Part 2

Kotiin tultuansa Mauri aluksi vierasti kansakoulua, kunnes ystävällinen täti tuli Koivulta hakemaan "poikaansa". Pian hän sitte pääsikin ennalleen opettajan ja tädin parissa. Mutta vanha tuttavallinen toverisuhde Kyllikkiin ei oikein ottanut palataksensa. Opettaja ei sitä ihmetellyt, hän hymyili vaimollensa: -- Tuommoinen aika on kaikilla kasvavilla pojilla!

Hämilliset ajatukset hälvenivät vähitellen, vaikka vieraantumista kesti edelleen. Kaupungissa Mauri ja Kyllikki eivät vastakaan seurustelleet keskenänsä. Kotona he usein joutuivat yhteen läheisen naapuruuden tähden, mutta he eivät etsineet toisiansa entisinä erottamattomina ystävinä.

Kotipitäjässä ei ollut säätyläisnuorisoa nimeksikään, ellei sattunut kesävieraita. Rovasti ja nimismies olivat vanhoja, kappalainen äsken nainut ja kunnanlääkärin virka vasta kyseessä. Kirkonkylästä ei ollut ketään lähetetty kaupunkiin opiskelemaan ennen Mauria ja Kyllikkiä. Niin ollen he nykyään olivat sivistyneintä lomaseuraa Tuomarilan tyttärelle, jos huvitusta oli lähitienoilta hankittava.

Kyllikki ei juuri viihtynyt Margitin parissa. Hän piti paljon enemmän entisistä kansakoulutovereistansa, nuorista tytöistä, jotka askarsivat kotitaloissansa tai palvelivat lapsenhoitajina ja työapulaisina, mikä missäkin. Näiden luona hän liikkui päivänsäteen lailla, oli vapaa ja luonnollinen ja tunsi orjuutusta, jos piti olla hieno. Margit käytti päivänvarjoa ja käsineitä, Kyllikki antoi ihonsa paahtua ruskeaksi, ja sukat ja kengät olivat hänelle ylellisyyttä muulloin kuin pyhinä.

Toisin oli Maurin laita. Kyllä hänkin kotona eli luonnon vapaudessa ja kulki työtamineissa, mutta pyhäpuku ei häntä rasittanut, sillä likaantuminen oli hänelle tosiaankin maatyön vastenmielisin puoli. Hän oli aina hyvin tyytyväinen saadessaan ottaa yllensä siistit, sileät vaatteet, jotka kylän räätäli parhaan taitonsa mukaan oli tehnyt. Tuomarilaan mennessänsä hän vielä lisäksi pani kaulaansa valkoisen kauluksen, jonka kiilto oli emännöitsijän ylpeys, ja kaupungista ostetun silkkisolmukkeen. Hän näytti niin sievältä ja suloiselta pehmeine kiharahiuksineen ja kirkkaine sinisilmineen, että häneen voi mieltyä ken tahansa. Tuomarinna sanoi miehellensä, että rikkaiden talollisten pojat ovat toisenlaisia kuin tavalliset nousukkaat. Mauri Koivu on oikein hieno poika, kaino käytökseltään ja muuten ymmärtäväinen. Häntä voisi luulla vaikkapa sivistyneeksi, jos hän vaan osaisi ruotsia.

-- Tahtoisiko Margit soittaa? -- oli Maurin säännöllinen pyyntö joka vierailulla.

Margit teki sen mielellään. Hän oli paljon edistynyt, eikä maalla ollut mitään kuulijakuntaa. Tuntui hauskalta sekin, että joku ihaili, muistuttamatta epäpuhtaista sävelistä, niinkuin isän oli tapana. Eikä Mauri vaatinut vaihtelevaa ohjelmaakaan. Hän kuunteli yhtä innokkaasti lauluja, tansseja ja sonatiineja, samaa vaikka kymmeneen kertaan.

Kerran sateisena kesäpäivänä oli muutamia nuoria koossa Tuomarilassa. Oli kylän kesävieraita, lisäksi Kyllikki ja Mauri. Kun keila, kroketti ja tennis eivät käyneet päinsä, piti keksiä sisäleikkejä. Joku ehdotti, että kaikille jaettaisiin tyhjiä paperipalasia. Yhden tuli lausua kysymys, toiset kirjoittivat muutetulla käsialalla vastauksen kukin omalle lapullensa; sitte laput sekoitettiin ja luettiin ääneen, eikä vastaajia saanut arvailla.

"Kuka on paras ystäväsi?" ilmoitettiin ensimmäinen kysymys.

Papereissa oli nimiä kaikenlaisia. Oli hyvin suuri kiusaus ruveta arvaamaan, mikä oli kunkin oma. Tuomari ja hänen rouvansa olivat myös kuuntelemassa. Heitä huvitti nuorten seura.

Mauri kirjoitti paperiinsa: "Luulen, ettei minulla ole yhtään ystävää."

Seuraava kysymys kuului: "Mistä pidät kaikkein enimmän? Luettele muutamia asioita."

Vastausten lukeminen herätti suurta hilpeyttä. Mikä piti karamelleista, matkoista ja jännittävistä kertomuksista, mikä tanssista, krokettipelistä, hevosista ja vaaleista puvuista. Joku järkevä harrasti koulua, keittämistä ja puutarhanhoitoa; sen Mauri mielessään arvasi Kyllikiksi. Mikähän oli Margitin paperi? Mauri ihmetteli, että sen täytyi löytyä noiden toisten joukosta, sillä nehän olivat merkillisen joutavia. Jospa Margit ja useimmat muut olivatkin vaan laskeneet leikkiä? Hän itse viattomuudessaan oli pannut koko sydämensä paperille. Hän oli uskaltanut, koska kenenkään ei ollut lupa ääneen arvata kirjoittajia.

"Koulussa minä pidän suomenkielestä ja latinankielestä. Ulkona pidän monivärisistä pilvistä. Kun muistelen entisiä, pidän kaikkein enimmän siitä ajasta, jolloin olin pieni lapsi ja leikin hyvän ystävän kanssa joen rannalla sunnuntaisin. Nyt minä pidän Margitin soitosta. Kun ajattelen tulevia asioita, toivon sitä, jota en koskaan ole nähnyt. Minä pidän raamatun kahdesta viimeisestä luvusta."

Tuomari ja rouva katsoivat, toisiinsa. -- Mikä merkillinen paperi -- ja merkillinen poika, -- sanoivat heidän ilmeensä.

Margit liehui ja veikisteli Maurin ympärillä ja soitti hänelle entistä halukkaammin. Mutta Kyllikki oli sinä iltana vakava ja vähän alakuloinen.

-- Voimmehan me yhä olla yhdessä sunnuntaisin, -- sanoi hän kotiin mennessä, luoden ruskeat silmänsä avomielisesti Mauriin.

-- Voimmeko? -- kysyi Mauri.

-- Jos sinä vaan tulet.

-- Oletko sinä sitte samanlainen -- ihan samanlainen kuin ennen?

-- Minä olen nyt iso tyttö, -- sanoi Kyllikki nauraen. -- Ystäviä voimme olla kuitenkin.

He erosivat kättä lyöden. Siihen murtui ensimmäisten kouluvuosien luoma jää.

7.

Kyllikillä oli koulunkäynnistään jäljellä viidennen luokan loppukevät ja kuudes, ylin luokka, kun hän sai sanoman isänsä kuolemasta. Opettaja Kotiranta oli vilustunut lukusilla, sairastunut keuhkokuumeeseen ja temmattu pois niin odottamatta, ettei Kyllikki edes kotiin ehtinyt, ennenkuin kaikki oli ohitse.

Hän oli hurskas mies ja oli Herrassa nukkunut turvallisesti. Mutta oi kuinka onkaan kuolema haikea vieras jälkeenjääneille! Kaksin verroin haikea, jos se riistettyänsä puolison ja isän vielä riistää kodinkin ja jokapäiväisen leivän.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä äiti ja tytär seisoivat joen kaltaalla kahdenkesken. Huoneissa oli tuntunut liian tyhjältä. Täällä oli Jumalan luonto, sama ilon ja murheen aikana.

Äidin katse liukui pitkin joen harmahtavaa, hyhmäistä pintaa. Niin oli raskas hänen sydämensäkin.

-- Äiti, -- sanoi Kyllikki silloin, -- jos meidän täytyy täältä muuttaa, niin me muutamme takaisin vielä. Minä tulen opettajaksi isän kouluun. Älä sure, äiti.

Kesken huoliansa äiti hymyili hellästi. Hänen sydäntänsä liikutti nuoren tyttären huolenpito ja auttamisen halu. Kuitenkin hän vastasi: -- Siihen on pitkä aika, Kyllikki. Ja millä minä sinut koulutan?

Nopeaan ja neuvokkaana tyttö virkkoi: -- Voimmehan asettua kaupunkiin ja ottaa täysihoitolaisia yhtä hyvin kuin neiti Pikkarainen.

Ehdotus ei ollut mahdoton; äiti hämmästyi siitä, sanoen ainoastaan: -- Isän oli tapana muistuttaa kaikissa vaikeuksissa, että Jumala pitää huolen. Me joudumme nyt koetteelle, lapseni, jaksammeko uskoa sen.

Kyllikki vaikeni, mutta hän tunsi sisimmässään, ettei hän epäillyt hetkeäkään. Hän, viisitoistavuotias, oli kuin kasvanut päätänsä pitemmäksi. Hän oli äidin turvaksi pantu isän sijaan.

Jo toisena päivänä Kyllikin täytyi palata kouluun. Silloin Mauri ensi kerran avasi neiti Pikkaraisen oven. Hän tuli tyynesti ja ujostelematta, sillä nyt hänen täytyi tulla.

Maurin nähdessään Kyllikki puhkesi kyyneliin. Hän oli hyvin vähän itkenyt kotona. Kaikki teljetyt sulut pääsivät nyt valloilleen, ja Maurin kyyneleet vuotivat mukana.

He eivät puhuneet toisillensa juuri mitään, mutta tuntui niin hyvältä ja lohdulliselta. Sitte Mauri nousi lähtemään ja mennessään ojensi Kyllikille kortin.

-- Tämän minä toin sinulle.

Siihen oli kirjoitettu Ilmestyskirjan viimeisestä luvusta: "Siellä on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä."

-- Sehän on ihmeellinen lause, -- sanoi Kyllikki miettiväisenä. -- Älä mene vielä, Mauri! Sinä olet varmaan ajatellut taivasta enemmän kuin minä. Luuletko, ettei isä nukukaan, että hän nytkin palvelee?

-- En tiedä varmaan, nytkö vai vasta kerran, -- sanoi Mauri epäröiden. -- Kyllä minä paljon ajattelen näitä. Se on kaikki ihmeellisen kaunista, vaikka sitä ei osaa käsittää.

-- Minä olen ajatellut jokapäiväisiä selviä asioita, -- sanoi Kyllikki. -- Minä koettaisin nyt täällä palvella Jumalaa.

Mauri puolestaan sai siitä miettimistä. Ei hän lähtenytkään, vaan istuutui uudestaan, ja Kyllikki rupesi kertomaan suunnitelmiansa.

-- Sinne tulee kansakoululle uusi opettaja -- ajatteles -- meillä ei olekaan kotia enää. -- Kyllikki taisteli kyyneliä vastaan. -- Sitte en enää koskaan saa joella soudella enkä poimia sinikelloja rannalta enkä katsella, kun teidän karja tulee kotiin -- enkä -- enkä --

Oliko se mahdollista? Niin pitkälle Maurin ajatus ei vielä ollut kulkenut. Niin, tietysti sinne piti tulla uusi opettaja.

-- Minä koetan olla tyytyväinen ja reipas, sillä sitä varmaan Jumala tahtoo. Ehdottelin äidille, että hän muuttaisi tänne kaupunkiin ja me pitäisimme täysihoitolaisia.

-- Silloin minä heti muutan kauppiaalta sinun äitisi luo, -- sanoi Mauri päättäväisesti.

Kyllikin kasvot kirkastuivat.

-- Kuinka hyvä sinä olet! Uskotko isäsi suostuvan? Ja etkö luulekin, että äiti saa muita myös? Sitte me voisimme tulla toimeen yhden vuoden.

-- Entä mitä yhden vuoden päästä?

-- En tiedä... Kyllikki mietti. -- Sinä jäät äidin luo, ja kaikki ne toiset, jotka ensi syksynä tulevat meille. Minä rupean johonkin työhön, kunnes pääsen seminaariin. Sitte -- sitte pyydän sinun isältäsi ja muilta kansakoulun johtokuntalaisilta: "Ottakaa minut apuopettajaksi isäni kouluun!" Minä kuvittelen, että he ottavat. Isä sanoi aina, että meidän koulumme kasvaa. Kun koulut kasvavat, ei yksi opettaja riitä -- vai mitä luulet, Mauri? Minä palaan kotiin ja tuon äidin sinne, ja sitte kaikki on taas ennallansa.

Samassa hän muisti, että mennyt kuitenkin oli poissa, ja surullinen ilme palasi hänen vilkkaisiin kasvoihinsa. Mutta Maurin valtasi kokonaan Kyllikin takaisintulon kuva, ja hän lohdutteli itseänsä ja ystäväänsä: -- Sittehän sinä taas poimit sinikelloja ja soutelet ja näet meidän karjamme kartanolla... Kyllikki, toivotaan, että aika kuluu pian!

8.

Rouva Kotirannan täysihoitola oli suosituin koko kaupungissa. Hän osasi järjestää vaatimattoman asunnon hauskaksi ja miellyttäväksi, keitti maukasta, yksinkertaista ruokaa ja tuli toimeen halvoilla maksuilla, tarjoten sen kaiken ohella nuorisolle äidillisen sydämen ymmärtämystä ja herttaisuutta. Siellä Mauri oli onnellinen, ja Kyllikki kukoisti heleimpänä kukkana nuorten joukossa.

Mauri oli hiukan rasittunut. Hän oli kesällä lukenut luokan yli, eikä hän nyt jaksanut istua työpöydän ääressä yhtä keskeymättä kuin ennen. Kuinka ikävä hänen olisikaan tullut yksinäisyydessänsä sekatavarakauppiaan luona! Täällä kodin hellä hoiva ja likeisen toveripiirin seura oli hänelle uutta maailmaa, jossa jokainen lepohetki muodostui juhlaksi.

Opettajan rouva oli ollut satojen lapsukaisten rakkaana "koulutätinä" maalla. Nyt hänellä, paitsi omaa tytärtänsä, oli hoidossansa yhdeksän nuorta, sekä poikia että tyttöjä. Riittipä siinä parvessa iloa, eloa ja moninaisia harrastuksia. -- Läksyt ensin! -- se oli tädin horjumaton vaatimus. Muuten hän mielellänsä oli kaikessa mukana. Vieraisille ja kokouksiin hän ani harvoin suostui menemään iltasin. Illat kuuluivat hänen nuorillensa. Hän sytytti ruokasalin lampun ja istuutui sen ääreen parsimaan joukkonsa sukkia, jotka olivat tulleet pesusta kantapäät hajanaisina. Piankin ovea naputettiin, askeleet hiipivät hänen luokseen, ja joku ujo tyttönen pyrki valittamaan huoltansa tai toinen kertomaan "hauskaa". Pienemmistä muuan tarvitsi apua läksyihin, toinen neuvoa vaatteittensa hoitoon. Joskus taas oli kaikilla aikaa. He ryntäsivät ruokasaliin ja pyysivät saada leikkiä. -- Täti, arvoitusleikkiä! Kivikuntaa, kasvikuntaa... Täti, pojat voimistelisivat tänä iltana! Me tytöt myöskin! Saammeko pingoittaa nuoran ja hypätä yli? -- Sattuipa, että hän silloin hymyillen näytti sukkakasaa. -- Minä arvelisin tarvitsevani apulaisia. Jos kukin teistä parsii oman parinsa, on pöydällä kohta kymmenen paria vähemmän. Sitte leikkikää ja voimistelkaa mielin määrin!

"Parsimisillat" eivät suinkaan olleet ikävimpiä, ei edes pojistakaan, jotka ensin hämillään yrittivät tehdä tenän. Täti ja tytöt opettivat, naurettiin ja laskettiin leikkiä, ja tuota pikaa he kehuivat päässeensä mestareiksi. Sen puolesta tädin ei enää olisi tarvinnut parsia ainoatakaan sukkaparia -- mutta usein hän parsi kuitenkin, varsinkin ahkeralle Maurille, joka ilmankin istui kumarassa liian paljon. Kun Mauri laatikostaan löysi tädin rakkauden jäljet, tunsi hän kiitollisin sydämin ikäänkuin henkäyksen äidin huolenpidosta, jota hän ei tietoisesti koskaan ollut kokenut.

Vanhemmat koululaiset halusivat väliin keskustella. He istuivat vakavina, valitsivat puheenjohtajan ja ehdottivat kysymyksiä. Kyllikin piti koulun konventissa alustaa keskustelu raittiusasiasta, ja kotipiirissä ensin kuultiin ja arvosteltiin hänen esitelmänsä. Mauri puhui itsekasvatuksesta innostavan kirjan johdolla, jonka hän äskettäin oli lukenut. He olivat kumpikin täynnä tulta ja intoa. Tällaiset olivat "heidän iltojansa". Mutta muutamat kyllästyivät ja tahtoivat tanssia. Se oli tädin vaikein koettelemus, kun vielä surun haava vuoti verta omassa sydämessä. Hän hillitsi tunteensa ja vastasi levollisesti: -- Niin, tänään keskustellaan ja ensi viikolla voitte kerran tanssia.

Ne eivät olleet mitään tanssiaisia; sellaisia ei Kotirannan asuntolassa koskaan pidetty. Omat nuoret kertyivät kokoon arkipuvuissansa kirjojen äärestä, tuoden joskus vieraankin toverin mukaansa. Tunti, korkeintaan puolentoista, eikä usein -- se oli sääntö.

Margit, joka tänä talvena oli erinomaisen halukas Kyllikkiä tapaamaan, osui kerran hänen luoksensa tanssi-iltana. Hän, maailmalla tottunut, oli Kotirannan täysihoitolaisten mielestä erikoinen ja ihmeellinen, ikäänkuin keijukainen tai prinsessa. Kuinka hän leijaili kauniisti! Pojat kumarsivat hänelle, ja tytöt pyysivät: -- Tule minun kanssani! -- Ja minun!

Sitte Kyllikki ja Mauri kutsuttiin vastavierailulle Margitin serkkulaan. _Siellä_ oli oikeat tanssiaiset. Tytöt olivat vaaleissa puvuissa, istuivat pitkin seiniä ja tanssivat ainoastaan poikien kanssa. Kyllikki arveli itsekseen, että tämmöinen oli kaikkea muuta kuin hauskaa. Mauri puolestaan viihtyi omalla tavallansa. Tanssit olivat vaikeita, hienoja ja uudenaikaisia; hän sai ilokseen syrjästä katsella, koska hän harvoja osasi. Koko sali oli hohtava, kirjava, läikehtivä niinkuin kukkameri, ja Margit oli niin kaunis, että yksin häneen olisi voinut katsoa koko illan.

-- Oh, kuinka joutavaa! -- sanoi Kyllikki kotona. -- Arvaatteko, mitä he lörpöttelivät? Eräs meidänkoululainen kysyi, miksi en ollut näin hienoihin kutsuihin kähertänyt tukkaani, ja toinen sanoi, että minun muka ei olisi pitänyt tulla mustassa hameessa ja valkeassa puserossa, koska suruvuoteni on lopussa. Pojat ne solkkasivat sekavalla suomenkielellä: Mikä vahinko, neiti, että te ette osaa tätä ja sitä ja tiesi mitä... Tanssikoulua he suosittelivat minulle. Ei kiitos! Minulla on parempaakin tehtävää.

Kerran Mauri pyysi Margitia Kotirantalaisten keskusteluiltaan. Oli kysymys työn siunauksesta. Täti oli ehdotellut aineen, ja tovereista vanhin, ylioppilaskokelas lyseon kahdeksannelta, pohjusti sen monisanaisella, taidokkaalla esityksellä.

Kyllikki pyysi puheenvuoroa.

-- Me elämme tehdäksemme työtä, -- sanoi hän. -- Muistatteko Maammekirjan kertomusta Autiosta ja Päiviöstä? Meidän tulee jättää jälkeemme parempaa kuin se, minkä otimme vastaan.

-- Kyllä on helppo tehdä työtä, jos saa valita mieluisen alan, -- sanoi Mauri. -- Tahtomme ja velvollisuudentuntomme karaistuu, jos teemme ikävääkin työtä.

-- Jos parsimme sukkia, -- tokaisi ääni joukosta.

-- Hiljaa, ei saa ilvehtiä!

-- Hauskaa työtähän se onkin -- vallankin kun pistää sormiinsa...

Täti, puheenjohtaja, koputti pöytään. Mauri jatkoi, kysyen:

-- Luuletteko, että ihminen voi olla onnellinen, jos hän kokonaan joutuu väärälle uralle? Minä ymmärrän, että hän voi tulla lujaluonteiseksi ja kärsivälliseksi, mutta voiko hän saada aikaan mitään kunnollista?

-- Mikä on väärä ura? Mistä sen huomaa? -- kysyi eräs tytöistä.

-- Esimerkiksi... Mauri mietti, epäröi ja sanoi äkkiä: -- Esimerkiksi jos minä haluaisin tiedemieheksi ja minun pitäisi jäädä taloa hoitamaan.

-- Minkätähden sinun sitä pitäisi?

-- En minä sanokaan, että niin käy, mutta _jos_.

-- Väärän alan tuntee siitä, että haluaisi toista ja kumminkin tekee toista, -- selitti eräs poika viisaan näköisenä. -- Semmoista sattuu paljon.

-- En tiedä -- minä uskon, että sen tuntee sisässään, -- puuttui Kyllikki innokkaasti puheeseen. -- Mutta se ei ole oikein. Jokaisen tulee seurata taipumustansa, sillä ei Jumala suinkaan tahdo meitä väärälle alalle. Ei hän meiltä iloamme ryöstä.

-- Joskus estetään, mitä me hartaimmin olemme halunneet, -- sanoi täti, katsellen hellin silmin nuorta parveansa, jolle elämän pettymykset vielä olivat vieraat. -- Joku haluaisi lukea, eikä hänellä ole varoja. Toinen toivoisi ruumiilliseen työhön, mutta terveys murtuu. Jumalan ajatukset ovat korkeammat meidän ajatuksiamme. Emme me aina joudu väärälle uralle, vaikka oma tahtomme ei tapahdu. Jumala johtaa varmasti siten, että voimme tehdä työtä siunauksessa. Mutta pahempi on, että monet ihmiset kulkevat oman mielensä mukaan eivätkä suostu Jumalan teihin.

-- Tuleeko meidän siis seurata taipumuksiamme vai eikö? -- kysyi Mauri hiljaa, huomattavalla jännityksellä.

-- Tulee, ellemme siten sodi Jumalan tahtoa vastaan.

Margit peitti pienellä kädellänsä haukotuksen. Nuoremmat lapset liikehtivät levottomasti. Oikealla hetkellä teetarjotin lopetti juhlallisuuden.

Vasta Margitin lähdettyä Maurin mieleen johtui, että hän ei ensinkään ollut ottanut osaa keskusteluun. -- Hän on hyvin hienotunteinen, -- ajatteli Mauri. -- Hän ei tahtonut, koska hän oli vieraana.

Itse hän valvoi pitkän aikaa, miettien illan kysymystä. Nuori sydän pyysi palavasti: -- Jumala, anna minun seurata taipumustani ilman esteitä! Anna minun tulla tiedemieheksi! Eiköhän se olekin sinun tahtosi? En voi sitä tietää -- mutta johdata minut oikealle alalle!

9.

-- Minä valitsin tummanpunaisen ruusun!

-- Minä vaalean!

-- Minulla on kieloja, pelkkiä kieloja!

-- Ovathan nämäkin kauniit, täti? Ne ovat vaan tulppaaneja, mutta ne ovat oikein iloisia ja heleitä.

Inka, Impi, Aili ja Kaarina, kaikki Kotirannan täysihoitolan tytöt pyörivät tädin ympärillä, näytellen kukkavihkoja, joita he olivat ostaneet Maurille. Hän oli tänään lähtevä Helsinkiin suorittamaan ylioppilastutkintoansa toisten nuorten toverien parvessa.

Kyllikki seisoi ikkunan luona. Ikkunalla oli kaksi kukkaruukkua. Kummassakin kasvoi ruusu, kumpaankin oli puhjennut vaaleanpunainen kukka. Hän iloitsi sydämessään, sillä ne olivat raikkaimmat ja ihanimmat kaikista. Koko kevään hän oli hoitanut niitä, ja ne olivat ymmärtäneet hänen sanattoman toiveensa.

Kun kaikki olivat huoneesta poistuneet, taittoi hän molemmat ruusut. Vieläkö pari puolipuhjennutta lisäksi? Ei, nämä kaksi vaan.

Eron hetki oli käsissä. Nyt lähti Mauri, pian hän itsekin, toinen etelään, toinen pohjoiseen. Kotirannan täysihoitola oli täällä tehnyt tehtävänsä. Äiti seurasi tytärtänsä seminaarikaupunkiin, pystyttääksensä sinne uuden kodin.

Kyllikki tunsi mielessänsä ilon ja kaihon sekoitusta. Viime vuosi oli hänelle ollut varsin vaikea. Koulunkäyntinsä päätyttyä hän oli päässyt valvomaan pormestarin lasten läksynlukua. Lapset olivat huonopäisiä, laiskoja ja hemmoteltuja; Kyllikki koetti parastansa, mutta sai niukat tulokset ja paljon mielipahaa. Monta kertaa hän muisti Maurin sanat: "Tahto ja velvollisuudentunto karaistuu, jos teemme ikävää työtä." Hän oppi lujemmin luottamaan Jumalaan ja kiinteämmin liittymään häneen. Opettajaksi hän halusi kaikesta huolimatta; siksi hän nyt iloitsi, nähdessään tien avoimena. Hän uskoi varmasti: Se on minun alani, minun oma oikea alani! Pormestarin lapset olivat hänelle kuin ruusupensaan okaita. Ei hän niiden tähden tahtonut jättää odottavia ruusuja poimimatta.

Niin, ruusut... Kyllikki katseli hetken uneksien niitä kukkasia, joita hän piteli kädessänsä. Lapsuusaika oli ollut ihana. Pian hänen tuli sanoa jäähyväiset kotiseudulle ja entisille muistoille. Pianko? Ah, tänään.

Maurin mukana lähti paras osa hänen lapsuuttansa.

Oven takaa kuului ääniä ja hälinää.

-- Ota tämä!

-- Odota, minä panen sen neuloilla kiinni!

-- Me kukitamme sinut jo kotona. Saatpa nähdä, ei kukaan tule asemalle niin koreana kuin sinä.

Äänet haipuivat, askeleet kajahtivat, ja Mauri yksin astui sisälle.

-- Nyt minun on aika lähteä, Kyllikki.

Tyttö läheni hänen luoksensa ja kiinnitti ruusut entisen kukkapaljouden lisäksi.

-- Nämä eivät ole ostettuja, ne ovat omia ruusujani.

-- Kiitos, Kyllikki. -- Sitte Mauri ojensi kätensä. -- Sinä et näe, kun palajan valkolakkisena.

-- En, silloin olemme jo poissa.

-- Täti on ollut niinkuin oma äitini ja sinä niinkuin sisko. Sinä olet ollut paras toverini ja ystäväni.

-- Niin sinäkin minun.

-- Kirjoitammeko toisillemme?

-- Kyllä minä vastaan, jos sinä kirjoitat.

Mauri puristi Kyllikin kättä. -- Hyvästi siis, Jumalan haltuun!

-- Jumalan haltuun. Onnea sinulle.

Mauri ajoi tädin kanssa asemalle. Kaikki asuintoverit menivät yhdessä kävellen saattamaan, mutta Kyllikki viivytteli. Hän oli jo jättänyt jäähyväisensä. Miksi hän sekoittaisi muiston muilla turhilla puheilla? Hän halusi kulkea yksin ja saapua juuri ennen junan lähtöä.

Kyllikki joutui parahiksi näkemään, miten hento, notkea vartalo kevyesti pujottausi vaunujen välisillan eteen ja pieni, siro käsi ojensi Maurille keltaisia ruusuja. Margit hymyili, nyökkäsi ja vetäytyi pois.

Saiko Kyllikki silmäyksen, ja hänellekö Maurin liina liehahti viime hetkessä? Ei hän tietänyt. Juna vihelsi ja lähti liikkeelle, ja riemu säteili välisillalla seisovien nuorten silmistä.

"Suomalaisten poikien" vaunu meni ohi, ja seuraavassa välikössä seisoivat ruotsalaiset, sekä pojat että tytöt. Junan kulkiessa Kyllikki ehti huomata, että he olivat kukissa yltä päältä. Monella pojalla oli myöskin keltaisia ruusuja, jotka helakasti hohtivat toisten keskeltä.

Asemalta palatessa Kotirannan nuoret sattuivat kadunkulmauksessa ristikkäin Margitin ja hänen tovereittensa kanssa. Ruotsalaisilla tytöillä oli kullakin pieni kori käsivarrellansa. He tervehtivät ja menivät omaan suuntaansa.

-- Tiedätkö, Kyllikki, -- alkoivat Inka, Impi ja Kaarina kilvan kertoa. -- Heillä oli korit täynnä kukkia, kun he tulivat asemalle. Joka korissa oli vaan yhtä väriä.

-- Mistä he lienevätkin saaneet niin paljon ruusuja? Me juoksimme kahteen kauppaan, ennenkuin saimme yhtään.

-- Ehkä he ovat tilanneet Helsingistä.

-- He antavat korikaupalla, mutta me annamme vaan lähimmille tovereille ja niille joista pidämme.

-- Niin, -- ajatteli Kyllikki. -- Vaan niille joista pidämme.

II

NUORUUDEN RISTEYKSIÄ.

1.

Koivun isännän täytyi itseksensä myöntää olevansa sekä ylpeä että hyvillä mielin, kun poika ylioppilaana tuli kotiin, valkoinen lakki painettuna kiharapäähän. Hän näytti sievältä, sorjalta ja voimakkaaltakin. Tutkinto oli käynyt kuin leikillä, eikä hän tuntenut mitään väsymystä, ainoastaan intoa, reippautta ja elämänhalua.

Taas he kulkivat yhdessä pelloilla, niityillä, tallissa ja karjakartanolla. Isännän tapa hänen puhutellessaan Mauria oli vähän toisenlainen kuin ennen. Siinä oli toverillista tuttavallisuutta, miltei jonkinlaista kunnioitusta. Hän näytteli uudistuksiansa, kertoi ja selitti. -- Tähän olen kylvänyt kauraa. Näetkö, siinä on hyvä oras, pitkä ja taaja. Tuomiston agronoomi on ojituttanut suuren suonsa ja pannut kauraa siihen. Kuuluuhan meillekin osa Onkarin suota. Mennäänkö kerran yhdessä katsomaan niitä Tuomiston viljelyksiä?

Isännän kielellä pyöri lisäys: -- Ehkä sinä otat siitä ohjetta ja viljelet Onkarin suon. -- Mutta hän ei saanut sitä sanotuksi.

He menivät vajaan, jossa maanviljelyskaluja säilytettiin. Isäntä silmäili niittokonetta ikäänkuin sivumennen.