Part 8

-- Se oli hirveä pappi, -- sanoi Margit Maurille. -- Entistä kappalaista minä kuuntelin mielelläni. Tulin kirkkoon hakemaan jotakin rauhoittavaa, mutta hän on ihminen, joka voisi järkyttää toisen sairaaksi.

-- Ei rauhaa tule ilman herätystä, -- sanoi Mauri. Mutta Margit ei ymmärtänyt, mitä hän puhui.

Pian Mauri joutui havaitsemaan, että hänen hyvät toiveensa olivat ennenaikaiset. Margit ei iloinnut odotuksestansa eikä tasaantunut vastuunalaisuuden tiedosta. Pieninkin asia kiihotti häntä, hän tuskaili ja hermostui yhä enemmän. Lopuksi Mauri ei osannut muuta keksiä, kuin että hän matkustaisi vanhempiansa tervehtimään.

Silloin hän ensi kerran pitkästä ajasta loi mieheensä kiitollisen katseen.

-- Sinä olet hyvä, kun ehdotat sitä, -- sanoi hän.

Kuumeentapaisesti hän alkoi laittautua matkalle. Signen piti tulla hänen kanssansa, hän oli palvelevainen ja kohtelias. -- Sitte minä viivyn, Mauri, salli minun viipyä! Ethän sinä tarvitse minua? -- Hän oli taas hellä ja kiihkeä, mutta matkainto hehkui ylinnä.

-- Viivy, kunnes vähän kaipaat, -- sanoi Mauri surumielisesti. -- Kyllä minä ymmärrän, että sinun on hyvä olla siellä.

Ja niin oli Mauri yksin jälleen. Taas oli talvi ja lumi kattoi metsän ja maan. Ulkona pihalla varpuset hyppivät, nokkien lumelta tyhjän vertaa. Mauri avasi ikkunan ja heitti jyviä niille. -- Linnut, pienet linnut, kuinka te lennätte luokseni, niinkuin ystävän! Sinä, varpunen, sirkutat kiitosta, sinä huomaat minun tarkoittavan hyvää. Oma lintuni lensi pois... Hän ei kaipaa minua.

Tyhjyyden tunteeseen Maurin sydämessä liittyi kumminkin kevennys, jota hän ei voinut kieltää. Hän sai olla oma itsensä, pelkäämättä toisen tyytymättömyyttä. Hän voi täysin tarmoin antautua talon työhön, joka hetki tuntematta, että joku kotona oli pahoillansa, kaivaten seuranpitäjää. Kylälle mennessään hänen ei ollut pakko ensi sijassa vierailla lääkärin ja apteekkarin luona, joiden rouvista Margit piti eniten. Hän sai istua pappilassa vanhan ruustinnan ja pastori Luodon, apulaisen seurassa, joka nyt oli armovuodensaarnaajana. He puhuivat melkein aina hengellisistä kysymyksistä. Maurin sydän janosi enemmänkin kuin keskustelemista. Hän ikävöi henkilöä, ystävää, elävää Jeesusta. Mutta pappilassa tuntui ikäänkuin hänen viittansa tuulahdus ohikulkiessa. Sekin virvoitti kaipaavaista.

Kappalaistalo oli kauvempana kirkolta. Siellä eivät Mauri ja Margit olleet yhdessä käyneet, eikä Mauri yksinkään pastori Koitereen aikana. Rouvaa hän tuskin tunsi, paitsi Matleenan kehumisista, milloin ompeluseuraa mainittiin, ja kirkosta, jossa papinpenkissä aina istui sileätukkainen, punaposkinen nainen, ympärillään parvi pellavapäitä. Kappalaisen lähempää tuttavuutta Mauri hartaasti toivoi. Se saarna, joka Margitille oli ollut "hirveä", oli jättänyt syvän jäljen Maurin sydämeen.

-- Seuran keskustelukokous on iltapuolella pikku pappilassa, -- sanoi Luoto kerran Maurille, saattaessaan häntä maantielle. Silloin Mauri päätti mennä mukaan. Matleenakin sai suuren ilon. Ei hän niin kauvas olisi jaksanut kävellä, mutta nyt itse isäntä otti rekeensä.

Heti saavuttuaan perille Mauri tunsi herttaista viihtymistä. -- Tällainen on oikea koti, -- hän ajatteli. Arkihuoneessa pöytä ja pitkät penkit, kotikutoiset verhot ikkunoissa ja lämpimät raitamatot lattialla. Uunissa tuli räiskyi, huokuen lämmintä vastaan, pöydällä kahvi höyrysi pyöreine vehnäsineen. Jokainen tulija sai kaksi ystävällistä kädenpuristusta ja lisäksi niiaukset pellavapää-tyttösiltä. Ei kukaan näyttänyt arkailevan. Rouva istui Matleenan vieressä, pastori oli vetänyt polvellensa poikasen, joka oli tullut vanhempiensa kanssa, ja omat pienet tytöt kilvan tarjoilivat leipää, puhellen pajatellen iloisesti.

Sitte keskustelu alkoi. Sen aiheena oli kertomus rikkaasta nuorukaisesta, joka tuli Jeesuksen luo. "Hyvä Mestari", hän kysyi, "mitä tekisin saadakseni ijankaikkisen elämän?" Jeesus vastasi: "Pidä käskyt." Mutta hän sanoi jo pitäneensä ne kaikki. Silloin Jeesus katsoi häneen rakkauden silmillä, lausuen: "Yksi sinulta puuttuu: Mene, myy tavarasi ja anna köyhille ja tule minua seuraamaan, ottaen ristisi."

Hän kaipasi Jeesusta ja ijankaikkista elämää.

-- Niin minäkin, -- ajatteli Mauri.

Hän oli puhdas, nuhteeton nuorukainen.

-- Minä myös, -- mietti Mauri. -- En tosiaankaan tiedä tehneeni mitään törkeätä pahaa.

Mutta jotain häneltä puuttui.

-- Jotain, jotain puuttuu minultakin. -- Mauri tunsi sen syvästi. Hän seurasi keskustelua hyvin jännittyneenä, vaikkei hän mitään sanonut.

Nuorukainen oli rikkauksiinsa kiintynyt, mutta sitä hän ei huomannut itse. Hänellä ei ollut herännyttä synnintuntoa. Kun Jeesus kosketti arkaa kohtaa, ei hän tahtonut. Hän meni pois omille teillensä.

Mauri ei huomannut, että Matleena huokasi syvään ja katsoi häneen silmillä, joista hänen Herransa katse heijastui.

-- Eikö minullakaan ole synnintuntoa? Enkö minäkään tahdo, mitä Jeesus tahtoo? -- Mauri jäi syviin mietteisiin.

Rikkaan nuorukaisen olisi pitänyt ottaa risti...

-- Se painaa, minä tiedän sen. -- Maurin ajatus lensi siivillä sinne kauvas, mihin Margit oli lähtenyt. -- Hän olisi voinut olla onneni, mutta hän toi kärsimyksen. Herra, enkö ottanut jo ristiäni? Minä tunnustin, että onni huumasi minua ja erotti sydämeni sinusta...

Ja kuitenkin... jotain minulta vielä puuttuu...

Kokouksen osanottajat kumartuivat rukoukseen. Ensin molemmat pastorit rukoilivat, mutta sitte muutkin avasivat sydämensä Herralle. Mauri hämmästyi, kuullessaan vanhan Matleenan äänen: -- Herra Jeesus, pidä kiinni niistä, joihin olet tarttunut! Auta nuoria ihmisiä. Älä laske pois ketään. Minä pyytäisin yhden puolesta...

Hänen puheensa tukahtui nyyhkeisiin. Tuli hetken hiljaisuus; sitte pastori lopetti kokouksen siunauksella.

Kotimatkalla, reen kiitäessä, Matleena sanoi Maurille: -- Minua aina niin itkettää rukoushetkissä. Minä olen semmoinen tyhmä vanha. Älkää pahentuko siihen.

-- Tarkoititteko te minua? -- kysyi Mauri äkkinäisesti.

Matleena vähän empi.

-- Mitäs minä sitä kieltäisin. Teillä ei ole äitiä eikä ketään. Antakaa minun rukoilla, kun en muutakaan osaa.

Mauri tuli kotiin sekavassa mielentilassa. Hengelliset kysymykset risteilivät hänen ajatuksissansa, ja sydän oli kuohuva, vielä rauhattomampi kuin mennessä. Herra etsi ja kolkutti väkevästi, hän tunsi sen.

"Jeesusta sinä tarvitset", sanoi Kyllikki hänen hääiltanansa. -- Kyllikki ystävä, jospa sinä olisit täällä! Meillä olisi keskustelemista enemmän kuin päivät riittävät. Sinä nostaisit soihdun, ja minä näkisin tien.

Sitte Maurin korvissa soi Matleenan lause: "Teillä ei ole äitiä eikä ketään." Ei ketään! Hän oli tarkkasilmäinen. Olivatko muutkin? Tiesikö jo kenties koko kylä, että hänellä "ei ollut ketään", vaikka oli Margit, puoliso?

Oi, olipa hänellä kuitenkin jotain, josta he eivät tietäneet. Hänellä oli tulevaisuuden toivo.

Pieni Tapani -- eikö se ollutkin Tapani? Se lapsukainen kietoo kätösensä isän kaulaan ja isä rakastaa häntä. Hän kasvaa helläksi, puhtaaksi pojaksi, hän kiintyy kotiin ja kulkee isän kanssa. Hän tarttuu Margitin, äidin käteen ja vetää hänet heidän luoksensa...

Margit pelkäsi ennakolta. Eihän se oikeastaan ollut ihmekään. Mutta kun kerran lapsi lepää hänen käsivarsillaan ja luo häneen suloiset silmänsä, silloin hän on onnellinen eikä vaihtaisi sitä maailman aarteisiin.

Ja taas kaukana ollessaan Margit alkoi Maurille hohtaa kevätunien välkkeessä. Taas hän näki kauniin haavekuvan, joka tosin vielä ei ollut toteutunut, mutta varmaan oli toteutuva ehkä piankin, odotetun lapsen avulla.

-- Margit, rakkaani, mitä sinä ajattelet tällä hetkellä? Kulkeeko aatos kotiin? Ehkä _vähän_ muistat minua? -- Mauri jäi uneksimaan.

Kyllä Margit ajatteli ja muisti. Hän istui sohvalla vanhempiensa makuuhuoneessa, nojaten vaaleata kutripäätään äitinsä olalle. Juuri kodistaan ja Maurista hän puheli nyt, niinkuin jo monta kertaa ennen.

-- Äiti, hän on hyvä, liiankin hyvä, mutta minä en jaksa olla kahdenkesken hänen kanssansa.

-- Etkö voi useammin käydä kaupungissa? Matkusta serkkujen luo ja ota selkoa, milloin on konsertteja tai teaatterivierailu.

-- Mutta nythän minä en voi -- ja sitte en ehkä pitkään aikaan... Voi, miksi pitikin käydä näin? Bertta serkku on ollut naimisissa neljä vuotta, eikä hänellä vieläkään ole lapsia. Minä en tahtoisi milloinkaan.

Tuomarinna näytti tuumivaiselta.

-- Minun olisi pitänyt puhua sinun kanssasi ja selittää... Mutta kyllä minä luulen, että _yksi_ lapsi on iloksi sinulle. Ole nyt kärsivällinen. Me hankimme imettäjän, oikein hyvän ja tottuneen.

-- Äiti, täällä kotona on niin hyvä olla. Ei Lehtoniemi voi muuttua minun kodikseni. Mauri kulkee talleissa ja navetoissa ja pitää seuraa rengeille ja eukoille. Minä en koskaan totu sellaiseen. En tahdokaan tottua.

-- Ei sinua niin ole kasvatettukaan, eikä se ole tarpeellista. Ole sinä herttainen, vieraanvarainen suuren talon rouva. Toimita vaan, että Mauri hankkii hyvää väkeä, joka tekee työt. Sehän on sinulle sitä parempi, että hän pitää heitä silmällä.

-- Miksi minä en joutunut kaupunkiin naimisiin? -- huokasi Margit.

4.

Kun kevät toi tuomien tuoksun ja valkeat omenapuut, silloin kansakoulun uusi lisärakennus kohosi valmiina. Virka julistettiin haettavaksi, ja Kyllikki sai yksimielisen kutsun. Se oli vanha lupaus. Lisäksi hänen todistuksensa oli niin erinomainen, että opettaja Tolosen rouvakaan ei sanonut sellaista nähneensä kuuna päivänä.

Omenapuut olivat varistaneet kukkansa ja ruusut puhkesivat, kun nuori opettajatar saapui äitinsä kanssa. Hän oli iloinen ja onnellinen, sydän täynnä kiitollisuutta.

Oli hän toisenlaisiakin hetkiä kokenut. Haikein kyynelin hän oli päätellyt itseksensä: -- Ei, en mene sinne, haen kauvas, mitä kauvemmas, sen parempi. -- Mutta velvollisuudentunne oli puhunut vastaan: -- Tätä äiti on toivonut vuosikausia, tehden työtä puolestani. Nytkö omien tunteitteni tähden viime hetkessä pettäisin hänen odotuksensa? Olenhan kyläläisillekin tavallani sitoutunut. He lupasivat odottaa minua ja aikovat pitää sanansa. Minä vakuutin hakevani -- ja ellen sitä tee, mitä he ajattelevat isäni tyttärestä? Minun _täytyy_ hakea. Hyvä on. Siispä sen teen.

Kun aika tuli, ei se enää ollutkaan vaikeata. Hän oli ponnistellut irroittaaksensa kaipauksensa Maurista, hän oli rukoillut apua ja saanut voiton. Mauri tuntui muutenkin ihmeen nopeasti vieraantuneen viime talven kuluessa. He eivät enää edes kirjoittaneet toisillensa muuta kuin lyhyitä tervehdyksiä merkkipäiviksi. Oliko hän uponnut onneensa vai kätkikö sydänsurua? Kyllikki ei osannut sitä lukea lyhyitten viestien riveiltä.

Niin, nyt hän oli täällä ja katseli ihastuksella uutta kotiansa. Siihen kuului kaksi huonetta ja pienen pieni, soma keittiö. Hän ei kyllin saanut sanoneeksi: -- Kuinka sievää täällä on! Kuinka herttaista! -- Tosin hän ei voinut olla ajattelematta, miten aistikkaalta valkea uutukainen kalusto olisi näyttänyt sinervän seinäpaperin ohella. Mutta pitihän siihenkin olla tyytyväinen, että kaikista täyshoitolavaihdoksista oli säästynyt vanhoja huonekaluja, jotka vielä täyttivät paikkansa. Niillä oli sitäpaitsi aivan erityinen merkitys. Ne olivat isän muistona, ikäänkuin entisajan kädenojennus nykyisyydelle. Kyllikki verhosi ne nuoren keväänsä tuoreella väririkkaudella. Hän levitteli pöydille kirjailtuja liinoja ja kantoi niityn pientareilta ja joen äyräältä koko sylilliset ketoneilikoita, lemmikkejä ja päivänkukkia. Hän istutti sananjalkoja ruukkuihin ja koristi uuninjuuret katajanhavukiehkuroilla. Rouva Tolonen kurkisti ovesta sisään ja huudahti ihmetellen: -- Teilläpä on kaunista! Aivan kuin olisi juhla. -- Vaikkapa olisikin juhlatervehdys äidilleni, -- vastasi Kyllikki hellästi hymyillen. -- Hän sen ansaitsee ja ansaitsisi paljon enemmänkin.

Heti tulopäivänään Kyllikki sai tietää odottamattomia: Lehtoniemellä oli lauvantaina vietetty ristiäiset. Eikä hän ollut aavistanut mitään! Edes tästäkään ei Mauri ollut kirjoittanut.

-- Tyttökö vai poika? -- kysyi Kyllikki rouva Toloselta, joka pihamaalla seisten oli uutisen kertonut. Vastaus oli yhtä yllättävä: -- Sekä tyttö että poika, kaksoset. Poika on Tapani -- agronoomin tahdosta -- ja tyttö Heli, tuomarinnan mukaan, joka on Heloiisa taikka Helesiina, jotain sentapaista.

Kyllikin äitikin tuli saapuville. Rouva Tolonen vilkastui huomatessaan asianharrastusta, ja kieli joutui sukkelaan liikkeeseen. Hän tiesi hyvin paljon, runsaasti enemmän kun toiset halusivat kuulla.

-- He eivät ensinkään ole onnellisia, se on julkinen asia. Rouva on suurimman osan kevättä ollut vanhempainsa luona, ja kun hän palasi, oli tuomarinna mukana. Nuori rouva kuuluu olevan hermostunut ja valittavainen, vaikka ei kukaan usko pahaa agronoomista. Tuomarinnan sisar, joku pietarilainen kenraalska, oli toimittanut sieltä imettäjän odottamaan lasta. Agronoomi oli pannut kovasti vastaan, mutta rouvan ja anopin tahto voitti. Ajatelkaas, varalle jo ennakolta! Ja kuka ne pietarilaiset tietää -- siellä sanotaan olevan tyttöjä, jotka pitävät sitä ihan ammattinansa. Mutta nyt tulikin kaksi lasta. Rouva oli ensin ruvennut nauramaan, sillä se oli hänen mielestään lystinmoista, mutta sitte hän oli itkenyt, kun ei ollut kuin yksi imettäjä. Hänen täytyi kuin täytyikin ottaa pikku tyttö hoitoonsa. Ja nyt siellä on touhua ja porua ja hälinää...

-- Ja juorukelloilla soittamista, -- keskeytti Kyllikki. -- Suokaa anteeksi, rouva Tolonen, minun kaappini on kesken järjestämisen. -- Hän lähti sisälle harmistuneena, hehkuvin poskin.

Tolosen rouva lensi kiukusta harmaaksi, mutta Kyllikin äiti kiirehti sovittelemaan. -- Älkää pahastuko, ei hän tahtonut tahallansa loukata. Agronoomi ja rouva ovat molemmat hänen lapsuuden tovereitansa. Ymmärrättehän, että koskee kuulla ikäviä asioita niistä, joille soisi parhainta.

Senjälkeen äiti ja tytär paljon puhuivat keskenänsä Maurista ja Margitista. He puhuivat rakkaudella ja rukouksissa. Rouva Kotiranta oli säilyttänyt hellän, äidillisen tunteen Mauria kohtaan. Kyllikin sydämessä heräsi voimakas, pakottava ikävä, niinkuin sen, joka aavistaa ystävän hätää eikä pääse apuun. Hän ei itsekään ymmärtänyt, kuinka syvällä hänen lapsuusrakkautensa juuret piilivät.

Eräänä iltapäivänä, auringon jo kallistuessa länteen päin, pieni ruuhi lipui joen poikki ja Mauri astui ylös kaltaan polkua. Kyllikki poimi ruusuja isävainajansa istuttamista pensaista. Maurin nähdessään hän tunsi sisäisen säpsähdyksen, mutta ulkonaisesti tyynenä hän hymyillen kääntyi kohti. -- Terve, Mauri, -- hän sanoi iloisesti. -- Täällä me nyt asumme taas kotona. Juuri minä sinua ajattelinkin. Nämä ruusut ovat Margitille, sinun pienoistesi tervehdykseksi.

Hän kiirehti viemään Mauria äitinsä luo. Rouva Kotiranta kutoi punaisia töppösiä. -- Istuin tässä ja muistelin sinua, -- sanoi hänkin. -- Katsoppas, kenellä on näin pieni jalka! Tyttöselle punaiset ja pojalle siniset -- luulisin niitten sopivan heille.

Herkät tunteet värähtivät Maurin povessa. Jokin kohosi, kohosi, puristaen kurkkua niin, että hänen täytyi tehdä itsellensä väkivaltaa. Hän ei ollut tullut avatakseen sydäntänsä, mutta nyt tuntui siltä, kuin ei hän voisi pidättäytyä.

-- Sinä et moneen kuukauteen kirjoittanut, -- sanoi Kyllikki.

-- En. -- Mauri loi häneen silmänsä, suoraan ja rehellisesti. -- Minä en osaa enkä tahdo kirjoittaa, panematta siihen omaa itseäni.

-- Kyllä minä sen käsitän, -- sanoi täti lempeästi kuten aina. -- Sinun "oma itsesi" ei ole enää yksi, vaan kaksi. Eihän sinun sopinut antaa meille Margitin sisintä, joka erottamattomasti on kietoutunut elämääsi. Hän ei voi tuntea meitä kohtaan samaa likeisyyttä kuin sinä.

Hämmästyen Mauri huomasi, kuinka hyvin täti taaskin oli ymmärtänyt häntä. Mutta Kyllikki kysyi:

-- Täytyykö meidän siis kadottaa jokainen ystävä, joka saa toisen vielä lähemmän?

-- Kyllä minä yhä olen ystäväsi, -- sanoi Mauri.

He puhuivat lapsista, Margitin voinnista, talon asioista... Mielenkiintoa ei puuttunut, mutta kaiken aikaa oli kuin verho välissä. Vihdoin he vaikenivat kaikki. Rupesi tuntumaan niin ahdistavalta, että Kyllikki ei jaksanut sitä kestää.

-- Mikä meidän on? -- tuli hänen huuliltansa. -- On aivan kuin tahtoisimme jotakin sanoa toisillemme, emmekä sanokaan. Oletko sinä, Mauri, _nyt_ oma itsesi?

Taaskaan Mauri ei väistänyt hänen katsettansa.

-- Onko oikein antaa suullisesti, mitä kirjeessä ei ole voinut? Ehkä sekin on toisen omaa. Sano, Kyllikki!

Kyllikkiä alkoi pelottaa. Leikkikö hän tulella? Oliko kuitenkin parempi, että he vaan yhä vieraantuivat, niin haikealta kun se tuntuikin? Mutta eihän hän itsensä tähden kysynyt eikä mitään pyytänyt itsellensä...

Hän nousi päättävästi. -- Minä poistun. Avaa sydämesi äidille, hän osaa sinua lohduttaa. Minä näen, että tarvitset sitä.

Hän aikoi mennä, mutta Mauri pidätti. -- Ei, ei, en minä niin tarkoittanut!

Kyllikin vakava muoto vaihtui leikilliseksi.

-- Muistatko, Mauri, miten neiti Pikkarainen vieroitti meidät kokonaiseksi vuodeksi toisistamme, kun olimme lapsia? Tytön ja pojan ei muka sopinut olla ystävyydessä. En minä nyt kuvittele mitään yhtä hullunkurista, sillä juurihan suostuimme siitä, että nainutkin ihminen voi olla naimattoman ystävä. Minä vaan poistun paremmaksi vakuudeksi -- keitän teetä teille!

Hänen äänensä helkähti hilpeältä, kun hän puhuessaan pujahti keittiöön. Pian tuli oli tehty lieteen ja vesi porisi kattilassa. Mutta keittäjä istui ikkunan luona, tuijottaen tyhjään ilmaan, pää käden varassa.

-- Ah, en liene minäkään oma itseni, -- hän huokasi.

Sisällä huoneessa sulku oli lauennut. Tädin rakastavalle sydämelle Mauri laski raskaan kuormansa. Kyllikki oli oikeassa -- näin se kävi helpommin.

-- Sinä et ole onnellinen, -- sanoi täti.

-- Onnihan on onnelliseksi tekemistä. Kuinka voisin olla onnellinen, kun Margit kärsii? Vaikeata oli jo ennen, mutta monin verroin vaikeampaa sitte kuin hän palasi kodistansa. Hänen äitinsä ei vaikuta häneen hyvää... Voi täti, jospa hänellä olisi teidän kaltaisenne äiti!

-- Lapsi raukat te molemmat...

-- Minä toivoin niin paljon pienokaisesta. Margit ei ennakolta iloinnut; hän sanoi monasti muittenkin kuullen, ettei hän koskaan tahdo toista lasta. Minusta tuntuu ihmeelliseltä, että Jumala nyt antoi kaksi. He ovat terveet ja suloiset... Minä rakastan heitä enemmän kuin voin sanoa.

-- Varmaan Margit oppii rakastamaan heitä samoin.

Mauri pudisti päätänsä surullisena.

-- Minä näen kyllä hellät tunteet umpuna. Hän voisi oppia. Mutta nyt hän heti voimistuttuansa lähtee äitinsä kanssa Saksaan kylpylaitokseen. Kotonansa hän loittoni minun kodistani, siellä hän loittonee yhä kauvemmas. Minä en kykene onnettomuutta estämään.

-- Herra kykenee, hän voi kaikki, -- yritti täti sanoa, mutta sanat sammuivat huulille. Hän tiesi, että teot kantavat hedelmänsä. Mauri parka -- hän niitti oman ajattelemattoman kylvönsä. Mutta "niille Herra kaiken kääntää parhaaksi, jotka häntä rakastavat". -- Mauri, opi painumaan Jeesuksen rakkauden rinnoille! Kun maallinen ystävä loittonee ja ristin tie on raskas, etsi rauhasi häneltä! -- sai täti sanotuksi.

Kyllikki naputti ovelle, tuoden teetä. Pian sen jälkeen Mauri lähti.

Ilta oli ehtinyt, päivä mennyt mailleen. Ruskopilvet kajastivat lännen taivaalla. Tummat, hehkuvat soileet liekehtivät hetkisen, sitte vaimenivat lempeään, kimmeltävään kultaan.

-- Noita minä rakastin pienenä poikana, -- sanoi Mauri Kyllikille, joka saattoi häntä rantaan, antaen Margitin ruusuvihon. -- Muistatko, silloin me puhuimme kultakaupungista.

-- Ja nyt me vaellamme sinne, -- vastasi Kyllikki hiljaa. Hänen silmiinsä tuli kaunis loiste. -- Se lohduttaa: "Tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka ilmestyy."

Mauri astui; ruuheensa, miettien mielessänsä: -- Minuako hän lohdutti, vain onko hänkin kärsinyt, hän joka säteilee kuin päivänpaiste?

5.

Pieni Heli ja pieni Tapani lepäsivät sievissä vuoteissansa, pitsiraidin ja punaisen peitteen alla. Nuori, kaunis äiti kumartui heidän puoleensa. Hänen kultakiharansa valahtivat ohimoille ja sinisilmät hohtivat hellästi.

-- Heli, Heli, etkö jo kohta opi hymyilemään? Kuinka sinä olet suloinen! Minun täytyy ottaa sinut syliini. Tule, lintunen, lemmikki...

Tyttö rupesi itkemään. Hänen oli uni. Kohta veli vieressä säesti vielä kiivaammin. Kiireesti Margit laski Helin käsistänsä.

-- Pauliina, tulkaa, missä te olette? Taas he itkevät molemmat. Kuuletteko, poika huutaa vallan hirveästi! Mikä niiden on?

Imettäjä, korean kirjavaan pukuun puettu lihavahko nainen, tulla vaapotti sisään tulipunaisena kasvoiltansa. Hän alkoi hyssytellä Tapania, omaa hoidokkiansa, tuskin katsahtaen tyttöseen. Margit koetti samaa keinoa Helille, mutta itku vaan yltyi. Avuttomana hän juoksi keittiöön. -- Signe, onko Signe täällä? -- Hän pysähtyi ovelle hämmästyksissään. -- Mitä, itkeekö Signekin? Mikä nyt täälläkin on tapahtunut?

Margit sai sanatulvan vasten kasvojansa. -- Minä tulin sisäköksi enkä lastenriepuja pesemään. Hän heittää ne minulle, ikäänkuin olisin hänen palvelijansa. Pauliina pesköön itse!

-- Niin, tietysti. Signehän on minun neitsyeni. Mutta jos Signe nyt kumminkin tulisi auttamaan... Heli itkee.

-- Onko _hän_ siellä? -- kysyi tyttö kuivaten silmiänsä. -- Minä en tule hänen tiellensä.

-- Tietysti hän on... Margit alkoi tuskastua, Helin itku vihloi hänen korviansa, hän ei enää malttanut odottaa, vaan kääntyi takaisin.

-- Pauliina, hoitakaa Heliä myös! Hän ei _saa_ itkeä. Onhan Tapani jo lakannut.

-- Tulinko minä kahden lapsen imettäjäksi? -- Vastaus oli varma ja tuiskea.

Nyt alkoivat Margitin kyyneleet vuotaa. -- Tämä on kauheata, aivan kauheata. Minä en jaksa kestää, minä menetän hermoni... Äiti lähti kotiin ja minä lähden myös... Mutta kuka sitte Heliä hoitaa?

Mauri tuli kuin hyvä enkeli hätään. Hän viihdytti Helin ja sai Margitin tyynnytetyksi.

-- Sinä olet väsynyt, -- hän sanoi hellästi. -- Tule lepäämään, sinä nukuit liian vähän viime yönä.

Tahdottomana Margit antoi viedä itsensä leposohvalle. Pian hän uinahti kuin lapsukainen. Mauri seisoi hetkisen katsellen häntä -- katseli ja huokasi syvään. Koko talo oli nyt aivan hiljainen, mutta kohta hän tiesi entisen kurjuuden alkavan uudestaan. Pauliinan tultua perheeseen oli keittiössä aina kuin tuli tappuroissa. Margit ei pystynyt sitä vaimentamaan, enempää kuin pienokaistensa itkua; hän vaan rasittui, menettäen viimeisenkin malttinsa. Lapsi raukka! niinhän Kotirannan tätikin sanoi.

Maurin mieleen välähti ajatus: mitä jos vanha Matleena voisi auttaa? Hänellä on itsellänsä ollut lapsia, hän on niitä rakastanut. Eikö hän osaisi öisin pikku Heliä hellitellä? Silloin Margit saisi rauhan.

Päivällä Mauri esitti ehdotuksensa, ja hänen ihmeeksensä Margit suostui. Se tapahtui oikeana hetkenä, sillä vähäistä myöhemmin Signe astui sisälle, ilmoittaen: -- Hän ei pese, enkä minä. Nyt minä sanon itseni irti.

-- Signe voi huoletta jäädä, -- vastasi Mauri. -- Me pyydämme leski-Matleenaa tänne. Kyllä hän pienet pesut hoitaa.

Vanhus oli estelemättä valmis koettamaan, mitä suinkin kykeni. Mitäs hänen öistänsä... ei hän muutenkaan paljon saanut unta luuvalolta. Jumala siunatkoon isäntää, joka hänet haki! Kyllä hän jaksoi kärsiä, vaikka se vieras pöyhentelijä silmillekin kävisi. Rakkaan nuoren isäntänsä tähden hän olisi vaikka henkensä antanut. Pesemisestäkö he kinastelivat? Voi kumminkin niitä uudenaikaisia ihmisiä! Hän, luuvaloinen ja vanha, piti sen pelkkänä hauskuutenansa. Poikahan kantoi puut ja vedet, mikä sitte oli vaivana? Sellaiset pienet sievät vaatteet -- aivan kuin konvehtipalasia... Ja Matleena tuli ja istui lasten vuoteitten ääreen veisaamaan rakkaimpia virsiänsä. Lapset olivat hiljaa, ikäänkuin olisivat kuunnelleet, mutta Pauliina taapersi ulos, paiskaten oven kiinni mennessään.

Mauri oli sanomattoman kiitollinen Matleenasta. Hänen sydämensä täyttyi iloisella toivolla, etenkin kun ensimmäisen yön koe onnistui erinomaisesti. -- Nyt Margit viihtyy, -- hän ajatteli.

Margit avasi säteilevät silmänsä pitkän, keskeymättömän unen jälkeen. Heli tuotiin hänen luoksensa aivan rauhallisena. Hän huudahti riemulla, ihastuksissaan: -- Mauri, minähän voin lähteä milloin tahansa!