Part 5

Mauri ihmetteli, mikä Margitin oli. Hän oli paljon muuttunut matkallansa. Niin, matkallako vai tänä yksinäisenä syksynä? Ja edukseenko vai vahingoksi? Epäilemättä edukseen. Mauri ei koskaan ennen ollut hänen kanssansa puhunut mitään totista ja tuttavallista. Oikeastaan he tunsivat toisiansa varsin vähän, vaikka olivat olleet tuttuja lapsesta asti. Hän oli ollut vaan runokeijukainen ja enkelinkuva Maurin haaveissa, mutta nyt hän siirtyi lähemmäksi, ikäänkuin Mauri olisi kaivannut hänen seuraansa yksinäisyydessään. Hän katseli taas huoneitansa, tyhjiä ja elottomia. Tuli leimusi takassa, luoden lämmintä, vaan ei kodin suloa. Kuinka toista, jos Margit tuossa ikkunan luona olisi soitellut viuluansa! Mutta hän ei tullut ensinkään Lehtoniemeen, tuskin oli nähnytkään Maurin uutta rakennusta. Tietysti hänen ei sopinut tulla yksinäisen nuorenmiehen kotiin. Ei kukaan tullut. Kylän säätyläisissä kierrettyänsä Mauri oli jälleen yksin.

Miksi hän etsikään säätyläisperheitä? Eikö hän _kansaan_ kuulunut, kansan lapsi itsekin? Siinäpä olikin hänen yksinäisen talvensa virhe.

Mauri otti asian vakavalta kannalta ja päätti tästedes menetellä toisin.

5.

Sunnuntai-iltapäivänä Mauri oli istunut pitkän hetken lähimmän naapurinsa Mäkelän isännän pakinoilla. Isäntä oli laveasti jutellut viljamakasiinin lainoista ja säästökassasta ja tiedustellut Maurilta, mitä hän tiesi erilaisten henkivakuutusten ehdoista. Kumpi oli perheelle parempi, lapsenvakuutus vai isän henkivakuutus? Mauri oli kovin hämillänsä, sillä hän ymmärsi näistä vielä vähemmän kuin isäntä -- hän, jolta lukeneena miehenä olisi viisautta odotettu. Hänen suureksi huojennukseksensa isäntä rupesi puhumaan kansakoulusta.

-- Opettaja Kotirannan tytär on nyt kolmannella luokalla seminaarissa. Hän lupaa pyrkiä tänne opettajaksi vuoden perästä, ja hänet me otammekin.

-- Se on hyvä, -- sanoi Mauri vilkkaasti. -- Luonnollisesti he mielellään palaavat entiseen kotiinsa. Tarkoitan, äiti ja tytär yhdessä.

-- Koulun lisärakennukseen olisi aikomus ryhtyä piakkoin, -- jatkoi isäntä. -- Tarkastaja tuonaan sanoi, että semmoinen on laki. Ja tarvishan tässä on, vaikkei lakikaan pakottaisi. Siellä lapset istuvat ahtaaseen sullottuina, ja enemmän kai tulisi, jos mahtuisi. Tietääkö agronoomi, mistä halvimmalla saisi mukavan piirustusten tekijän? Minkälainen se on, se Lönni? Se on kuulemma tehnyt talouskoulun.

Mauri arveli, että hyvä rakennusmestarikin varmaan osaisi lisähuoneet piirustaa. He alkoivat yhdessä tuumia ja suunnitella, jotta Mauri vallan innostui. Oikein hyvällä mielellä hän palasi kotiinsa.

Lähestyessään taloa hän kotvaseksi pysähtyi joen rannalle. Jäät olivat jo sulaneet, kesä lähenemässä. Siis vuoden perästä tuolla vastapäätä oli jälleen asuva Kotirannan täti, hänen toinen äitinsä, ja Kyllikki, kasvinsisko. Hyvin oli Jumala tosiaankin kaiken johtanut. Sitte ei ollut enää puutetta kodista, jonka lämpimään sai mennä yksinäisyyden paleltaessa, ei ollut puutetta neuvoista, lohdutuksesta eikä osanotosta harrastuksiin, pienimpiin ja korkeimpiin. Ei ollut maailmassa ihmisiä, jotka niin hyvin häntä ymmärsivät kuin täti ja Kyllikki.

Ja sitte... sitte ehkä jonakin kesäisenä iltana hänkin, nuorimies, voi panna toimeen kutsut ystävillensä. Täti tulee emännöimään, Kyllikki auttaa, ja silloin uskaltaa Tuomarilastakin tulla vieraita. Hänkin uskaltaa tulla, joka on hento ja vieno kuin kevään henkäys, hän, joka tuo soiton sävelet ja satumaailman mukanansa maamiehen arkiseen asuntoon...

Mauri loi mielikuvituksessansa kauniin kuvan: Margit Pohjan immeksi puettuna, kultakutrit hajallaan, istuu Tapani tietäjän vesikivellä soitellen viuluansa. Veden kalasetkin kuuntelevat, niinkuin ennenmuinoin, linnut lehahtavat koivuihin, joiden oksat kumartuvat yli rantavetten, puut humajavat, kaisla huojuu ja aallot lipattavat ilosta säkenöiden: -- Nyt hän on tullut! Nyt hän on tullut! Vanhan taitajan vaipunut käsi sai vihdoinkin seuraajan. Taas soitetaan Ahtolaisille, ja taas on lehto nuorikon lempipaikka. Hän jää tänne luoksemme.

Mauri havahti haaveistansa, punastuen kuin luvattomuudesta tavattu, vaikkei ketään ollut lähimaillakaan. Mikä parantumaton uneksija hän oli! Täytyi tarttua todellisuuteen oikein miehen otteella, jotta turhat kuvitelmat kaikkoisivat. Hän koetti ajatella kevätkylvöjänsä ja hevoshaan aidanpanoa ja alkoi kiireisin askelin kulkea kartanolle.

Navetan luona hän huomasi Santun ja muita poikia, jotka nopeasti vetäytyivät nurkan taakse, nähdessään hänen lähestyvän. Mauri meni jäljessä ja tapasi pojat nolostuneina, paperossintyngät hampaissa ja sormissa.

Nuori isäntä katsoi heitä vakavasti silmiin, kysyen: -- Eikö teillä parempaa ajanviettoa ole?

Pojat tirkistelivät vuoroin toisiinsa, vuoroin maahan ja sivulle. Vihdoin Santtu sanoi: -- Ei.

Mauri aprikoi vähän aikaa. Sitte hän ehdotteli: -- Tulkaa uuteen rakennukseen, minä luen teille jotakin.

Hän sai heidät väkinäisesti mukaan, vei huoneeseensa istumaan ja haki kaapista kertomuksen Elias Lönnrotin matkoista. Siitä hän rupesi lukemaan, välillä puhuen ja selitellen. Tunti kului jotenkuten, sitte hän huomasi parhaaksi laskea pojat menemään.

-- Johan maa on sulana ja ilta valoisa, -- sanoi hän. -- Lähtekää pallosille tai kiekkoa lyömään, niin saatte iloa ja voimia. Tupakka vaan myrkyttää verenne ja veltostuttaa teidät.

Pojat menivät. Ensin he astuivat juhlallisesti, sitte livistivät juoksemaan. Maurista tuntui, että he olivat tyytyväisiä, kun pääsivät irti. Hän huokasi, tuntien itsensä avuttomammaksi kuin koko isäntävuotenansa. Mutta hänpä ei ollutkaan ennen koettanut lähestyä näitä nuoria veljinä, yksilöinä, työajan ulkopuolella. Mitähän nuo pojat olisivat tarvinneet ja kaivanneet? Ehkä reippailla juoksuleikeillä olisi voinut voittaa heidän luottamuksensa ja sydämensä? Hän puolestaan ei siihen kyennyt, ei ainakaan näin äkkipäätä. He olisivat vaan nauraneet, jos hän tottumattomuudessaan olisi yrittänyt johtajaksi.

Mauri muisti, että Kyllikki oli kerran kirjeessä innolla kertonut uusista laululeikeistä, joita he seminaarissa olivat oppineet voimistelutunneilla. Hän toivoi niiden työntävän syrjään piirihypyt joutavine renkutuksineen: "Saano, saano toodella, raakastatkos miinua?" -- kuten Kyllikki väitti renkien ja tyttöjen pyörähdellessänsä laulavan pyhäiltoina.

Niin, kunhan Kyllikki on kansakoululla! Silloin pannaan toimeen oikeat kunnon leikit ja kootaan kaikki nuori väki, ja leikin lomassa lausutaan vakavakin sana ja totinen neuvo. Avonaisiin mieliin ja kiitollisiin sydämiin se pystyy. Sitte he taas ovat hyvässä yhteistoiminnassa, hän ja Kyllikki, kumpikin luonteensa mukaan.

Rohkaistuneena Mauri ajatteli näitä tulevaisuuden mahdollisuuksia. Hän huomasi yhä selvemmin työalansa laajuuden ja rikkauden. Täällä omassa talossaan hän voi olla syvälle pyrkivä tutkija, opettaja, kasvattaja, isänmaansa työmies henkiselläkin vainiolla -- aivan yltäkylläisesti, mikäli vaan kykyä ja voimia riitti. Merkillistä, kuinka vähän hän näihin asti oli kiinnittänyt huomiota lähimmän ympäristönsä ihmisiin ja heidän yksityiselämäänsä. Se saattoi johtua hänen omasta suljetusta luonteestansa; ehkäpä myös jossakin määrin oli tapahtunut se mitä isä aikoinaan pelkäsi: hän oli kirjojensa ääressä sisäisesti vieraantunut maalaisympäristöstänsä. Talo oli nyt tuonut kahdenkertaisen siunauksen: ensin hän oppi rakastamaan sen maata ja luontoa, sitte hän opetteli liittymistä sen kansaan.

Keittiön puolelta kuului väräjävää laulua. Matleena vietti pyhäiltaansa virsikirjan ääressä. Mauri oli usein kuullut hänen hyräilevän, kuuntelematta tarkemmin. Mitäpä jos hän menisi vanhuksen kanssa puhelemaan? Olihan hänkin yksilö, elävä, tunteva olento, jota varmaan pieni ystävällisyys lämmittäisi.

Maurin ehtiessä ovelle Matleena juuri alotti uutta laulua, jonka sävel ei ollut tavallisen virren:

"Oi minkä onnen, autuuden se usko myötäns tuo..."

Hän keskeytti laulamisen, pudottaessaan silmälasinsa. Samassa hän huomasi isäntänsä ja nousi nöyrästi, valmiina tekemään mitä käskettiin.

-- Istukaa vaan, Matleena, -- sanoi Mauri. Hänestä tuntui vallan hämilliseltä. -- Minä kuulin teidän virtenne. Mistä kirjasta se on?

Matleena katsoi pitkään. Eikö akranaamilla ollutkaan asiaa?

-- Laulakaa eteenpäin, laulakaa minullekin.

-- Niin tämä virsikö? Se on monessa kirjassa. Siionin kanteleessa se on, ja näissä uusissa Hengellisissä, joita lähetyspappi myi.

Matleenan puhe alkoi luistaa. Hänelle selveni, että isäntä todella kyseli laulusta eikä mistään muusta.

-- Tahtooko akranaami kuulla sen? Laulatteko te kanssa? -- Hän ojensi kirjansa, jota Mauri oli kurkottunut katsomaan. -- Voi voi, kuinka tämä nyt on hauskaa! Minä olen vaan tämmöinen vanha ihminen, ja akranaami --

-- Älkää välittäkö noista ulkomaalaisista nimistä, -- korjasi Mauri tapansa mukaan. -- Hyvä Matleena, laulammehan kirkossakin kaikki yhdessä.

Hänestä itsestäänkin oli sentään vähän omituista, että he tässä lauloivat "Hengellisistä", hän ja vanha Matleena Lehtoniemen keittiössä. Mutta Matleena ilostui ja ihastui niin, että kyyneleet kihosivat silmäin. Laulun loputtua hän nyökkäsi Maurille merkitsevästi, hymyhuulin.

-- Niin se on, että usko tuo autuuden, "kun itse Herran Jeesuksen se omaksemme suo. Se surut, murheet lieventää ja tuskat tuimat keventää." On niitä suruja ollut minullakin, mutta ei ne mitään paina ilon rinnalla.

Mauri ei osannut vastata, vaikka hänkin oli kokenut menneitten surujen ja taistelujen vaihtumista rauhaan ja tyydytykseen. Hän ei yleensä koskaan ollut avomielisesti puhunut hengellisistä asioista muiden kuin Kotirantalaisten kanssa. Opettaja vainaja oli hänen lapsensydämeensä kylvänyt uskon ja rakkauden Jumalaan, täti oli orasta vaalinut, ja Kyllikki, ikätoveri, oli ollut hänen ainoa todellinen uskottunsa. Suullisesti ja kirjeissä he olivat vaihtaneet ajatuksia ja kertoneet kokemuksiansa arkailematta ja luonnollisesti. Mutta muiden seurassa Mauri oli suljettu, ikäänkuin olisi pelännyt tuhlata sitä pyhimmän murusta, jonka omistamisesta hän oli tietoinen.

Matleena kummasteli, miksi akranaami oli vaiti. Hän unohti käskyläisen ja isännän suhteen, ja äidillinen huoli valtasi hänen vanhan sydämensä. Tuo rakas herttainen akranaami, joka hänen kanssaan tuli laulamaan -- kuinka hän oli siivo ja alhainen ja hyvä, mutta niin nuori vielä ja orvoksi jäänyt. Ehkä hän ei oikein tuntenutkaan Jumalan lapsen osaa ja autuutta.

-- Minä tässä puhun, niinkuin toiselle joka saman tietää, -- puhkesi eukko sanoiksi. -- Älkää pahastuko, jos minä kysyn, joko te olette tullut uskoon?

Näin suoraan ei kukaan ennen ollut kysynyt Maurilta. Hänen sydämensä tykähti, mutta hän vastasi kumminkin nöyrästi ja vakavasti: -- Kyllä minä uskon Jumalaan.

-- Niin, totta kai Jumalaan. -- Matleena ei suinkaan ollut kuvitellut akranaamiansa miksikään kieltäjäksi; sehän olisi ollut sula loukkaus. -- Sitä minä tarkoitan, että joko teillä on syntien sovitus ja autuus? Niinkuin tässä laulussa sanoo, että "miks iloiten en laulaisi ja kiittäis Jumalatani, kun mulle katoomattoman sen antoi tavaran".

Eukko katsoi häneen odottavaisena, ja Maurin hämiintyneessä mielessä ajatukset nopeasti risteilivät. Oliko hän koskaan riemuinnut ja kiittänyt "katoomattomasta tavarasta"? Lapsena hän oli haavemielin lukenut kultakaupungista ja laulavien enkelien joukoista, sillä se oli sanomattoman kaunista. Jumalaan hän uskoi ja luotti, sillä hän oli kokenut hänen hyvää johdatustansa valossa ja pimeydessä. Hän tahtoi kulkea Jumalan tietä ja täyttää Jumalan tahtoa, sillä hän tunsi sen parhaaksi, syvimmäksi onneksi. Hän rukoili, sillä hän ymmärsi omien voimiensa riittämättömyyden.

Täyttikö tämä sen, mitä Matleena tarkoitti?

Epävarmasti Mauri vastasi, nousten lähtemään: -- Kyllä minä sitä toivon. Kiitos nyt vaan, hyvä Matleena.

Sinä iltana hän kauvan luki raamattua, miettien ja tutkistellen. Matleenan sanat olivat jättäneet hänen mieleensä levottoman jäljen. Syntien sovitus ja autuus -- käsittikö hän niitä tosiaan?

-- Elämä opettaa, -- siihen ajatukseen hän vihdoin puoliyön aikana nukahti.

6.

Eräänä iltana Mauri luki sanomalehdestä, että heidän tuomarinsa oli hakenut toiseen tuomiokuntaan.

Uutinen iski häneen niinkuin sähkö. Miksi? Olihan kappalainenkin hakenut muuanne, vieläpä päässyt ja muuttanutkin vappuna, eikä hän siitä ollut millänsäkään.

Mauri ei ymmärtänyt itseänsä. Hänen mielikuvansa pyörivät taukoamatta tämän ainoan asian ympärillä, osittain tietoisesti, osittain tiedottomasti. Olivatkohan nuo toiset hakijat nuorempia vai vanhempia? Hän huomasi toivovansa niitä vanhemmiksi ja ansiokkaammiksi. Eikö hän siis olisi suonut tuomarille runsastuloisempaa paikkaa? Kyllä se oikeastaan oli hänelle turha, sillä hän oli rikas ilmankin -- mutta ei Mauri sitä häneltä kadehtinutkaan. Hän vaan ajatteli, mikä kaipaus syntyisi. Ei suinkaan tuomarin tai tuomarin rouvan vuoksi! Tietysti ei -- mutta --

Oliko mahdollista, että hän oikein _kaipasi_ Margitia?

Margit oli ollut ulkomailla -- kaipasiko Mauri silloin? Ei, hän oli itsekin kotoa poissa ja ajatteli lähinnä vaan tiedettä ja taloa ja tulevaa kohtaloansa, milloin ahkerasta opistotyöstä ennätti. Margit oli silloin hänen kaunis unimuistonsa, niinkuin entiskesä ja kukkanen...

Nyt Margit oli Tuomarilassa, soitti ja opetteli taloutta. Sinne oli lyhyt matka, eikä Mauri kuitenkaan useasti mennyt häntä katsomaan, vaikka hän oli kutsunutkin. Eikö se mene, joka kaipaa?

Ehkä toiset, ei jokainen. Maurille riitti se tieto, että hän _oli_ lähellä, että saattoi kuvitella, mitä hän toimi, että _voi_ mennä, jos rohkeni, ja onni voi tuoda hänet vastaankin kylätiellä. Mauri ajatteli häntä tuon tuostakin, se oli varma. Ja jokin epämääräinen, sanoiksi pukeumaton haave asui syvällä hänen sydämessänsä. Mikä se olikaan? Millainen? Siitä immestä, jonka lempilehtona Maurin uusi koti voisi olla... Ei -- oliko se mahdollista? Hän ei sitä uskaltanut itsellensä tunnustaa.

Sen hän nyt kuitenkin ymmärsi, että jos Margit muutti pois eikä koskaan palannut, silloin syys riipi lehdet hänen koivuistansa, ja hänen kaunein satunsa oli valhe ja surullinen pettymys.

Kun se Maurille selveni, silloin hän pelästyi. Epämääräinen tunne muuttui nimelliseksi. Hän siis -- hän siis rakasti Margitia! Hän -- Margitia!

Ei hän sitä muuksi voinut selittää, mutta sehän oli kerrassaan mieletöntä.

Mauri väisti koko Tuomarilan puolta eikä mennyt seuraavana sunnuntaina edes kirkkoon. Hän teki työtä kovin ahkerasti, mutta oli niin hajamielinen, että käveli perunamaalle, kun piti mennä pellolle, ja vei hevosille ohria kaurojen asemesta. Pekka vilkaisi häneen syrjäsilmällä, mutta ei sanonut mitään.

Kesäkuussa Mauri luki lehdestä, että tuomari oli nimitetty hakemaansa virkaan. Samana päivänä hän näki Margitin. Äkkiarvaamatta he yhtaikaa astuivat kyläkaupan myymäpöydän ääreen. Margit tervehti hymyillen, mutta Mauri kalpeni aivan. Hän hillitsi itsensä, toimitti ostokset ja kääntyi mennäkseen. Margit myöskin oli nopeasti valmis, ja he palasivat yhdessä oikopolkua pitkin männikön läpi.

Mauri ei tietänyt mitä puhua. Vihdoin hän sanoi kömpelösti:

-- Margit näyttää iloiselta.

-- Vai niin. Sittepä ei kukaan näe, että olen itkenyt tänään.

Tytön ääni oli huoleton. Hän naurahti heleästi.

-- Miksi Margit on itkenyt? -- rohkeni Mauri kysyä.

-- Eikö ihminen olekin kummallinen olento? Sitäkin olen välistä itkenyt, että me asumme täällä, ja nyt kun muutamme pois, minä ikävöin Sveitsiämme. Tiedätkö, että me muutamme?

-- Tiedän.

-- Minä ikävöin unelmaa, joka ei toteudu koskaan, -- sanoi Margit melkein omissa ajatuksissansa. Itsekin hän ihmetteli, kuinka hän tuli niin puhuneeksi Maurille.

Hän oli äsken saanut kirjeen Wienistä ystävältänsä Else Barlitzilta, jonka kanssa hän yhäkin oli säännöllisessä kirjevaihdossa. Else kertoi Raimundin astuneen professorinvirkaansa, ja nyt hän luultavasti aikoi perustaa oman kodin. Niin, voihan Else uskoa Margitille salaisuuden: Raimund oli usein Trude Wernerin parissa -- etevän tyttökoulunopettajattaren, sen joka kerran julkaisi esitelmän -- muistaahan Margit. Else ei pitänyt hänestä, hän oli niin kovin viisas ja tietysti olevinansa. Paljon mieluummin Else olisi toivonut veljellensä herttaisen, kultaisen Margitin. Oikeastaan hän ei voinut ymmärtää, miksi ei käynyt niin.

Juuri sitä Margit myöskään ei ymmärtänyt. Raimund oli jättänyt kaiken selittämättä. Ja siinä nyt Margit kulki Maurin rinnalla, muistellen mennyttä mielikuvaansa, juhannusyön juhlaa tai kuutamohäitä joen ihanalla rannalla. Niitä Sveitsi ei saanut nähdä milloinkaan, oi, nyt ei milloinkaan, se ainakin oli varma.

Mauri näki Margitin vaipuvan mietteisiin. Hän ei hetkeäkään kuvitellut, että sanat toteutumattomasta unelmasta olisivat häneen tähdätyt, mutta ne antoivat hänelle äkillisen rohkeuden. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän vastasi aivan välittömästi: -- Samoin minäkin ikävöin oman onneni unelmaa, joka ei voi toteutua.

Hän katsoi Margitiin sellaisin silmin, että tyttö ymmärsi, vaikka Mauri ei sitä aavistanut. Margitin poskille kohosi kuuma puna. Hän alkoi puhella tavattoman vilkkaasti, ensin sitä ja tätä, ikäänkuin vaan puhuaksensa, kunnes löysi aineeksi kesäsuunnitelmat. Jäähyväiskesän pitää olla kaunis ja valoisa, täynnä muistoja. Tehdään retkiä, kalaretkiä, marjaretkiä, kävelymatkoja näköalapaikoille -- tai ratsastetaan.

-- Sinullahan on niin kauniita, hyviä hevosia. Minä pidän ratsastamisesta äärettömän paljon. Tulethan sinä, Mauri? Kesäkiireitäkö? No, kyllä kai väki ne hoitaa. Tämä on nyt viimeinen kesä...

Mauri oli kuin lumottu. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Hänen olisi pitänyt kääntyä omasta tienhaarastaan, mutta hän saattoi Margitia, kunnes Tuomarilan rakennus pilkotti puiden välistä. Hänen olisi tullut kieltäytyä kaikesta houkuttelevasta, mitä Margit maalaili hänen silmäinsä eteen, mutta hän lupasi mennä mukaan. Hän oli jo kyllin taistellut vastaan, hän ei enää ponnistanut tahtoansa. Miksei saisi nähdä mieletöntäkin unta, selittämättömän suloista? Tämähän oli jäähyväiskesä...

Maurin käännyttyä kotiin Margit kiirehti askeleitansa. Hän antoi ostokset äidilleen ja juoksi ylishuoneeseensa. Hermostuneesti hän heittäysi leposohvalle, puhjeten pidätettyihin kyyneliin.

-- Se on mennyttä! Niin, se on kuitenkin ainiaaksi mennyttä! Mitä minä sitä nyt enää ajattelen? Miksi en yhtä hyvin ajattele muuta?

Hän itki kauvan, hillittömästi. Sitte hän nousi, asettuen peilin eteen tukkaansa järjestämään.

Päättäväisenä hän astui ovelle, alas mennäksensä.

-- Niin, nyt minä _ajattelen_ muuta. Se on Raimundille parahiksi. En salli hänelle sitä kerskausta, että -- että -- Ei, voin minäkin onneni löytää.

7.

Mauri kirjoitti kirjettä nopein ottein:

"Hyvä Kyllikki!

Sinä valitat, että olen käynyt kovin vaiteliaaksi. Minähän olen nykyään täysi maanviljelijä, ja niille on kesä kiireisin aika, samalla kuin se seminaarilaisille on joutilain. Paraikaa tehdään heinää. Eilen oltiin takamailla Susikorvessa. Paikkakunnan kesävieraat ja muu nuoriso tekivät sinne huviretken tyhjissä heinäreissä. Margit ja minä ratsastimme. Siellä kahvit keitettiin ja ateriat syötiin, tietysti otettiin työhönkin osaa, ellei muuten, niin teutaroimalla kuivissa heinissä, aivan kuin lapsina ennen. Minua, työmiestä, se aluksi melkein hävetti. Sitte ajattelin: yksi päivä lapsuutta vielä kerran -- ei siitä kenkään moittine. Lopuksi oli hilpeät tanhut, koko työväki mukana. Kyllä maalaiselämä on ihanaa. Minä olen vilkastunut monin verroin, uskotko sen? Nuorten iloisia retkiä onkin usein, milloin suinkin aika myöntää. Tuomarilaiset muuttavat pois syyskuussa, ja kaikki koettavat parhaansa mukaan ilahuttaa Margitia.

On minulla sentään vakavatkin hetkeni, hyvin vakavat toisinaan. Nykyään on kuin kaksi olentoa minussa. Toinen pyrkii nuoruuteen ja elämän kesäiseen onneen, toinen miettii syviä, suuria ongelmoita.

Kerroit raamatunkeskusteluista seminaarineitosten kesken. Te olette ihmeellisiä, monipuolisia joka suuntaan. Te teette työtä kovalla vauhdilla, ehditte syventyä raamattuunne ja samalla harrastaa nuorten reippaita, iloisia leikkejä. Minäkin tavallani koetan tätä kaikkea, mutta en kykene alkuunpanijaksi enkä ole mikään johtajaluonne. Odotan sinua kansakoululle. Sitte tulee toimeen moni asia, jonka puute nyt on tuntuva. Joskus aivan painaa omaatuntoani, etten ryhdy kaikenlaisiin valistustehtäviin, joita tarvittaisiin; mutta eihän toiselta puolen ole viisasta yrittää enempää, kuin minkä kunnolla jaksaa ajaa perille.

Vanha Matleena pitää toisinaan raamatunkeskusteluja minun kanssani, jotten jää niistäkään aivan osattomaksi. Tuonaan hän kysyi, enkö koskaan käy uskovien seuroissa. Minä en tietänyt, millaisia ne ovat. -- Siellä ommellaan ja kudotaan lähetykselle, -- selitti Matleena. Minä arvelin, että ne eivät siis olekaan miehiä varten, vaikka samassa muistinkin, että äitisi opetti meitä parsimaan sukkia. -- Miehet tekevät puutöitä, -- selitti Matleena, -- ja toiset kutovat verkkoja. Joku lukee Lähetyssanomia, ja sitte kaikki laulavat. -- Ehkä joskus menenkin sinne katsomaan. Minusta vaan on alkanut tuntua siltä, kuin en oikein täydellä todella kuuluisi sellaiseen seuraan, ja siksi minua ujostuttaa, vaikka siellä on pelkkiä yksinkertaisia miehiä ja naisia. Kuuluu sitäpaitsi myös olevan uusi kappalainen rouvinensa. Pelkään, että he pitäisivät minua hurskaampana kuin olen."

Mauri, joka kiireisesti oli alottanut kirjeensä, ikäänkuin suorittaakseen välttämättömän tehtävän, kirjoitti edelleen tasaisesti ja hitaasti, usein vaipuen ajattelemaan.

"Eikö minun pitäisi _pyrkiä_ hurskaammaksi kuin olen? Kyllikki, kuinka se tapahtuu? Ken ei etene, on taantumassa. Sinä olet päässyt paljon eteenpäin, sen minä kaikesta huomaan."

Mauri istui yhä miettien. Sitte hän lopetti kirjeen melkein kesken, liitti terveiset ja merkitsi nimensä.

Rouva Kotiranta ja Kyllikki olivat päässeet kuudeksi viikoksi maalle seminaarikaupungin lähistöön, hoitamaan sikäläisen tyttökoulun kesäsiirtolaa. Äiti piti taloudesta huolen, tytär opetti ehtolaisia ja järjesti lasten päiväpuuhat. Hän tuli juuri uimasta, raikkaana ja punaposkisena, ehdotellen kilpajuoksua nuorelle parvellensa, kun postityttö toi kirjeen.

Kyllikki silmäsi käsialaa, ilostuen huomattavasti. -- Juoskaa, tytöt, kuka ensinnä ennättää maantien portille! -- huusi hän heille. -- Minäkin juoksisin, mutta nyt luen kirjeeni. Älkää huoliko odottaa.

Luettuaan Kyllikki ei ollut yhtä iloinen kuin kuoren nähtyänsä. Hän meni tavallisuuden mukaan äitinsä luo, vieden hänellekin Maurin kuulumiset, mutta silmät eivät säteilleet, kuten usein ennen.

-- Mitä arvelet, äiti? -- kysyi hän verkkaan.

-- Mauri näyttää viihtyvän isäntämiehenä. Joka oikeata tietä kulkee, hän saa palkan. Sitä me rukoilimme hänelle.

-- Ei mutta äiti -- etkö huomaa, etkö lukenut? Hän puhuu kiireistänsä, ja toisessa hengenvedossa hän jo kertoo noista nuorten retkistä. Hän huvittelee Margitin kanssa, mutta ei osaa johtaa valistusharrastuksia, ja lähetyksen ompeluseura on muka liian hurskas hänen kaltaisellensa. Hän näkee taantuvansa, eikä sure ja säikähdä. Äiti, eihän tämä ollenkaan ole entinen Mauri! Ja se on varmasti Margitin syy.

-- Ja minun Kyllikki tyttöni on kiivas ja mustasukkainen, -- sanoi rouva Kotiranta.

-- Voi äiti, niin kaiketi minä olen. -- Kyllikki seisoi hämillään ja tuskaisena. -- Pitäisikö minun iloita siitä, että Margit kiemailee ja kietoo hänet? He eivät kumminkaan sovi yhteen. Minä kirjoitan ja varoitan.

-- Ei, Kyllikki. -- Äiti pysähtyi järjestämästä pesuvaatteita ja istuutui penkille, vetäen Kyllikin viereensä.

-- Ei sinun sovi moittia Margitia hänelle, mutta sinä voit häntä viitata Jumalan luo. Et voi varoittaa, mutta voit rukoilla, että Jumala lähettää selvän varoituksen.

-- Siihen tarvitaan kärsivällisyyttä ja uskoa, -- sanoi Kyllikki.

-- "Tässä on pyhäin kärsivällisyys", sanoo Herra. "Tässä ne ovat, jotka Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon pitävät." Sinä olet hänen omansa, lapseni.