Part 11

Mauri kuunteli hänen puhettansa ja nosti silmänsä.

-- Sinä jäit köyhäksi, -- hän jatkoi, -- mutta vielä sinulla on aarteitakin. Onko armaampia lapsia kuin Heli ja Tapani?

Niin, he olivat isän auvo ja lohdutus. Mutta kun hän katseli heitä, kävi kuitenkin sydän surulliseksi.

-- Oletko lukenut, mitä Herra sanoo: "Minä annan sinulle pimeän syvyyden aarteet ja kätketyt kalleudet." Taivaallinen rikkaus voi tulla sydämeesi täydempänä kuin milloinkaan ennen.

-- Ei, se on paennut pois, -- huokasi Mauri.

-- Se palajaa, -- vastasi Kyllikki voitonvarmuudella.

Mauri oli kerran laskenut kaikkensa Herran käsiin. Niistä käsistä hän oli luullut voivansa ottaa vastaan mitä tahansa oli tulossa. Hän oli joutunut tappiolle. Hänen täytyi kokea, että "valkeneva tie" kulki taistelun kautta, omassa suuressa heikkoudessa, Herran voimassa. Kunhan vaan olisi saanut tuntea sitä voimaa! Mutta hänen aurinkonsa ei paistanut täydeltä terältä eivätkä ristin ruusut kukoistuneet. Margitin muisto pyrki väliin harmaana sumuna, ehkäisevänä hallanhenkenä. Mauri oli lähettänyt takaisin tuomarille kaikki myötäjäiset, hienoista huonekaluista pieniin koruesineisiin asti, ja hänen kotinsa oli nyt jälleen miltei talonpoikaisen yksinkertainen. Mutta entisyyden varjoja hän ei kyennyt hälventämään mielestänsä.

Sitä myöten kuin kesä teki tuloansa, hän kumminkin virkeni ja reipastui. Kotirannan täti oli hänen hellä lohduttajansa ja työ uskollinen auttaja. Talossansa hän ahersi uutterasti, lastensa ensi askeleita hän valvoi rakkaudella ja kuunteli heidän leperrystänsä kuin kauneinta soittoa. Niin, soittoa -- todellista soittoa hän ei jaksanut muistella. Se oli hänet kerran tuhoksi kietonut pauloihinsa. Sen sijaan kirjat taas tulivat esille, ja hän syventyi lukemaan ja avartamaan näköalojansa. -- Nämähän olivat ensi rakkauteni, -- hän hymähti surumielisesti. -- En ole kaivannut niitä, ja nyt ne kuitenkin auliisti tarjoavat viileätä lohdutustansa. Saan olla kiitollinen kaikista kalliista vesipisaroista -- minä janoinen, yksinäinen kulkija. -- Ja hän luki janonsa sammuksiin ja sydämensä viihtyneeksi -- kunnes taas tuli ihmislapsia ikävä, aivan kuin ensimmäisenä talvenansa Lehtoniemessä. Nyt hän tiesi mitä tehdä. Näkymätön Ystävä _oli_ hänen luonansa, ja hänen kanssaan ja hänen käskystänsä hän rohkeni ruveta veljiä ja sisaria palvelemaan. Hän alkoi hiljaisesti toimia kodin ulkopuolellakin, missä parhaiten tarvittiin. Milloin vaan Kyllikki pyysi, hän oli valmis auttamaan nuorten kokouksissa. Hengellisiä tilaisuuksia hän etsi entiseen tapaansa, vieden jo itsekin jonkun lohdun sanan ahdistetuille, ja pastori Koitereen lämpimässä kodissa hän edelleen oli ahkera vieras. Pastori Luoto oli vetäytynyt syrjään. Mauri omassa murheessaan ei ensin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta vähitellen hän alkoi kaivata kunnon toveria, ja ihmetteleviä kysymyksiä heräsi hänen mielessänsä.

Sitte kerran Luoto avasi hänelle sydämensä kahdenkeskisellä kävelyllä metsätiellä. Hänellä, toverittomalla nuorukaisella, oli tarvis uskoutua jollekulle.

-- Sinulla, veli, on suuri suru, -- hän sanoi, -- ja minulla myös. Sinä sait omasi -- hän lähti pois. Minä en saanut ensinkään.

Mauri ikäänkuin säpsähti, katsahtaen häneen kysyvästi.

-- Kyllikki Kotiranta -- niinkö?

Pastori nyökkäsi päätänsä.

-- Minä luulin suhteenne jo aikaa olleen selvillä -- odotin julkaisua.

-- Niin kaiketi muutkin odottivat, -- sanoi pastori hiukan hermostuneesti, -- ihmisethän aina ehtivät edelle sellaisissa asioissa. Minä en alustakaan paljoa toivonut. Hän ei ole niitä tyttöjä, jotka pettävät käytöksellänsä.

-- Mutta ehkä erehdyt hänen tunteistansa. Ehkä hän kuitenkin --

-- Ei, ei. Olen kuullut sen hänen omilta huuliltansa. Hän on lapsuuden rajoilta asti rakastanut jotakuta, jota hän ei milloinkaan voi unohtaa. Kun hän sen sanoi, on se totta.

Mauri ei enää puhunut mitään, ei edes kyennyt ilmaisemaan osanottoansa, jota hän kuitenkin vilpittömästi tunsi. Hänen tuli kummallinen olla, hänen sydämensä rupesi ankarasti tykyttämään. Sitte kotona hän koko päivän mietti asiaa. Niin, ei ollut muuta selitystä. Mauri tiesi olleensa Kyllikin läheisin ystävä.

Kului kuukausi, toinenkin ja kolmas. Hän oli usein yhdessä Kyllikin kanssa. Tarkastaessaan hän ei huomannut mitään entisestä poikkeavaa, ja kuitenkin hän näki ja tunsi ennen näkemättömiä ja tuntemattomia.

Kokonainen uusi maailma aukeni Maurin ympärille niinä aikoina. Missä hänen silmänsä olivat olleet, missä hänen järkensä? Kuinka hänen sydämensä joutui sen leluksi, joka lahjan otti ja tallasi jalkoihinsa? Mielikuvien virvat olivat vieneet hänet todellisuudesta harhaan, ja tunnehurmaus oli hänet temmannut pyörteisiinsä. Hän oli Tapani-isän sukua muussakin kuin tiedonhalussa. Sävelten ikävä, kauneuskaipuu oli hänen povessansa polttanut. Oi, hän ei kokemattomuudessaan ymmärtänyt, että on kauneutta parempaa kuin ulkokuoren, ja sydämen säveliä, jotka soivat armaammin kuin pieni viulu valkeissa käsissä. _Nyt_ hän sen tajusi liiankin selvästi. Hän suri, hän häpesi itseänsä. Kyllikki oli häntä rakastanut kaiken aikaa -- uskollisesti "myötä- ja vastoinkäymisessä" -- ilman lupausta kummaltakaan puolen, saamatta mitään itsellensä -- hän, jalo, kirkas tyttö, toveri, ystävä, Jumalan lapsi, jonka pelkkä läheisyys jo lohdutti ja nosti ylemmäksi!

-- Hän olisi voinut olla minun! Hän olisi voinut olla lasteni äiti! -- Se ajatus kertautui päivä päivältä Maurin mielessä.

Hän eli uudestaan menneet muistonsa lapsuuden varhaisesta ajasta alkaen. Silloin Kyllikki oli säde, joka hohti hänen polullansa, iloisena, lämmittävänä, silmäsi hän minne tahansa.

-- Enkä tuntenut sitä sädettä! En osannut ottaa omakseni! Kuinka rikas olisin voinut olla, miltä suruilta säästyä! -- hän huokasi.

Sitte tuli toisia ajatuksia, ensin kysyviä, epäselviä, sitte yllättäviä, mukaansa tempaavia kuin keväinen tulvavesi.

-- Mutta minähän en rakastanut häntä. Rakastin Margitia.

Niin, sillä Jumalan Henki ei hallinnut tunteitani. Hän oli haavekuvani, ei enempää. Rakkauteni häneen oli jotakin, jota en osaa selittää. Se oli silmäini ihastuksessa, se oli vereni kuohussa. Sillä henkisesti me olimme kaksi vierasta saman katon alla.

Entä jos todella tietämättäni olen rakastanut Kyllikkiä, niinkuin hän tietensä minua? Sillä eikö se olekin oikeata rakkautta, että ihailee ja kunnioittaa toista enemmän kuin ketään muuta maailmassa ja tahtoisi aina olla hänen lähellänsä, vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia, saada ja antaa, tuntien että toinen ymmärtää sydämen joka sykähdyksen?

Ehkä siinä ei ole aivan kaikki. Ne nuorten tunteiden lämpimät laineet -- ne sydänkielten vienoimmat, hellimmät värähdykset -- ne eivät Kyllikkiin suuntautuneet. Ei silloin vielä. Hyvä, että niin oli. Muutoinhan olisin ollut uskoton Margitille, niinkuin hän minulle... Mitä pelottavaa johtuikaan mieleeni... Jumalan kiitos, minä tiedän, etten ollut uskoton.

Mutta nyt tiedän myös, että ehjään rakkauteen tarvitaan se pohja, joka Kyllikillä ja minulla on yhteinen. Siitä olisi lemmen kevät ihanasti puhjennut Jumalan tiellä, aivan varmaan aikanansa. Sillä vieläkin, kun esteet ovat poissa, se puhkeaa, puhkeaa vastustamattomalla voimalla, niinkun suljetut ummut auringossa aukeavat. Hän oli Isän aikoma minulle.

Kyllikki, olenko oikeutettu sanomaan sen nyt sinulle? Pyytäisin anteeksi kaiken tuskan, jota olen tuottanut sydämellesi pettymysten ja odotuksen pitkinä vuosina. Sinä olit niin korkealla ajatuksissani -- uskaltaisinko sanoa enemmänkin? Että rakastan sinua, että olet onneni, elämäni, jonka nyt vasta löydän! Etkö tuomitse minua entisestä? Etkö käänny hyläten pois? Oi et, minä tunnen sinut niinkuin hyvän enkelini. Sinähän rakastat minua. Hän, joka sen kertoi, sanoi että rakastat yhä.

Se tulee, kevät tulee kuin vetten ouru telkeitten takaa... Mitä siitä, että ulkona taas on syksy ja keltaiset lehdet lentävät.

Olenhan minä vapaa nyt! Enkö ole vapaa? Margit on toisen vaimo, minä olen leski ja lapseni orvot. Minä saan puolison jälleen, omani, oikeani, ja lapset saavat äidin, parhaimman ja rakkahimman, sen joka heitä kanssani kasvattaa taivasta varten.

Tieni valkenee, kevääni koittaa, onneni puhkeaa vihdoin, vihdoinkin! --

Mikä sai Maurin useasti äkkiä hillityksi kesken tunteiden valtavan kuohunnan? Mikä kolkutus kuului omantunnon ovelta?

-- Onko tämä jotakin väärää? -- hän kysyi itseltänsä. -- Ei, miksi se olisi? Minähän olen vapaa.

Kuitenkin se esti hänet lähestymästä Kyllikkiä. Tultuaan hänen seuraansa Mauri ei voinut avata huuliansa. Hän sai vaan palavan halun rukoilla. Kerta kerran perästä hän anoi samaa: -- Jumalani! -- hän pyysi. -- Anna minun _nyt_ ottaa sinun kädestäsi se onni, jota värisevä sydämeni tuskin tohtii uskoa. Kerran ennen otin itse osani ja tulin onnettomaksi. Mutta tämänhän täytyy olla sinulta -- sinun sanomaton lahjasi. Anna minun nähdä täysi valkeutesi ja ylistää sinua! Älä salli minun astua harhaan!

11.

Mauri luki raamattuansa. Hän luki ja tutki yhtä ahkerasti kuin suuren hengellisen ratkaisunsa ihanina aikoina. Hän tiesi, että sanasta yksin oli Jumalan tahto hänelle avautuva.

"Joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, se tekee aviorikoksen häntä vastaan. Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa, niin hän tekee aviorikoksen."

Ne olivat Jeesuksen omat sanat, epäämättömät ja vakavat. Mauri ymmärsi ne hyvin. Tämän oli Margit tehnyt hänelle.

Mutta hän itse? Eikö hänen asemansa ollut aivan toinen? Hän ei ollut hylännyt -- itse hän oli hylätty; ei hän ollut eronnut -- hänet oli erotettu. Olihan hän vapaa -- sillä Jeesus sanoo, että on yksi synti, joka purkaa liiton... se johon Margit oli langennut menemällä toisen vaimoksi.

"Joka nai erotetun, hän tekee aviorikoksen."

Sen sanan Mauri löysi, vertaamalla rinnakkaispaikkoja evankeliumeissa. Siitä hän ei päässyt. Se ei koskenut Margitia, se oli hänelle -- Jeesuksen sana, yhtä sitova kuin toisetkin.

Hänen liittonsa oli purkautunut, mutta Jeesus sanoi, että hänen tuli yksin vaeltaa tietänsä eteenpäin. Margit ei enää ollut hänen vaimonsa, mutta Kyllikin ja hänen välillään oli Herran ilmoitettu tahto.

Tätä siis omatunto oli puhunut, ennenkuin Mauri sen ääntä ymmärsi. Tästä oli johtunut hänen epävarmuutensa ja rauhattomuutensa. Kuinka tämä oli mahdollista? Laki ei kieltänyt edes Margitin uutta liittoa, ja pappi hänetkin lienee vihkinyt. Vihkisikö pappi hänet ja Kyllikin? Koitere? Mauria epäilytti. Mutta joku toinen -- aivan varmaan. Voiko _pappi_ tehdä syntiä pyhän viran puolesta? Mauri etsi ja luki yhä kiihkeämmin. Eikö hän mistään paikasta löytäisi sanaa, joka vapautti omantunnon? Tämä oli kovaa puhetta, liian kovaa. Sydän kapinoitsi sitä vastaan.

Niin Jeesuksen oppilaidenkin silloin, kun hän ne sanat lausui. Mauri kumarsi päänsä syvään, lukiessaan, mitä edelleen oli kerrottu: He huudahtivat hämmästyneinä: "Jos miehen suhde vaimoon on sellainen, niin ei ole hyvä naida." Mutta hän sanoi heille: "Eivät kaikki omista itselleen tätä sanaa, vaan ainoastaan ne, joille on annettu omistaa se."

Kenelle se on annettu? Kuka sen voi? "Minä voin _kaikki_ sen kautta, joka minut väkeväksi tekee -- Kristuksen."

Mauri teki työtä niinkuin ennenkin, mutta pitäjällä hän ei enää halunnut liikkua. Vieraskäyntejä hän kaihtoi, kokouksista hän vetäytyi pois. Hän kulki mietteissänsä, vakavana, suljettuna. Joskus hänessä heräsi halu puhua asiansa Matleenalle, joka omalla yksinkertaisella tavallaan oli tuottanut hänelle niin suurta siunausta elämässä; mutta hänestä tuntui, ettei vanhus voisi ymmärtää nuoren sydämen mutkikkaita tunteita ja taisteluita. Entä pastori Koitere, rakas toveri ja harras Herran palvelija? Ymmärsikö hänkään, jolla oli itsellänsä ehjä, onnellinen, sopusointuinen koti? Mutta täti tuolla kansakoululla joen toisella puolen? Niin -- jos täti, miksei yhtähyvin Kyllikki itse?

Päätös kypsyi Maurille yhä varmemmaksi. Hän tahtoi avata koko sydämensä Kyllikille. Hän oli sen velkaa uskolliselle ystävälle. Ja Kyllikki vaelsi vapaana ja voitokkaana Herran tietä. Ei kukaan voinut paremmin hänen kanssansa ja apunansa näitä yhteisiä ristiriitoja selvitellä.

Tilaisuus tuli kerran koulun lupapäivänä samalla tiellä, jota Mauri oli kulkenut Margitin kanssa, antaessaan hänelle ensi aavistuksen kiintymyksestänsä. Oli kaunis loppusyksyn aamu. Puolukat punottivat kelta- ja punakirjavan lehtikatoksen alla. Mauri työnsi pieniä rattaita, joissa oli kaksi istuinta vastakkain. Heli ja Tapani olivat puetut punaiseen lakkiin ja punaiseen takkiin, ja pyöreät posketkin hohtivat kuin marjat mättäillä. He taputtivat pikku käsiänsä toinen toisensa kätösiin ja nauroivat niin että metsä kajahteli.

Kyllikki tuli kylän puolelta; tämähän oli heikäläisten oikopolku. Hän kuului laulelevan kulkiessansa. Sävel oli raikas ja ääni heleä. Maurin korvissa se punoutui lasten ääniin, aivan kuin ne olisivat sointuneet yhteen.

He pysähtyivät tervehtimään toisiansa. Kyllikki hiukan liverteli lapsille, nyökkäsi sitte ystävällisesti Maurille hyvästiksi ja aikoi jatkaa matkaansa. Silloin Maurikin käänsi rattaat takaisin kotiinpäin.

-- Kyllikki, -- hän sanoi, -- olen kauvan halunnut puhua kanssasi.

Se ei ollut mitään tavallista, Kyllikki tunsi ja huomasi sen heti.

-- Tahdotko kuulla minun elämäni tarinan? Tuossa on kaksi kantoa kuin sileät istuimet, ja lapset nostan puiden alle kirjavilla lehdillä leikkimään.

Kyllikki ei estellyt. Hän ihmetteli Maurin olentoa ja äänen omituista sävyä, mutta mitä oli tulossa, sitä hän ei arvannut.

-- Oli kerran poika, -- hän alkoi, -- ja oli kerran tyttönen myös. He leikkivät jokirannalla lapsuutensa onnellisen ajan. Elleivät he olleet yhdessä, he ikävöivät toisiansa. Kun heidän välinsä sotkeutui, he olivat onnettomat kumpikin. He kasvoivat, löysivät toisensa jälleen työssä, harrastuksissa ja yhteisissä iloissa. Sitte elämä vei heidät erilleen.

-- Miksi kerrot meistä? -- kysyi Kyllikki.

Mauri ei vastannut, hän jatkoi vaan: -- Poika eli kaksinaista elämää: mielikuvituksen ja todellisuuden. Mutta mielikuvien maailma vei voiton, kiehtoi sydämen ja himmensi selkeän katseen. Sen piiristä hän etsi morsiamensa, kun aika oli tullut. Lapsuuden ystävä, todellisuuden toveri, jäi hänen suojelusenkeliksensä.

-- Älä sano niin. Jumalan enkelit asuvat pyhässä kirkkaudessa, -- keskeytti Kyllikki hiljaa.

-- Onnea hän ei löytänyt. Hän heräsi haikeaan todellisuuteen, sillä utukuvat ja unelmat eivät kestä. Morsian tuli vaimoksi, vaimo valitsi toisen ja jätti kotinsa.

Kyllikki tiesi sen. Mauri oli hänelle ja hänen äidillensä uskonut, mistä kylällä ei vielä kuulunut huhuja. Tiedettiin, että ero oli tapahtunut, mutta syy oli jäänyt arvelujen varaan.

-- Silloin poika tunsi hänet, jonka mielikuvien usva oli kätkenyt varjoon. Lapsuutensa ystävän, elämänsä enkelin hän näki sinä impenä, jonka Jumala oli aikonut hänen omaksensa.

Kyllikki oli vaalennut. Hän nousi äkkiä, mutta jäi seisomaan, ikäänkuin empien, tulisiko jäädä vai lähteä.

-- Hän pyytää nyt anteeksi, hän laskee koko surullisen sydämensä rakastetun tytön käsiin. Voiko hän saada anteeksi? Sano -- eikö tyttökin rakastanut häntä?

-- Rakasti, -- vastasi Kyllikki.

-- Rakastaako hän vielä?

-- Ei, -- vastasi Kyllikki.

Mauri hämmästyi. Vastaus oli kokonaan odottamaton. Hän ei sitä uskonut, ei voinut uskoa.

-- Kyllikki! -- hän huudahti, -- etkö siis voi antaa anteeksi minulle?

Tytön katse, hellä, lämmöntäysi, sanoi sen kysymättäkin.

-- Oi, eihän minulla ole anteeksi annettavaa. Ethän sinä milloinkaan luvannut minulle mitään.

-- Mutta rakkautesi -- sammuiko se Margitin tähden?

-- Ei se sammunut. Minä annoin sen Jumalan talteen. Se ei ole, ei saa olla enää sydämessäni!

-- Miksi siis sanoit -- vakuutit eräälle, joka sen minulle kertoi...

Kyllikki punastui.

-- Kuinka hän sen tietää? En minä maininnut nimeäsi.

-- Ei hän sitä tiedäkään.

He katsoivat hetken toisiansa silmiin. Sitte Kyllikki vastasi tyynesti:

-- Sanoin, etten voi unohtaa sitä, jota olen rakastanut. Minä tiedänkin, Mauri, että en unohda sinua koskaan. Mutta se rakkaus, jota sinä kysyt, on toista.

-- Miksi se on toista? -- sanojen tyyneys kiihdytti Mauria. Hän ei nähnyt, mikä ankara kuohu kävi tytönkin sydämessä. Se yritti jo puhkaista pintansa.

-- Älä kysy -- oi älä kysykään! Ei meidän pidä keskustella kauvemmin. Lapsetkin sinä unohdat. Kuinka sievästi ja kiltisti he leikkivät -- mutta ehkä heidän tulee kylmä.

Mauri pelästyi, sillä hän oli todellakin unohtanut lapset. Hän nosti heidät nopeasti rattaille, kääri peitteisiin ja pani kimpun loistavia lehtiä heidän käsiinsä.

-- Minun täytyy mennä kotiin, -- sanoi hän. -- Mutta keskustelumme ei voi päättyä tähän. Älä kiellä minua, Kyllikki. Salli minun tulla luoksesi heti kun voin. En kestä kauvempaa! Odota minua, rukoile puolestani!

Kyllikki ei koskaan ollut nähnyt Mauria niin voimakkaassa mielenliikutuksessa. Itsensäkin hänen oli vaikea hallita tunteitansa.

-- Miksi sinä tulisit? -- kysyi hän kuitenkin. -- Eihän asia voi toiseksi muuttua.

-- Minä etsin ja hapuilen Jumalan tahtoa, -- vastasi Mauri hillitymmin. -- Auta minua varmuuteen!

-- Tule siis, -- sanoi Kyllikki.

He lähtivät kumpikin tahollensa. Päivä kului loppuun, pimeni ilta, tuli yö ja toinenkin päivä. Kahden nuoren sydämen taistelun ja tuskan ne sulkivat kiitäviin tunteihinsa. Kyllikillä oli tukena äitinsä, Maurilla ei ihmistä ainoatakaan. Mutta Herra rakkaudessaan katsoi molempien puoleen, ja hänen enkelinsä vahvisti heitä.

Kun he uudestaan tapasivat toisensa kansakoululla tädin lempeiden silmien seuraamina, harkituin ajatuksin, tietoisina hetken suuresta vakavuudesta, silloin heidän keskustelunsa alusta pitäen sai toisen leiman kuin yllättävässä kohtauksessa metsätiellä. Kumpaisenkin olento ilmaisi, että he rukouksessa olivat kohdanneet Jeesuksen.

Mauri kertoi Kyllikille kaiken -- miten Margit oli kuollut hänen sydämestänsä, miten uusi rakkaus oli puhjennut, miten epäilykset olivat ahdistaneet ja omatunto ollut rauhaton. Sitte oli Jumalan sana puhunut hänelle, mutta hänen oli ollut vaikea sitä omistaa ja ottaa vastaan. Kyllikiltä hän oli tahtonut kysyä -- mutta oikeastaan oli ratkaisu jo tehty ja varmuus saavutettu viime yön yksinäisessä taistelussa.

-- Kyllikki, minä astun eteesi Herran voittamana. Minä tiedän, että ensi sijassa tahdon valita _hänet_. Pyytäisin sinua omakseni -- oi, sinä olet ainoa täysi onneni maailmassa -- mutta omin lupini en etsi sitä osaa, jota Herra ei minulle lahjoita.

-- Minä rakastin sinua sanomattomasti, -- sanoi Kyllikki, -- mutta Herrani käskystä olen luopunut siitä mikä oli kalleimpani -- luovuin sisimmässäni uudestaan ja uudestaan. Usko minua, ei se ollut helppoa. Mutta hän on hiljentänyt kaipaukseni.

Tie oli selvä, he eivät epäilleet, sillä he näkivät Jumalan viitoituksen. Eivät he napisseet, sillä he uskoivat Jumalan oikeuteen ja rakkauteen. Vielä kumminkin tutkiva kysymys ahdisti Maurin povessa:

-- _Miksi_ Herra niin tahtoo? Eihän siitä ole kellekään hyötyä, että tiemme erkanevat -- meidän kahden, jotka olimme määrätyt toisillemme ja olisimme tehneet toisemme onnellisiksi. Minä _uskon_, mutta minä tahtoisin myöskin _ymmärtää_.

Täti mietti hetken aikaa.

-- Muistatko israelilaisten korpivaellusta? -- kysyi hän. -- Herra tarjosi heille luvatun maan, mutta he eivät nousseet sitä omistamaan, vaan halusivat Egyptiin. Silloin Herra tuli murheelliseksi ja sanoi, että heidän piti jäädä korpeen, koska eivät olleet alttiit hänen johdatustansa seuraamaan.

-- Olen joskus lukenut siitä, -- sanoi Mauri. -- Myöhemmin he katuivat menettelyänsä ja lähtivät kuitenkin.

-- He eivät seuranneet kehoitusta, kun Herra avasi tien, ja lähtivät itsepäisesti, kun hän sen sulki. Se koitui heidän onnettomuudeksensa. Erehdystä ei pidä koettaa korjata uudella erehdyksellä. Herra itse, hän yksin kykenee kääntämään kaiken parhaaksi lapsillensa.

-- Näin olen minä ajatellut, -- sanoi Kyllikki. -- Jos et enää voi rakastaa Margitia puolisona, niin rakasta Jumalan rakkaudella. Anna hänelle täydellisesti anteeksi ja seuraa häntä rukouksillasi. Jos me yhtyisimme uuteen liittoon, emme voisi emmekä tahtoisi maallisella tavalla häntä muistaa.

-- Emme, -- se oli Maurille selvää.

-- Mutta eihän hän ole "sisar taivaassa", hän kulkee maan päällä ja tarvitsee sinua -- ehkä minuakin. Hän on vaarassa ja voi mennä hukkaan.

Kyllikin sanat olivat Maurille ihmeelliset. Ne sattuivat syvästi hänen sydämeensä, ja hän jäi ääneti mietteisiin Herran kasvojen eteen. "Anna meille syntimme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." Ei, hän ei ollut antanut anteeksi eikä hän rakastanut Jumalan rakkaudella. Hän oli koettanut ainoastaan haudata ja unohtaa. Katkeruuden juuret elivät vielä peitossansa.

Siitäkö syystä hänen hengellinen elämänsä oli pysynyt heikkona, eikä hän päässyt kohoamaan "kotkan siivillä"? Eihän hän voinut jatkuvasti iloita anteeksisaamisesta eikä kokea voiton voimaa, ennenkuin Herran tuli puhdisti ja nöyryytti hänen sydämensä itse antamaan anteeksi ja rakastamaan.

-- Sitä tietä pimeys valkenee! -- huudahti hän vapautuneena, nostaen katseensa, josta uusi toivo loisti. -- Kiitos, Kyllikki, että olit se, miksi sinut tiesin! Nyt minä ymmärrän Jumalan viisauden ja taivun hänen tahtoonsa.

-- Me emme saa pyytää onnea, -- sanoi Kyllikki. -- Me alamme koota "syvyyksien aarteita".

Mauri jätti hyvästi ja meni. Kyllikki näki hänen askeltensa varmuuden ja suoran, miehevän ryhtinsä. Hän tunsi iloista ylpeyttä ystävänsä puolesta -- ja kuitenkin ahdistus puristi rintaa. Ah, mitä ponnistusta tämä oli kysynyt!

Hänen omat voimansa olivat melkein lopussa -- ja Mauri -- oliko hän vahvempi?

Jännitys laukesi, kyynelten sulut aukenivat. Kyllikki itki kauvan, niinkuin se, jonka kevätkukkaset elämän halla on vienyt -- raskas, vaikka Isän sallima.

-- En voi jäädä tänne, en saa jäädä hänenkään tähtensä, -- ajatteli hän. -- Olemme liian lähellä toisiamme; me kärsimme enemmän kuin jaksamme kantaa. Kyllä Herra auttaa -- mutta minun täytyy lähteä.

12.

Oli kevät jälleen. Aamun kaste kimalteli hennoissa kukkasissa, jotka katselivat sinitaivasta Lehtoniemen koivujen lomitse. Joki välkkyi, nuori vihanta hymyili auringolle, ja liverrys täytti kuultavan ilman.

Pihalla hevonen oli valjaissa, ja Kyllikki matkapukuisena asetteli tavaroitansa, jotka veneellä oli tuotu kansakoululta. Hänen äitinsä ja Mauri auttoivat.

-- Täti! -- huusi heleä, iloinen ääni.

-- Täti! -- huusi toinenkin.

Heli ja Tapani tulivat juosten, sinivuokkoja käsissänsä. -- Täti saa, -- he sanoivat, ojentaen Kyllikille kukkiansa.

Kyllikki kiitti herttaisesti ja kumartui suutelemaan heitä.

-- Te pienet rakkaat! Parhaani annoin teille -- oman äitini...

Hän syleili äitiänsä ja pyyhki nopeasti kyyneleitä, jotka pyrkivät esille. He kaksi eivät olleet ennen milloinkaan toisistansa eronneet. Mutta päivänsäde jo heijastui vesihelmistä.

-- Kyllä minun tulee hyvä olla, -- sanoi hän hymyillen, lohduttavasti äidillensä. -- Minä saan oikein kauniin koulun siellä pohjoisessa. Saan nähdä revontulet, eikä aurinko laske koko yönä.

Sitte hän ojensi Maurille kätensä.

-- Hyvästi, ystävä. Jumalan tie valkenee --

-- Niin, Kyllikki, siinä uskossa me kestämme.

Hän olisi sanonut enemmänkin ja muuta -- ja vaikeni kuitenkin. Kyllikin suuri uhri, ero äidistä, lapsuuden kodista ja rakkaaksi käyneestä, siunatusta vaikutuspiiristä -- se valtasi Maurin ja liikutti koko hänen olentoansa, nyt täytännön hetkenä vielä voimakkaammin kuin konsanaan sitä valmistettaessa. Hän ei voinut sitä estää, sillä Kyllikki tiesi mitä tahtoi, ja tätikin oli hyväksynyt hänen päätöksensä. Se _oli_ paras ratkaisu -- Mauri itsekin käsitti sen.