainkuuliaista väestöä estämään kapinahankkeita, ja siitä saivat punakapinan johtajatkin ratkaisevan sysäyksen rikollisen yrityksensä alkamiseen! Moraalisesti vaikutti se punaisiin yllättävästi, valkoisiin aineksiin rohkaisevasti. Se järkytti jo alun pitäen ihmisten sielunelämää ja -- ennen kaikkea -- herätti nukkuvankin miehuudentunnon!

2. Tappioluettelo.

Vaikkakin taistelut olivat kiivaat ja vihollisella käytettävänään, voin sanoa, rajaton määrä ampumatarpeita ja aseita, niin olivat tappiomme verrattain vähäiset.

Taistelujen kahtena ensi viikkona oli kaatuneitten luku viikkoa kohti kahdeksan ja haavoittuneiden edellistä viikkoa kohti 12 ja jälkimäistä 8. Kolmannella taisteluviikolla jakautuivat tappiot kummallisesti: kaatuneita oli 16 ja haavoittuneita vain 3. Neljännellä viikolla oli kaatuneita 19 ja haavoittuneita 23.

Tähän asti olivat viikkotappiot, kuten näemme, uskomattomat pienet, enkä ollenkaan ihmettele, jos pahat kielet ja ilkeämieliset ihmiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen parjaamalla Antrean pääesikuntaa ja uskottelemalla herkkäuskoisille, että muka kaatuneitten lukumäärä todellisuudessa oli paljoa suurempi ja että ruumiit piiloitettiin suuriin varastohuoneihin. Tämänkaltaisia juoruja levittivät punaiset ainekset koettaen saada kylvetyksi epäilystä ja katkeruutta kansaan, mutta se oli turhaa. Taistelut toivat ennenpitkää liiankin hyvin ilmi heidän puheittensa perättömyyden, sillä jo viidennellä taisteluviikolla on kaatuneitten luku 32 ja haavoittuneitten 46.

Kuudes viikko oli säästeliäämpi kaatuneihin mutta sitä anteliaampi haavoittuneihin nähden: edellisiä oli 27, jälkimäisiä 105. Sitä seuraavalla eli seitsemännellä viikolla oli huomattavissa joltinenkin aleneminen, kaatuneita 23 ja haavoittuneita 81, mutta maaliskuun puolivälistä eli jo kahdeksas viikko otti sen kaksin verroin takaisin: kaatuneita 41 ja haavoittuneita 176.

Vaikeimpia viikkoja olivat maaliskuun viimeinen ja huhtikuun ensimäinen eli sodan yhdeksäs ja kymmenes viikko. Edellinen vaati uhreikseen 113 kaatunutta ja 369 haavoittunutta, jälkimäinen 130 kaatunutta ja 271 haavoittunutta.

Sitä menoa jos olisi kestänyt kauemmin, niin hukka olisi perinyt, sillä täyte- ja lisä-miehistöä ei ehtinyt vastaavasti saapua rintamalle. Mutta onneksi olikin jo seuraava eli yhdestoista viikko suopeampi, vaatien vain 90 kaatunutta ja 264 haavoittunutta. Ja kaksi seuraavaa, kahdestoista ja kolmastoista viikko vaativat yhteensä vain 92 kaatunutta sekä 410 haavoittunutta, niistä edellinen 60 kaatunutta ja 205 haavoittunutta ja jälkimäinen 32 kaatunutta ja 205 haavoittunutta. Neljästoista vajanainen viikko ehti sekin tempaamaan 24 kaatunutta ja 64 haavoittunutta.

Näiden lisäksi tulee vielä 8 kaatunutta ja 182 haavoittunutta, joista ei ole saatu selville kaatumis- eikä haavoittumis-aikaa eikä paikkaa.

Yhteensä oli kaatuneita 623 ja haavoittuneita 2121.

Kuten jo sanoin, olivat tappiot verrattain vähäiset; kuitenkin kylliksi kalliit, muistaaksemme vastaisuudessa niiden arvon.

Moni kelpo nuorukainen uupui kesken elämäntyötään; moni keski-ikäinen jätti perheensä holhojaa vaille! Mutta isänmaan itsenäisyyden, lain ja oikeuden loukkaamattomuuden, uskon ja isien perinnön puolesta ja eteen tehdyt uhraukset eivät koskaan ole liian suuret, joskin ne saattavat usein tuntua raskailta ja katkerilta.

Taloudelliset tappiot, vaikka olivatkin suuret, eivät kuitenkaan jättäneet sitä kaipausta ja surua, mikä edellämainittujen vapaustaistelijain, sankarien, ennenaikaisesta poistumisesta oli luonnollisena seurauksena.

3. Yhteenveto.

Tästä Suomen vapaus- ja kansalaissodasta v. 1918 kertovat jälkeentulevat polvet vielä vuosisatainkin takaa ja historia on langettava oman jäävittömän tuomionsa siitä. Mutta koskaan ei voida kieltää Suomen kansan oikein ajattelevalta osalta sitä tunnustusta, minkä se on kunnollaan ansainnut! Eikä koskaan tule unhoittumaan Suomen valkoisen armeijan isänmaallinen työ eikä sen esimerkiksi kelpaava kuntoisuus! Rinnan kulkivat siinä herra ja talonpoika, rinnan harmaapäävanhukset nuorien koulupoikain kera! Ja rohkeat, vaivojaan säästämättömät neitoset alttiisti apuaan antoivat, milloin sairaanhoitajattarina tulilinjoilla, milloin taas talouspuuhissa velvollisuutensa täyttivät! Ja kaikki nämä yhdessä tekivät sen, että valkoinen armeija oli luja ja murtumaton!

"Alku on aina hankala", sanotaan ja niin se oli Suomen vapaustaistelussakin. Mutta sitä mukaa kuin asiat kehittyivät ja toiminta laajeni, sitä mukaa se myöskin varmistui ja järjestyi. Voittamalla aikaa, voitti valkoinen armeija monta etua. Punakapinoitsijoilla sensijaan kaikki pyrki menemään sekaisin, vaikka heillä olikin suuri joukko venäläisiä upseereja johtajinaan. Vuoksen rintamallakin todettiin parinkymmenen 42:nnen armeijakunnan entisen upseerin, kenraali Jeremejeffin johdolla, työskennelleen punaryssäin riveissä.

Mutta onni suosi Suomen kansaa monessa suhteessa! Niinpä siinäkin, että taistelut saatiin taukoamaan aikaisin keväällä. Tykistötuli, joka paksun lumen takia ei ollut läheskään niin vaarallinen, kuin mitä se olisi saattanut olla sulalle maalle, ei ehtinyt myöskään tuhoamaan viljapeltoja eikä heinäniittyjä. Toiselta puolen oli, kuten jo olen ennemminkin maininnut, paksusta lumesta se etu, että punaryssät olivat sidotut rautatielinjojen ja maanteiden varsiin. Heillä ei ollut siinä määrin suksia käytettävinään kuin oli vastapuolella, ja ryssäthän eivät sitä paitsi osanneet hiihtää. Näin oli rohkeilla suksijoukoilla tilaisuus hätyyttää punaisia milloin tahansa. Ja kun tähän rinnastaa vielä punaisten alhaisen mieskurin, joka vahtipalveluksessa on erittäin tärkeä, niin ymmärtää hyvin sen hermostuneisuuden, mikä vallitsi heidän joukoissaan.

Myöntää kyllä täytyy, että rohkeitakaan miehiä ei punaisilta puuttunut, mutta massapsykologia vei nekin mukaansa.

Kun hyökkäyskäsky huhtikuun 2 päivänä annettiin, oli punaisten rintama vahvimmillaan: Heinjoelta Saimaaseen asti puolusti sitä n. 7680 miestä, joilla oli käytettävänään 37 eri suuruista tykkiä ja ainakin 44 kunnossa ja toiminnassa olevaa konekivääriä. Tämä vihollinen oli tuhottava vahvoissa asemissaan n. 3178 miehellä, 472 alipäälliköllä ja 109 upseerilla, joilla oli käytettävinään 17 tykkiä hyvin rajoitetuilla ammusmäärillä ja 38 kovasti kuluneella konekiväärillä.

Mutta Karjalan rykmentit täyttivät tehtävänsä ja historian kirjoittajat tulevat aikanaan antamaan arvostelunsa niiden suorittamista sotilaallisista liikkeistä.

Loppusanat.

On usein ihmetelty taistelujen sitkeyttä Raudun aseman luona, on kummastellen kyselty: miksi juuri Ahvola joutui kiivaimpien taistelujen temmellyskentäksi ja miksi punaryssät juuri sitä tietä tahtoivat tunkeutua Antreaan? Samoin on lausuttu mielipiteitä siitä, että esim. Heinjoen kautta tehty hyökkäys olisi taannut punaryssille varman etenemisen ja voiton.

Näihin kyselyihin ja arveluihin voidaan vastata monella eri tavalla. Niinpä voidaan väittää yhtä jos toistakin, eikä niitä voida millään kumota. Minun yksityinen mielipiteeni -- kuten jo olen ennemminkin maininnut -- on se, että punaisten ja ryssien sodankäynti oli enemmän psykologista kuin strategista: tehtiin mitä milloinkin päähän pälkähti ja äänestettiin päälliköt kumoon, silloin kuin yleinen mielipide -- mukavuus -- katsoi sen tarpeelliseksi!

Mitä tulee taisteluihin Raudun aseman luona, niin on niillä luonnolliset selityksensä siinä, että aukeat viljelysmaat ympäröivät hevosenkengän muotoisena kaarena Raudun asemaa ja tarjosivat edullisen puolustuslinjan. Tätä käytti hyväkseen jo jääkärivänrikki _Läheniemi_ vähäisen puolustusjoukkonsa kanssa ja sittemmin "kiviniemen pataljoonan" päällikkö jääkäriluutnantti _Ekman_.

Aivan samoin vaikuttivat Vehkeenniityt ja aukeat viljelysniityt Hannilan ja Kavantsaaren välillä sen, että punaryssät mielellään pyrkivät metsäisiä kukkuloita kohti Ahvolassa: "Vakavampi mainen matka! Lempo menköhön merelle, surma suurelle selälle!"

Jos vihollinen olisi tehnyt hyökkäyksensä sieltä tai täällä, kuten esim. Heinjoelta, olisi sen yritys saattanut paremminkin onnistua, mutta kuka voi sen taata! Muistaen Heinjoen vanhojen miesten testamentinteot ennen tappeluun lähtöä, koulupoikien kiihkoisen innostuksen, miesten ja naisten uhrautuvaisen ja rohkean toiminnan kaikkialla, rintamalla ja sen välittömässä läheisyydessä, uskallan omalta osaltani olla sitä mieltä, että punaryssien olisi ollut yhtä vaikeaa tulla sieltä kuin täältä! Vaikeammaksi olisi niiden etenemisen estäminen käynyt, jos helmikuun 11 päivänä olisi luovuttu Hannilan asemasta ja parhaassa tapauksessa Antreastakin, tai jos eräistä, minulle käsittämättömistä syistä, ei sittenkään olisi oikealla hetkellä saatu valmiiksi harjoitettua ja varustettua 8:tta jääkäripataljoonaa Sortavalasta Rautuun. Silloin olisi täytynyt vetää vasen siipi Suvannon yli, kuten minulla jo oli lupakin. Mutta mitä vaikeuksia siitä taas olisi johtunut puolustukseen ja aikanaan tapahtuvaan Kannaksen puhdistukseen nähden, sen voivat arvioida vain ne, jotka tuntevat paikallisia oloja Karjalan Kannaksella, tai voivat kartoista perinpohjaisesti tutustua niihin.

Kylliksi kauan kesti odotusta näinkin, ennenkuin valkoisen armeijan päävoimat joutuivat ratkaisevaan rynnistykseen Karjalassa. Jääköön historioitsijain ratkaistavaksi, pakoittivatko täysin pätevät syyt valloittamaan ensiksi Tampereen ja sitten vasta Viipurin, kuin myös senkin, oliko tähdellistä ylläpitää matkustajaliikennettä samaan aikaan kuin sotaväen kiireellisen siirron piti tapahtua Keskisuomesta Karjalaan. Ottaen huomioon sen, että Tampere valloitettiin jo huhtikuun 5 päivänä ja Viipurin valloitukseen voitiin ryhtyä vasta kolmen viikon kuluttua, tuntui kriitillisissä oloissa odottavasta sotaväensiirtely tarpeettoman pitkäveteiseltä.

Mutta kolme Karjalan rykmenttiä erikoispataljoonineen pystyivät täyttämään ne tehtävät, jotka Suomen tasavallan sotajoukkojen ylipäällikkö sähkösanomamääräyksellä oli antanut:

1) mihin hintaan hyvänsä suojella Savon rataa,

2) puolustaa Vuoksen rintamaa ja

3) -- jos mahdollista -- estää joukkojen siirtelyä Viipurin--Pietarin radalla.

Kumma kyllä, saapui tähän viimeiseen tehtävään nähden kielteisiä määräyksiä aivan viime viikkoina ennen Viipurin valtausta. Mutta siihen lienevät olleet omat pätevät syynsä siihenkin. Sillä aikaa ehtivät punaiset kuitenkin kuljettaa Venäjältä suunnattomia määriä kaikellaista tappotavaraa, aseita ja ammuksia, jotka kyllä tuottivat meille tuntuvaa vahinkoa, mutta lisäsivät myöskin sotasaaliimme suuruutta!