Part 3

-- Tuo on jo huono ja vanhanaikainen. Pitäisi käydä näyttelyissä, että oikein tietäisi, mikä on parasta mallia. Kehuvat ameriikkalaisia, joissa on ketjuvälitys ja hammasrattaat.

Mauri koetti kuunnella tarkkaavaisesti. Hän ei oikein tietänyt mitä vastaisi, osottaakseen huomiota ja ollakseen isällensä mieliksi. Hän muisti uutisen, jonka hän junassa oli sattunut lukemaan sanomalehdestä, kun ei ollut muutakaan tekemistä.

-- Eikö täällä ole maanviljelysnäyttely piakkoin jossakin lähipitäjässä? Missä se olikaan? Niin, nyt minä muistan --

Isäntä vilkastui. Jo hän uskalsi suoran kysymyksen: -- Etkö sinä nuoremmaksesi kävisi siellä ottamassa selkoa niistä ameriikkalaisista?

Mauri joutui hämilleen. Hän vastasi kuitenkin nöyrästi: -- En minä sellaisia ollenkaan ymmärrä, mutta jos isä tahtoo luottaa minuun, koetan kysellä agronoomeilta ja isänniltä.

He saapuivat tallin luo. Isäntä oli salaperäisen näköinen ja nautti jo ennakolta valmistamastansa yllätyksestä. Hän avasi oven myhäillen mielihyvästä.

-- Katsoppas, mikä täällä on! Se on oikea rotu-ori, kahden vuoden vanha, rautias liinaharja.

Mauri taputti hevosta, ihasteli ja kiitti sen kauneutta, aivan niinkuin isäntä oli odottanutkin.

-- Se on suurta sukua, -- kertoi isäntä naurahdellen. -- Sen isä on Vihuri, ruununori Kauppilasta, ja minä sainkin siitä maksaa liki tuhannen markkaa. Mutta sillä voittaa monta sen vertaa kilpa-ajoissa, jos rupeaa sitä opettamaan ja kuljettelemaan.

Mauri katsahti hämmästyneenä isään. Ei suinkaan isä, ikämies, aikonut kilpa-ajojen kulkijaksi?

-- Olethan sinä aina pitänyt hevosista, -- sanoi isäntä ikäänkuin selitykseksi. Kun ei Mauri vastannut, jatkoi hän: -- Mikäs tälle nimeksi tulee, sanoppas! Kutsuivat sitä Kauppilassa Laklaksi, mutta ei se ole hevosen nimi eikä mikään.

-- Annetaan sen pitää nimi, johon se on tottunut, -- sanoi Mauri jotakin sanoaksensa. Hänen mielensä oli sekasorrossa, sillä hän alkoi aavistaa isän tarkoituksia. Oliko tosiaan mahdollista, että isä toivoi hänestä hevosmiestä? Hevosmiestä ja tilanhoitajaa?

Muihin katseltaviin ei Mauri enää saanut huomiotansa kiintymään. Sydän sykki levottomasti, vaikka hän ulkonaisesti tyynenä isän rinnalla asteli. Vihdoin hän sanoi: -- Nyt kaiketi on tärkeimmät nähtynä.

-- Eipähän olekaan. -- Isäntä vilkutti silmäänsä hymyhuulin. -- Juuri tärkein on vielä jäljellä. Lähdetään kävelemään vähän tuonne joelle päin.

He kulkivat niityn piennarta, joka oli voikukista keltaisenaan, sitte koukertelevaa polkua aivan rantaäyrästä pitkin, läpi pienen koivikon ja yli kauniitten, laakeitten kalliopaasien. Suurien riippakoivujen alla oli irtonaisia, lohkaistuja kiviä kasottain.

-- Katsoppas, tähän, -- sanoi isäntä, -- tähän olen aikonut meidän uutta rakennustamme.

-- Vai uutta rakennusta? Tehdäänkö se nyt todellakin? -- Mauri oli kuullut siitä puhuttavan melkein muistamansa ajan, mutta näihin asti vanha kunnianarvoisa taitekattoinen talo oli hyvin täyttänyt tarkoituksensa, ja rakennushankkeet olivat lykkäytyneet vuodesta vuoteen.

-- Nyt se tehdään, kun vaan sinä neuvot piirustuksia ja valitset paikan. Aina sinä olet sitä tuomarin Sveitsiä kehunut kauneimmaksi kaikista, ja tämä töyrä on melkein samanlainen. Sentähden minä tähän vedätin kivet enkä noihin kallioihinkaan koskenut, ettei sinulta mäki pilaantuisi. Ei tämä ole entisestä pihasta kaukana, kyllä siitä talon toimia sopii seurata.

Maurin kurkkua kuristi omituisesti. Hän ei jaksanut huomata suurta hellyyttä, joka kätkeytyi isän sanoihin ja menettelyyn.

-- Mitä me sitte teemme vanhalla rakennuksella? -- kysyi hän.

-- Jääköön minun eläketalokseni, jahka sinä tuot emännän, -- sanoi isäntä, ruveten leikkisäksi. -- Sitte vanha vaari nuuskii kaikki nurkat väen pelättinä. Rengit ja piiat sanovat: "Nuori agronoomi on hyvä, mutta vaari on paha." Kiitä sinä siitä, kyllä talo vaarista kostuu.

Isäntä oli tuntenut arkuutta, lähtiessään ylioppilaspoikansa kanssa kävelylle. Nyt oli kielen kanta valloillaan ja mieli hyvä. Kaikki oli tullut sanotuksi, mitä hän oli mielessään hautonut. Miksi sitä olikin ollut vaikea ottaa puheeksi? Ei tosiaan monella isällä ollut pojallensa sellaisia kotiin tuliaisia kuin hänellä.

Isäntä oli Maurin koko kouluaikana luopumatta pitänyt päämäärää silmäinsä edessä: Poika käy koulua, kunnes varttuu ja kehittyy, ja tulee sitte ensin isän apulaiseksi ja lopulta isännäksi Koivulle. Sehän oli päivänselvää, ettei hän työtä tehnyt ja uurastanut talossansa, jättääkseen sen vento vieraille vanhoilla päivillään tai kuolemansa jälkeen. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut näistä asioista selvään puhunut Maurin kanssa. Joskus hän oli viittaillut sinnepäin, mutta kääntänyt sanansa, kun näki pojan säikähtyneen katseen. -- Hän pelkää, että otan hänet kesken koulusta, -- oli isä ajatellut. -- Olkoon, ehtiihän tuota toistekin. -- Eikä koulunkäyntiä oikein hennonnutkaan keskeyttää, kun Mauri niin hyvin menestyi ja kotona aina oli kohtelias ja ahkera. Hyvä oli, että hän nyt oli saanut mielihalunsa ja päässyt ylioppilaaksi. Paremmin väkikin kunnioitti lukenutta maamiestä.

Mutta enemmästä tietysti ei enää ollut kysymys. Ei suinkaan poika mahtanut kuvitella, että isä hänet yliopistoonkin kustantaisi lukemaan tiesi miksi? Mustialaan hän voi mennä, jos vielä opistoon oli tarvis.

Niin, sitä sopi kysyä Maurilta, toivoiko hän oikeaksi agronoomiksi. Ei ainakaan isällä ollut mitään sitä vastaan.

Mauri seisoi hänen edessänsä kalpeana. Hän nojasi korkeaan koivuun, sillä hänen päätänsä alkoi pyörryttää.

-- Isä, -- vastasi hän, -- älkää pahastuko minulle. En minä kelpaa maanviljelijäksi. Minä ymmärrän, että se on teille suru ja pettymys, mutta minun toiveeni ja taipumukseni ovat aivan toiset.

Sanoiko poika sen? Sanoiko ihan suoraan vasten silmiä? Isän oli vaikea uskoa korviansa. Hän unohti kaiken aran varovaisuutensa, huudahtaen:

-- Mitä? Olethan alusta pitäen tietänyt olevasi Koivun ainoa perillinen. Luuletko, että minä herraksi olen kouluttanut sinua?

-- Tämä on koko minun elämäni, -- sanoi Mauri, vaaleten yhä valjummaksi. -- Isä, miksi ette ennen sanonut minulle? Olen uneksinut ja toivonut ja ollut onnellinen, ja nyt te tahtoisitte murskata kaiken.

Isäntä oli liian mielipahoissaan tullaksensa liikutetuksi. Hän ei Mauria ymmärtänyt. Noinko kylmäksi koulu oli pojan muuttanut omaa kotia kohtaan, jossa hänkin oli syntynyt ja kasvanut? Eikö hän edes isällensä ollut kiitollinen? Jotain tämmöistä hän vaistomaisesti oli pelännyt siitä asti, jolloin Mauri ensi kerran lähti kaupunkiin.

-- Lukujen jatkamiseen en enää anna penniäkään, -- sanoi hän. -- Minä kun sinua varten olen raatanut ja kaikki laittanut kuntoon, ja näin sinä sen palkitset. Mene sitte omia teitäsi, jos tahdot.

Isä lähti kiihtyneenä, taakseen katsomatta. Hämmästynyt Mauri tuijotti hänen jälkeensä, ja suuri tuska tunki sydämeen.

-- Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on tekeminen? Minähän murran joko isän sydämen tai omani.

Hän lysähti koivun juureen, ja itku puistatti koko ruumista. Tällaiseksiko hänen ylioppilasilonsa kääntyikin?

Hiukan toinnuttuansa hän palasi talolle ja etsi isänsä.

-- Antakaa minulle anteeksi, isä, -- pyysi hän. -- Jättäkää minulle ajatusaikaa. Se tuli niin äkkiä, että vieläkin olen kuin pyörryksissä. Saanhan minä olla oma poikanne kuitenkin?

Isän synkät kasvot vähän kirkastuivat.

-- Oma poika -- niin, mikä sinä muu olisit? Mutta en minä mieltäni muuta.

Mauri pysytteli koko päivän itseksensä. Kerran hänen katseensa kulki joen taakse. Kansakoulun ikkunat kimaltelivat ilta-auringossa, mutta se loiste ei lohduttanut. Kuka siellä nyt oikeastaan asustikaan? Ensin oli ollut tilapäisiä ja väliaikaisia opettajia, sitte joku vakinainen Tolonen, jota Mauri tuskin oli nähnyt. Jospa kaikki olisi ollut niinkuin lapsuuden aikoina!

-- Minä kirjoitan tädille ja Kyllikille, -- päätti hän. Se kevensi sydäntä. Mauri etsi kirjoitustarpeet ja istuutui pöytänsä ääreen.

"Rakas täti ja Kyllikki! Muistatteko, mitä kerran keskustelimme? Tuleeko seurata taipumustansa vai eikö? Täti vastasi: Tulee, ellemme sodi Jumalan tahtoa vastaan. Nyt minä olen tienhaarassa ja suuressa ahdistuksessa. Kuinka voin tietää Jumalan tahdon?"

Hän kuuli kolinaa ja juoksuaskeleita. Ovi temmattiin auki.

-- Tulkaa pian, maisteri! -- huusi palvelustyttö. -- Isäntä on kipeä, hän kaatui lattialle.

Mauri ei käsittänyt, kuinka hänen jalkansa kantoivat. Epätoivossa hän syöksyi tupaan. Rengit olivat nostaneet vuoteelle isännän, joka makasi läähättäen. Lähetettiin heti noutamaan lääkäriä, joka asui lähellä ja saapuikin heti. -- Sydänkohtaus, ankara, mutta ei hengenvaarallinen, kuului lausunto. Mauri huoahti syvään. -- Jumalan kiitos, en kumminkaan ole häntä tappanut!

Maurin kirje jäi kesken ja lähettämättä. Hän hoiteli isäänsä öin päivin, mutta ei puhunut mitään silloisesta asiasta. Syvä alakuloisuus ja kärsimys asui hänen kasvoillaan. Hän kävi taistelua kuin tuomiosta ja vapaudesta.

2.

Vanha rovasti ei ollut enää pariin vuoteen saarnannut eikä käynyt pitäjämatkoilla, mutta hänen huoneensa ovi oli avoin jokaiselle tulijalle, eivätkä murheelliset ihmiset mistään niin mielellänsä etsineet lohdutusta kuin hänen isällisestä osanotostaan ja kokeneista neuvoistaan. Hyvin Mauri tiesi sen. Vanha Juha, joka oli joutunut sielunhätään, leski-Matleena, jonka viimeinen eloonjäänyt poika kuoli merillä, ja sokea Mikko, kylänkerjäläinen -- kaikki ne olivat kertoneet, että he rovastin sanoista ja hyvästä tuesta löysivät rauhan ja ymmärsivät Jumalan kurituksen ja rakkauden.

Mauri oli pikku pojasta asti joka pyhä käynyt kirkossa ja painanut lapsensydämeensä, mitä ymmärsi rovastin saarnoista. Sittemmin hän koulun loma-aikoina oli yhä istunut tutulla paikallaan Koivun penkissä saarnastuolin sivulla, ja kylän muiden nuorten kanssa hän oli rippikoulunsakin käynyt. Mutta kahdenkeskisille puheille rovastin luo hän ei koskaan ollut pyrkinyt. Ei juuri olisi ollut asiaakaan.

Nyt oli asiaa. Levoton sydän tuli niin tulvilleen, että sen täytyi purkautua. Eiköhän vanha, isällinen paimen voisi häntäkin opastaa?

Kun Mauri saapui pappilaan, oli rovasti nukkumassa päivällisunta. Hänet ohjattiin ruokasaliin, jonne hän istui yksin odottamaan.

Mauri katseli ajankuluksi ensin sanomalehteä, sitte seinätauluja. Siinä oli Luther ja Melanchton karkeina painokuvina ja niiden välillä "Ihmisen sydämen hyvät ja pahat asukkaat", enkelit ja paholaiset. -- Hyvää kaiketi nuokin tarkoittavat, -- arveli Mauri, vaikka hän ei voinut kieltää, että ne pikemmin näyttivät hupaisilta kuin vakavilta.

Viimeksi hänen silmänsä sattuivat vähäiseen puupiirrokseen, joka ilman kehyksiä oli kiinnitetty nastoilla seinähyllyn viereen. Se tuntui tutulta. Niin, nyt Mauri muisti; heillekin kotiin oli tullut samanlainen lahjakuva joululehden mukana. Siihen oli kuvattu ristiä kantava Kristus, ja alla oli taulun nimi: "Via dolorosa" -- "Tuskien tie".

Mauri seisoi irtautumatta kuvan ääressä. Kuinka hän viime jouluna ei ollut kiinnittänyt siihen lähempää huomiota? Jäljennöksenäkin se oli hieno ja kaunis. "Tuskien tien" vaeltaja oli vaipunut maahan taakkansa painosta. Hänellä ei ollut sädekehää, mutta hänen kasvoillaan lepäsi kärsimyksestä huolimatta pyhä, kirkas rauha. Hänen silmänsä näyttivät seuraavan kaikkialle, jos kääntyi minne tahansa. Ne katsoivat myöskin Siimon Kyreneläiseen, jota juuri tuotiin paikalle kantamaan ristiä Jeesuksen jäljissä.

Maurin silmiin kumpusi kuuma kyynel, kumpusi toinenkin ja yhä uusia. Hän pyyhki ne nopeaan pois, kun ovi kävi ja hän kuuli rovastin vaivalloiset, vähän laahaavat askeleet.

-- Hyvää päivää, nuori ystävä, hyvää päivää, -- tervehti vanha pappi ystävällisesti. -- Olen ottanut unta kuumana päivänä. Vanhuus vaivaa, vanhuus vaivaa. Tule tänne kamariini, täällä saamme jutella. Miten isäsi jaksaa, joko hän on parantunut? Taisi olla kova kohtaus.

-- Kova se oli, mutta kyllä isä nyt on taas terve.

-- Entäs mitä Maurille itselleen kuuluu? Ei ole muoto oikein iloinen. Onko Jumalan rauha?

Mauri katsoi rovastia suoraan silmiin.

-- Minä tulin sentähden, että sydämeni on rauhaton enkä tiedä miten minun tulisi menetellä.

Sitte hän kertoi surunsa yksinkertaisesti ja koristelematta: -- Isä tahtoisi jättää talon minulle ja soisi minun menevän Mustialaan oppiakseni maanviljelystä. Minä puolestani lukisin yliopistossa ja tutkisin tieteitä -- mieluummin vaikkapa köyhänä ja puutteessakin, jos niin olisi täytymys ja se minusta riippuisi. Mutta siinä on muukin vaikeus, pahempi kuin se että isä kieltää kannatuksensa. Lääkäri sanoi, että hänellä on sydänvika. Kuinka voisin tuottaa hänelle murhetta ja kenties saattaa hänet hautaan oman lukuhaluni tähden?

Rovasti näytti miettiväiseltä. Hänen älykkäissä silmissään, joita tuuheat, harmaat kulmakarvat varjostivat, oli ystävällinen, hellä katse.

-- Sinulla on kaunis kotitalo, nuori ystäväni, -- sanoi hän.

-- On, -- vastasi Mauri.

-- Sen pihalla kasvaa koivuja ja lähellä on jokiranta. Minä tunsin isäsi isän. Hän oli talon perinyt isältään ja hän taas isältään. Sinun isoisäsi isoisä oli ollut merkillinen mies. Hän tuli näille paikoille ennen suuren sodan aikaa, kun tässä ei vielä ollut mitään kylää. Kirves oli kalskanut koivikossa, saunasta nousi savu, ja illalla hän helskytteli jokikivellä karjalaista kanteletta. Sen kiven minä voisin sinulle näyttää. Isoisäsi näytti sen minulle, kun minä nuorena apulaisena kuljeskelin hänen kanssansa ja hän kertoi menneitä tarinoita.

-- Minkälaisia tarinoita? -- Maurin huomio oli jännittynyt ja hän tarkkasi innokkaasti. Tosin hän oli odottanut vastausta sydämensä vaikeisiin kysymyksiin -- mutta vanhat ovat vanhoja, muistot näyttivät valtaavan rovastin ja hän tahtoi puhua. Kyllä Mauri kuunteli mielellänsä.

-- Hän kertoi, että isoisäsi isoisä oli tietänyt ilmat ja parantanut taudit ja laulanut lauluja, joita kalatkin kuuntelivat jokikiven kupeella hämärissä. Sanotaan niitä vieläkin laulettavan kymmenessä pitäjässä tämän paikan ympärillä. Runoilija, tietoniekka, sellainen oli sinun kantaisäsi. Hänen perujansa lienee sinunkin tutkimisintosi.

Maurin silmät hohtivat. -- Kertoisiko rovasti vielä, -- pyysi hän. -- Tietääkö rovasti, mikä hänen nimensä oli?

-- Nimeä en muista, olisiko ollut Timo tai Tapani. Ehkä isäsi muistaa, jos kysyt. Samantekevää, minä sanon Tapaniksi. Niin, illoin hän soitti ja lauloi ja päivin raivasi peltoja. Kun sota tuli, hävisivät monen maat ja asumukset, mutta tänne ei vihollinen osannut. Sen sijaan sattui näille maille parvi pakolaisia, joukossa rikas herra, joka oli pelastanut rahansa, mutta kadottanut melkein kaiken mitä rakasti: vaimonsa ja kolme kukoistavaa poikaa; ainoastaan tytär hänelle oli jäänyt. Toiset pakolaiset samosivat edelleen, mutta herra sanoi Tapanille: "Minulla ei ole iloa maailmasta. Myy minulle tämä kaunis ranta ja rakenna siihen talo, johon asetun loppuijäkseni pienen Elinan kanssa." Mutta Tapani ei tahtonut myydä. "Maa on pyhä ja rakas", sanoi hän. "Olen vihkinyt sen perintömaaksi pojalleni ja poikani pojille polvi polvelta. Talon rakennan, jos tahdotte, mutta maata en myy." Siihen herra tyytyi, ja Tapani rakensi sen mukaan kuin vieras ohjasi. Sentähden sinun kotitalosi rakennus on vanhaa herrasmallia.

-- Nyt isä suunnittelee uutta rakennusta, -- sanoi Mauri melkein pahoillaan.

-- Niinhän se on, vanha ränstyy, uusi nousee. Haluat kai kuulla eteenpäin? Tapanilla oli poika -- hän se lienee ollut Timo -- kaunis, sorja poika. Vieraan herran tyttö kasvoi hänen leikkitoverinansa nuoreksi neitoseksi. Hän oli kuin metsän kukkanen, kukoisti maailman huomaamatta eikä kaivannutkaan muuta. Elina rakasti Timoa ja tuli hänen vaimoksensa, vaikka olikin ylempää säätyä ja rikkaan tytär. Siitä sukusi vauraus pääsi alkuun.

-- Sopiko hän maamiehen vaimoksi? -- kysyi Mauri sykkivin sydämin.

-- Hän oli isoisäsi äiti ja kuoli nuorena. Mutta isoisäsi sanoi, ettei kukaan koko suvusta rakastanut kotitaloasi niinkuin hän. Hänellä oli ollut oma lempilehtonsa joen rannalla -- senkin isoisäsi näytti -- se oli vähän sivullapäin talosta, siinä missä on suuria laakeita kiviä koivikossa.

-- Juuri siihen tulee uusi rakennus! -- sanoi Mauri iloisesti.

-- Ehkä se tulee vielä jonkun toisen lempilehdoksi, jonkun nuorikon, joka sinne tuodaan. Isäsi on valinnut muistojen paikan, kaikkein kauneimman.

-- Minä en ole koskaan tietänyt, että isäni rakastaisi luontoa ja kauneutta, -- sanoi Mauri hämillään. -- Hän on pelkkä käytännön mies. Hän on kiintynyt talonsa peltoihin ja hevosiin, mutta en luule hänen edes tuntevan sen muistoja.

Rovasti katsoi Mauriin kiinteästi.

-- Isäsi puolestaan luulee, että sinä et rakasta kumpaakaan, et peltoja etkä muistoja. Sinähän tahdot myydä maan vieraille.

Mauri vaikeni.

-- En ole milloinkaan ajatellut asiaa tältä kannalta, -- sanoi hän mietittyänsä.

Rovasti vaikeni vuorostaan.

-- Niinkö siis rovasti neuvoo, -- kysyi Mauri arasti, -- että minä jäisin taloon?

-- En ole mitään sanonut, nuori mies. Olen tahtonut opastaa sinua ymmärtämään isääsi ja kotitaloasi.

-- Käsketäänhän raamatussa kunnioittamaan isää ja äitiä. Eikö lasten yleensä varttuneempinakin tule pyrkiä tekemään vanhempain tahdon mukaan?

-- Oikein sinä olet lukenut raamattuasi, -- vastasi rovasti tyynesti.

-- Mitähän minun äitini olisi tahtonut? Rovasti, te kun tunsitte niin hyvin meidän sukumme, tunsitteko äitini myös?

-- Hän oli reipas, iloinen emäntä. Itse hän johti lypsyä ja mittasi maidot ja yksin puuhasi pirtissä heinäpoutina, että koko talon väki pääsi niitylle. Kerran tulin Koivulle semmoisena päivänä. Hän sanoi: "Suokaa anteeksi, rovasti, ei ole kotona muita kuin minä, ja puuro palaa, ellen sekoita. Tekisikö rovasti hyvin ja odottaisi vierashuoneessa vähän aikaa." "Ei", sanoin minä, "minä istun tähän penkille ja puhelen teidän kanssanne". Me puhuimme vakavista asioista. Sinun äitisi oli uskovainen nainen. "Minulla on Martan työt", sanoi hän, "mutta minä koetan kuunnella Jeesuksen ääntä keittäessänikin ja hoidellessani poikaa". Poika olit sinä, Mauri. Sinun kehtosi oli pirtissä, jossa äitisi keitti. "Jospa hänestä tulisi Jumalan palvelija", sanoi äitisi. "Silloin talo saisi siunauksen ja vielä naapuritkin. Siinä kylässä on siunaus, missä yksikin totisesta sydämestä rukoilee."

Mauri kuunteli hartaasti, ikäänkuin olisi pyhäkössä istunut.

-- Nyt minä tiedän, -- sanoi hän. -- Äitinikin rakasti taloa ja olisi toivonut sitä minulle.

Rovasti vaikeni taas ja antoi hänen ajatella.

-- Minä en ole isääni enkä äitiini, -- sanoi Mauri. -- Minussa on kantaisäni Tapanin luonne, niinhän te sanoitte, rovasti. Mutta hänkään ei myynyt maatansa.

-- Ei myynyt.

-- Neuvoohan siis rovasti niin, että minä pidän talon? -- kysyi Mauri uudestaan.

-- Pitääkö minun välttämättä neuvoa sinua? Johtopäätös olkoon omissa käsissäsi. Jos tahdot kuulla mitä minä tekisin, en ainakaan antaisi isieni muistoa vieraille.

-- Rovasti ymmärtää maanviljelystä hyvin, -- yritti Mauri puolustautua. -- Minä olen kovin taitamaton.

-- Hyvä tahto opettaa järkevää miestä. Minä tulin suoraan kirjojen äärestä pappilan hoitajaksi; sinulle on lisäksi opisto tarjona.

-- Silloin luvut jäävät ainiaaksi. -- Syvä huokaus seurasi sanoja.

-- Ehkäpä ei. Annan siis nyt kumminkin neuvoni, jota pyysit. Mene Mustialaan, koska isäsi haluaa. Kun olet valmis, tee sitte mitä olot sallivat. Isäsi ei ole vielä kovin vanha; jos hän pysyy terveenä, voi hän kauvankin hoitaa tilaa ilman sinua ja sinä saat rauhassa lukea. Hänellä on hyvät varat, ei se hänelle merkitse uhrausta.

-- Isä ei luvannut varojansa minun lukuihini. Enkö jo kertonut?

-- Kerroit, kerroit. Sehän on toinen asia, sinä aioit vieraantua talosta. Tee hänelle selväksi, että loppusuunnitelmasi on sama kuin hänen. Enpä silloin luule hänen kieltävän.

-- Mutta mitä luvuistani, jos ne kuitenkaan eivät vie todelliseen tulokseen? -- kysyi Mauri yhä epävarmana, vaikka koittavan toivon pieni välke silmistä pilkahti.

-- Ne vievät niin kauvas kuin Jumala tahtoo. Sittehän näet mikä seuraa. Joko sinusta tulee tiedemies, joka ymmärtää isännöitsijänsä toimia, tai sinä noudatat Tapanin esimerkkiä: päivin raadat niinkuin hän, illoin luet, niinkuin hän lauloi.

Mauri istui, mietti ja mietti. Tie rupesi aukenemaan. Kuta paremmin hän ymmärsi mahdollisuudet, sitä vapaammaksi ja keveämmäksi hän tunsi mielensä.

Vihdoin hän nousi, katse seljenneenä, ojensi rovastille kätensä ja sanoi yksinkertaisesti: -- Kiitos, minä koetan.

-- Ei kiittämistä, ei kiittämistä, poikani. Velvollisuus selväksi, se on tärkeätä, ja yhtä tärkeätä on totella, kun selvyys on saavutettu. Velvollisuuden tie on Jumalan tie.

-- Minusta se on tuntunut äärettömän vaikealta, -- sanoi Mauri. -- Nyt voinen käydä sitä nurkumatta. Ehkä se vielä koituu onnekseni.

-- Jumalan tie koituu aina onneksi, poikani. Älä pelästy, jos se joskus on via dolorosa; siinä on silloinkin hyvä kulkea. Pane mieleesi tämä lause: "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."

Mauri lähti pappilasta lujin päätöksin. Hän tahtoi käydä Jumalan tietä, valkenevaa tietä. Varmaan siinä oli hyvä kulkea -- hän jo tunsi sen sydämensä syvimmässä pohjassa, siellä mihin rauha oli lempeänä laskeutunut kaiken tuskan ja levottomuuden jälkeen.

3.

Mauri istui lepohetkenä huoneessansa maanviljelysopistolla, kirjoittaen kirjettä:

"Hyvä Kyllikki!

Sanomalehdet ovat jo tuoneet sinulle viestin isäni kuolemasta, suuresta surustani. Minun kävi niinkuin ennen sinunkin: tulin vasta hautajaisiin, en ehtinyt opistosta kotiin kuolinvuoteen ääreen. Muistuu taas mieleeni se kevät, jona Kotirannan kansakoulu jäi tyhjäksi. Viisi vuotta on kulunut -- mutta tiedätkö, siitä asti se koulu on ollut _minulle_ tyhjä, enkä voi sitä katsella ilman lapsuusmuistojen kaipausta. Nyt on tyhjä omakin kotini; olen ypö yksin maailmassa.

Isäni oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt minulle siunauksensa. Hän oli käskenyt sanoa, että olin ollut hyvä poika ja ilahuttanut hänen elämänsä illan, ja hän oli tyytyväinen, voidessaan turvallisesti jättää uutteran työnsä hedelmät minun hoitooni. Sanat kai kuuluivat vähän toisin, mutta se oli hänen ajatuksensa. Hän kiitti siitä, että minä tahdoin pysyä talossa.

Sinä tiedät, Kyllikki, entiset unelmani; olenhan niistä usein kirjoittanut. Toivoin isäni elävän vielä kauvan -- kymmenen, miksikä ei kaksikymmentä vuotta. Toivoin sitä luonnollisesta kiintymyksestä; olihan hän isäni. Mutta lisäksi toivoin sitä, koska talo silloin ei olisi tarvinnut minua pitkään aikaan. Koulussa pidin eniten kielistä. Olin suunnitellut näin: Ehdin tulla maisteriksi, ehdin kulkea Venäjän maakunnat, vaikkapa Siperiankin ristiin rastiin ja kuulla Suomen heimon kielet. Sitte tulen kotiin maata hoitamaan, tuon runsaat ainevarastot mukanani ja kirjoitan tutkimuksia talvi-iltoina.

Eikö se ollut kaunis unelma? Nyt se raukeaa, sillä tänä keväänä, heti lopetettuani kurssin täällä maanviljelysopistossa, palaan kotiin ja sinne jään.

Sisäinen kutsumus on kalliimpi kuin talo, niin moni sanoisi, ja niin olen välistä itsekin ajatellut. Mutta toiselta puolen minua ihmetyttää, miten syvästi olen kiintynyt taloon, siitä asti kuin päätin sen pitää. Ei minua enää sido pelkästään isän tahto, sillä tuskin hennoisin itsekään ryhtyä kodin myyntiin, jos voisinkin. Jospa kuvitelmani olisi toteutunut juuri sellaisena kuin sen äsken kerroin sinulle! Silloin minulla olisi ollut kaikki mitä sydän voi pyytää: isieni koti ja oma tieteeni.