Part 4

Näin kerran pappilassa pienen seinäkuvan, jonka nimi oli "Via dolorosa". Se merkitsee "tuskien tie". Meillä kotona on samanlainen kuva; olen pannut sen lasin alle puitteisiin ja ripustanut uuteen asuntooni Koivun Lehtoniemelle. Siellä rakennus valmistui juuri vähän ennen isän kuolemaa. Se oli hänen viimeinen rakkaudenlahjansa minulle. Minun pitäisi olla _ainoastaan_ kiitollinen, mutta tiedän, että usein tarvitsen pientä kuvaani avuksi, kun sydän kapinoi kärsimättömänä. Tuskien tie valkenee -- sanotaan. Vapahtajalle se valkeni vasta ylösnousemisen aamuna. Minunkin tulee kantaa ristiä hänen jäljissänsä.

Muistan sinua, reipas ja iloinen Kyllikki. Jospa minulla olisi sinun luonteesi! Sinä osaisit valittamatta kantaa raskaammankin ristin kuin tämä.

Tervehdä rakasta tätiä

Maurilta."

Kyllikki, pienen seminaarikaupungin täysihoitolassa, sai kirjeen ja kirjoitti vastauksen, jonka hän heti vei äitinsä luettavaksi:

"Hyvä Mauri!

Äitini ja minä otamme sydämestämme osaa suureen suruusi. Ma olemme saman kokeneet, niinkuin sinä muistutit, ja me ymmärrämme sinua. Me rukoilemme puolestasi. Koeta ajatella, että et olekaan aivan yksin.

Kun minun isäni kuoli, toit minulle kortin, johon olit kirjoittanut raamatunlauseen. Muistatko? Ja sitte keskustelimme Jumalan palvelemisesta. Me molemmat halusimme oppia sitä. Nyt olet aikeissa tehdä suuren uhrauksen palvellaksesi Jumalaa. Mauri, sinä olet hyvä ja jalo, enkä minä kehoita sinua luopumaan oikealta tieltä. Mutta entä jos sinun _ei tarvitse_ uhrautua? Eikö unelmasi vieläkin voisi täydellisesti toteutua Jumalan tiellä?

Mauri, luottaisitko minuun? Jos sen teet, olen valmis. Sinä hankit kelpo työnjohtajan, ja minä tulen hoitamaan taloa sinulle. Lähde sitte omalle toivotulle työmaallesi, lue, tutki, pyri perille! Loma-aikoina tule tarkastamaan, miten on talosi laita. Niin kauvan kuin kaikki on hyvin, voit viipyä poissa tekemättä väärin. Viivy kymmenen vuotta -- viivy enemmän, jos halajat. Minä vaalin uskollisesti isiesi muistoa.

Ehkä arvelet, etten osaa hoitaa taloa. Jos niin on, pane minut viralta pois ja tule itse sijaan! Katsoppas, minulla on hiukan itseluottamusta -- oh, miten se kuuluu pakanalliselta! En tarkoita juuri niin, luulenpa vaan olevani terve, käytännöllinen tyttö, ja kun ahkeroin parastasi, uskon että Jumala on kanssani.

Vai onko sinulla toinen vastaväite: _minun_ entisunelmani, joka täten raukeaisi? Sinä tiedät, että isäni kuolemasta asti olen tähdännyt varmaan päämäärään: kotikylän kansakouluun. Kun pääsiäisviikolla pikimmiten käväisin siellä, oli tarkoitukseni kuulustella tätä mahdollisuutta. Rovasti, Tuomiston agronoomi, kunnanlääkäri, Mäkelän isäntä ja sinun isäsi myönsivät jokainen erikseen, että oikeastaan tarvittaisiin apuopettajatar, sillä oppilaita on hyvin runsaasti, miltei suurin sallittu määrä. Lupasin hankkia hyvät todistukset ja hakea kahden vuoden kuluttua, ellei paikka sitä ennen ole täytetty. -- Ei täytetä ennen, me odotamme oman kylän kasvattia, -- sanoivat isännät. -- Opettaja Kotirannan tyttärelle on virka varattuna jo isänsä tähden, -- vakuutti rovasti. Sitä myöten siis oli tieni selvä.

Älä nyt kuitenkaan luule minun yrittelevän suurenmoista uhrautuvaisuutta. Se mitä ehdotin, ei ole minulle risti eikä tuskien tie, se on sula riemuni. Pyydän vaan saada ottaa mukaani äidin, oman rakkaan, uskollisen äitini. Sittehän sinullakin on äiti jälleen.

Tulen milloin kutsut.

Kyllikki ystäväsi."

Rouva Kotiranta luki kirjeen hämmästyneenä.

-- Lapsi, ei tämä ole mahdollista. Tätä kirjettä et voi lähettää.

-- Miksi en? -- Tyttö seisoi suorana, luoden äitiinsä vakavan, avoimen katseen.

-- Sinähän suorastaan tarjoat itseäsi hänelle.

-- Minä rakastan häntä, äiti. Antaisin hänelle kaikkeni, koko elämäni. Sitä en ole kirjeessä sanonut. Tarjoan ainoastaan ystävän avun, eikä se voi olla väärin.

-- Sinä olet nuori ja kokematon. Jos _hän_ nyt rakastaisi sinua, olisi hän selvästi osottanut sen.

-- En ole pyytänyt mitään itselleni. Minä vaan olisin koettanut tehdä hänet onnelliseksi.

-- Sinä lapsi et tunne ihmisiä etkä ymmärrä omia sanojasi. Jos hänen tunteensa on ummulla, särjet sen, jos ei, sen vaikeampi sinulle. Joka tapauksessa panet alttiiksi onnesi, ehkä vielä maineesikin.

Kyllikki katsoi äitiinsä suurin, kysyvin silmin. Sitte hän huoahti, kärsimättömyyden väre äänessänsä: -- Miksi ihmiset ovat niin monimutkaisia? Mitä parasta aikoisi, sitä ei saa tehdä. Ennen kouluaikana minun ei sopinut seurustella Maurin kanssa, ja nyt minun ei sovi häntä auttaa. Äiti, jospa minä tekisin sen kuitenkin!

-- Minä en tule myötäsi, Kyllikki. Soisin sinulle kaiken onnen, sen tiedät kyllä, mutta juuri siksi en voi tähän antaa suostumustani.

-- Onko se totta? Varmaanko, äiti?

-- Aivan varmaan.

-- Siis sen täytyy raueta. -- Kyllikki oli syvästi pettynyt. -- Tämä, äiti, oi tämä on tuskien tie! -- Hän purskahti itkemään.

Äiti silitti hänen hiuksiansa, koettaen lohdutella. -- Ajattele, jos sinä toimisit Koivulla ja hän kulkisi maailmalla: sinä odottaisit, odottaisit vuodesta vuoteen, toivoen hänen rakkauttansa tieten tai tietämättäsi. Hän palaisi ja toisi ehkä toisen mukanansa. Miltä sinulle tuntuisi silloin?

Kyllikki ei vastannut. Hän vaan kiinteämmin painoi kasvojaan käsiinsä, itkien kiihkeästi.

-- Eikä Maurikaan suostuisi ehdotukseesi. Ole vakuutettu siitä, että hän ei suostuisi.

Huoaten Kyllikki kohotti päänsä, lähti keittiöön ja repi kirjeensä pieniksi palasiksi pesään. Sitte hän huuhteli kasvonsa ja alkoi kirjoittaa toista kirjettä, tavallista osanottokirjettä, jossa ilmaistaan myötätunto, kun ystävää on suru kohdannut...

4.

Samana kesänä, jolloin Mauri saapui kotiin nuorena agronoomina ottamaan isännyyttä vastaan, palasi Margit ulkomailta isänsä kanssa. Hän oli yhdeksäntoistavuotias neitonen, jonka muoto todellakin muistutti kuvakirjan enkeleitä. Tukka oli kiharainen, kullan vaalea, silmät siniset ja vartalo siro ja hento. Siivet vaan puuttuivat ja taivaallinen katse.

Margit oli lopettanut koulunsa kesken, sillä ylioppilastutkintoon tarvittiin matematiikkaa, joka nosti pystyn jo viidennellä luokalla. Hän luopui sitä lukemasta ja jatkoi mieluisempia aineita. Kielet häntä innostuttivat, sillä äidin lupauksen mukaan niiden oppiminen takasi hänelle ulkomaanmatkan. Ranskankieltä hän sipersi somemmin kuin kukaan tovereista, eikä saksakaan tuntunut vaikealta, mutta muuten hän töin tuskin pääsi luokalta luokalle. Ei ollut juuri aikaakaan lukea monia aineita kunnollisesti. Iltapäivät kuluivat soittoharjoituksiin ja kävelyihin kaupungin pääkaduilla, ja illoin oli nuortenkutsuja tuon tuostakin.

Kuudennella luokalla ollessaan Margit oli vähällä mennä salakihloihin serkkunsa kanssa, mutta he pahastuivat toisilleen tanssiaisissa ja erkanivat. Silloin hän vasta oikein huomasi, että Mauri Koivu, kesätoveri, oli kymmenen kertaa sievempi poika kuin serkku konsanaan. Seitsemännellä luokalla Margit käveli runollisessa hämärässä puistokadulla, saaden seuraansa pitkän, hoikan kahdeksasluokkalaisen. He kirjoittelivat koulussa pieniä kirjelappuja, suostuivat tapaamisista luistinradalla, tanssivat yhdessä ja hymyilivät toisilleen, kunnes lopulta kahdeksasluokkalainen selitti rakastavansa Margitia. Margit nauroi. Sehän oli ollut vaan leikkiä -- hauskaa kummallekin, vaan ei tietysti mitään muuta. Itsekseen hän ajatteli, että hän aivan yhtä mielellään olisi luistellut ja tanssinut Maurin kanssa, jos vaan tämä olisi viitsinyt. Mutta Mauri oli liian totinen ja aatteellinen.

Koulusta erottuaan Margit pääsi vanhempainsa kanssa Eurooppaa kiertämään. Sitte hän sai yksin jäädä muutamaksi kuukaudeksi Wieniin, jossa hänen äitinsä oli tyttönä oleskellut. Hän oli ihastunut ja haltioissaan. Hän asui äitinsä nuoruudentuttavan, arvokkaan leskiprofessoritar Barlitzin luona, puhui saksaa ja nautti elämästä. Siellä oli Else tytär, melkein Margitin ikäinen, vilkas, lapsekas ja huvinhaluinen, juuri elämän kynnyksellä. Tytöt sopivat yhteen erinomaisesti ja liittyivät kiihkeään ystävyyteen. Perheen vanhin poika, Raimund tohtori, professoriksi pyrkivä hänkin, saatteli heitä kaikkiin maailmankaupungin nähtävyyksiin. Hänellä oli kyllä työtä eikä liikoja varoja -- siitä vanha professoritar välimmiten muistutti -- mutta pitihän vieraalle olla kohtelias, niin kaukaiselle ja kauniille varsinkin. He ajoivat vaunuissa Ringillä, istuivat iltasin Burg-teaatterissa ja hovioopperassa, soutelivat Tonavan laineilla ja kiipesivät Kahlenbergin kukkulalle pyökkirinteiden polkuja. Ah, miten oli kevät ihana, kun kaikki puut puhkesivat punaisiin, keltaisiin ja valkoisiin kukkaseppeleihin! Silloin nuori tohtori pyysi viehättävää pohjolan keijukaista jäämään ainiaaksi luoksensa kevään hurmaukseen. Margitin sydän sykki oudossa hehkussa, hänen olentonsa hempein sulo puhkesi kuin kukka auringon kosketuksesta, ja hän kuiskasi jäävänsä riemulla, kaipaamatta mitään ja ketään, sen omaksi, joka oli vallannut hänen sydämensä.

Kihlaus jäi salaan. Professorittaren tahdosta Margitin täytyi hilliytyä ja peittää se Elseltäkin, jota hänen äitinsä sanoi pikku lörpöksi. Julkaisun oli määrä tapahtua vasta Margitin isän tultua Wieniin tytärtänsä noutamaan. Ikävällä Margit ajatteli, että hänen vielä piti matkustaa kotiin. Sulhanen lupasi tulla mukaan, ja morsiamen ohjelma oli valmis. Vietetään häät heti, pian, valoisana juhannusyönä tai viimeistään elokuun kuutamossa, Tuomarilan kauniissa Sveitsissä joen rannalla! Margit viserteli kuin lintunen, onnellisena, huomisesta huolehtimatta.

Hänen ensimmäiset morsiusviikkonsa eivät kuitenkaan muodostuneet niin sekoittumattoman hurmaaviksi kuin hän oli kuvitellut. Sulhasen äiti selitti päättävästi, että häitä ei sopinut viettää, ennenkuin professorinpaikka oli taattu ja morsian myöskin valmistunut tulevaan kutsumukseensa, joka ei ollut pelkkää leikkiä ja leijailemista. Tohtori itsekin alkoi arvella, kun tunteiden äkillinen, yllättävä kuohu vähän oli laskeutunut. Entä jos professorinvirka runsaampine leipineen luistaisi ohi? Ihanan Margitin tavat ja vaatimukset olivat hiukan huolestuttavia. -- Vie minut taas illalla oopperaan! Ota vaunut, minun valkoiset kenkäni tahraantuvat raitiossa. Raimund, emmekö tänään syö illallista tuossa hotellissa, jossa oli niin hyvää jälkiruokaa? Näin me naituinakin teemme; minä en osaa ensinkään keittää, tiedätkös! -- Tule, Raimund, katsomaan tähän ikkunaan! Näetkö, noin herttainen otsakoriste! Minusta olisi äärettömän hauskaa panna se päähäni kultusministerin tanssiaisiin. Sano, ostetaanko? -- ja sitte hymy niin kiehtova ja katse niin veitikkamainen ja armas, että sulhanen ei voinut muuta kuin astua sisään ostamaan hänelle. Mutta rahat maksettuansa tohtori Barlitz oli pahalla tuulella koko illan ja vielä seuraavan päivän lisäksi. Mistä hän voi tietää, saiko tyttö niin suuret myötäjäiset, että ne riittivät kaikkiin hänen mielitekoihinsa ja vielä vähän muuhunkin?

Tuomarin saapuessa Wieniin tohtori selitti kylmänlaisesti, että hänen nyt oli mahdotonta matkustaa Suomeen, sillä virkaanvalmistus pidätti hänet toistaiseksi. Vanha professoritar tiesi, ettei se ollut totta. Hän katsoi poikaansa tutkivasti silmiin ja kielsi kihlauksen julkaisemisen. Ensin Margit itki kauniit silmänsä punaisiksi, sitte hän närkästyi ja lähti pää pystyssä, vaikka mieli oli kuin pelästyneen, pahaa aavistavan lintusen. Berliiniin hän sai kirjeen, jossa tohtori purki kihlauksen.

Margit oli epätoivosta aivan suunniltaan. Hän itki taukoamatta, ei tahtonut nähdä tauluja eikä museoita, ei suostunut edes lähtemään ulos. Hän oli aina tottunut saamaan tahtonsa täytetyksi; nyt ei mikään auttanut. Kuumimmilla kyynelillään hän ei voinut ostaa takaisin onneansa.

Tuskaa seurasi välinpitämättömyys. Laivamatka Itämeren yli oli mitä ihanin. Muut matkustajat heittelivät leivänmuruja valkosiipisille kalalokeille, jotka parvina seurasivat laivaa. He leikkivät päivin seuraleikkejä ja illalla ihailivat auringon laskua siintävän meren helmaan. Margit oli toisten mukana. Yhdentekevää hänelle, oliko vai ei.

Sellaisena hän saapui Tuomarilaan. Hän oli kaikkeen kyllästynyt: huvituksiin, ihmisiin ja omaan nuoreen elämäänsä. Hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä harrastamista.

Hänen tullessaan oli lauvantai-ilta. Kirkonkellot ilmoittivat pyhäaattoa kirkkaasti heläjävin äänin. Länteen siirtyvä aurinko kultasi lempeällä valolla vihreätä aaltoilevaa viljaa ja tuoreina tuoksuvia apilaniittyjä. Vehmaitten rantaäyräittensä välissä joki värehti kuin välkkyvä hopeavyö.

Luonnon suuri rauha vaikutti hyväätekevän lääkkeen lailla väsyneeseen, haavoitettuun sydämeen. Kotona omassa valkeassa ylishuoneessansa Margit itki viihdyttäviä kyyneliä ja nukkui syvään, suloiseen uneen ensi kerran pitkästä ajasta.

Olihan siinäkin jonkinlainen lohdutus, mitä äiti hänelle vakuutti: -- Kyllä sinä unohdat, pikku Margit. Melkein on onnellisempaa, ettei joudu aivan nuorena naimisiin, sillä oma koti voi sitoa monella tavalla. Koeta iloita elämästäsi ja odottaa uutta rakkautta!

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, Margit kumminkin heräsi vakavalla mielellä. Aamiaispöydässä tuomari puhui aikovansa kirkkoon, koska kylältä oli tuotu tieto, että jumalanpalveluksen jälkeen oli tärkeä kirkonkokous. Sanaa sanomatta Margit otti rasiasta suuren, unikoilla koristetun hattunsa ja lähti mukaan. Hän ei tällä kertaa arvostellut alttaritaulun epätaiteellisuutta eikä vanhojen eukkojen täräjävää laulua. Hän kuuli äsken hankittujen urkujen kauniit soinnut, joihin yhtyi lukkarin tenoori ja muuan miellyttävä, puhdas baritooniääni. Virren sanatkin puhuivat hänen tunteillensa:

"Oi, viekas onni maailman tuo kohta murheen katkeran..."

Margitin silmiin kohosi kyyneleitä, mutta samassa hän kääntyi katsomaan, kuka lauloi baritoonia. Hän näki Mauri Koivun. Näytti, ikäänkuin Maurikin olisi katsonut häneen, vaikkei hän kuitenkaan tervehtinyt. Margit muisti, että se kai ei sopinut kirkossa kesken virttä. Hän kiinnitti taas silmänsä virsikirjaan, koettaen päästä äskeiseen kirkkotunnelmaan; mutta liikutus oli hälvennyt, kunnes kappalaisen ylen tunteellinen, herkästi vaikuttava saarna sen palautti.

Margit oli kirkonkäyntiinsä tyytyväinen. Hänen mielessään liikkui hämärä tunto, että on lohdullista olla hurskas ihminen, jos on sattunut kokemaan suruja elämässä.

Kirkkomäellä hän tapasi Maurin, joka viime vuonna tuskin kertaakaan oli johtunut hänen ajatuspiiriinsä. Nyt oli vähän hauska kuulla, mitä hän toimiskeli. Vai niin, vai oli hänen isänsä kuollut ja hän oli agronoomi ja tilanhoitaja.

-- Sinäpä valitsit viisaasti, -- sanoi Margit. -- Sinä varmaankin viihdyt erinomaisesti täällä maalla. Luulen, että agronoomit ovat kadehdittavia ihmisiä.

-- Kuinka niin? -- ihmetteli Mauri. -- Ennen Margit piti kaupungista.

-- Pidinkö? Niin, minä olen nyt nähnyt niitä kyllikseni, pieniä ja suuria, Berliinin, Pariisin, Rooman, Wienin -- en voi ajatella niitä ollenkaan. Minusta täällä nyt on hyvä olla.

-- Eihän Margit kuitenkaan tänne jää? Täällä on niin pientä ja hiljaista.

Mauri katseli häntä kuin ulkomaan kukkaa, niinkuin lapsuutensa outoa ilmestystä kerran kurjenmiekkojen keskellä joen rannalla.

-- Minä haluankin hiljaista, -- vastasi Margit.

Mutta kotiin tultuansa Margit taas ajatteli, ettei tämä hiljaisuuskaan ollut hauska. Ei mikään ollut hauskaa. Kuinka voi saada elämän kulumaan, kun toiveet ovat särkyneet?

5.

Mauri tarttui tarmolla talonsa ohjaksiin. Hän otti meijerikoulun käyneen taitavan karjakon ohjaamaan naisväen toimia ja johti itse miesten työt. Pekan, viisikymmenvuotiaan poikamiehen, hän asetti isäntärengiksi. Pekka oli paimenpojasta alkaen palvellut talossa. Hän oli juro ja vähän omituinen, mutta Mauri tiesi kaikkien häntä kunnioittavan, sillä viisasneuvoisempaa ja uskollisempaa ei ollut toista.

Rovasti oli ollut oikeassa: hyvä tahto opettaa miehen. Niinkuin Mauri lyseosta aina oli saanut hyviä todistuksia, niin hän sai maanviljelysopistostakin. Kotona Pekka aivan ällisteli "akranaamiansa". Semmoinen pehmeä poika -- hyvä kyllä luonnostaan, höyli ja nöyrä -- mutta eihän siitä ennen ollut maantoimiin. Mistä se nyt tuommoiseksi on tullut? Kyllä Pekka ennen oli opistoista kuullut -- mitä ne olivatkaan kaikki nimeltään, kansanopistoja ja maamieskouluja, kunhan ei vaan ollut kana- ja mehiläiskoulujakin. Hän oli pitänyt niitä uudenaikaisina hullutuksina. Nyt hänen arvonantonsa kohosi huomattavasti, ainakin semmoista opistoa kohtaan, jota Mauri oli käynyt.

Aamusin Mauri lähti väen mukana liikkeelle, ja pitkin päivää hän uurasti työssä. Ensin miehet katsoivat toisiinsa ja tytöt supattelivat. Ei tahtonut syntyä rattoisuutta eikä kodikkuutta. Pekka kysyi vihdoin, luuliko akranaami, ettei hän, vanha mies, pitänyt talon puolta. Olisihan akranaami voinut maata aamulla ja päivällä ratsastaa hevosella, niinkuin Tuomistolainen kuului tekevän.

Mauri taputti Pekkaa olalle, arveli että isäntä oli suorempi nimi kuin akranaami, ja vakuutti luottavansa Pekkaan ja väkeensäkin aivan täydellisesti. Mutta tietäähän Pekka, että isännän askeleet pellon höystävät. Sitäpaitsi hän ei ollut taloa ottanut laiskotellaksensa.

Pian rengitkin tottuivat hänen seuraansa ja rupesivat hänestä pitämään. Ei vielä milloinkaan Koivulla työt olleet sujuneet niin ripeästi ja iloisesti kuin Maurin ensimmäisenä isäntävuotena. Hän oli itsekin tyytyväinen ja kiitollinen, huomaten kuinka Jumala kaiken käänsi parhaaksi.

Kuta enemmän Mauri perehtyi taloonsa ja itse pani siihen työtä ja vaivaa, sitä rakkaammaksi ja läheisemmäksi se hänelle muuttui. Melkeinpä se oli kuin elävä olento, yksinäisen ystävä. Ei pelto pelkästään, ei karja, ei rakennus; ei myöskään humiseva koivikko eikä tyynenä juokseva joki. Ei mikään erikseen, vaan kaikki yhteensä. Hän ajatteli useasti rovastin kertomia muistelmia. Vanhan rakennuksen yläkerrassa asui nyt vuokralainen, eläkettä nauttiva kivulloinen nimismies ja hänen kaksi vanhanpuoleista, laihaa tytärtänsä. Yhtäläisyyttä tietenkään ei ollut olemassa, mutta ehkä juuri vastakohtaisuuden vaikutuksesta he aina johtivat Maurin mieleen Tapani ukon aikaisen vanhan herran ja Elina neidon. Samoihin muistoihin vei uusikin rakennus, Lehtoniemeksi nimitetty. Noilla paasilla koivujen alla nuori Elina varmaankin oli unelmoinut immenhaaveitansa, erämaan rauhassa, puhdas katse tähdättynä taivaan sineen tai kotijoen päilyvään pintaan, joka puiden lomista välkähteli. "Ehkä siitä vielä tulee jonkun toisen nuorikon lempilehto", oli rovasti sanonut.

Kesä kului nopeaan, syksy samoin, mutta talvi oli hiljainen ja oudon yksinäinen. Mauri kulki hämärän tullen edestakaisin huoneissansa. Niitä oli monta, liian monta. Enin osa väestä asui vanhan rakennuksen alakerrassa, täällä ainoastaan leski-Matleena ja Santtu, renkipoika, keittiön puolella. Silloin Mauri sytytti lampun, otti pienestä kirjastostansa sen uusimman lisän ja istuutui lukemaan. Joka kerta käydessään kaupungissa hän hankki kotiin kirjoja, milloin mitäkin: roomalaisia klassikoita, Kalevalan selityksiä, virolaisia satuja sanakirjoineen. Kaunokirjallisuutta hän osti harvoin; sitä hän mieluummin lainasi kylän kirjastosta. Hän ei tahtonut hyllyillensä mitään, jota hän ei ennakolta tietänyt arvokkaaksi.

Mutta joskus Mauri ihmetteli, ettei kirjojenkaan seura tuntunut riittävältä. Hän kaipasi ihmislasta, puhetoveria. Tai soittoa. Jospa hän olisi osannut soittaa mitä konetta tahansa! Se olisi yhtaikaa ilmituonut hänen sisimpänsä ja taas kielellänsä vastannut hänelle.

Väliin Mauri iltahämyssä käveli pappilaan, mutta rovasti oli nyt jo niin vanha ja heikko, että hän pääasiallisesti vietti päivänsä vuoteessaan. Mauri sai pari ystävällistä, rohkaisevaa sanaa; sitte hän taas palasi yksinäiseen kotiinsa tai pistäysi raihnaista nimismiestä ratostamaan, vaikka palkkioksi täytyikin juoda neitien kamferintuoksuista kahvia. Kappalainen ei Mauria erityisesti vetänyt puoleensa, pitäjän muut herrat vielä vähemmän. Nuori nimismies, lääkäri ja apteekkari pistivät yhteentultuansa tuutingiksi ja innostuivat tavallisesti keskustelemaan metsästysretkistänsä ja koirien kasvatuksesta. Silloin Mauri siirtyi joutavana syrjään, sillä hän ei juonut eikä metsästänyt. Tuomiston agronoomi, keski-ikäinen mies, harrasti suonviljelystä, mutta ei paljon muuta. Tolonen, kansakoulunopettaja, oli seurassa suuton sanaton, sillä välin kuin rouva puhui ummet ja lammet. Näistä kaikista Maurilla ei ollut kovinkaan suurta iloa. Sitte oli vielä Tuomarila. Miksi hänen sydäntänsä omituisesti sykähytti, kun hän ajatteli käymistä siellä? Eräänä aamupäivänä hän kuitenkin meni.

Hänet osotettiin tuomarin kamariin, jossa hän sai puolen tuntia istua tupakoivan vanhan herran vieressä, tehden selkoa maanviljelyksestänsä. Keskustelu rupesi arveluttavasti hidastumaan, kun äkkiä ovi aukeni, tulvahuttaen sisälle koko runsauden talvisia auringonsäteitä. Niiden keskellä seisoi Margit.

-- Terve, Mauri, -- sanoi hän sulavalla äänellänsä, -- tule ruokasaliin lämpimäisille! Minä olen leiponut. Isä, kahvi on kuumana.

Maurista tuntui somalta, että keijukainen leipoi. Ne pienet valkoiset sokerileivokset maistuivat harvinaisilta. Tuomarinna oli vieraisilla veljensä luona kaupungissa, ja Margit hoiti emännyyttä sirosti ja herttaisesti. Maurin mielestä hänessä oli jotakin uutta, pehmeämpää ja kodikkaampaa, joka häntä erittäin kaunisti.

Kahvin jälkeen tuomari sai asiavieraan ja pyytäen anteeksi jätti nuoret kahdenkesken. Silloin Mauri rohkeni lausua entisaikaisen säännöllisen kysymyksensä: -- Saisiko kuulla Margitin soittavan?

Margit oli viipymättä valmis.

-- Minä olen tänä talvena soittanut kuin mieletön, tuntimääriä. Tiedätkö, soitto on erinomainen toveri. Nyt vasta minä olen sen oikein kokenut.

-- Sen voin ymmärtää. Kodissani yksinäisinä iltoina kaipaan sitä useasti. Haluaisin kuulla, kun en itse osaa soittaa.

-- Mutta miksi et ole tullut meille? Et kertaakaan kesän jälkeen! Minä olisin soittanut sinulle.

-- Nythän minä tulin.

Margit tarttui viuluunsa, viritti sen ja valitsi nuotit.

-- Niin, ei ole säestäjää, kun äiti on kaupungissa. Ehkä minä soitankin vaan lauluja, aivan yksinkertaisia.

Hän liikutti joustansa hitaasti, kuin uneksien. Sävelet olivat kaihoisia, valittavia. Niin ei Margit ennen koulukesinä soittanut.

Hän antoi jousensa vaipua.

-- Olen vaan soittanut -- ja opetellut taloutta. Mitä muuta olisin tehnyt koko pitkän syksyn?

-- Margit on hyvin yksin.

-- Aivan liian yksin. Mutta minua ei ole haluttanut minnekään, vaikka äiti miten kehoittaisi.

-- Eikö musiikkiopistoon?

-- En tiedä, ehkä ensi syksynä. Nyt en jaksanut. Ulkomaanmatkat väsyttävät.

-- Eikö talouden oppiminen väsytä?

Margit naurahti, mutta se nauru ei ollut iloista.

-- Wieniläinen professoritar, jonka luona asuin, selitti ettei elämä ole pelkkää leikkiä ja leijailemista. Minä muistan aina ne sanat.

-- Minäkin olen kokenut, että elämä on vakava, -- sai Mauri sanotuksi. -- Se tuo taisteluita ja riistää pois paljon toivottua, mutta se antaa uutta sijaan. Se on rikas kumminkin -- rikas ja ihana!

-- Onko? -- sanoi Margit hajamielisesti. -- Voihan se olla. Tahdotko, että soitan iloisempia säveliä?

Hän otti viulunsa uudestaan ja tarttui jouseen. Hän soitti laulun toisensa perästä, kunnes Mauri vihdoin nousi lähteäkseen.