Part 6

-- Minä koetan hillitä mieleni, -- sanoi Kyllikki, taistellen kuohuvia tunteitansa vastaan. -- Äiti, sinä neuvot oikein -- nyt niinkuin ennenkin.

Hän kirjoitti vastauksensa rukoillen, rauhallisella sydämellä:

"Hyvä Mauri!

Olen oikein iloinen siitä, että et enää kaipaa yliopistokaupunkia, vaan olet löytänyt tyydytyksen paikassa, jonka Jumala osotti sinulle. Kokemuksesi voi olla vahvistuksena monelle. Minä olen tähän asti saanut kulkea juuri sellaista tietä, jonka itselleni suunnittelin; mutta jos joskus isän käsi veisi minut pimeälle polulle, koetan muistaa, että Jumalan tie aina valkenee.

Sinä arvelit minun päässeen eteenpäin. Oi, sydämeni on kyllä paha ja nurja, enkä minä kykene ennätyksiä mittailemaan. Sen kuitenkin tiedän, että rakastan Herraani. Jos sinäkin rakastat, eihän sinun silloin tarvitse pelätä, että ulkokultailet mennessäsi uskovaisten seuraan. Yksi hiili hehkuu heikosti, monet yhdessä nostavat liekin. Jos pelkäät rakkautesi laimenevan, mene juuri silloin!

Et sinä pyytänyt neuvojani, sinä vaan kysyit: Kyllikki, kuinka se tapahtuu? Anna anteeksi, että kirjoitin näin, enkä voi nyt muuta kirjoittaakaan. Minä rukoilen sinulle Jumalan varjelusta.

Kyllikki."

Samana iltana, jona Kyllikin kirje saapui määräpaikkaansa, oli suuret kutsut Tuomarilassa. Kuu kumotti taivaalla, ja moniväriset paperilyhdyt valaisivat kalliokomeroita ja puiden luomia pimentoja. Etäisessä lehtimajassa Mauri ja Margit istuivat kahdenkesken. He puhelivat vapaasti ja iloisesti. Yhteisillä kesäretkillä oli Maurin arkuus haihtunut haihtumistaan.

Margitin pieni kengänkärki piirteli hiekkaa, sormet silpoivat väkevätuoksuista jasmiininkukkaa, ja silmät leikkivät katseilla, huulet sanoilla.

-- Se oli niin kaunis, se sinun Lehtoniemesi. Sielläpä kelpaa asua. Kuinka hämmästyneeltä eukko vanhus näytti, kun me ratsastimme pihalle! Eikö hän ennen ole nähnyt hevosia?

-- Hän ei ole ennen nähnyt sinua -- ei ainakaan Lehtoniemessä.

-- Lieneekö nähnyt ensimmäisen ja viimeisen kerran -- mitä arvelet, Mauri? -- Silmäys oli veitikkamainen ja koko olento kiehtova kuin satukeijukaisen.

-- Olisit tervetullut aina -- mutta sinähän lähdet pois.

-- Entäpä jos jäisin?

-- Jäisit? -- Mauri sävähti.

-- Hämmästytkö sinä? -- Margit nauroi. -- Niin, kyllä Sveitsi todella olisi liian tyhjä jäädäkseni. Ei sitä vielä ole myytykään. Luultavasti uusi tuomari sen ostaa, niinkuin isä edelliseltä. Mutta ei minulla lähtemiseen ole halua. Kauvas itään he menevät -- siellä on täysi erämaa. Tuskinpa siellä äitikään viihtyy.

Mauri tunsi veren kohoavan kasvoihinsa.

-- Margit, mihin sinä jäisit?

-- En sano, ellet arvaa.

Maurin sydän tykytti haljetaksensa.

-- Olisiko minun Lehtoniemeni sinun asunnoksesi arvollinen? Margit -- en uskalla sitä uskoa. Sano --

Tyttö sädehti ja hymyili.

-- Usko nyt siis vihdoinkin!

Se ilta oli sadun satu ja unen unelma. Kuvitelman ja todellisuuden rajat hävisivät Maurin käsityksestä. Ah, kuinka saattoi olevaisuus olla niin ihana, hetket niin hohtavat, koko kaikkeus riemun kyllyyteen vaivutettu! Mauri oli hurmiossa, jommoista hän ei ennen tietänyt edes aavistaa. Suudelmat polttivat hänen huuliaan. Margit, ihanainen, hänen, hänen ikiomansa!

Myöhään yöllä hän tuli kotiin ja löysi Kyllikin kirjeen pöydältänsä. Hän avasi sen ja luki, vaikka jokainen kirje oli hänelle yhdentekevä tällä hetkellä.

Mauri heräsi todellisuuteen kuin pyörtynyt raikkaasta vesisuihkusta. Vielä toistamiseen hän luki Kyllikin rivit. Sitte hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessansa. Hän pysähtyi pienen seinäkuvan eteen, jonka alle oli painettu "Via dolorosa". Niin, Jumalan tie oli kerran hänelle valjennut. Hän oli rehellisesti taistellut ja vilpittömästi rukoillut silloin. Mutta nyt?

Tunteiden kuohu laskeutui, kuin meren vaahtoiset aallot illan hiljetessä, ja omantunnon ääni puhui selkeästi ja vakavasti:

-- Mauri, Mauri, missä olet? Elämäsi tärkeimmän askeleen sinä astuit huumauksen vallassa, ilman ainoata rukouksen huokausta!

Ja Maurin sydän lisäsi: -- Osan, jota rohkeimmat toiveeni eivät olleet tavoittaneet, minä sain kuin kultaomenan puusta helmaani -- ja otin ilman ainoatakaan kiitoksen kuisketta Jumalalle!

Levottomuus ja katumus täytti hänen mielensä. Hän koetti nyt kiittää ja rukoilla, mutta ajatusten oli vaikea pysyä koossa. Kaiken muun ohella soi hänen korvissaan lakkaamatta: -- Mitähän Kyllikki ajattelee, kun saa tietää? Mitähän Kyllikki kirjoittaa?

8.

Toisena aamuna Mauri heräsi, olennossa omituinen, epäselvä tuntemus siitä, että jotain oli tapahtunut. Oliko se riemuisaa, oliko se raskasta ja painostavaa? Kesti kotvan, ennenkuin hän pääsi tajuihinsa ja muisti kaiken.

Tänään piti elonleikkuun alkaa. Hyvä, Pekka saa sen järjestää, ja väki tulkoon toimeen isännättä. Mauri oli luvannut heti aamulla lähteä Margitin vanhempain puheille.

Nyt hän oli selvillä, hypähti nuolena vuoteesta ja alkoi pukeutua. Uusi vaalea kesäpuku ylle, kiiltävä kaulus ja hieno solmuke.

Margit oli luvannut olla ylhäällä varhain, hyvin varhain. Mauri katsoi kelloa, se oli puoli yhdeksän. Hän oli kauvan nukkunut yövalvontansa jälkeen. Väkihän ehtii aamiaiselle, ellei hän kiirehdi.

Ennenkuin hän pääsi poikkeamaan Tuomarilan tienhaarasta, tuli väki jo vastaan. Mauri oli kovin hämillänsä, mutta koetti näyttää reippaalta tervehtiessään hyvää huomenta. -- Huomenta, -- kuului monista suista. Mauri huomasi salaista kuiskintaa ja näki ihmetteleviä, myöskin ilvehtiviä katseita. Pekka oli kovin totinen ja muljotti syrjäsilmällä.

Mauri joudutti askeleitansa. Miltähän tuntuu perille tullessa? Miten hänet otetaan vastaan? Onkohan Margit jo puhunut vanhemmillensa?

Oli, kaikki oli täysin selvää. Morsian lehahti puutarhakuistilta suoraan hänen syliinsä, ja tuomari ja tuomarinna tervehtivät häntä herttaisesti tulevana poikanansa. Margit oli kertonut salaisuuden heti yöllä. Isä oli varsin tyytyväinen, sillä pikku lemmikin suru oli häntä painanut Berliinistä asti. Äiti olisi tietysti toivonut hienomman vävyn, mutta hänkin nielaisi puolittaisen mielipahansa. Mauri oli sievä ja siisti nuorukainen, muuta ei voinut sanoa, ja lisäksi rikas. Rahoilla saa paljon aikaan, sekä komeutta että iloa. Onneksi ei talonpoikaissukulaisiakaan ollut elossa, ei ainakaan likeisiä. Ja Maurilla oli hyvä kielipää, sen Margit oli usein sanonut. Pieni häämatka Ruotsiin, vaikkapa kauvemmaksikin -- no niin, kyllä kaikki muodostuu, kun on hyvää tahtoa.

Nyt auringonpaisteisena aamuna koko huvila säteili. Tuomarinnakaan ei näyttänyt vähintä jälkeä yöllisistä tunteistansa. Maurin piti tietysti sanoa heitä tädiksi ja sedäksi, kunnes nimitys vaihtuisi vielä läheisempään. Se oli tapahtuva pian. Margit toivoi kiihkeästi häitä -- koti-Sveitsissä, syyskuutamon aikana. Hänellä oli omat päähänpistonsa, sillä lintusella. Pitkät kihlaukset olivat vanhemmistakin ikäviä, ja nyt lisäksi oli kodin muutto edessä. Olihan Mauri kovin nuori, mutta talonsa puolesta valmis menemään naimisiin koska tahansa; ja Helsingistä voi saada huonekaluja ja liinavaatteita Margitille minä päivänä vaan tilasi. Sunnuntaihin asti pidetään kihlaus salassa ja julkaistaan se kuulutuksella. Heti sen jälkeen lähetetään hääkutsut. -- Kuinka _hirveän_ hauskaa! -- riemuitsi Margit. -- Se on niin originellia, ettei kukaan meidän tuttavistamme vielä ole niin tehnyt! -- Ja Wieniin myöskin hääkutsu, -- päätti hän mielessänsä. -- Ennätän kumminkin ennen Raimundia.

Maurin oli aivan pää pyörällä ehdotusten nopeudesta, mutta oikeastaan tämä oli hänellekin kaikkein mieluisinta. Supattelu ja salapuheet kiusasivat häntä kovin. Hän pelkäsi väen puhuvan jo nytkin.

Hieno aamiainen oli valmistettu kihlattujen kunniaksi, samoin päivällinen. Mauri ei saanut lähteä koko päivänä, ei, ei. Tänään Margit pyytämättä otti esiin viulunsa. Mauri suli säveliin, onnellisena, hurmaantuneena jälleen. He kävelivät puistossa ja istuivat samassa lehtimajassa kuin eilisiltana. Margit nojasi Maurin olkapäähän, kietoi valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja ojensi punahuuliaan. Mauri sulki hänet syliinsä hehkuvin tuntein. Hetket riensivät, päivä kallistui iltapuoleen.

Harmiksiko sen piti tapahtua? Kotiin mennessään Mauri taas kohtasi illalliselle palaavan työväkensä, vieläpä juuri Tuomarilan tienhaarassa. Hänen oli ilkeä olla, mutta hän ponnisti kaiken arvokkaisuutensa.

-- Tuleeko isäntä huomenna pellolle? -- kysyi Pekka harvakseen.

-- En, -- vastasi Mauri jotenkin tuikeasti. Hän huomasi kätketyn nuhteen. -- Viime vuonnahan Pekka itse kehoitti minua makaamaan ja ratsastamaan hevosella. Nyt minulla on tärkeämpi este.

Pekka ei puhunut enempää, eivätkä toisetkaan. Joukko kulki eteenpäin kiusallisen äänettömyyden vallitessa aina kotipihalle asti.

Mauri oli hyvin tyytymätön, itseensä eniten. Mutta ei nyt ollut aikaa sitä ajatella. Tuomarilaiset olivat luvanneet tulla huomenna Lehtoniemeen "talon tarkastukselle", jotta nähtäisiin mitä oli kuntoon pantava ennen häitä tai heti jälkeen, Margitin mukavuudeksi ja viihtymiseksi. Maurin täytyi tänä iltana itse katsastaa joka loukko. Ja mitä hän hankkisi päivälliseksi heille? Hilma, keittiötyttö, ei varmaankaan osannut laittaa hienoa ruokaa. Hätäännyksissään ja levottomana Mauri kiirehti Matleenan luo.

-- Matleena, meille tulee päivällisvieraita huomenna, oikein hienoja. Tehän olitte ennen keittäjänä, osaatteko te neuvoa Hilmaa? Mitähän pitäisi olla ruoaksi -- varmaan jotakin paistia...

-- Keitäs tänne tulee? -- kysyi Matleena, joka ei hätäilemistä ymmärtänyt. Hän oli sekä utelias että ihmeissään.

-- Tuomarin väki vaan -- mutta sehän nyt on yhdentekevää, minä pyytäisin Matleenan neuvoja pian. Osaako Matleena Hilman kanssa valmistaa vasikanpaistia, jos minä lähetän teurastamaan?

-- Eikö se vasikka aiottu pitää? -- kysyi Matleena.

-- Mutta sitä nyt ei pidetä. -- Mauri kävi kärsimättömäksi. -- Osaatteko te paistaa?

-- No tottahan. -- Matleena alkoi kertoa niistä häistä ja niistä hautajaisista, joissa hän oli keittänyt ja paistanut. Mutta Mauri keskeytti hänet.

-- Sopisikohan sitte rusinasoppa ja pannukaakku? Niitä Hilma joskus on pyhinä tehnyt.

-- Johan siitä tulee kuin hääruokaa, -- vakuutti Matleena. Hänellä näytti olevan enemmänkin sanomista, jotain sydämellään, mutta Maurilla ei ollut aikaa kuulla.

Keveämmin mielin hän kiirehti vanhaan rakennukseen käskyjänsä jakelemaan rengille, jonka tuli teurastaa, ja Hilmalle, joka paraikaa pesi illallisastioita.

-- Mitenkäs minä joudan laittaa paistit ja sopat ja pannukaakut, kun väenrokkakin on tehtävä? -- kysyi tyttö pelästyneenä.

-- Kyllä se menee, kun Matleena auttaa... Vaikkapa jättäisitte rokan. Voihan väkikin kerran saada rusinasoppaa ja pannukaakkua.

Hyvänen aika! Kyllä nyt oli jotakin tavatonta tekeillä. Heti Maurin mentyä Hilma lähti livistämään toisten tyttöjen luo, kertoakseen kummia kuulumisia. Suuresti hän hämmästyi, kun isäntä jo ennen häntä oli väentupaan kerinnyt. Hän haki tyttöjä Lehtoniemeen lattioita pesemään, vielä tänä iltana.

Miina katsoi tyhmistyneenä Maijaan, ja Maija heitti niskojansa. Vanha Pekka ei voinut olla sanomatta, että kuinka ne aamulla viideltä ylös pääsevät, jos pitkän työpäivän jälkeen vielä on yökuuraukset.

-- Minä hyvitän sen teille erikseen, -- sanoi Mauri tytöille. -- Kunhan vaan heti tulette. Kutsuttakoon pari vierasta apulaista pellolle. Miinaa ja Maijaa voidaan tarvita kotona.

Hiljainen Mauri oli kuin tulessa ja valkeassa. Yöllä hän ei saanut unta pelkästä ajatuksesta, että jotain kumminkin ehkä oli hullusti. Jospa Kotirannan täti ja Kyllikki olisivat olleet täällä! He tietäisivät asettaa kaikki hyvin. Siellä oli turvallista ja suloista, missä he toimivat ja järjestivät.

Aamulla Mauri omin käsin poimi monta vihkoa sinilemmikkejä joen rannalta. Ne olivat hänen sydämensä tervehdys Margitille.

Tuomarilaiset tulivat. He havaitsivat paikan miellyttäväksi ja rakennuksen kyllin tilavaksi. Seinäpapereita ei vielä ollut -- ehkä Margit voi ne valita käydessään kaupungissa. Maurin oma huone oli hyvin sisustettu, mutta muihin tarvittiin toisenlaiset huonekalut. Ne kyllä tuomari oli valmis lahjoittamaan -- siitä oli jo kotona suostuttu. Ensi keväänä Maurin sopi ottaa puutarhuri järjestämään ympäristöä. Tuohon ruohokenttä -- tänne ruusuja ja koristepensaita. Kyllä kaikki tulee hyväksi, kyllä Margit voi viihtyä.

Päivällinen onnistui loistavasti, ainakin Hilman ja Matleenan mielestä. Tuomarinna vaan tuli sen johdosta muistaneeksi palvelijakysymystä. Helsingistä saa aina palvelijattaria, täällä maalla ja likimmässä kaupungissa kaikki muuttavat marraskuun ensi päivänä. Oli varmaan parasta, että hankittiin Margitille keittäjä ja sisäkkö Helsingistä. Sinnehän kuitenkin oli lähdettävä myötäjäisiä ostamaan.

Mauri kuunteli ja antoi tädin ja Margitin suunnitella. Tietysti he ymmärsivät parhaiten. Hän tosin laski ajatuksissaan, että kahden lisäpalvelijan pitäminen tuotti suuren menon. Sille ei mitään voinut. Itse hän oli syönyt samaa ruokaa kuin väki, mutta oli aivan luonnollista, ettei Margit ollut tottunut sellaiseen. Matleena oli tähän asti siivonnut Maurin huoneet ja Santtu kantanut veden ja puut. Nyt kai Matleenan piti muuttaa vanhaan rakennukseen, jättääksensä sijan sisäkölle. Santtu sopi puutarhan kitkijäksi ja vedenkantajaksi edelleenkin...

Margitin liverrys keskeytti laskelmat. Hän oli todellakin ihastuttava. Hän otti pannukaakkua kaksi kertaa, hän liiteli ympäri aterian jälkeen, ja ulkona ja sisällä kaikki oli hänen mieleistänsä -- kuvitelmissa, sellaisena, jommoiseksi se oli tuleva.

-- Tuoko on se vesikivi, josta kerran puhuit? Siinäkö minun piti soittaa? Kyllä, milloin vaan tahdot, joka ilta...

Ja Mauri unohti arkisen todellisuuden, uneksien niitä ihania runoiltoja.

Koivun koko väki oli selvillä siitä, että talossa oli käynyt morsian. Nuoret olivat kahdenvaiheilla, pitikö iloita vai pahoitella. Hauskaahan se tietysti olisi ollut, mutta kun tuli tuommoinen perin hieno ihminen. -- Hetaleryökkinä, -- sanoi Pekka. Hän oli vihoissansa.

Vanha Matleena oli ainoa, joka rohkeni puhua asiasta Maurille. Hän oli rukoillut nuoren isäntänsä puolesta eikä voinut vaieta.

-- Se oli kaunis ja iloinen nuori neiti, -- sanoi hän. -- Onko hän jumalinen myöskin?

-- Miten Matleena kysyy... Eikö Matleena ole nähnyt häntä kirkossa?

-- Eivät ne kaikki ole Jumalan lapsia, jotka kirkossa käyvät.

-- Onhan Jumala kaikkien Isä, -- vastasi Mauri vältellen. -- Ei meidän pidä tuomita.

-- Älkää vetäkö ijestä epäuskoisten kanssa, -- pääsi Matleenan huulilta. Hän jo arvasi, etteivät asiat olleet hyvin. -- Ei se ole onneksi kellekään. Minunkin miesvainajani oli komea katsella, mutta sellainen tuhlari ja huikentelevainen, että monta kertaa minä itkin ja kaduin.

-- Matleena! -- keskeytti Mauri nuhdellen.

-- Te ette tiedä mitä puhutte. -- Sitte hän käänsi selkänsä ja lähti ulos.

Alipihalta kaikui hänen korviinsa Pekan äänekäs laulu:

-- "Erokirjan takasivu se oli vallan musta, ja siihen oli kirjoitettu, että en minä huoli susta".

Närkästyneenä Mauri palasi omaan huoneeseensa. Tänä iltana hänen korvansa olivat kuurot varoituksille. Hän oli valinnut osansa ja tahtoi sen pitää.

III

VIA DOLOROSA

1.

Joen rantapolkua Lehtoniemeen kulki kaksi naista, äiti ja tytär. He olivat tulleet Koivun vanhaan valkamaan kansakoulun puolelta. Äiti oli mustiin puettu, kapea valkoinen röyhelö kaulan ympärillä. Tyttärellä oli vaaleansininen kansallispuku, ilman monia helmiä ja helyjä. Runsas ruskea tukka aaltoili hajallansa kirjonauhan varassa. Kädessään hän piteli pientä kääröä.

-- Äiti, -- sanoi tytär, -- katso, kuinka vedenpisarat kimaltelevat. -- Hän ajatteli lisäksi: -- Niinkuin kyynelhelmet.

-- Mauri saa kirkkaan hääpäivän, -- sanoi äiti.

He kulkivat vaiti eteenpäin. Sitte neitonen kumartui taittamaan lemmikkejä, joita sinisenään kasvoi rannalla. -- Nämä minä ojennan Maurille, -- hän itseksensä päätteli poimiessaan.

-- Sinullahan ei olekaan kukkia, -- sanoi äiti. -- Nuo sopivat siniseen pukuusi.

Sanaa sanomatta tyttö kiinnitti ne vyöllensä. -- Niin, -- johtui hänen mieleensä, -- Maurilla on niitä kyllin.

He tulivat portille ja siitä siistille, lakaistulle pihalle, jossa koivut nuokkuivat. Keskellä kohosi kaunis rakennus, hirret vielä valkeina uutuuttaan. Lippu liehui katolla viiripuussa, ja kuisti oli koristettu kukilla ja seppeleillä.

Nuori tyttö kuvitteli: -- Aivan kuin koivut ja köynnökset viittaisivat: "Tervetuloa, Kyllikki!"

-- Täällä on täydet juhlakoristeet, -- sanoi äiti.

Neitonen havahti. -- Niin, Margitille.

Piha oli aivan hiljainen, talo samoin.

-- Eiköhän ketään ole kotona?

Keittiöstä tuli vanha vaimo, mustissaan ja siistittynä hänkin, viheriäraitainen silkkihuivi kaulalla. Hän niiasi vieraasti, mutta samassa tunsi.

-- Kah, opettajan rouva ja Kyllikki neiti!

-- Hyvää päivää, Matleena.

-- Häihin kai rouva ja neiti ovat tulleet. -- Tervehdittiin, käteltiin. -- Pyytäisinhän minä sisälle ja keittäisin kahvia, mutta en minä täällä nyt enää ymmärrä... Ne ovat kaikki häätalossa, akranaami itse ja uudet palvelusneitsyet. Minut vaan käskettiin tänne huoneitten vartijaksi.

-- Ei mitään kahvia, juurihan olemme häihin menossa. Voimmeko hetkeksi istua tähän porraspenkille, ettemme joudu liian varhain? Kyllikki toi pienen lahjan uuteen kotiin.

Hän aukaisi käärön, jossa oli sievä yksinkertainen kahviliina, sinikelloilla kirjailtu.

-- Saisinko asettaa tämän heidän ruokasalinsa pöydälle? -- kysyi Kyllikki.

-- Tehkää vaan hyvin ja käykää sisälle, -- kehoitti Matleena. Hän jatkoi tuttavallisesti kuiskaten: -- Täällä onkin nyt vallan peräti hienoa, kun on tavaroita joka päivä tuotu, toisia toistaan komeampia, ja maalareita on ollut ja paperien panijoita...

Vieraat katselivat ihmetellen ympärillensä. Tämäkö oli Maurin koti? Niin, Margitin ja Maurin... Salissa korkeat kuvastimet ja vaaleat huonekalut ruusunpunaisine päällisineen. Makuuhuoneessa vihertävää, ruokasalissa tammenväriä. Hienosti valitut seinäpaperit, ikkunoissa uutimet ja ovissa verhot, kaikki uutta ja väreihin sopivaa. Pöydillä oli kasveja ja kukkalaitteita, ruusuja, liljoja, unikkomaljoja. Lemmikkejä ei ollut eikä muita kedon kukkasia.

Kyllikki levitti sinikelloliinansa ruokapöydän suuren, tummaruutuisen liinan keskelle. Hän katseli ympärillensä, eikö missään vielä olisi tyhjää kukkamaljakkoa. Oli, tuolla uuninreunalla korkea, kapea lasi. Hän jo kosketti lemmikkejä pannakseen ne siihen, mutta hienotunteisuus pidätti hänet.

-- Minä menen poimimaan muutamia eläviä sinikelloja, näiden siskoja, -- sanoi hän.

Ne huojuivat hiljaa pientarella. Kyllikki poimi.

-- Ei, en viihtyisi siellä, -- hän ajatteli. -- Minä olen kuin niityn kukka. Näinkö vieraaksi hänen kotinsa on muuttunut! Lieneekö hän jo vieras itsekin? -- Hänen sydämensä tuntui sanomattoman haikealta.

Sillä välin Matleena kertoi huoliansa opettajan rouvalle.

-- Ei siitä koskaan hyvää tule. Kun puuttuu Jumalan siunaus, silloin kaikki puuttuu. Tuomarin neiti on maailman lapsi, mutta isäntä ei silmin näe eikä korvin kuule.

-- Rukoilkaa hänen ja nuoren rouvan puolesta hartaammin kuin ennen milloinkaan, -- sanoi rouva Kotiranta vakavasti.

Kyllikki palasi kukkinensa. Sitte he hankkiutuivat lähtemään.

-- Jumalan rauha nyt tälle kodille!

-- Ah äiti, äiti, -- kuiskasi Kyllikki, -- kuinka minä jaksan? -- Hänen tyyneytensä oli paennut ja tunteet aaltosivat.

-- Jumalan voimalla, -- vastasi äiti.

Häätalossa he jo eteisessä kohtasivat Maurin, joka otti vieraita vastaan. Nähdessään Kotirannan tädin hän unohti kaiken sovinnaisuuden ja riensi häntä syleilemään kuten omaa äitiä.

-- Kiitos, rakas täti, että tulitte -- niin pitkän matkan päästä! Ja Kyllikki --

Kolmeen vuoteen he eivät olleet toisiansa tavanneet. Kumpikin katseli tarkastaen. Kyllikki, sama sorja, reipas tyttö kuin ennenkin -- silmät vaan syvemmät ja varsi kehittyneempi. Niinkuin tuulahdus kevätajoilta, niinkuin sinikukka joen rannalta, hyvä, puhdas ja uskollinen. Ja Mauri -- oikeastaan hänkin oli sama. Hiukan päivettyneempi, miehevämpi ja samalla hienompi, mutta lapsuuden avoin, selkeä ilme silmissänsä. Vai oliko se aivan yhtä selkeä? Kyllikki ei ollut mikään ihmistuntija. Hän vain näki Maurin säteilevät kasvot.

-- Varmaan hän on onnellinen, -- ajatteli Kyllikki. Joskus hän oli tuntenut kiusausta toivoa, ettei hän olisi... että hän huomaisi, havahtuisi, löytäisi oikean omansa... Oi Jumala, kuinka sydän on nurja! Tee se hyväksi ja vapaaksi itsekkäisyydestä! Mauri on onnellinen... kiitos, Jumala! Ystävän sydän ei saa muuta pyytää.

Tuli uusia vieraita, eikä Mauri voinut viipyä, niin paljon kuin olisikin ollut puhelemista ja kyselemistä. Rouva Kotiranta ja Kyllikki siirtyivät tervehtimään isäntäväkeä ja vetäysivät sitte syrjäiselle paikalle juhlallisuutta odottamaan.

Sali oli kauniisti koristettu ja täynnä hienostoa. Pitäjän talonpoikia ei ollut kutsuttu ensinkään. Maurin läheisimmistä ei ollut muita kuin Kotirantalaiset ja pari entistä koulutoveria. "Häitä ei pidä morsian eikä ainakaan sulhanen, vaan morsiamen vanhemmat", oli tuomarinna selittänyt. Kyllikki tunsi olevansa hyvin vieras koko joukossa, hänen äitinsä ehkä vieläkin vieraampi, mutta he eivät kumpikaan silti ujoksuneet läsnäoloansa eikä yksinkertaista, muista poikkeavaa pukuansa. He eivät olleet tottuneet arvostelemaan ihmisiä ulkokuoren mukaan. Se antoi rauhaisaa itsetuntoa ja itsenäisyyttä.

Margitin kaupunkilaiset soittotoverit olivat muodostaneet pienen juhlaorkesterin. Se viritti vienoja, haaveellisia säveliä, ovet aukenivat, ja morsian isänsä taluttamana astui sisälle. Mauri otti hänet vastaan, pastori asettui paikallensa, ja pyhä toimitus alkoi.

Kyllikki katseli Margitia. -- Sinä ihana tyttö, sinä keijukainen silkkipukuinesi, utuharsoinesi, myrttiseppele kutripäässä -- oletko sinä Maurin arvoinen?

Hänen kädessään oli suuri vihko keltaisia ruusuja. -- Tällaisia sinä kerran annoit minulle, -- oli Mauri sanonut. -- Ne ylioppilaskukkani minä muistan aina. -- Margit oli ihastunut Maurin hienosta valinnasta, mutta samalla joutunut hämilleen. Eihän Maurin tarvinnut tietää, että hän silloin oli puolelle tusinalle jaellut kukkasia. Mutta Kyllikki muisti morsiusvihosta juuri tuota samaa hetkeä -- tyttöä, joka kori käsivarrella pujottausi Maurin luo kukkinensa, ja poikia, jotka seuraavalla välisillalla keltaruusuissa helottivat.

Vihkilupaus kaikui niin juhlalliselta: "Rakastan sinua myötä- ja vastoinkäymisessä." Kuuluivatko nuo vanhat sanat muiden korvissa kuluneilta? Ei Kyllikin. Ne ratkaisivat nyt hänenkin koko elämänsä kohtalon. Tästälähin oli rikos ajatella Mauria sillä tavalla kuin tähän asti. Margit omisti hänet ainiaaksi.

Hääpäivälliset olivat komeat, ja monta puhetta pidettiin. Soitto oli kaunista, tanssi tulista, viinit hehkuvia... Sulhanen ei juonut. Margit oli kyllä katsonut häneen kiehtovasti, pyytäen: -- Tämän kerran, minun sukulaisteni tähden! -- mutta Mauri kielsi, ottaen hedelmänestettä. -- Näin minä kiitän yhtä kauniisti onnentoivotuksista, -- vastasi hän, koettaen hymyillä.

Taas oli puisto valaistu, satumaisemmin nyt kun ennen konsanaan. Kuu paistoi täytenä, niinkuin Margit oli toivonut. Hän istui Maurin kanssa ulkoparvekkeella, kun serkun ääni kutsui saliin sähkösanomia kuulemaan. -- Lue äänekkäästi, me kuuntelemme täällä, -- sanoi Margit.

Onnentoivotusten muodossa ei ollut paljon eroa, nimet vaan vaihtelivat. Yksi sana sai Margitin ovelle: "Wienistä." Hän kuunteli henkeänsä pidättäen.

"Kukkaselle heleintä päivänpaistetta. Täti Barlitz, Else, Raimund."

-- Täällä on myöskin kirje morsiamelle, Wienistä lähetetty.

Margit tuskin malttoi kuunnella sähkösanomia loppuun. Sitte hän heti meni serkun luo, pyytäen kirjettänsä. Hän luki sen omassa kamarissaan. Ei Maurin tarvinnut sitä nähdä.