Part 9

Silloin Maurin reippaus oli lopussa. Masentuneena, mieli painuksissa hän kulki koko päivän. Kaikkensa hän oli koettanut ja vastalahjaksi saanut kuin iskun sydämeensä.

Illan hiljetessä hän koetti puhua Margitille.

-- Tiedäthän, että soisin sinulle iloa ja virkistystä. Mutta etkö jaksaisi voittaa matkahaluasi? Me tekisimme täällä minkä voimme.

-- Mitä? Sehän on aikaa päätetty asia. Ethän sinä minua kustanna, vaan isä.

-- En, -- sanoi Mauri surullisesti. -- Ei minulla olisi varojakaan. Tämä vuosi on vienyt jo enemmän kuin talo kannattaa.

-- Minähän lähden äitini seuraksi. Tietysti, kun sellainen tilaisuus tarjoutuu! Voimani ovat heikontuneet, sen on lääkärikin sanonut. Olen ollut kuin vanki koko vuoden, minun täytyy päästä irti.

-- Mutta lapset?

-- Itsehän toimitit heille Matleenan. Kiitos, Mauri, se oli minun pelastukseni. Kyllä hän taitaa olla hyvä ihminen, vaikka hän on tekopyhä.

Maurin silmät välähtivät.

-- Margit, älä hänen hurskauttansa halvenna! Hän rukoilee sinunkin puolestasi -- ja minun. Hänellä on se voima, jota me tarvitsisimme. Sitte sinäkin jaksaisit.

Margit katsoi hämmästyneenä mieheensä. Noin varmasti ja voimakkaasti Mauri harvoin puhui häntä vastaan.

-- Älä vaan rupea sinä samanlaiseksi! -- sanoi hän kuin hädässä. -- Minä en tahdo kuulla pastori Koitereen saarnoja enkä Matleenan virsiä. Oh, kyllä minä olen hermostunut. Sinä olet tyly, ellet soisi minun lähtevän.

-- En soisi lasten jäävän ilman äitiänsä, enkä meidän yhä etenevän toisistamme, -- sanoi Mauri. -- Voi Margit, minähän rakastin sinua! Sinä tulit omakseni, ja minä odotin sinulta onneani.

Hän raotti sydämensä sisintä -- valitettavasti hän ei sitä usein ollut tehnyt. Jo heidän avioliittonsa ensi viikkoina se ovi oli hiljaa sulkeutunut. Vieläkö hän uskalsi toivoa muutosta? Tuskin. Ihme siihen olisi tarvittu. Itse hän oli kokenut, että vaikeuksia voi kestää ainoastaan nöyrtymällä Jumalan tahtoon. Kuinka vieras se maailma oli Margitille, sen hän huomasi tänäkin iltana kyllin selvästi. Margitin sydän oli varmaan joskus tuntenut kolkutuksen, mutta tahto ei pysähtynyt kuuntelemaan eikä avaamaan.

Nuori rouva heltyi Maurin sanoista.

-- Sinä olet kiltti -- oikeastaan sinä olet hyvin kiltti, -- sopersi hän, -- mutta ymmärräthän, etten voi jäädä, kun kaikki on jo järjestetty. Mauri kulta, ymmärrätkö?

-- Minun täytyy siihen tottua, -- vastasi Mauri.

Hiljaa hän lähti huoneesta. Hänen yrityksensä oli mennyt hukkaan ja toivonsa heikko kipinä sammunut. Ei hän itsekään uskonut sen enää viriävän.

Viikkoa myöhemmin Pekka valjasti Lakla hevosen keveiden, kahdenistuttavien ajoneuvojen eteen. Isäntä oli niin käskenyt. Kuului saattavan rouvaa kaupunkiin. Suuri matka-arkku vietiin eri hevosella.

-- Jo se taas menee, -- murahteli Pekka. -- Menköön vaan. Ei häntä meikäläiset näe kotonakaan. Nyt isäntäkin pääsee töihin, ettei tarvitse olla liepeenkantajana.

Lastenhuoneessa Margit itki, syleillen ja suudellen pienokaisia, Heliä kiihkeimmin ja hellimmin. Kun Lakla kiiti kylätietä, silloin hän jo hymyili Maurille. Mitä kauvemmas ehdittiin, sitä enemmän hänen silmänsä selkenivät. Talot, metsät ja pellot vilahtivat ohitse. Pian kaupungin kirkontornit häämöttivät lakeuden takaa, jo rakennuksetkin alkoivat näkyä; nyt kiesit keikkuivat kivetyllä kadulla ja ajettiin asematalon eteen. Veturi huohotti ja puhisi, vaunut jyskien kiitivät teräsrataansa, kunnes pysähtyivät odottavina, kutsuvina. Margit tunsi kuin sähköä jäsenissänsä. Kivihiilen savukin toi mieluisia muistoja; se oli kuin henkäys muilta mailta.

Margit heitti Maurille hyvästit hetkellisellä hermostuneella hellyydellä, mutta sydän sykki lähtöinnosta yhä pakottavammin. Yhdysasemalla hänen piti kohdata äitinsä. Nyt kellonsoitto, vihellys... Oi, mikä hurmaava vapauden tunne! Ulos avaraan, ihanaan maailmaan!

Vaunun nurkassa hän otti laukustansa matkaoppaan, jonka sisään oli pistetty ennen saapunut kirje, Elsen käsialaa. Margit levitti sen ja silmäili sitä mielenkiinnolla uudelleen: -- "R:n kylpypaikka, viehättävä laakso huviloineen, ruusutarhoineen, ympärillä mahtavat lumivuoret. Ajattelehan, jos tapaisimme toisemme siellä! Olen oikein hyvilläni, kun minun ei tarvinnut matkustaa äidin kanssa vanhan tädin hautajaisiin. Hän oli upporikas, tiedätkö. Me saamme periä paljon ja pääsemme nyt elämään vapaasti. Raimund ei olisi voinut keksiä parempaa lepopaikkaa lomakseen. Se on pieni kaupunki, melkein kuin maakylä, mutta kylpyvieraat ovat sitä enemmän yhdessä ja osaavat huvitella ja nauttia. Tule, Margit! Sinun pitää muuttua nuoreksi ja iloiseksi taas, me autamme sinua. Jos vaan haluat, tilaamme huoneet äidillesi ja sinulle. Minusta on ihastuttavaa tutustua äitiisi. Kuule, sitte me kiipeämme vuorille ja annamme tuulen viedä kaikki surut! Rakas pikku Margit -- se on oikeastaan väärin ja hirveätä, että sinä et tullut onnelliseksi... Mitä me siihen voisimme tehdä?"...

-- Niin, mitä? -- Margit sulki kirjeen huoahtaen. -- Oh, ei maksa vaivaa katsella taaksepäin nyt. Se vaan sumentaa mielen.

Hän oli epäillyt, kuinka hän voisi kohdata Raimundin. Viime kirjeessään hän oli uskonut Elselle Wienin salaisuuden. Mutta Else oli vastannut, että Margit voi olla huoletta. Hän oli puhunut veljensä kanssa kirjeen saatuansa, ja Raimund oli sanonut, ettei hän mitään elämässänsä niin pahoitellut kuin sitä sydänsurua, jonka hän kerran tuotti Margitille. Hän tekisi mitä tahansa, jos sen voisi hyvittää. Jos Margit rouva tahtoi ja suvaitsi -- ellei hänelle ollut vastenmielistä -- silloin Raimund puolestaan tarjosi hänen käytettäväksensä koko loma-aikansa. Hän oli valmis opastamaan vuoripoluilla, jotka hän tunsi, lyömään tennistä, lukemaan ääneen... Hän pyysi, että he entiset unohtaen tapaisivat toisensa sovitettuina ystävinä. Syyskesä -- nuoruuden jälkikesä... Melkeinpä siltä tuntui Raimundista. Mutta ehkä Margit tunsikin pelkkää kukkivaa nuoruutta...

"Ei", oli Else sanonut veljellensä, "hänkin väittää nuoruutensa haihtuneen".

Miksi hän olikin sen kirjoittanut Elselle? Sillä nyt hän _oli_ nuori, _tahtoi_ olla nuori! Heidän seurassansa ei voinut muuta olla kuin nuoruuden kukkimista, vaikkapa talven lumessa...

6.

Kyllikki ryhtyi kansakoulutyöhönsä lämpimän sydämen koko liekehtivällä innolla. Oppilaat jaettiin niin, että hän sai pienimmät, vastatulleet. Ne katsoivat häneen luottavasti avoimine kirkkaine silmineen, ja hän tahtoi antaa heille parhaintansa. He lukivat Luonnonkirjasta, että "Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan. Hän on luonut maan. Hän on minutkin luonut." Kyllikki kertoi heille enemmän tästä hyvästä, suuresta Jumalasta. -- Hän on minun Isäni ja teidän Isänne myös. Hänen Poikansa, rakas Vapahtajamme Jeesus, sanoo meitä sisariksensa ja veljiksensä. Te olette Jeesuksen pikku siskoja ja veljiä, korkean Kuninkaan lapsia. Taivaassa te saatte kruununne, jos pysytte hänen ominansa. Tahdottehan tulla kilteiksi lapsiksi ja rakastaa häntä, joka on niin hyvä? -- Kuinka he kuuntelivat! Oli aivan kuin taivas olisi päilynyt noista monista silmäpareista. Kyllikki olisi sulkenut koko luokan syliinsä, jos olisi voinut.

Ulkona pihalla hän muodosti piirin ja lauloi heidän kanssaan kalasista, lintusista ja ketusta, joka juoksi yli järven. Äskeiset totiset silmät välkkyivät ja nauroivat.

"Saammeko, saammeko laulaa jäniksien laulun?"

Kaikki hyppivät jäniksinä, opettajatarkin. Oli äärettömän hauskaa. Hän luki riemua ja harrasta kiintymystä heidän koko olennostansa. Nuolena he tottelivat, kun hän käski, ja muutamassa hetkessä kaikki istuivat jälleen luokassa laskutaulujen ääressä.

Tätä työtä Kyllikki oli toivonut ja uneksinut. Se vastasi hänen iloisimpia odotuksiansa, ylikin kaiken määrän. Hän oli valmistautunut tarvittaissa panemaan pahankurisia veitikoita nurkkaan, mutta he taipuivat jo sanoista ja katseista. Ensimmäiset viikot olivat selkeintä, herttaisinta päivänpaistetta.

Tuli kyllä huoliakin, ennenkuin Kyllikki osasi arvata. Torpan pikku Liisan sormustin katosi ja löytyi naapuritorpan Maijun taskusta. Mikko ja Matti tappelivat koulutiellä, jotta toinen sai kuhmun ja haavan otsaansa. -- Koulu ei ole tarpeeksi, -- ajatteli Kyllikki. -- Minun täytyy sunnuntaisin koota heidät luokseni. Silloin he saavat enemmän kuulla ja laulaa Jeesuksesta, ja pahat pienet sydämet muuttuvat kilteiksi.

Sitte Kyllikki alkoi tarkata lasten pukuja. Muutamat olivat aina likaiset ja repaleissa. Hän neuvoi heitä peseytymään ja pitämään sileinä esiliinojansa, ja käsityötunnilla hän opetti parsimista ja paikkaamista. Mutta samalla johtui hänen mieleensä: -- Minkälaista lienee heidän kodeissansa?

Hän rupesi joka päivä joutohetkinänsä kävelemään taloihin ja mökkeihin. Uusi laaja vaikutusala aukeni hänen eteensä ja samalla paljo ilon ja ajatuksen aihetta hänelle itsellensä. Hauskinta oli löytää entisiä isänaikaisia lapsuudentovereita. Kyllikin mieleen johtui, että pitäisi koota heidät kaikki. Eivätkö he laulaisi mielellänsä? Tai ehkä he kokoontuisivat lukuiltoihin ja leikkihetkiin?

Olihan lähetysompeluseura olemassa, mutta siihen kuului harvoja nuoria. Pastori Luoto oli jo käynyt kysymässä Kyllikkiä siihenkin. Hän oli mennyt ja viihtynyt hyvin. Mutta ikätoverit ja sitäkin nuoremmat -- ne olivat yhä hänen sydämellänsä.

Kyllikki oli järkevä, samalla kuin innokas. Pian hän huomasi suunnittelevansa niin paljon ja monenlaista, että hänen voimansa ei kaikkeen riittänyt. Kuka avuksi? Opettaja Tolonen oli kirjatoukka, seurassa mykkä kuin kivi; ei hänestä ollut ulospäin toimimaan. Rouva ei sietänyt Kyllikkiä eikä hänen puuhiansa. Pastori olisi varmaankin ollut altis työkumppani. Miksi Kyllikki ei häntä pyytänyt? Niin, siksi -- pastorilla oli aivan liian taajaan asiata kansakoululle.

Mutta Maurihan oli ennen useasti kirjoittanut halustansa valistustyöhön. "Minulla ei ole alottajaluonnetta, minä odotan sinua. Oikein sydäntäni painaa kaikki mitä pitäisi tehdä." Ehkä hän nyt hyvinkin ryhtyisi mukana toimeen -- hän oli yksin, ja varmaan tuntui tyhjältä emännättömässä kodissa.

Sopiko Kyllikin kääntyä Maurin puoleen? Uskalsiko hän?

Kyllikki ojentausi suoraksi. Miksikä ei? Hänen tuntonsa oli puhdas ja mielensä vapaa. Ei hän etsinyt omaansa, vaan kansan parasta.

Lehtoniemeen tullessansa hän tapasi Maurin pienokaisten vuoteiden vierestä. Hän syötti heitä pulloista, hyväillen, pajatellen. Se näky oli kaunis ja liikuttava. Mauri koetti läsnäolollansa ja hellyydellänsä korvata äitiä, joka viipyi poissa.

Hämillään hän nousi tervehtimään, ravistaen pari maitopisaraa takkinsa hihasta. -- Kyllikki -- miten he johtivat sinut tänne? Odota, mennään saliin. Minä vaan huvikseni vähän vaalin näitä...

-- Ei, ei suinkaan. -- Kyllikki pidätti innokkaasti. -- Anna minun puhua asiani täällä. Tui tui, lapset... Oi, katso, pikku Tapani hymyilee minulle! Näetkö, Heli myös! Hepä ovat herttaiset... eivät vierasta ensinkään. Ja kasvaneet noin paljon! Kuinka vanhat he nyt ovatkaan? Viidennellä kuukaudella...

-- Isän kultamurut, -- Mauri katseli heitä äärettömän hellästi.

-- Hoitaja on varmaan hyvä, koska he menestyvät kuin kukkaset, -- sanoi Kyllikki.

-- On, Matleena. Kyllähän sinä hänen tunnet. Imettäjän olen lähettänyt pois, hän kävi ihan mahdottomaksi. Myöskin sisäkkö on lähtenyt; hän ei viihtynyt enää. Kunhan vaan Margit voisi olla huolehtimatta...

Tietenkään Mauri ei kertonut, että hän oli saanut vaimoltansa perin närkästyneen ja kiihottuneen kirjeen. Lähdettyäni pois menettelit juuri vastoin tahtoani. Äitikin sanoo, että se oli pahasti, oikein itsevaltaisesti tehty. Kun minä tulin Pauliinan kanssa toimeen, piti kai sinunkin tulla. Ja lopuksi olette karkoittaneet Signenkin, minun parhaan apulaiseni! Hänkö nyt taloa hallitsee, se sinun veisaava suosikkisi, josta minä en tosiaankaan olisi huolinut, ellen olisi ollut liian uuvuksissa? Tee sitte mitä tahdot -- vastaa itse kaikesta...

-- Niin, minä vastaan Jumalan avulla, -- oli Mauri päättäväisenä ajatellut. Kuinka Margit _voi_ niin kirjoittaa Matleenasta, auttajastansa? Oliko se pyhimmän vihaa, tietoiseksi kasvanutta, oliko pelkkää lapsellista harmia tai hetken ärtymystä? Maurin mietteet taas kulkivat näihin kysymyksiin, mutta kädet asettelivat pienokaisten ateriavarusteita.

-- Sinä et ennen ollut käytännöllinen, -- sanoi Kyllikki, jonka kummasteleva katse seurasi Maurin askartelemista lastenhoidossa. -- Rakkaus on ihmeellinen opettaja.

-- Rakkaus -- niin, sekin -- ja vaativa elämä, -- vastasi Mauri. -- Hän pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin ajatuksia torjuaksensa. -- Kas tässäpä jo Matleena tulee. Nyt pääsemme puhumaan sinun asiastasi. Käy edes tänne ruokasaliin.

Mielihyvällä Kyllikki huomasi pöydällä oman sinikelloliinansa. Ei hän aprikoinut, miten se nyt juuri sattui siinä olemaan, eikä hän suinkaan olisi arvannut, että Matleena oli sen kaapista pujahuttanut esiin, nähdessään "neidin" tulevan. Kotirannan rouvasta Matleena aina oli kovin pitänyt, ja nyt oli Kyllikki voittanut hänen suuren suosionsa. Hän lauloi niin kauniisti ompeluseuroissa ja hymyili kuin hyvä enkeli.

Kyllikki teki selkoa tuumistansa nuorison hyväksi.

-- Tulin auttajaa hakemaan, mutta nyt, Mauri, en pyydäkään sinua. Näenhän, että sinulla on kätten täydeltä tehtävää, ehkä liiaksikin. Sinä et kaipaa työtä, vaan virkistystä.

-- Joskus työ on paras virkistys, -- vastasi Mauri.

-- Niin, -- Kyllikki innostui, -- sinulle omat pienokaisesi ja minulle omani -- koko rakas, suuri parvi. Jumala ei jätä ketään osattomaksi.

Taas Mauri tuli ajatelleeksi: -- Puhuuko hän minusta? Vai onko hänkin tuntenut osattomuutta? Hänhän on nuori ja iloinen, saanut mieluisan, toivotun työalan, ja pian hän ehkä on onnellinen morsian... Matleena on kertonut, että koko ompeluseura sitä odottaa. Pastori Luoto rakastaa häntä.

Kun Mauri ei vastannut, luuli Kyllikki sanoneensa enemmän kuin yksinäinen, puolison sydäntä kaipaava jaksoi omistaa itsellensä. Hän kiirehti lisäämään: -- Ja osattomat -- jos niitä lie -- ja onnelliset -- kaikki lepäävät Jeesuksen sydämellä. Siinä on hyvä olla.

-- Sano, miten minä siihen pääsen?

Tätä kysymystä Mauri oli mielessänsä pidellyt, tätä tilaisuutta ja hetkeä janonnut ja toivonut siitä illasta asti, jolloin Matleena hänelle ensi kerran puhui uskon onnesta ja autuudesta.

Kyllikki näki hänen hätänsä ja käsitti hänen kaipauksensa ilman pitempiä selittelyitä, ystävän koko hellällä ymmärtämyksellä.

-- Se on yksinkertainen asia, -- sanoi hän hiljaa, -- ei muuta kuin tuomme kaikki syntimme Jeesukselle, ja hän antaa rauhan. Sitte meillä on voima vaeltaa eteenpäin.

Synnit? Niin, kaikki ihmiset ovat syntisiä, tietysti hekin molemmat luettuina niihin -- ja kuitenkin Maurista tuntui melkein käsittämättömältä, että Kyllikki puhui synnistä niinkuin omanaan. Hän, puhdas ja jalo, tytöistä parahin! Voiko mikään asia niin raskauttaa hänen tuntoansa, että _se_ hänet ajoi Jeesuksen luo?

-- Minä haluaisin nähdä syntini, -- sanoi Mauri.

-- Jumalan kirkkauden edessä koko elämämme näkyy synnin sumentamana, -- vastasi Kyllikki.

-- Siis minä kuitenkin olen rikkaan nuorukaisen kaltainen, -- ajatteli Mauri. -- Hän ei tuntenut syntejänsä, enkä minäkään. Missä minä olen poikennut Jumalan tieltä? Mitä Jeesuksella on sanomista minulle?

Kyllikin lähdettyä hän jäi sitä tutkimaan. Hänen sydämensä pitkä kaipuu tuntui äkkiä niin polttavalta ja pakottavalta, että hänen täytyi syrjäyttää kaikki muu sen edestä. Hän meni huoneeseensa ja laskeutui polvillensa. -- Jumala, näytä minulle syntini! -- rukoili hän palavasti.

Hän sai ne nähdä. Hän kuuli ne korvissansa. Oli kuin koko ilma hänen ympärillänsä olisi suhissut yhtä nimeä: Margit, Margit!

Taas hän piteli käsissänsä kirjettä, äsken saapunutta. Hän oli murtanut kuoren ja luki lentäviä rivejä. Hänestä tuntui, että ne niin olivat kirjoitetut -- kuin nuolina, jotka sattuivat kipeästi...

"Kylpykausi lähenee loppuansa. En tiedä, mitä sitte teen. Minua kammottaa pimeä ja pakkanen ja ahdas ilma, jota en jaksa hengittää. Jos saan seuraa ystävistäni, lähdemme ehkä etelään. Teidänhän on hyvä siellä -- ettehän te minua kaipaa..."

Mauri tuijotti kirjeeseen. Yhä tuo sama: "Ettehän te kaipaa." Entä hän? Eikö yhtään, yhtään hellää sanaa?

Tulihan sekin... "Joskus itken teitä ja itseäni. Pikku Heli, pikku Tapani -- suutele heitä, Mauri! Miksei joku toinen ole heidän äitinsä? Silloin sinä olisit onnellisempi, ja he myös."

Koko totuus iski Mauriin juurilta järkyttävänä voimana. -- Minä ja he -- ja hän -- oi Jumala, emmekö siis koskaan voi onnellisiksi tullakaan? Oliko se erehdys pohjiltansa? Minä luulin hänen rakastavan minua, mutta hän ei rakasta. Luulin itse rakastavani häntä, mutta sekin oli haavetta. Olin vain lainannut hänen piirteensä unikuvalleni. _Hän_ oli minulle outo ja vieras. Nyt olen tehnyt onnettomaksi hänet ja itseni.

Jumala, armahda minua! Koko avioliittoni on ollut synti ja erehdys. Millä minä sen korjaan?

Kerran Kyllikki kirjoitti minulle jotakin pimeistä poluista, joihin valo loistaa... Se oli rovastinkin muistolause minulle: "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko..." Mutta tieni ei ollut Jumalan tie, ei tämä pimeys ole hänen luomansa. Jumalan tie aina valkenee. Matleena sanoi jo silloin, että olin valinnut maailman lapsen... Mitä pyysinkään puolisoltani? En sydäntä, joka oli Herran, en muuta kuin unelmien satuhohdetta. Se on poissa nyt, ja jäljellä on suuri murhe.

Hän lähtee etelään, koska hän kammoo minun kotiani. Mutta kerran sekin matka loppuu, ja hänen täytyy palata -- vasten tahtoansa... Oi Margit raukka, raukat me molemmat -- mitä sitte tapahtuu?

Minä olen syypää. Minä en valvonut. Minun olisi pitänyt valita Jumalan tie, mutta otinkin omani. Ei ole pääsyä puoleen eikä toiseen. Herra, armahda sinä meitä!

Mauri itki yksinäisyydessä kuumia, vuolaita kyyneleitä. Hän kertoi Jumalalle onnettomuutensa ja tunnusti syntinsä. Kyllikki oli ollut oikeassa -- koko elämä näkyi synnin sumentamana. Yhdestä suuresta synnistä kasvoi kuin musta hämähäkinverkko, jonka langat punoutuivat kaikkialle. Hän oli vangittu verkkoon -- omaan valmistamaansa. Toisenkin hän oli kietonut siihen, ja sen silmukat puristivat lapsia, hänen rakkaitansa, viattomia...

Tällaistako oli synnintunto? Tätäkö hän oli rukoillut itsellensä? Mutta se oli kamalaa -- se oli epätoivon tuskan pimeys, jota ei jaksanut kestää.

-- Herra, Herra, ole minulle armollinen! -- huusi Mauri sydämensä pohjimmasta syvyydestä.

7.

Seudulla herätyksen tuulet puhalsivat. Mistä ne olivat tulleet -- minne menivät -- ken voi sen sanoa ja tietää. Humina kuului niin väkevästi, että surutonkin kansa kysyi, mitä oli tapahtumassa.

Kappalaistalo oli liikkeen keskuksena. Ihmiset, jotka sunnuntaina kirkossa olivat heränneet pelastuksestansa huolehtimaan, kokoontuivat arki-iltoina paimenensa ympärille kuin karitsat, jotka hakevat turvaa rajuilmaa vastaan. Pastori Koitere piti joka ilta renkituvassa lyhyen hartaushetken perheväellensä. Jokainen seurakuntalainen, joka sattui saapuville, oli tervetullut, se tiedettiin vanhastaan. Nämä hetket alkoivat nyt muodostua kokouksiksi, joihin lähdettiin kylältä varta vasten. Yhdessä veisattiin, yhdessä luettiin, rukoiltiin ja kiitettiin Herraa. Moni eksyvä löysi rauhan ja yhä uusia heräsi. Kahdenkeskisiä puheluja pastorin ja hänen vaimonsa kanssa jatkui useasti iltayöhön. Silloin levitettiin olkikupoja tuvan ja keittiön lattialle, ja vieraat yöpyivät yksinkertaisen, vierasvaraisen kodin hyvään suojaan.

Pastori ja hänen rouvansa iloitsivat, niinkuin hiljaiset kylväjät, jotka näkevät kauniin, vihannan oraan pellollansa. Mutta iloitessaan he sanoivat toisillensa: -- Eloa on paljon ja meitä vaan kaksi. Me pyydämme auttajia Herran työhön.

Pastori Luoto saapui mielellänsä virkaveljen avuksi puhumaan hätääntyneitten, etsivien ihmisten kanssa. Hänellä oli lempeä olento ja hyvä kyky lohduttaa murheellisia. Rouva Koitere puolestaan ei tietänyt ketään, joka ymmärsi nuoria niin hyvin kuin Kyllikki Kotiranta, hänenkin lastensa ihailtu, rakastettu opettajatar. Kyllikki kiitti Jumalaa työmuodosta, joka nyt etsimättä aukeni hänelle. Tämä oli parempaa ja ihanampaa kuin kaikki hänen omat suunnitelmansa. Se ei ollut kenenkään ihmisen tekoa, se oli taivaasta annettu. Sentähden hän kutsuttuna meni rauhallisesti, vaikka pastori Luotokin joka kerta joutui työtoveriksi.

Ei ollut enää kellekään salaisuus, että Koivun nuori agronoomi myös oli heränneitten, etsivien joukossa. Hän ei hävennyt tulla pappilan tupaan ja nöyrästi istuutua peräpenkille Mäkelän rengin ja Kantatorpan vaimon viereen. Santtu poika oli tullut isännän rattailla, päästäkseen selityksen ajaksi käymään kotiinsa, joka oli kappalaistalon maalla. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa olivatkin saapuneet kokoukseen. Poika katsoi pitkään ja jäi heidän viereensä. Hän tuli syvästi liikutetuksi ja painui polvillensa muiden mukana, ennenkuin ilta oli kulunut loppuun. Seuraavalla kerralla hän hiipi ujosti Maurin luo, pyytäen, että isäntä ottaisi hänet taas kanssansa.

Mauri muisti omia turhia kasvatusyritteitänsä Santun suhteen. Ei hän ollut saanut poikaa edes tupakasta luopumaan. Nyt Jumalan Henki oli alkanut kasvatustyönsä.

Pastori Koitere puhui syntien anteeksisaamisen lahjasta. "Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä." Voimakas herätyssaarnaaja oli tänä iltana vaihtunut armon ja lohdutuksen sanansaattajaan. Hänen huuliltansa tulvi sanoja, jotka kumpusivat täyden täydestä sydämestä, Jeesuksen ristin valtaamasta.

-- Minunkin syntini -- se puhdistaa siis minunkin syntini, -- kaikui hiljaa Maurille, niinkuin lähteen solina erämaan matkustajalle.

-- Tunnustakaamme syntimme, niin Jeesus ne ottaa pois, -- sanoi pastori hartaalla, kutsuvalla vakavuudella.

Santtu poika Maurin vieressä purskahti ääneen itkemään.

-- Isäntä, minä varastin nauriita, -- sopersi hän kuiskaten, niin että Mauri tuskin kuuli nyyhkytysten seasta.

Santun toisella puolella istuva vaimo erotti sanat, ja hänkin puhkesi itkuun. Yleinen liikutus sai vallan; harvat tiesivät, mistä se oli alkunsa johtanut. Pastori keskeytti puheensa, polvistuen rukoukseen yhdessä kaikkien kanssa.

-- Jeesus, me tunnustamme sinulle syntimme, jokainen erikseen. Ota ne pois. Ota meidät vastaan ja anna rauhasi tulla lupauksesi mukaan! Aamen.

Seurasi syvä hiljaisuus. Ilmassa liikkui rukouksen Henki. Kukin rukoili itseksensä, monien seurassa ja kuitenkin kahdenkesken Herransa kanssa. Sitte alkoivat kiitokset kohota. Ääni joukosta ylisti Jumalaa pelastuksesta. Vielä toinen, kolmaskin. Sitte pastori nousi, kehoittaen yhteiseen kiitoslauluun. Kyllikki alotti sen heleällä äänellänsä:

"Veisaelkaamme armosta Jeesuksen!"

Santtu kohotti kasvonsa ja katsoi isäntäänsä ilosta loistavin silmin. Mauri puristi hänen kättänsä. -- Pikku veli, -- olisi hänen tehnyt mieli sanoa. Hänen omatkin silmänsä säteilivät. -- Olen löytänyt, olen sen löytänyt! -- riemuitsi äsken vielä murheellinen sydän.

Kun ensimmäinen laulu oli loppunut, alotti _hän_ toisen, kysymättä, odottamatta kenenkään ehdotusta.

"Oi minkä onnen, autuuden se usko myötään tuo..."

Matleena, vanha Matleena, jospa hän nyt olisi ollut läsnä kuulemassa! Hänen nuori isäntänsä julisti riemuiten ja ylistäen:

"Miks iloiten en laulaisi ja kiittäis Jumalatani, kun mulle katoomattoman sen antoi tavaran!"

Se oli heleä onnen laulu, joka kaikui monikertaisena kauvas pimeään syysiltaan. Niin ihanaa kokousta ei ollut vielä vietetty ainoatakaan.

Kyllikki pääsi kotiinsa Maurin rattailla. He ojensivat toisilleen kätensä, niinkuin Mauri Santulle kokouksessa. -- Veljeni, -- sisareni, -- lausui se kädenpuristus ilman ääntä ja sanaa. Ja silmät kertoivat: -- Nyt on Jumalan rauha. Ylistys hänelle!

Oli yömyöhä. Mauri ei sytyttänyt kynttiläänsä, vaan oli kauvan pimeässä polvillansa huoneessaan. "Nousevan auringon valo" säteili hänen sielussansa. Se paistoi niin, että hänen oli vaikea kauvemmin pitää sitä yksinänsä. Hän hiipi sen huoneen oven taa, jossa Matleena ja lapset nukkuivat. Jospa Matleena olisi valveilla!

Oli, Mauri kuuli liikettä. Hän naputti ovelle. -- Minä se olen, saanko tulla?