Part 12

Kuinka kiitollinen Mauri oli tädin itsekieltävästä avusta! Tietysti sekin oli taistelun tulos ja uhrauksen hinnalla annettu. Mutta hän oli Jumalan koulussa kypsynyt kristitty, joka ei empinyt, huomatessaan Herransa kehoituksen. Hän jätti rakkaan tyttärensä turvallisesti hyvän Paimenen hellään huomaan, ja saman Paimenen käsistä hän otti vastaan Maurin äidittömät pienokaiset, holhotaksensa heitä hänen nimessänsä. Mauri tunsi saaneensa äidin sekä lapsilleen että itselleen, ei tilapäiseksi tueksi, vaan omaksi, pysyväiseksi, kotikattonsa alle. Ja kaikki tämä valo ja lohdutus lähti pohjimmalta Kyllikin rakkaudesta -- hänen, joka oli vapaaehtoisesti lähdössä yksinäiselle taipaleellensa avaraan maailmaan.

Mauri tunsi sen syvästi, syvästi, ja sydän lämpeni polttavaksi. Mutta kieli ei kertonut hänen tunteitansa. Sitä ei saanut koskettaa, mikä oli annettu Jumalan talteen.

Kyllikki astui reippaasti rattaille, viittasi hyvästiksi eikä enää katsonut taaksensa. Mauri seurasi silmillään Laklansa vilkasta juoksua. Vasta rattaiden pyörähtäessä metsätielle hän kääntyi pois. Sanoitta, hellästi ja kiitollisena hän puristi tädin käsiä, ikäänkuin vakuuttaaksensa: -- Ette jää lapsen rakkaudetta kuitenkaan!

-- Isä! -- kuului Tapanin ääni; ja sisko toisti kaikuna: -- Isä!

Mauri istahti portaille, vetäen heidät luoksensa. Ajatukset ja tulevaisuuskuvat tulvivat hänen mieleensä. Ei tosiaan hän ollut aarteeton eikä osaton! Hän hyväili heitä, puhellen ikäänkuin he olisivat ymmärtäneet:

-- Heli pieni, sinä tulet nuoreksi neidoksi ja saat tästä kauniista koivikosta lempilehtosi. Oma koti kullan kallis -- eikö niin, Heli? Ja sinä, Tapani, sinä kasvat suureksi ja voimakkaaksi. Sinä kynnät ja kylvät ja hoidat isien perintöä. Ehkä sitte kerran kuulet sydämessäsi säveliä -- ehkä ne kokoilet ja helkytät isän iloksi. Esi-isäsi jälkeen ei ole kukaan vesikivellä soittanut...

Lapset katsoivat häntä suurin silmin ja juoksivat sitte riemahdellen pois perhojen jäljessä kullankeltaiseen voikukastoon. Mauri jäi yksin keväisen päivänpaisteen keskelle.

Siinä oli talo hänen ympärillänsä, hyvin hoidettuna, kauniina ja rakkaana. Pellolta kuuluivat Pekan kehoittavat huudahdukset, hänen ohjatessaan kyntöhevosta, ja ojalla lapioitsi nuori Santtu renki, avokatseisena, voimakkain ottein. Matleena, jota lapset eivät enää tästälähin tarvinneet, askaroitsi iloisen aputytön kera Lehtoniemen keittiössä, vanhassa tutussa valtakunnassansa. Väki oli taattua ja uskollista ja vielä rakas täti Maurin rinnalla toimia ohjaamassa.

Nyt, jos mieli halusi, hän voi kirjoihinsa tarttua minä päivänä tahansa! Mauri tunsi nuoruuden pulppuavan suonissansa. Eihän hän vielä vanha ollutkaan: viisikolmattavuotias, elämänsä alkutaipaleella. Kuinka paljon hän oli kokenut siihen ikäänsä! Hän ei kysynyt _miksi_. Haaveksivasta, hapuilevasta, kokemattomasta pojasta hän oli varttunut mieheksi murheiden ahjossa. Pimeistä syvyyksistä hän oli löytänyt elämän valkeuden, Vapahtajansa. Eikö kannattanut jotakin kestää sen päämäärän saavuttamiseksi?

Täälläkin kodin ympärillä odotti laaja, rikas työmaa, Kyllikin autioksi jäänyt kenttä. Pienet pyhäkoululapset kaipasivat opettajaansa, nuoret pojat ja tytöt vanhempaa toverillista ystäväänsä, joka niin monasti heitä oli innostuttanut pyrkimään ylöspäin, kohti parhaiden ihanteiden kirkkautta, Jumalan luo. Mauri hehkui halusta käydä tähän samaan työhön. Hänen äitivainajansa toivo ja rukous oli toteutuva: hän oli toimiva Isän lähettiläänä, Jumalan palvelijana kotinsa ja kylänsä siunaukseksi. "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."

Ken tietää, mitä kaikkea valon rikkautta, sisäistä ja ulkonaista, voi tuoda mukanansa pitkä päivä, jonka lupaava aamukoi vasta kultaa taivaan rantaa?

Tulee sitte kerran iltakin ja punertavat pilvet. Mutta valon täyteys ei lopu, se asuu sydämessä. Ja kultakaupungissa ijäinen riemupäivä hohtaa, sen kaiken yltäinen kirkastus, mikä täällä vielä jäi hämärään.

Leivonen kohosi korkeuteen, virittäen heleän liverryksen. Lasten iloiset äänet kajahtivat nurmikolta, ja pellolla nuorukainen alotti Maurin lapsuusvirttä: "Jo joutui armas aika". Mauri tunsi, että Jumala oli kaiken tehnyt hyvin. Ylistys ja syvä rauha sydämessänsä hän nousi jatkamaan valkenevan tien vaellusta.