Part 10

Matleena oli tottunut siihen, että isäntä kävi katsomassa lapsia palattuansa iltasilla kotiin kylältä. Hän oli täysissä pukimissa ja avasi oven. Mikä iloinen yllätys hänelle se vapaa, loistava katse, joka häntä kohtasi -- niin erilainen vielä äskeisestä!

-- Se on tapahtunut, Matleena. Nyt minäkin voin kiittää ja ylistää!

Vanhuksen kasvot rupesivat värähtelemään, hän puhkesi ilosta valtavaan itkuun, jota hän töin tuskin hillitsi pienten nukkuvien hoidokkiensa tähden, unohtamatta heitä edes liikutuksissansa. Ei hän kertonut, että hän lasten luona valvoessaan oli koko illan lähettänyt Isän luo rukousviestejä rakkaan isäntänsä puolesta. Hän olisi itsekin mielellänsä mennyt kokoukseen, mutta ei tahtonut jättää lapsia kellekään vieraalle. Aina on hauskaa yhdessä toisten kanssa, tietäähän sen -- se vahvistaa ja virvoittaa. Mutta pääasia kumminkin on, että Isä kuulee yksinäistä vanhaa hänen työssänsäkin, hänen arkipaikallansa. Ja Matleena oli tyytyväinen -- oi, nyt hän tunsi niin suurta onnea ja kiitollisuutta, että se korvasi kymmenet juhlat ja selitykset. Se jälkikokous, jota hän myöhäisenä hetkenä sai viettää isäntänsä kanssa, oli hänelle esimakua autuaitten ilosta. Vihdoin Mauri huomasi, että Matleenan täytyi päästä nukkumaan. Hän nousi lähteäkseen. Mutta ensin hän kumartui pienten vuoteitten yli, katseli uinailevia lapsukaisiansa ja painoi keveän suudelman kumpaisenkin otsalle. -- Jumala siunatkoon teitä, pieniä armaita. Isä kulkee taivaan tietä Jeesuksen armosta -- te tulette mukaan, te kasvatte hänelle. Niinhän, Heli, Tapani? Nukkukaa enkeleitten suojassa!

Mutta Mauri ei vieläkään voinut nukkua. Hän tahtoi heti kirjoittaa Margitille. Hänellä oli paljo tunnustamista ja anteeksipyytämistä, mutta paljo myöskin uutta toivoa ja voimaa. Hän tunsi Jumalan avulla taas rohkeasti katsovansa eteenpäin.

Mitä Margit ajattelee? Mitä hän vastaa? Tämä tulee ratkaisuksi, Mauri tunsi sen painavasti. Hän ottaa vastaan tai hän ei ota. Mitä sitte tapahtuu? Maurin sydän vavahti.

Ei, ei, ei tule kysyä, ainoastaan rukoilla ja odottaa ja tehdä oma voitavansa... Seuraus olkoon Jumalan kädessä, hänen, joka kaikkia rakastaa.

Ja Mauri kirjoitti kirjoittamistansa, kauvas yli keskiyön hetkien.

8.

Eteläisessä laaksossa valkoisen huvilan ympärillä halla oli suudellut kukkasia. Pienistä ikkunalaatikoista ne riippuivat alas seiniä pitkin nuutuneina varsiensa varassa, ja kukkapenkereissä mustuneet päät taipuivat multaa kohden. Vuorille oli satanut hohtavan valkoista lunta. Aurinko paistoi siihen terävin sätein, kykenemättä karkoittamaan kylmää, jota ylhäältä hohkasi laakson asukkaille.

Margit seisoi yläparvekkeella, ihaillen suurenmoista syysnäköalaa. Vielä tämä iltapäivä ja huominen, sitte oli lähtö käsissä. Lintuparvia lensi halki ilman; siipien suhina kuului hänen korviinsa. Tulivatko pohjolasta? Olivatko täällä asustaneet jälkikesänsä? Nyt ainakin niiden oli mieli etelään päin. Margitia värisytti. Hän pelkäsi pohjoista, niinkuin muuttavat linnut.

Äidin ääni kutsui häntä parvekkeen ovesta. Hitain askelin hän astui siroon, hienosti sisustettuun makuuhuoneeseen.

-- Täällä on pukusi ja kukkaset. Katso, ne ovat erinomaisen onnistuneet.

Margitin olento vilkastui. Hän riensi vuoteensa luo, jonka valkealta peitteeltä vedensininen hohtokangas hopealankoinensa kimalteli. Valkoisia lumpeita, hentoja kaisloja ja vesileinikköjä, erehdyttävän taidokkaasti tehtyjä, oli kiinnitetty harsoihin sinne tänne ja siroteltu peitteelle viereen.

-- Äiti, kiitos, kiitos! Nyt minusta tulee kaunein, olen varma siitä. Koetanko ylleni? Mutta eihän se miltään näytä ilman kampausta.

Hän katsoi kelloa. Tunnin perästä kampaajatar tulee.

Kylpykauden lopettajaiset olivat määrätyt täksi illaksi. Ne vietettiin pukutanssiaisina. Väsymätön huvitirehtööri oli keksinyt pitkin kesää uutta ja uutta. Mitä nyt vielä oli jäljellä? Nerokas ajatus juolahti hänen mieleensä. Se vetää! Jaetaan lopettajaisissa kolme palkintoa naisille ja samoin kolme herroille: kauneimmalle, kauneimmin puetulle ja sille joka parhaiten tanssii. Hänen keksintönsä oli herättänyt vilkasta mielenkiintoa ja hyväksymistä. Muulloin kylpyvieraat olivat lähteneet jo kahta viikkoa varhemmin. Nyt ne viipyivät viimeiseen asti.

Margitin äiti oli suostunut viemään tyttärensä Italiaan kylpykauden päätyttyä. Else Barlitz aikoi mukaan, mutta nuoren professorin loma oli lopussa, hänen täytyi palata Wieniin.

He olivat olleet yhdessä joka päivä, kaikki nämä viikot. Kun Margit ajatteli taaksepäin, tuntui aika tenhoisalta unelmalta. Vuoristoretket, venetsialaiset illat vuoripuron äärellä juhlavalaistuksessa, tuliset tanssit ja ennen muuta kaksinpuhelut -- salaperäisesti sytyttävät puiston pimennoissa, elämän ja ilon kyllyyttä uhkuvat päivänhelteisillä rinteillä... ei kukaan osannut keskustella niin kuin Raimund, ei kenenkään seurassa Margit niin kasvanut ulos lapsellisesta pintakuorestansa, henkiseen seikkailuun ja leikittelyyn, usein hämmästyttävän kehittyneeseen.

-- Wienissä te olitte oikkuisa tyttönen, -- sanoi Raimund kerran. -- Nyt te olette nainen. Margit, miksi minä en aavistanut, että nainen on tyttöstä tuhatverroin hurmaavampi!

Sillä kertaa Margit ei vastannut, ei edes hymyillyt mielistelylle. Hän tunsi, että siinä piili enemmänkin kuin maailmanmiehen kohteliaisuus. Se kalvensi polttavat posket ja vaiensi leikkisät huulet. Professori Raimund Barlitz puolestansa ajatteli: -- Näenhän minä, että hänen vanhempainsa täytyy olla varakkaita. Sitäpaitsi minäkin olen riippumaton nyt. Virka minulla on -- se on vielä pikkuasia perinnön rinnalla. Mieletön, joka tekee turhia laskelmia kauniin ja henkevän naisen menettämiseksi!

Hän katui. Margit katui.

Ja nyt -- nyt kohta kaikki oli kiitänyt ohitse. Margit sitä vaikersi polttavassa sydämessään. Ei jäänyt taaskaan muuta kuin muisto, rikas, sanomaton -- ihanampi kuin mitkään entiset, mutta katkerampi myös. Niin paljon haikeampi kuin naisen tunteet ovat syvemmät ja tietoisemmat tyttösen haaveita -- ja niin paljon katkerampi kuin on luvaton lempi vapaan neidon viattoman valinnan rinnalla.

Vielä yksi ilta -- viimeinen, loistavin.

Kun Margit seisoi suuren kuvastimen edessä valmiina puvussansa, oli hän todella kauneimmista kaunein. Kaikki tilapäinen rasituksen jälki oli kylpyaikana nopeasti hävinnyt. Hän kukoisti ja heloitti nuoruuden hehkeimmässä sulossa, etelän tummaveristen keskellä kuin valoilmestyksenä. Tänä iltana hän oli vedenneitonen. Muutama satamarkkanen oli heitetty noihin hohtoharsoihin -- ei Margit edes tietänyt siitä. Kampaajatar oli levittänyt hänen kultatukkansa valloilleen, kähertänyt sen aaltokiehkuroihin ja koristanut kaislanlehdillä ja lumpeilla. Valkeat olkapäät ja käsivarret hohtivat kuultavina, ja posket rusottivat ilman jauheita ja maalauksia.

-- Rouva on ihastuttava, -- sanoi kampaajatar.

Margit tiesi sen itsekin, ja voitonvarmana, viehkeänä hän äitinsä rinnalla astui valaistuun saliin. Else kiirehti häntä vastaan. Hän oli pieni, tumma tyttö mustalaispuvussa. Helmet, helyt ja kulkuset kilahtelivat iloisesti joka askeleella, jonka hän astui.

-- Margit, Margit -- sinun pitäisi saada kaikki palkinnot! -- huudahti hän peittelemättömällä ihailulla.

Pitkin iltaa Margit sai samaa kuulla vaihtelevissa äänilajeissa. Hän tanssi, kunnes ei enää jaksanut. Silloin Raimund saattoi hänet pieneen sivuhuoneeseen, jonka istuimet olivat päällystetyt sinisellä silkillä. Margit nojausi pehmeään tuoliin, Raimund katseli häntä, taukoamatta, syleilevin silmin.

-- Oh, Margit, -- sanoi hän äkkiä, huumautuneena. -- Minä rakastan ja ihailen sinua -- nyt enemmän kuin milloinkaan!

Margit tunsi kuin sähkövirran kulkevan lävitsensä, mutta vavahtaen hän torjui: -- Älä, Raimund, älä puhu -- oi, minä olen onnettomin kaikista ihmisistä! Miksi tämä tuli liian myöhään? Miksi sinä silloin erkanit minusta, ja miksi minä ajattelemattomasti menin naimisiin?

-- Jos sinä rakastat minua, ei mikään ole myöhäistä.

Margit katsoi ylös säikähtyneenä. -- Kuinka -- Raimund!

-- Sano vaan, Margit -- tai eihän sinun tarvitse sanoa, näenhän minä, tiedämmehän molemmat, että --

Kaksoisovet lennätettiin auki. Torvien toitotukset salissa ilmaisivat suuren hetken tulleen. Palkintojen jako oli tapahtuva, Margitin täytyi olla läsnä, ja herra professorin myös.

Huvitirehtööri astui lavalle. Hän piti korean, monisanaisen puheen. Oli toisiaan ollut vaikea ratkaista, etenkin naisten palkintoja. Oli niin paljo ihastuttavia impiä. Mutta eräs nuori rouva pohjolasta vei kumminkin kaikista voiton. Kauneuspalkinto julistettiin yksimielisesti Margit Koivulle...

Rajut kättentaputukset todistivat lausunnon puolesta. Margit astui esiin ottamaan vastaan kultaista rintasolkea, jonka tirehtööri ojensi hänelle.

-- Kaikki palkinnot, kaikki palkinnot! -- remusi yleisö, etenkin herrat. Pikku Else oli aivan haltioissaan ystävättärensä kunniasta. Tirehtööri rykäisi ja rykäisi, koettaen saada ääntänsä kuuluville. -- Kauneimman puvun palkinto neiti A:lle ja sulavimman tanssin palkinto neiti N:lle...

Mutta herrat huusivat meluten: -- Kaikki palkinnot rouva Koivulle!

Tirehtööri yritti menettää mielenmalttinsa. Miten hän pääsisi pälkähästä, loukkaamatta ketään? Nopea kekseliäisyys oli kallis asia.

-- Hyvä herrasväki, -- sanoi hän sukkelasti, -- minä kumarran teille ja ihanalle rouvalle! Eihän hän voi pitää yhtaikaa kolmea samanlaista solkea. Me julistamme hänet illan kuningattareksi, mutta soljet pyydän tarjota toisille sulottarille.

Käsien taputukset raikuivat vastaukseksi. Tirehtööri huokasi helpotuksesta. Asema oli pelastettu.

Herrain palkinnoista ei tullut riitaa. He saivat hopeamaljoja, professori Raimund Barlitz myöskin omansa kauneimmasta tanssista.

-- Se ei ollut mikään vaikea saavutus, -- väitti kuiskuttaen joku kateellinen. -- Hänhän on tanssinut tuon tuostakin rouva Koivun kanssa, joka liitelee kuin keijukainen. Tietysti se näyttää kauniilta.

Tuomarinna, joka istui huomattavalla paikalla tummanvihreään silkkiin puettuna, oli saanut parhaan kunnianhimonsa tyydytetyksi tyttären suhteen. Nyt hänet kerrankin oli nähty suuressa maailmassa, ja ansaittu ihailu oli kukkuramitoin tullut hänen osaksensa. Oli tosiaankin surkea vahinko, että hän pian oli hautautuva syrjäiseen kotiinsa, pieneen maaseutupaikkaan kaukana pohjoisessa, tuhlaamaan sulonsa tyhjään arkipäiväisyyteen...

Hänen oma ajatuksensa keskeytyi, kun vilkas mustalaistyttönen, Else neito, pujahti hänen viereensä, jatkaen juuri samaa lankaa, kiihkeällä, lapsellisella tavallansa.

-- Täti kulta, miten me pelastaisimme Margitin? Hän on kertonut minulle, kuinka hän on onneton ja pelkää entisiä olojansa. Hän voisi loistaa Euroopan suurimmissa sivistyskeskuksissa -- katsokaa nyt, kuinka hän on ihana -- ja lisäksi musikaalinen, viehättävä, kaikkea mitä voi toivoa!

-- Hiljaa, lapseni, -- hillitsi tuomarinna, vaikka hänen hymynsä oli täynnä yhdystuntoa. Ulkonainen arvokkuus oli säilytettävä vieraassa ihmisparvessa.

Toisin hän menetteli illalla, kun professori Barlitz pyysi saattaa hänet kotiin. Margit ja Else jäivät myöhemmäksi. Raimund lupasi palata ja heistäkin pitää huolta. Mutta hänellä oli nyt kahdenkeskistä puhumista Margitin äidin kanssa.

Keskustelu oli tärkeä, ratkaiseva.

-- Minä uskallan, rouva tuomaritar, kun olen oppinut teidät tuntemaan. Te olette kohdellut meitä heti kuin likeisinä, nuoruudenystävättärenne lapsina. Minä vetoan äidintunteisiinne. Kerran rikoin katkerasti tytärtänne vastaan -- sallikaa minun nyt korjata silloiset surut ja kaikki mitä siitä on johtunut, tehdä hänet niin onnelliseksi kuin hehkuva ihastus hyvän aseman ohella kykenee --

Tuomarinna ei lähettänyt professoria pois. He astuivat yhdessä valkean huvilan vierashuoneeseen, sähkö väännettiin palamaan, ja he keskustelivat mielenkiintoisesti, kiihkeästi, huomaamatta ajan kulumista.

Seinäkello löi kaksi. Professori nousi nopeasti. -- Margit ja sisareni varmaan jo odottavat. Minä lähden nyt. Kiitos, kiitos hartaimmasti! -- Hän kumartui suutelemaan tuomarinnan kättä.

-- Vasta huomenna, muistattehan! -- kuuli hän tuomarinnan huutavan vielä jälkeensä. -- Margit on väsynyt ja tarvitsee lepoa.

Hän piti sanansa. Margit ei saanut mitään tietää äitinsä ja Raimundin keskustelusta. Mutta hän oli muutenkin tarpeeksi kiihkoisessa mielentilassa. Raimundin sanat sinisilkkihuoneessa olivat kaiken iltaa soineet hänen korvissaan kuin sireenien laulu salakareilta, kuin mahtavan kosken vetävä kohina. Unta hän ei saanut. Hän valvoi mielikuvien vallassa.

Aamulla postintuoja ojensi hänelle Maurin kirjeen.

"Margit, rakas vaimoni!

On myöhäinen yö, mutta minä en voi viivyttää sitä, mikä polttaa sydämelläni. Tahdon avata sinulle ajatukseni, tunteeni, kaikkeni. Sinä olet oikeutettu tietämään, mitä minussa on tapahtunut.

Jumalan Henki on vaikuttanut voimalla seurakunnassamme. Pastori Koitereen tuvassa on ilta illalta pidetty kokouksia. Monet ovat kääntyneet, monet murheelliset saaneet rauhan. Siellä minullekin on selvinnyt, että Jumalan Karitsa on kuollut syntieni tähden, ja minä saan olla hänen ikiomansa.

Margit, sinä kirjoitit toivovasi, ettet milloinkaan olisi tullut vaimokseni. Lausuit sen hellemmin, mutta sisällys oli selvä. Sinä tunnet, että olisit vapaana onnellisempi. Se kirje oli saattamaisillansa minut epätoivoon, mutta nyt minä kiitän sinua suorista sanoistasi. Ne näyttivät minulle peittämättömän totuuden.

Minä olen tehnyt syntiä, Margit. Minä en kulkenut Jumalan tietä, kun pyysin sinua omakseni. Siitä on johtunut suru ja kärsimys. Me emme kyllin tunteneet toisiamme emmekä sisäisesti kuuluneet yhteen. Niin minä tein onnettomaksi sinut -- ja itseni myös, miksi en sanoisi sitä yhtä suoraan kuin sinäkin. Onhan hyvä, että nyt olemme täysin avoimet toisillemme.

Me emme voi särkynyttä parantaa, mutta on yksi voima, joka on väkevä. Tunnen sen itsessäni rauhan ja riemun Henkenä. Minulla on nyt uusi ilo ja rohkeus, sillä Jumala tekee ihmeitä.

Hänelle olen jättänyt sydämeni, hänelle kotimme. Tule, Margit, minä odotan, että vielä Herran ajan tultua kohtaamme toisemme ristin juurella. Avioliittomme alkuaikana sinä kerran torjuit pois pienen kuvan, jonka nimi oli "Via dolorosa". Et voinut sillä torjua kotimme onnettomuutta. Me olemme "tuskien tietä" kulkeneet ja saamme ehkä edelleenkin kärsiä ja kestää. Mutta minä toistan sinulle lauseen, jonka kerran nuoruuteni vaikeassa risteyksessä sain ohjeeksi vanhalta rovastivainajalta: "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen." _Sydämissämme_ pimeys valkenee, olen varma siitä. Ja minä vakuutan, Margit, että yhä pidän sinua rakkaana. Olen tekevä kaiken voitavani korjatakseni, mitä rikoin sitoessani sinut itseeni. Tule, vaimoni, tule minun ja rakkaitten pienokaistemme kanssa vaeltamaan valkenevaa tietä!

Mauri."

Kun professori Barlitz astui sisälle, tapasi hän Margitin mielentilasta, jommoisessa hän ei koskaan ollut häntä nähnyt. Hän itki hermostuneesti, tuskan vallassa, kuten ihminen, joka on joutunut kuoleman hätään.

-- Margit -- rakas -- mitä on tapahtunut?

Hän ei voinut vastata, hän näytti kirjettä.

-- Sallisitko minun lukea sen? Kiitos, mutta minähän en ymmärrä...

Tuomarinna tuli avuksi. -- Tulkaa, minä kerron teille.

He menivät toiseen huoneeseen. Professori sai kuulla, että Margitin mies oli tullut uskonnolliseen mielenkiihkoon. Lapsi raukka pelkäsi kotiansa vielä entistä enemmän, ja lisäksi mies tunnusti suoraan itsekin olevansa onneton. Hänkin oli sitä mieltä, ettei heidän koskaan olisi pitänyt mennä naimisiin.

-- Sittehän kaikki on selvää! -- huudahti professori keventynein sydämin. -- Hän ei pane vastaan laillista eroa. Se on tapahtuva mitä pikemmin, sen parempi.

Professori oli hyvin varma asiastansa. Mutta Margitia hän ei nyt voinut jättää. Hän sähkötti Wieniin, pyytäen virkavapautta toistaiseksi -- terveytensä hoitamisen tähden... Kotiin hän kirjoitti, että hänen hermonsa vaativat jatkuvaa lepoa. -- Äitini on ahdasmielinen, -- hän ajatteli. -- Parempi, ettei hänkään päätöstäni tiedä ennen aikojansa. Nyt en kysy hänen mieltänsä. Olen mies, en enää nuorukainen -- sitäpaitsi seison omilla jaloillani.

Margit rauhoittui vähitellen, ja hän sai kuulla kaikki. Raimund pyysi häntä nyt uudestaan omaksensa. Tuomarinna oli jo antanut tyttärensä hyväksi suostumuksen. Margitin eteen asetettiin ero Maurista ja lapsista. Hänen ei ollut pakko milloinkaan palata kotiin. Hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä, ja elämän ihanuus oli hänen.

Miksikä sydäntä niin ahdisti ja ääretön rauhattomuus valtasi hänet, kuten tuulenpyörre, joka tarttuu lepattavaan lehteen? Miksi tuntui kaihomieliseltä, aivan niinkuin paratiisin portti olisi hiljaa sulkeutunut ja keruubi ojentanut välkkyvän miekkansa?

-- Hän oli hyvä minulle, -- nyyhki Margitin sydän. -- Ja lapset, Heli ja Tapani -- oi, nyt minä vasta ymmärrän, kuinka paljon rakastin heitä. Ja kuitenkin...

Äidinrakkaus leimahti hetkellisesti.

-- Antakaa minulle Heli, -- hän pyysi. -- Saahan Mauri pitää pojan. Minä tahtoisin pienen tyttöni, hän oli niin suloinen!

Mutta Raimund selitti, ettei Margit tietänyt, mitä puhui. Siitä tulisi selkkauksia monenlaisia. Sitäpaitsi tyttö aina muistuttaisi entisyydestä.

-- Ei, pikku Margit, kaikki siteet poikki! Sillä ehdolla olet minun omani ainiaaksi. Vaadin sinut kokonansa!

Margit ei yrittänytkään vastustaa, eikä hän epäillyt valintaansa. Hän laski kätensä Raimundin käteen. Mutta rajulla riemulla hän ei syöksynyt maailman syliin. Hän lähti niinkuin se, joka uneksitun onnensa omistaessaan tuntee parhaan itsensä itkevän, omantunnon kolkutusten saattamana lavean tien ruusutarhoihin.

9.

Tieto löi salamana kylän pieneen yhteiskuntaan; sillekin, jonka sydämeen isku sattui, se tuli aivan odottamatta. Margit ei palaa -- ei milloinkaan. Mauri oli täysin ymmärtänyt heidän suhteensa vaikeuden ja haikeuden, mutta hän oli ajatellut sitä ristinä -- ajaksi annettuna tai elinkautisena -- niinkuin Herra tahtoi. Pimeä tie voi valjeta, myöskin ulkonaisesti, kun kärsimys on tehnyt tehtävänsä. Jos Jeesus oli hänet saavuttanut, miksei ihme voisi tapahtua yhtähyvin Margitin sydämessä?

Nyt oli kaikki lopussa.

Sanoma oli saapunut lyhyenä: "Hyvä Mauri, anna anteeksi minulle. En voi enää tulla luoksesi. Sinun kotisi ei voi olla minun, se on selvinnyt minulle päivä päivältä varmemmaksi, kuin tuskassa olen taistellut palaamisesta. Suo minulle vapauteni! Lapset ovat onnellisemmat sinun ominasi kuin minun. Minä rakastan ja kaipaan heitä, usko, että se on totta. Sinua, Mauri, kiitän kaikesta. Sinä olet parempi minua -- mutta me emme sopineet toisillemme. Onnea ei ihminen voi tehdä, ei koettamallakaan. Jos se tulee, se tulee tavoittamatta."

Tuomarinna kirjoitti myöskin. Margitin isä voi hoitaa ulkonaiset asiat, jotka ero tuli aiheuttamaan. Toivottavasti Mauri oli kyllin hienotunteinen, suostuaksensa ilman ehtoja ja vastustusta. Jos hän oli Margitia rakastanut, ei hän suinkaan tahtonut hänen onnettomuuttansa.

Maurin sydämessä voimakkaat tunteet risteilivät. Margitin kirje oli hänessä herättänyt vaativan halun kirjoittaa heti ja pyytää kahta hartaammin juuri sitä, minkä nuo rivit tahtoivat riistää. Kaikki entiset kärsimyksetkin tuntuivat unohtuvan, ja rakkaus tulvehti esiin kuin lämmin aalto.

-- Tule, tule kuitenkin, edes päiväksi, katso minua silmiin, syleile lapsia -- oi, et sinä voi lähteä, kun kerran olet tullut! Ei onni synny koettamalla, olet oikeassa. Sen me saamme lahjana, siltä ainoalta joka voi antaa. Tule, Margit --

Mutta tuomarinnan kirje seurasi kuten jäätävä viima. Kaikki näytti olevan päätetty ja järjestetty. Tuskinpa Maurilla enää oli mitään tehtävää. Hän oli kuin lamaan lyöty.

Hän kirjoitti kuitenkin. Näin ei hän voinut antaa kaiken raueta kortta ristiin panematta. Jo lastenkin tähden hänen tuli vedota äitiin vielä kerran. Ne pienet viattomat raukat, jotka eivät mitään aavistaneet... Niin, mutta ei tunteita saanut liikuttaa. Eikä Mauri tuomarinnan kirjeen jälkeen sitä halunnutkaan tehdä. Tunteet haihtuvat, niiden vaikutuksia kadutaan tyynellä järjellä. Hän kirjoitti selkeästi, vakavasti, kuin toveri toverille.

"Margit", hän pyysi, "punnitse syyt ja vastasyyt. Sano suoraan, kerro kuin sille, johon todella luotat, _miksi_ haluat ryhtyä niin vakavaan askeleeseen. Muista, että lupasimme rakastaa toisiamme myöskin vastoinkäymisissä. Minä pysyn sanassani. Ei ole katkerampaa vastoinkäymistä kuin se, että puoliso kyllästyy puolisoon ja on valmis jättämään lapsensa orvoiksi. Kuitenkin on sydämeni sinulle avoin ja odottaa. Jumalan edessä kuulumme nyt yhteen, vaikka minäkin uskon, ettei hän sitä alusta tahtonut. Älä ymmärrä tätä niin, kuin yrittäisin vaatia ja pakottaa. Ei, Margit -- yksin Jumala ja omatunto voi pakottaa sinua. Mutta yhtä pyydän. Älä ehdota virallista eroa. En käsitä, miksi se olisi tarpeen. Ole vapaa, viivy poissa, ikäänkuin meitä ei olisikaan. Minä jään yksinäisyyteeni, mutta yhä odottavana. Uskon, että Herra _voi_ korjata kaiken."

Vastaus kuului:

"Mauri, sydämeni on toisen oma. Älä minua tuomitse. Rakkaus on kuin vyöry vuorilta -- sitä ei voi vastustaa... Minä olin Raimund Barlitzin kanssa kihloissa lyhyen, valoisan kevätajan jo ennen kuin me lähestyimme toisiamme. Mauri, en ole pettänyt sinua. En ymmärtänyt itseäni -- en tietänyt, että hän asui sydämessäni silloinkin, kun luulin hänet ainiaaksi menettäneeni. Nyt sen tiedän. Ja nyt sinäkin tiedät..."

Niin, nyt Maurikin tiesi. Hän ei itkenyt, ei valittanut, ei vastustanut. Hän ei enää yrittänyt mitään. Hän antoi Margitin isälle toimivallan, ja vaimollensa hän kirjoitti vain:

"Hyvästi, Margit. Sinä olet liittomme rikkonut -- se siis olkoon rikottu. Jumala sinua armahtakoon, sillä sinä olet tehnyt syntiä. Minulta olet ottanut elämän ilon ja luottamuksen."

Nyt oli isku todella osunut sydänpohjiin asti. Se oli kuin herpaiseva kuolinhaava. Oli niin pimeätä, että Herran kasvoistakaan ei näkynyt valoa loistavan. Epätoivon äärettömyys tuntui laskeutuvan hänen ympärillensä.

Siis kaikki oli ollut pettymystä, alusta loppuun. Hän ei milloinkaan ollut omistanut Margitin sydäntä. Hän onneton uneksija, joka ei elämää eikä ihmisiä tuntenut! Rakkaus auttaa kuormia kantamaan, rakkaus tekee vaikean helpoksi. Maallinenkin rakkaus sen vaikuttaa, ja taivaallinen vielä varmemmin. Margitilla ei ollut kumpaakaan. Hän oli toisen oma.

Kuoleman käsi laskeutui hiljaa Maurin sydämelle. Jokin lakkasi elämästä. Hän oli rakastanut sitä unelmain Margitia, joka antoi hänelle nuoren lempensä -- oli rakastanut vielä silloinkin, kun hän oli kaukana poissa, vieraantuneena puolison sydämestä ja kodista. Eihän oikeastaan ollut ihmekään, että niin kävi -- sillä Margit oli hemmoteltu maailman lapsi, joka ei kyennyt ristiä kantamaan. Mauri oli tuntenut syvää, hellää sääliä. Hän olisi voinut uhrata henkensä, pelastaakseen hänet ja tehdäkseen onnelliseksi. Hän itse oli syyllisempi kuin Margit.

Mutta toisen oma -- toisen kuva sydämessä vaimona ja äitinä! Toisen oli menneisyyskin, hänen "lyhyt, valoisa kevätaikansa." Maurilla ei ollut mitään. Ei ainoakaan ehjä, kirkas muisto jäänyt pimeyteen sädehtimään.

Hän ei tietoisesti tullut katkeraksi eikä kantanut vihaa. Mutta rakkaus oli saanut haavan, josta veri vuoti kuiviin. Margit, puoliso, kuoli hänen sydämestänsä sinä hetkenä, jona hän tiesi vieraan astuneen hänen pyhäkköönsä.

Ulkona lumihiutaleet putoilivat. Oli talvi, ja luontokin peittyi hautaan. Milloin kevät oli heräävä? Heräsikö se Maurille milloinkaan?

10.

Silloin tuli Kyllikki,

Pitkän, kolkon talven jälkeen hän tuli kuin keväisen päivän kirkas, elvyttävä säde. Hänen katseestansa loisti rauha ja valkeus, hänen olennossansa sykki puhkeavan luonnon koko tuore, riemurikas elämä.

Tuntui kuin Mauri nyt vasta oikein olisi nähnyt hänet. Hän näki hänet vihertyvillä kentillä, näki koululla, kokouksissa ja joskus omassa kodissansakin. Missä Kyllikin ääni soi, siellä helähti kuin kevätlintujen toivonlaulu.

-- Mauri, -- hän sanoi, -- "vanhurskaan tie on kuin nouseva aurinko". Älä jää pimeyteen! Jumala on rakkaus.