Part 7

Else kirjoitti, että he kaikki olivat kovin hämmästyneet hääkutsusta. Sekö siis olikin syy, miksi Margit ja Raimund eivät menneet kihloihin? Ehkä Margit jo silloin rakasti suomalaista sulhoansa, jolla oli niin kummallinen nimi, romanttinen ja barbaarinen: Mauri Koivu. Osasikohan Else edes lausua sen? Muuten Raimundin suhteen taisivat viime uutiset olla ennenaikaisia. Luultavasti hänellä oli pelkkiä kielitieteellisiä harrastuksia Trude Wernerin kanssa. Hän yhä kaihoten muisteli Margitia, niin Else ainakin arveli huomanneensa. Hän oli ollut kovin vakava näinä päivinä... Raimund oli hyvä veli, Else olisi suonut hänelle kaiken onnen -- mutta sehän oli mahdotonta. Juuri eilen hän oli sanonut: "Pieni Margit, tulkoon hän onnelliseksi!" Sitä nyt Elsekin toivoi sydämestään, lähettäen tuntemattoman terveiset miekkoselle sulhaselle...

Margit punastui ja vaaleni. Raimund ei ollutkaan kihloissa! Raimund rakasti häntä yhä! Else luuli niin...

Ei, mutta eihän se ollut mahdollista. Miksi Raimund sitte oli hylännyt hänet? Miksi hän tänään vietti häitä Maurin kanssa, jos olisi voinut -- Ah, tämä oli hirmuista, sitä ei kestänyt ajatella. Ajatukset täytyi tappaa, heti, ettei kukaan huomannut, ettei tietänyt itsekään...

Else kirjoitti perättömiä, aivan varmaan. Voi sitä rakasta Else lasta -- hän kuvitteli kauneinta ystävällensä, mutta totuutta hän ei aavistanut. Sen kätki poveensa poloinen morsian -- ei, onnellinen, säihkyvä -- hän tahtoi olla, hänen täytyi olla! Sillä perättömiä Else oli kirjoittanut...

Taas valtasi Margitin sellainen hurja vilkkauden puuska, joka hänet joskus oli viime vuonna yllättänyt. Hän oli tähän saakka vetäytynyt häätanssista syrjempään, kun ei Maurikaan ollut tanssin ystävä. Sitäpaitsi heidän molempain tuli pitää seuraa kaikille vieraille, myös sedille ja tädeille. -- Erittäin minun tädilleni kenraalskalle, -- oli Margit Maurille neuvonut. -- Puhu hänelle ruotsia, hän ei ymmärrä suomea. Ja muillekin, jos mahdollista. Mauri kulta, ole nyt oikein kohtelias ja viehättävä! -- Mauri ymmärsi, että Margit omalla tavallaan tarkoitti parasta, ja hän oli koettanut. Kiusallista se oli kaikki tyyni, sillä arvostelevat katseet iskeytyivät häneen joka taholta. Jospa häät jo olisivat loppuneet ja hän olisi päässyt nuorikkonsa kanssa lähtemään! Hieno suku oli tosiaankin välttämätön ikävyys. Se kumminkin auttoi, että Margit herkeämättä pysyi hänen rinnallansa, viehkeänä ja suloisena. Pitkä silkkinen laaho aivan kuin itsestänsä kiertyi pois pienten valkoisten kenkien tieltä, huntu hulmahteli ja kukkavihon harsonauhat häilyivät. Hän hymyili kuin päivänsäde, karkoittaen pilvet kauvas. Kauneimmin hän hymyili Maurille, omallensa.

Mutta nyt! Mikä häneen tuli? Hän ei enää välittänyt sedistä ja tädeistä eikä katsonut ja etsinyt Mauria, hän vaan tanssi. Kun morsian asettui esille, ikäänkuin tarjoutuen, silloin kaikki kilvan veivät hänet karkeloon. -- Puolalainen mazurka! -- huusi hän torvensoittajille. Sitte: -- Pompadour, Pas d'Espagne, Pas de zéphyre!

Kaikki ihailivat hänen tanssiansa. Sitä olisi voinut rahasta katsella. Mutta Mauri, joka ei näistä yhtäkään osannut, käytti tilaisuutta saadakseen vihdoinkin viettää vähän aikaa Kotirannan tädin ja Kyllikin seurassa. Hän oli sitä halunnut koko illan. Tädin luona hän olikin pari kertaa hetken viivähtänyt, mutta Kyllikin kanssa ei vielä vaihtanut sanaakaan tervehtimisen jälkeen.

Missä Kyllikki oli? Mauri lähti salista. Tuollahan hän istui, keskustellen rovastin apulaisen kanssa puutarhapenkillä. Mauri läheni heitä.

-- Neiti Kotiranta kertoo kaikenlaista hyvää seminaarikaupungista, -- sanoi apulainen. -- Minä tunnen ne olot hyvin. Olin siellä virassa ennen muuttoani tänne.

-- Niin, niinhän olitte, -- sanoi Mauri. Häntä ei ensinkään miellyttänyt, että apulainen istui siinä. Hänellä olisi ollut paljon sanomista Kyllikille, mutta tässä keskustelun täytyi muodostua perin ylimalkaiseksi.

-- Pastori Luoto kertoo myöskin hyvää täältä, -- sanoi Kyllikki tyynellä, luonnollisella tavallaan. -- Onko sinulla aikaa, Mauri? Etkö jäisi tähän kanssamme?

Mauri istuutui.

-- Siitä ompeluseurasta, josta Matleena on puhunut sinulle... Sen jäsenillä on myöskin keskustelu- ja rukouskokouksia. Tiedätkö niistä?

-- En, ei ole nyt ollut aikaa. Miten ne ovat järjestetyt?

Näkyi selvästi, että Mauri kysyi pikemmin kohteliaisuudesta kuin omasta harrastuksesta. Pastori ryhtyi tekemään seikkaperäisesti selkoa, mutta Kyllikki vaikeni. Mauri sanoi: -- Niin, -- vai niin --, mutta kuunteli kuin toisella korvalla. Silloin Kyllikki katkaisi keskustelun.

-- Tuletko, Mauri, kanssani kalliolle? Siitä valaistus varmaan näyttää ihanalta. Suokaa anteeksi, pastori. -- Hän nousi, ja Mauri samoin.

-- Tuolta me usein lapsina katselimme jokea ja puistoa. Haluaisin nähdä sen vielä kerran.

Sinne oli vain kivenheiton matka. He kiipesivät hakattuja kiviportaita myöten ja pysähtyivät ulkonevalle paadelle. Taikamaailmana puisto hohti kirjavissa valoissansa, ja kuu hopeoitsi joen pintaa, luoden pitkän, värehtivän kuultosillan. Sävelaallot kulkivat lempeän tuulen mukana, milloin hiljemmin, milloin voimakkaammin. Ihmiset olivat aivan lähellä ja kuitenkin tuntuivat jääneen kauvas.

-- Mauri, -- sanoi Kyllikki. -- En tiedä, olinko epäkohtelias, mutta minä luulen, ettemme tapaa toisiamme enempää. Kohta vieraat rupeavat lähtemään, ja huomenna te matkustatte Ruotsiin.

-- Minäkin etsin sinua, -- sanoi Mauri.

-- Ei minulla muuta ole sanottavaa kuin kiitos kaikesta... lapsuuden kauniista, onnellisista muistoista. Ja sitte parhaat toivotukseni.

-- Kiitos sinulle, Kyllikki, -- Maurin ääni väreili tulvivasta liikutuksesta, joka hänet äkkiä yllätti. -- Sinä olet ollut minun suojelusenkelini. Ole yhä vieläkin! Minä tunnen sitä tarvitsevani.

Kaikki vieras, teennäinen ja kahlehtiva oli kuin kerrallaan pudonnut pois. Maurin sydän suli avoimeksi ja pehmeäksi.

-- Jeesusta sinä tarvitset, -- sanoi Kyllikki hiljaa. -- Minä tiedän sen, olen tietänyt sen jo ennen. Hän täyttää kaipauksesi.

Hetken he seisoivat ääneti, katseet tähdättyinä epämääräiseen etäisyyteen. Sitte tyttö sanoi: -- Nyt on kyllin. Meidän on aika lähteä.

Valssin sävelet soivat salissa. Maurin tullessa Margit tanssi vielä. Serkku juuri jätti hänet, ja Mauri meni hänen luoksensa.

-- Tuletko nyt minun kanssani viimeisen kierroksen? -- kysyi hän, mutta pysähtyi samassa. -- Mikä sinun on, Margit? Voitko pahoin?

Morsian oli kalpea, nojasi päätänsä taaksepäin ja hengitti nopeasti: -- Ei mitään, se menee ohi. Häitänihän minä vaan olen tanssinut... Jo riittää.

Ulkona tuomarin vaunut ajettiin portaitten eteen. Yhteisesti hyvästellen morsiuspari astui niihin. Margit liehutti pitsinenäliinaansa. Huomenna vielä tavataan!

Koivulla palvelusväki ja alustalaiset pitivät juhlaa. Heille oli hääpöytä valmistettu, ja viulun vingutus ja töminä tanssituvasta kuului kauvas kujalle. Vaunujen vierintä ja kavioitten kapse houkutteli päitä ikkunoihin. -- Morsiuspari tulee! -- huudettiin. Tanssi lakkasi, viuluniekka kiepsahti ovelle soittamaan, ja rohkeimmat huusivat "Eläköön!"

Vaunut pysähtyivät. -- Tule, Margit, he haluavat nähdä sinua, -- sanoi Mauri.

Se oli Margitista yhtä kiusallista kuin Maurin mielestä uusien sukulaisten seura häätalossa. Hän seisoi hetken aikaa tuvan lattialla koko komeudessansa, nyökkäsi tervehdykseksi ja salli katsella itseänsä.

-- Kuinka ne töllistelivät, -- sanoi hän Maurille päästyänsä jälleen onnellisesti vaunuihin. Hän oli puolittain hyvillään, puolittain äkeissänsä.

-- Ihana morsian ja lisäksi heidän emäntänsä, -- sanoi Mauri.

-- Odottakaa, -- Mauri pidätti ajajaa. -- Hilma, pyytäkää Pekkaa vähän puheilleni.

Pekka ei ollut tuvassa. Kuului menneen saunaan maata.

Mauri hymähti Margitille. -- Siinä ainakin yksi, joka ei ole utelias. Nukkukoon vanhus rauhassa! Olisin suostunut hevosista huomiseksi, mutta ehdin sen kyllä aamullakin.

Matleena mustissaan niiasi Lehtoniemen portailla. -- Niinkuin hautajaisiksi puettu, -- supatti Margit hermostuneesti. Hän nyökkäsi kättelemättä ja astui ohi. Maurin tarjottuun käteen tarttuen Matleena toivotti Jumalan siunausta, "että Herra asuisi teidän kanssanne". Sitte hän kuului sanovan: -- Kotirannan rouva ja neiti kävivät täällä. Neiti pani lahjan ruokasalin pöydälle.

Margit oli saanut niin paljon lahjoja, ettei pieni liina lisänä mitään merkinnyt. Mutta Mauri katsoi hellästi sinikelloja, sekä ommeltuja että poimittuja. Hän puolestaan ei ollut ystävyydenosotuksilla pilattu.

Matleenan poistuttua Mauri avasi sylinsä Margitille. -- Tervetultua, rakas, viihdy täällä ja ole onnellinen!

Margit vastasi suudelmalla. Mutta Maurista tuntui, etteivät he onnesta säteilleet kumpikaan. He olivat väsyneitä. Yön lepo oli tosiaankin tarpeen.

-- On hyvä, että saamme levätä ja sitte lähteä häämatkalle, -- sanoi Mauri, ikäänkuin rauhoittaaksensa omaa huolekasta sydäntänsä.

-- Ja sinä opit ruotsia Tukholmassa, -- virkkoi Margit vilkkaammin. -- Sinä teit hirveän virheen, kuin puhuit tädin kanssa. Pyysit häntä käymään meillä ja sanoit "vår nya hem". Etkö sen vertaa tiedä, että "hem" on neutri?

-- Tiedän, -- vastasi Mauri punastuen. -- Minun ei olisi pitänyt puhua ruotsia, kun en ole harjaantunut.

-- Kyllä, tietysti... Kuule, meidän pitää puhua keskenämme kotona, sitte et unohda. Täti ihastuu ensi kerralla...

-- Ei, Margit, -- sanoi Mauri niin pontevasti, että nuori rouva äimistyi sanattomaksi. -- Me olemme aina puhuneet keskenämme suomea, ja suomi on kotikielemme. En ole nainut tätiäsi, vaan sinut.

Margit käännähti makuuhuoneen peilin edestä.

-- Tule nyt riisumaan pois kruununi! Etkö tiedä, se kuuluu asiaan. Joka romaanissa kerrotaan, että sulhanen hääiltana irroittaa kruunun morsiamen päästä. Sinäpä et tunne mitään tapoja!

Se oli puoleksi leikkiä, puoleksi totta. Mauri koetti täyttää toivomusta, mutta veti tottumattomine sormineen neuloja Margitin ihmeellisistä kampauslaitteista. Margit tuskastui. -- Tulkoon sitte Signe, hän ainakin osaa. Hän on ollut tädin sisäkkönä.

Mauri huokasi, heittäen turhan yrityksen. Hänen hääiltansa ei ollut ollenkaan runollinen. Hän sanoi surumielisesti hyvää yötä Margitille, rukoili vuoteessaan kauvemmin ja hartaammin kuin pitkiin aikoihin ja valvoi unta saamatta aamun sarastukseen asti.

Ja Margit valvoi. Hänellä oli tunne kuin pikku lintusella, joka itse on lentänyt häkkiin. Kaukana, kaukana hänen kukkaiset niittynsä ja laululehtonsa... Ristikko on sulkeutunut, hän ei pääse irti, jos haluaisikin. Niin, miksikä haluaisi? _Ne_ lehdot eivät ole hänen saavutettavissaan... Tämä osa kaiketi on paras mahdollinen...

2.

Sellainen oli elämä -- nyt he sen tiesivät kumpainenkin. Kiviriippa hartioilla, kirvoittamaton koko vaelluksen ajaksi.

Häämatka vielä oli käynyt päinsä. Heitä oli aluksi saattanut uutuuden hurmaus, sitte vaihtuvien ilmiöiden monikirjavat sarjat. Margit tosin oli nähnyt paljon enemmän ja suurenmoisempaa, mutta Maurille kaikki oli uutta, ja hän nautti näkemistänsä välittömällä ihastuksella. Tuomari kustansi matkan, joka yleensäkin tehtiin vanhempien suunnitelman mukaan. Ei ollut puutetta mistään, ei huolta huomisesta.

Kunhan Mauri vaan ei olisi ollut niin taitamaton ja tottumaton matkustamiseen. Tuon tuostakin hän sai kuulla korvain täydet kömpelyydestänsä. Kerran he myöhästyivät junasta, kun hän ei kyllin nopeaan toimittanut tavaroita leimatuiksi, ja kerran he joutuivat hotelliin, jossa vuoteisiin pantiin käytetyt lakanat ja tarjottiin ruokaa puolipuhtaalta pöytäliinalta. Ruotsin puhuminen kangersi auttamattomasti. Margitia hävetti ja harmitti. Alakuloisena Mauri tunsi itsensä velalliseksi eikä puolustautunut. Mutta pahinta oli, että jokainen Margitin mielenpurkaus kuitenkin himmensi sädekehää, jonka hän kerran oli kirkkaana kietonut mielikuvitelmainsa immen pään ympärille.

Kuta enemmän päivät toivat vaihtelua ja huvitusta, sitä herttaisempi Margit oli. Joskus vilahti esiin kihlausajan lempilintu. Hän tuhlasi hellyyttänsä ja hyväilyjänsä, hän liversi ja sirkutteli, saaden Maurin kaipaavat tunteet hetkellisesti tulvimaan yli ääriensä. Sitä kipeämmin koski havahtuminen. Taivaan lähettämä sade tai Maurin tekemä kompastus -- yhdentekevää. Margit torui ja tuskitteli kuin hemmoteltu lapsi, keksi oikkuja ja vaati kymmeniä palveluksia. Silloin Mauri tavallisesti turvautui kirjoihin. Margit syventyi uusimpaan romaaniin ja Mauri johonkin mieltäkiinnittävään teokseen, joka esitti Ruotsin maantiedettä tai kansanelämää, valaisten heidän vaikutelmiansa.

Junamatkoilla he melkein aina lukivat kumpikin sohvannurkassansa. He tuskin tulivat ajatelleeksi, että siinä oli mitään tavatonta. Mutta muuan pieni morsian, joka saman vaunun vastakkaisella puolella istui sulhonsa vieressä, kuiskasi hänelle: -- Kuule, nuokin kertoivat olevansa häämatkalla! Eihän heillä ole mitään puhumista toisilleen! -- Ja sulhanen vastasi: -- Meille pisinkin matka olisi liian lyhyt. Me tarvitsemme koko elinajan, sanoaksemme kaiken, mikä sydämemme täyttää!

Mutta nyt oli lyhyt huvimatka lopussa. Kultakehys oli poissa taulun ympäriltä, tekokoristukset juhlanäyttämöltä karisseet. Arkinen todellisuus odotti, ja sen edessä he kaksi ihmistä seisoivat, velvoitettuina käsi kädessä ottamaan sen vastaan.

Maa oli routainen, harmaja, pilvet heittivät lumihyhmää, joki velloi ruskean sekaisena. Samankaltainen oli tunne heidän sydämissäänkin. Täällä kotona he nopeaan käsittivät sen, minkä matka laupiaasti oli puolittain peittänyt: he olivat sisäisesti ventovieraat toisillensa, heillä ei ollut mitään yhteistä. Margit oli oikun lumouksesta selvinnyt, Mauri pettynyt oman mielikuvituksensa luomasta enkelinkuvasta.

Heidän nuoruutensa oli onni onnettomuudessa. Se auttoi heitä hetkittäin unohtamaan ja näkemään unta. Se kykeni täyttämään heidät työn tai lapsekkaan hauskuuden ilolla, kunnes seuraava tuokio taas pusersi rinnasta huokauksen.

Margit oli pian katsellut kauniit huonekalunsa ja liinakaappinsa valkeat aarteet. Pian hän myöskin oli emännyyden viehätyksen kokenut loppuun. Hän tahtoi päivälliseksi kukkakaalia, mutta sitä ei Koivulla kasvanut. Sitte hän pyysi linnunpaistia, mutta Sandra keittäjätär kysyi, mistä hän sen otti. Valmistaa hän kyllä osasi, mutta hankkimaan hän oli tottunut ainoastaan torilta, kuten Helsingissä oli tapa. Margit tuli itkien Maurin luo. -- Toimita minulle lintu ja kukkakaalia! -- pyysi hän. Mauri lähetti rengin metsälle ja palvelustytön pappilasta kysymään, saisiko kaalia ostaa. Vanha rovasti oli kutsuttu lepoon heidän ollessansa matkalla, ja ruustinna oli jäänyt yksin. Ehkei hän tarvinnut kaikkia varastojansa. Kerran se onnistui, mutta toisena päivänä Margit taas oli pulassa. Hän halusi kalaa ja kuuli Sandralta entisen vastauksen: -- Mistä sitä saa? -- Margit etsi Mauria, mutta hän oli ulkona. -- Ulkona, vaikka sataa, -- nureksi Margit. -- Sandra, menkää alitalosta kysymään rengeiltä ja piioilta! -- Neitsyt toi vastauksen, ettei näihin aikoihin tuoretta kalaa kaupittu lähempänä kuin kaupungissa. -- Tehkää sitte mitä tahdotte, -- huudahti Margit kyllästyneenä, -- tottahan ihmiset täälläkin jotain syövät. Sandra saa yksin pitää huolen ruoasta. -- Eikä hän sen koommin keitoksiin sekaantunut.

Margit istui koruompeluinensa salin ruusunpunaisella sohvalla. Mitä iloa hänellä nyt oli elämästä? Mauri kulki metsiä ja maita, kun muka talo tarvitsi hänet. Olihan tultu toimeen ilman isäntää heidän ulkomaanmatkansakin aikana! Mutta Mauri oli paha, ei rakastanut enää... Ja maatalossa oli hirvittävän ikävää ja aivan mahdoton olla emäntänä. Mitä hänen piti tehdä?

Maurin tullessa korutyö makasi pöydän alla ja Margit nyyhki katkerasti, pää sohvatyynyyn nojautuneena.

Ei ollut Maurin omakaan mieli päivänpaisteinen. Talossa miesten toimet olivat jommoisellakin tolalla, mutta karjapuolella kaikki johto puuttui. Entinen karjakko oli keväällä mennyt naimisiin, hankittuansa sijaisen. Jos Maurin ajatukset eivät kesäaikana aina olisi kulkeneet Tuomarilaan, olisi hän silloin jo huomannut tehneensä huonon vaihdoksen. Mutta hän oli laiminlyönyt silmälläpidon, ja mukavuuden vuoksi hän ennen matkaa summakaupalla pestasi koko palvelusväkensä seuraavaksikin vuodeksi. Nyt navetta oli likainen, maito vähentynyt ja koelypsykirjat aivan sekaisin. -- Jospa reippaan emännän käsi tähän tarttuisi, -- Mauri huokasi itsekseen. -- Ei muuta kuin isäntä ylikarjakoksi! Olisihan minulla ilmankin huolia kyllin.

Hän oli navetassa tahraantunut ja märkä kylmästä syyssateesta. Hienoon saliinsa ja hienon vaimonsa luo hän ei uskaltanut tulla ennen täydellistä pukeutumista.

-- Margit, rakkaani, miksi itket? -- hän kysyi hellästi. Omassa alakuloisuudessaankin hänen tuli kesäkukkaansa sääli. -- Mitä olet toiminut täällä? Onko sinun ikävä?

-- Tietysti -- mitäpä muuta voisi olla? Koko päiväksi jätät minut yksin olemaan... En minä kestä tätä elämää...

-- Eihän sinua haluta mukaani sateeseen, etkä sinä välitä talon töistä ja ihmisistä.

-- Piikoja ja talonpoikia ja lehmiä -- koska minä semmoisiin olisin tottunut? Hyi, Mauri, sinä teet pilkkaa!

-- Margit, -- sanoi Mauri jäntevästi, ponnistuksella hilliten itseänsä, -- talonpojan pojalle sinä olet vaimoksi tullut, ja tämä on minun ympäristöni ja työmaani, sen sinä olet alusta tietänyt. Mutta sinua en ole pakottanut mihinkään velvollisuuteen, jota pidät vastenmielisenä. Olenko?

Maurin odottamaton vakavuus hämmästytti Margitia. Hän huomasi kovasti loukanneensa, vaikkei hän oikeastaan mitään pahaa ollut tarkoittanut. Siinä hän nyt seisoi hämmennyksissään, osittain katuvaisenakin.

-- Minä vaan tahdoin sanoa... minä arvelin, että olisit voinut keksiä jotakin -- vaikkapa lukenut minulle...

Hänen äänensä pehmeni helläksi: -- Mauri, et saa enää mennä pois, minä pelkään, kun pimeä tulee!

-- En mene tänään, kyllä minä luen, jos tahdot.

Margit kuivaili kyyneleitänsä.

-- Miksi aina vaan sataa? Joka päivä on satanut tänä syksynä.

-- Eihän toki joka päivä. Juuri eilen kävimme ratsastamassa. Ehkä piankin jo aurinko paistaa. -- Mauri koetti taas olla oikein ystävällinen ja kekseliäs. -- Minusta oli ennen poikana hauska poimia puolukoita vielä melkein lumen alta. Menemmekö huomenna poimimaan, jos on kaunis ilma?

Margitin muoto vähän valkeni. -- Mennään, Mauri! Sinä oletkin hyvä... Hän kietoi kätensä Maurin kaulaan.

-- Missä sinun viulusi on? -- kysyi Mauri. -- Et ole soittanut säveltäkään, sitte kuin tulimme kotiin.

Margit tuli samaa muistaneeksi. Kukapa ne syyt ymmärtää? Näin se lienee ollut:

-- Silloin voi soittaa, kun on iloinen tai murheellinen, mutta ei kun on kyllästynyt ja pahalla mielellä. -- Hän pyyhkäisi kutrit otsaltansa. -- Nyt taas olenkin iloisempi. Kyllä minä soitan.

Mauri istui keinutuoliin kuuntelemaan. Hänen silmissään oli syvä, surumielinen katse. -- Yksin minä saan kuormat kantaa, -- hän ajatteli. -- Olisin tarvinnut toverin ja auttajan, mutta hän on kuin lapsi, jota minun tulee huvittaa. Kansastansa hänet on vieroitettu, ja työn iloa hän ei tunne. Kuinka tämä jatkunee ajan pitkään?

Kun Margit herkesi soitosta, seisoi Mauri katselemassa pientä seinäkuvaa. "Via dolorosa" -- tuskien tie.

-- Mikä tuo on? -- kysyi Margit. Hän läheni ja luki allekirjoituksen. -- Vie se pois, -- sanoi hän hermostuneena, -- sehän on kuin paha enne. Tuskia minä pelkään aivan hirveästi.

-- Se taulu on minulle erityisen rakas, -- vastasi Mauri vakavasti. Hän aikoi sanoa enemmänkin. Kerran Tuomarilassa hän oli luullut, että Margit ymmärsi elämän totisuutta. Nyt hän sitä epäili eikä jatkanut.

-- Sinulla on merkillinen maku, -- sanoi Margit pyörähtäen korollansa. -- Mutta minä en voi sitä nähdä, minä pelkään. Anna se sille mustapukuiselle ihmiselle, joka hääiltana otti meidät vastaan ja säikytti minua. Hänkin oli kuin enne. Missä hän nyt on?

Maurin täytyi muistella, mistä oli kysymys.

-- Matleenako? Alitalon eteiskamarissa hän asuu. Hän on avulias ja uskollinen, häneltä saat monta neuvoa, jos tarvitset.

-- Vie se hänelle, -- toisti Margit.

-- Niinpä vien, -- sanoi Mauri äkkiä päättävästi. -- Haluankin puhella hänen kanssansa. Minä sanon, että se on yhteinen lahjamme; tuon sen nuoren rouvan toivosta.

Margit kääntyi pois hämillään, ja Mauri otti seinältä taulun. Hän kääräisi sen paperiin ja lähti ulos nopein askelin.

Matleena lauloi virsiä, kuten tavallisesti iltasilla. Täräjävä sävel kuului jo portaille. Hän ei ollut edes lamppua sytyttänyt, vaan istui hämärässä, ulkomuistista veisaten:

-- "En rauhaa löydäkään maan päältä, pois aina ikävöitsen täältä..."

-- Oi, minäkin jo ikävöitsen, -- ajatteli Mauri.

Matleena otti nuoren isäntänsä ilolla ja ihastuksella vastaan, ja taulusta hän tuli niin liikutetuksi, että Mauri sai täyden palkan kieltäymyksestänsä. -- Margitin oikku oli Jumalan johdatus, -- hän ajatteli.

-- Niin, niin, -- sanoi Matleena. -- Ristiä me tarvitsemme vanhat ja nuoret. Risti pakottaa Jeesuksen tykö, muuten menisimme maailmaan.

-- Se on tosi sana, -- vastasi Mauri.

Sinä hetkenä jotakin tapahtui hänen sielussansa. Hän näki välähdyksessä, että hänkin oli mennyt maailman tielle. Nyt hän kaipasi ja halasi Jeesusta, yksinäisen sydämen ystävää, taakkojen kantajaa; ja sanattomana hän kumarsi hartiansa ristin kuorman alle. Täytyi käydä näin -- ah, täytyi.

Matleena katsoi isäntäänsä tutkivasti.

-- Taidatte tekin olla ristin koulussa, -- sanoi hän.

Mauri vaan ojensi kätensä ja puristi Matleenan kättä.

Hän palasi hiljaisempana ja nöyrempänä, selvästi tietoisena sydämensä korkeasta kaipauksesta. Sen piti täyttyä ja toteutua, maksoi mitä maksoi.

3.

He olivat nuoret ja kokemattomat kumpainenkin; he eivät mitään huomanneet tai ymmärtäneet, ennenkuin Sandra sanoi Margitille:

-- Rouvan ei pitäisi ratsastaa, se ei ole terveellistä tuossa tilassa.

-- Mitä? -- Margit puolittain hämmästyi, puolittain närkästyi.

-- Rouva on hyvä ja kysyy vaan tohtorilta. -- Sandra katsoi Signeen ja Signe Sandraan, ja kumpikin hymyili merkitsevästi.

Margit jäi miettimään. Seuraus oli, että hän hätäyksissään kiiruhti Maurin luo. -- Sandra luulee... Sandra sanoo... Mauri, onko se totta? Menenkö minä lääkärille? Sano, eihän se ole totta?

Mauri ymmärsi ja katsoi pitkään Margitia. Kuinka se ei ollut johtunut hänen mieleensä? Ehkä kukkanen siksi olikin hiukan kalpeampi, vaikka Mauri oli parhaansa pannut valmistaaksensa hänelle kaiken mahdollisen ilon. Sokeahan hän oli ollut -- ja samoin itse Margit, lapsukainen.

Se selveni Maurille suurena, yllättävänä riemuna. Margitin levottomuus aivan vilahti hänen ohitsensa. -- Oma Margit, kuinka Jumala on hyvä! Se rakas pieni yhdistää meidän sydämemme, etkä sinäkään enää ole yksin!

Mutta Margit jo itki hermostuneen kiihkeästi. -- Ei ei, ei! -- Hän torjui käsillään, kun Mauri läheni.

-- Jos minä kuolen... En minä tahdo edes sairaaksi tulla! Ja ratsastaminen on minun ainoa huvini... Eikä minusta ollenkaan ole hauska hoitaa pieniä lapsia...

-- Mennään lääkärin luo, Margit, hän neuvoo meitä. Sinä olet nytkin terve ja reipas -- kyllä Jumala auttaa. Margit kulta, älä itke -- et saa itkeä! Minä kun kuvittelin, että yhdessä iloitsisimme...

Maurin oli vaikea käsittää, ettei Margit todellakaan toivonut lasta. Sanoin he eivät koskaan olleet puhuneet siitä -- mutta joskus sanaton kieli on selvempää. Ah, silloin voi erehtyä, kun kummankin sydämessä asuu aivan eri maailma. Tai ehkäpä Margitin kyyneleet johtuivat pelkästä yllätyksestä?

Seuraavana sunnuntaina Margit tahtoi tulla Maurin kanssa kirkkoon. Se oli ensi kerta pitkästä ajasta, aivan kuin lahja Maurille. Oliko tämä nyt uusi ihana alku, äitiysvastuun ensi hedelmä?

Pastori Koitere, kappalainen, saarnasi Hengen voimalla vakavasta tekstistä: "Jo on kirves pantu puiden juurelle. Jokainen puu, joka ei kanna hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen." Tehkää parannus, kääntykää teiltänne! Usko ei ole tyhjiä tunteita eikä koreita sanoja, se on elämää. Mitä Herra näkee, kun hän katsoo kotiisi ja sydämeesi? Elätkö itsellesi, vai saako hän elämäsi hedelmät? Oma elämä ristille, Jeesus-elämä voimaksemme! Hedelmätön puu ei Herralle kelpaa, se on tulen oma.

Kirkkokansa istui hievahtamatta. Syvä hiljaisuus täytti temppelin, ja moni sydän sai piston.