Part 1

VALKENEVA TIE

Kirj.

HILJA HAAHTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

SISÄLLYS:

I. Lapsuuden rauhaa. II. Nuoruuden risteyksiä. III. Via dolorosa.

I

LAPSUUDEN RAUHAA

1.

Joen metsänpuoleisella rannalla kirkonkylän länsipäässä kohosi uusi kansakoulu, jonka kirkas ikkunarivi katseli virtailevaa vettä. Uutterat kädet olivat panneet alulle pienen kasvitarhan, ja seinustalle oli istutettu ruusupensaita. Laaja pihamaa oli siisti, tasaiseksi kentäksi raivattu; koivut, lintujen laulupuut, sitä varjostivat siellä täällä. Siinä lasten iloinen parvi juoksi ja löi palloa, jotta riemu raikahti kauvas ympärille metsän hiljaiseen hämärikköön.

Aivan vastapäätä levitteleikse Koivun talon rakennusryhmä kaikessa rikkaudessansa. Navetta oli uusi, kivinen, ja talliin mahtui kymmenen hevosta, vaikka vielä oli muutama pilttuu tyhjänä. -- Siksi ne täyttyvät, kunnes Mauri kasvaa, -- arveli isä. Ja samalla hän tuumi, että sitte on aika repiä vanha kahdenkertainen päärakennuskin ja kohottaa tilalle toinen uhkeampi.

Mauri oppi viemään hevoset hakaan ja kulkemaan miesten mukana niityllä ja pellolla, vaikka isä usein valitti, että poika on saamaton ja huomaamaton töissä. Helpommin hän omisti aakkoset ja meloi pikku ruuhella joen poikki -- ja senjälkeen hän ei missään oleskellut niin mielellänsä kuin vastakkaisen rannan naapurissa. Kotona tuntui melkein yksinäiseltä, vaikka oli isä ja paljo palvelusväkeä. Maurilla ei ollut sisaruksia ensinkään, ja äiti oli kannettu turpeen alle niin varhain, ettei poika häntä muistanutkaan.

Kuinka paljo ihmeellistä aukeni silmälle ja korvalle, ajatukselle ja sydämelle siellä ilmavassa, valoisassa koulusalissa! Opettaja Kotiranta oli suurin henkilö, jonka Mauri tunsi. Hän tiesi ja ymmärsi kaikki. Hän osasi senkin kertoa, miksi ukkonen jyrähtelee ja miksi toiset tähdet paistavat tasaisella valolla ja toiset tuikkien välähtelevät. Ennen oli Maurille sanottu, että Herra Jumala ajaa pilvissä rattailla ja tähdet ovat enkelien silmiä. Mutta vaikka opettaja ei sitä uskonut, uskoi hän paljon suurempaa ja kauniimpaa Jumalasta ja taivaan enkeleistä. Hän avasi raamatun ja luki, ken oli kaikki kappaleet luonut ja yhä ne kutsui nimeltänsä. Ja hän sanoi, että jokaisella lapsella on enkeli, joka varjelee häntä maailman matkalla.

Mauri koetti usein mielessään kuvitella, miltä enkelit mahtoivat näyttää. Kuvissa ne aina olivat hyvin vaaleita ja niillä oli valkoinen puku ja siivet. Mutta hänen mielikuvituksessaan ne väkisinkin saivat ruskean tukan, ja punainen vaatteen väri oli Maurin mielestä kauniimpi ja iloisempi kuin valkoinen. Kotirannan Kyllikillä oli ruskea tukka ja punainen hame, eikä kukaan leikkitoveri ollut niin hyvä ja hauska kuin Kyllikki. Hän puhui välistä melkein yhtä viisaasti kuin itse opettaja, ja Mauri ihasteli, kuinka sievästi ja taitavasti hän lakaisi pihaa ja auttoi äitiänsä. Sitte hän taas toisen kerran osasi juosta ja nauraa hilpeämmin kuin paras veitikka toverijoukossa.

Mauri ymmärsi hyvin, ettei isä voinut olla häneen tyytyväinen. Tiesi hän itsekin olevansa kömpelö kotitoimissa ja muissa käytännön asioissa. Koulusta hän toi hyvät todistukset, mutta siinä sitte olikin kaikki. Ja isä sanoi, ettei koreilla numeroilla taloa hoideta.

Eipä Mauri edes leskistä leikkiessä olisi saanut paikkaansa säilytetyksi, ellei Kyllikki olisi juossut sukkelasti ja ojentanut kättänsä ihan takaa-ajajan silmän sivuitse.

Ah, niitä herttaisia suvisunnuntaita koulun kukkaisella jokitörmällä, kun työt olivat pyhäteloilla ja tuuli kantoi kellojen kaiun leikkivien lasten luo! He istuivat syvälle apilan ja sinikellojen sekaan ja alkoivat kuiskaten laulaa. Kyllikki lauloi kukkasista ja auringosta, ja Maurista oli kaunein virsi "Jo joutui armas aika". Ihan kesken kuului koulutädin ystävällinen ääni huutelevan: -- Missä te olette, lapset? Joutukaa kirkkooni -- Silloin kiireesti juoksemaan ylös rinnettä. Mennessä Kyllikki kuiskasi: -- Tule ensi pyhänä paljon varhemmin! -- Ja Mauri tuli, ja aika oli kuitenkin yhtä lyhyt.

2.

Eräänä kesäiltapäivänä Mauri ja Kyllikki istuivat ruuhessa onkimassa. Aurinko kimalteli joen lipattaviin pikku laineisiin, ja lasten silmiä huikaisi; mutta kiinteästi he tähystelivät korkkikohoja, joita särjet ja ahvenenpoikaset nykkivät pinnan alle.

-- Katsoppas, minä sain suuren!

-- Minulle tuli jo kymmenes!

Aurinko alkoi kallistua länteen päin. Veden lipatus hiljeni hetki hetkeltä, ja joen pinta ja rantojen puut tummenivat.

Kaloja oli ruuhen pohjassa hyvä joukko, mutta uusia ei enää tarttunut onkeen. Lapset seurasivat kohoja välinpitämättömämmin. Pian Mauri kokonaan oli vaipunut iltapilviä katselemaan. Hän ei sanonut mitään; sydämessä vain värähteli kaipaus -- unelma -- onni -- hän ei itsekään tietänyt, mitä se oli. Hän ajatteli kultamaata ja helmiportteja, joista rovasti oli puhunut viime sunnuntaina.

Kyllikki katseli koivikkorantaa, muonamiehen tuvan uuninpiippua hienoine savukierteineen, ja lehmiä, joita Koivun paimen ajoi tietä myöten. Samalla hän piti silmällä onkia.

-- Mauri, sinun vapasi! -- huudahti hän heleästi.

Mauri kääntyi, ennättäen juuri pelastaa ongenvapansa, joka oli soljumaisillansa veteen. Hämillään hän veti koko ongen veneeseen. Kyllikki myös veti omansa.

-- Nyt minä soudan sinut koulun rantaan, -- sanoi Mauri.

Silloin he ihmeeksensä huomasivat rantatiellä vieraita kävelijöitä. Kylän puolelta ne tulivat ja astelivat hitaasti, ikäänkuin olisivat kulkeneet vaan kulkeaksensa. Siinä oli parrakas herra, hieno rouva päivänvarjostin kädessänsä, ja tyttönen, jolla oli valkea puku ja vaaleat hiukset hajallaan.

Tyttö huomasi komeita, keltaisia kurjenmiekkoja äyrään alla ja tuli aivan veden rajalle taittamaan muutamia. Lapset katselivat häntä ja hänkin katseli heitä. Sitte hän riensi pois kukkineen ja katosi vanhempiensa seurassa tienmutkaan.

-- Keitähän ne olivat? -- tuumivat Mauri ja Kyllikki. -- Minä jo arvaankin, -- muisti Kyllikki kohta. -- Tänne on muuttanut uusi tuomari.

He eivät vielä ehtineet soutaa pois, ennenkuin vieras tyttö juoksi hätäisenä takaisin, etsien jotakin. -- Olen pudottanut solkeni, -- sanoi hän, ikäänkuin kutsuaksensa lapsia veneestä apuun.

Ha laskivat rantaan. Kaikki kolme hajoittelivat käsillänsä kurjenmiekkojen korkeita lehtiä ja rinteen pitkää ruohoa, kunnes Mauri riemuiten huusi: -- Minä löysin! -- Kerranpa hänkin huomasi ja ennätti.

Tuomari rouvineen saapui paikalle juuri kuin Mauri ojensi tytölle hänen pienen, siron hopeasolkensa.

-- Kiitä, Margit, -- sanoi rouva, ja tuomari taputti Maurin päätä. Poika sai kertoa, kuka hän oli ja kuka hänen toverinsa, mikä rakennus sijaitsi joen takana tuolla metsän syrjässä ja mikä suuri talo tällä puolella koivujen ympäröimänä.

-- Nämä ovat miellyttäviä paikkoja, -- sanoi tuomari rouvallensa. -- Kyllä meidän kumminkin on paras.

-- Tulkaa joskus Tuomarilaan, -- pyysi pieni Margit välittömästi. -- Minä en tiedä mitä tekisin, minun on täällä ikävä.

Kyllikki niiasi, mutta Mauri ei osannut mitään sanoa eikä tehdä. Valkoinen tyttö oli niin outo ja kaunis ja koko tapahtuma kuin satu. Sitte tuomarilaiset lähtivät, hän souti Kyllikin koululle, jakoi kalat ja vei omansa kotiin.

Matkalla kuvakirjan enkelit taas muistuivat hänen mieleensä. Ehkäpä sentään oli oikein, että niiden tukkaa ei ollut maalattu ruskeaksi eikä pukua punaiseksi. Kun tarkemmin ajatteli asiaa, ei Kyllikkiä suinkaan sopinut verrata enkeliin, sillä hän oli ihan oikea tyttö, Maurin jokapäiväinen ystävä. Mutta enkelit ovat hienoja ja ylhäisiä, sellaisia, ettei heitä tohdi koskea, ainoastaan katsella ja ihmetellä. Ne ovat sellaisia kuin tuomarin Margit.

Kummallista vaan -- voikohan enkeleillä olla ikävä, ja eivätkö he tiedä, mitä he tekisivät?

3.

Uusi tuomari oli ostanut entiseltä huvilan, jonka nimi oli Sveitsi. Ei koko paikkakunnalla ollutkaan toista niin korkeata mäennyppylää, eikä jokiranta muualta ollut pystykallioinen, niinkuin sen kohdalta. Siellä oli salaperäisiä luolia ja komeroita, ja puistossa kasvoi outoja puita ja suuria, kirjavia kukkasia.

Kun Mauri ja Kyllikki ensi kerran joutuivat sinne, oli heistä kaikki niin merkillistä, että he vaan katselivat. He eivät voineet vapaasti juoksennella, sillä nurmi oli niin hienoa, että siihen tuskin uskalsi astua; ja kun Margit toi esiin kauniit nukkensa, eivät he osanneet niillä leikkiä, sillä he pelkäsivät vahingoittavansa niiden harsopukuja ja hienoja hiuksia.

-- Mitä me tekisimme? -- toisti Margit vähän kärsimättömästi kysymystä, jota hän jo aamulla oli lausunut niin moneen kertaan, että tuomarinna lopulta lähetti hakemaan leikkitovereita. Margit oli kovin odottanut heitä -- mutta nyt näyttikin tulevan pelkkä pettymys.

Maurin mielestä ei ollut tarvis mitään tehdä. Hän oli onnellinen vain katsellessansa. Mutta Kyllikki keksi, että Sveitsin vieressä oli tavallinen hauska lehmihaka, ja hän ehdotti, että siellä ruvettaisiin talosille tai piilosille. Sinne he juoksivat ja sinne haipuivat. Tuomarinna huuteli turhaan lapsia kahville. Koko puutarha oli tyhjä ja äänetön. Hän hätääntyi ja kutsui sisäneitsyen avuksensa. Vihdoin he johtuivat lehmihaan aidan luo ja kuulivat iloisia naurunhelähdyksiä. "Tupa" oli tehty pehmeistä sammalista, Kyllikki keräsi yhä lisää rakennusainetta, Mauri liitti sitä kokoon, ja vieressä kiven kupeella istui Margit, ilman sukkia ja kenkiä, nauraen ja pakinoiden iloisesti kuin västäräkki. Äidin oli ihan mahdoton torua lemmikkiänsä, mutta mielessään hän päätti, ettei moinen meno varsin pian saanut uudistua. Tuomarilan kahvi maistui hyvältä, vaikka Maurille tapahtuikin se häpeä, että hän läikytti kermaa puhtaalle liinalle. Tuttavuus oli nyt kumminkin solmittu, ja kohta leikki sujui puutarhan kalliokomeroissakin.

Ennenkuin pienet vieraat lähtivät pois, saivat he kaiken päätteeksi nähdä ja kuulla jotain perin ihmeellistä. Margit toi ulos viulun -- oikein oman viulunsa. Tuomari osasi soittaa, ja hän oli opettanut tyttösellensä.

-- Minä soitan vaan harjoituksia, -- selitti Margit. -- Osaan minä kuitenkin yhden laulun ja polkkatanssin.

Niitä he kuuntelivat ihastuneina, Mauri varsinkin. Hän halusi kuulla samaa monta kertaa uudestaan, kunnes Kyllikki huomasi, että oli aika lähteä pois.

-- Tulkaa taas huomenna, -- sanoi Margit hyvästiksi.

-- Kiitos, -- vastasi Kyllikki, -- en minä huomenna voi tulla. Meillä leivotaan.

-- Mitä siitä? -- Margit ei käsittänyt, miksi se Kyllikkiä esti. Hän ei tietänyt kotinsa leipomapäivistä, ennenkuin lämpimäiset olivat pöydällä.

-- Äiti on luvannut, että minä saan yksin tehdä piparkakkutaikinan, -- ilmoitti Kyllikki innokkaasti.

Margit kääntyi Maurin puoleen.

-- Tule _sinä_ sitte. Voithan laittaa valmiiksi sammalmajan, joka jäi kesken.

Mauri ei olisi tietänyt mitään hauskempaa -- ellei vaan olisi pitänyt tulla yksin. Ilman Kyllikkiä hän ei rohjennut, ei vaikka.

-- No? -- sanoi Margit.

Samassa Maurin mieleen johtui, että isä oli puhunut perunamaan perkaamisesta. Jo tänä aamuna Maurin olisi pitänyt mennä perunamaalle, ellei olisi kutsuttu Tuomarilaan. Siinä oli pelastus. Helpotuksesta huoahtaen hän vastasi:

-- Meillä perataan perunamaata.

Nyt Margit täyttä totta närkästyi.

-- Hyi teitä, -- hän sanoi. -- Tepä olette kummalliset. Kuinka te voitte mieluummin leipoa ja olla perunamaalla kuin leikkiä minun kanssani?

-- Ei se niin ole, -- selitti Kyllikki reippaasti. -- Meitä _tarvitaan_. Meillä on työtä. Meistä on hyvin hauska tulla, kun me vaan joudamme. Hyvästi nyt ja kiitoksia!

Margit jäi tuumimaan, lauhtuneena, mutta pahoilla mielin. -- Maailma olisi paljon hauskempi, jos ei koskaan kenenkään tarvitsisi tehdä työtä, -- oli hänen syvämielinen johtopäätöksensä.

4.

Iltapilvet kulkivat taivaalla, ja silloin Mauri usein vaipui mietteisiin. Mielen täytti outo ikävöiminen. Taivaan kultamaa tuli likelle, ja äidin kaipaus, vaikka ei ollut muistojakaan.

Isä torui hänet pois "vetelehtimästä", sillä hän oli toimen ja käytännön mies. Mauri totteli, mutta ei keksinyt muutakaan tekemistä, ellei suorastaan käsketty johonkin. Hän silloin tavallisesti juoksi jokirantaan ja meloi ylitse.

Kotirannan täti oli niin hyvä kuin oma äiti varmaan olisi ollut. Hän istui ommellen keinulaudalla koivun alla, ja Mauri sai pidellä lankavyyhteä Kyllikin keriessä. Täti silloin kertoi heille kauniita kertomuksia ja opetti lauluja isänmaasta ja kodista Jumalan luona. Siinä Maurin ikävä haihtui, ja pieni sydän lämpeni onnelliseksi.

Vielä joskus Kyllikkiä ja Mauria kutsuttiin Tuomarilaan, vaan ei läheskään niin usein kuin he olivat luulleet. Kirkonkylään asettui kaupunkilaisia kesävieraita, joiden lapsista Margit sai seuraa. Tuomarinnan mielestä se sopi paremmin. Tosin Margit ei heidän parissansa niin vilkkaasti puhellut ja heleästi nauranut, kuin kerran lehmihaassa Koivun pojan ja opettajan Kyllikin kanssa. Mutta ei sillä väliäkään. Tuomarinna pelkäsi maalaistapojen tarttumista; hän tahtoi kasvattaa viehkeän kaunokaisensa suurta maailmaa varten.

-- Minä toivoisin, että saisin taas kuulla viulun soivan, -- sanoi Mauri välistä Kyllikille.

-- Pyydetään isää soittamaan harmoonia, -- vastasi Kyllikki, joka aina kaikkeen keksi neuvon.

Maurin mielestä se ei kuitenkaan ollut ihan samaa. Viulu, Margit ja Sveitsi-huvila asuivat hänen mielikuvituksessansa yhtä kauniina ja ihmeellisinä kuin iltataivaan punertavat pilvet, joita hän rakasti. Mutta pilvet ne olivat lempeät ja hiljaiset eivätkä koskaan sanoneet: -- Hyi teitä, te olette kummallisia.

Tuli sitte taas syksy ja koulutalvi. Työtä tehtiin ahkerasti, ja sillävälin hiihdettiin ja laskettiin mäkeä hehkuvin, punaisin poskin. Margit oli jäänyt yksin kesävieraista, mutta hänellä oli kotiopettajatar, ja hänenkin täytyi lukea läksyjä. Mauria ja Kyllikkiä hän ei paljon tavannut, sillä he myllersivät kansakoululasten suuressa parvessa. Hän pääsi kaupunkiin serkkujansa tervehtimään ja sai taas vuorostaan vieraita. Hän koetti virkata pitsiä, pukea nukkejansa ja lukea äitinsä ruotsinkielisiä kertomuskirjoja, mutta pitkät iltapäivät eivät täyttyneet. Joskus käydessään kävelyllä opettajattaren kanssa hän huokasi syvään, kun iloiset äänet kaikuivat hänen korviinsa kylän yhteisestä kelkkamäestä. Ei hän kuitenkaan sinne tahtonut, tuskinpa olisi päässytkään. Hän päätteli, että maalla on ikävää. Oli paljon hauskempaa, kun isä oli lääninsihteerinä kaupungissa. Margitin oli määrä keväällä pyrkiä kaupungin kouluun, ja se ajatus innostutti häntä lukemaan.

Kaupunki kouluinensa liikkui muissakin mielissä. Mauri kuuli Kotirannan tädin puhuvan, että jos vaan tietäisi hyvän ja halpahintaisen asunnon kaupungissa, pitäisi Kyllikin päästä tyttökouluun. Vaikka heillä ei ollutkaan suuria varoja, arvelivat he hyvin voivansa sen verran säästää, että tytär saisi oppia ja edistyä.

Tämä oli Maurin mielestä lohduton ajatus. Kyllikki kaupunkiin! Hän ei puhunut mitään, hän vaan kulki mietteissänsä ja suri itsekseen. Eihän hän voinut sitäkään toivoa, että Kyllikki jäisi kotiin, sillä lukujen jatkaminen oppikoulussa oli ihaninta, mitä Mauri osasi kuvitella. Sentähden hän joka ilta koetti sydämestänsä rukoilla, että kaupungista löytyisi hyvä ja halpahintainen asunto Kyllikille.

Eräänä aamuna Kyllikki juoksi Mauria vastaan, kertoen että rovastin rouva oli luvannut toimittaa hänet sukulaisensa luo, joka oli vanha, viisas neiti, ja nyt oli lähtö ihan varma. Siinä nyt oli rukouksen kuuleminen! Mutta se koski niin odottamattoman kovasti, että Mauri purskahti itkuun.

Opettaja näki hänen itkevän ja kysyi syytä; Mauri häpesi eikä sanonut.

-- Hän itkee sitä, että minä menen kaupunkiin, -- selitti Kyllikki hiljaa ja vakavana.

-- Sitä minä itken, että minäkin menisin, -- oikaisi Mauri kyyneltensä seasta.

Opettajan täytyi tyytyä ylimalkaisiin lohdutuksiin, kunnes hän löysi oikean sanan: -- Jumala pitää huolen sinusta, Mauri. Rukoile ja anna hänen johdattaa!

Seuraavana sunnuntai-iltapäivänä hän astui polkua jäätyneen joen poikki Koivulle. Oli pitkä keskustelu isännän huoneessa. Isäntä kuului kiivastuvan, sitte puhuvan maltillisemmin ja sitte taas kiivastuvan. Mistä oli kysymys, sitä ei kukaan tietänyt.

Tänä talvena opettaja ja Koivun isäntä useita kertoja tapasivat toisensa ja keskustelivat. Lopputulos kuultiin eräänä toukokuun päivänä.

-- Mauri! -- huusi isäntä pojalleen, joka istui tuvan pöydän ääressä, kartta levällään edessänsä.

Poika heräsi kuin unesta, säpsähtäen pystyyn.

-- Opettaja sanoo, että hän lähettää tyttönsä syksyllä kouluun kaupunkiin ja että sinäkin olisit siinä ijässä. Kuulut siellä koululla itkeskelevän lukuhaluasi.

Mauri vaikeni, painaen päänsä alas. Hän odotti nuhteita, mutta niitä ei tullutkaan.

-- Ei sinun talontoimistasi taida paljon syntyä tällä älyllä, -- sanoi isä. -- Ehkä on parasta että luet, siksi kuin tavallinen ymmärryksesi kasvaa. Niin opettaja näkyy luulevan.

Mauri seisoi tuijottaen isäänsä. Hän ei voinut uskoa mitä kuuli.

-- Mitä sinä nyt töllötät? Etkö tahtoisikaan kaupunkiin?

-- Tahtoisin, isä, tahtoisin! -- pääsi nyt Maurin huulilta, kun hän ymmärsi, että täysi tosi oli kysymyksessä. Hänen riemunsa oli niin rajaton, että hän olisi juossut syleilemään isäänsä, jos olisi kehdannut.

-- Mitäs sitte muuta kuin haen kortteerin ensi torimatkalla, -- sanoi isäntä.

Hän oli tehnyt uhrauksen, suuren ja syvältä koskevan. Ei se tuntunut varoissa, mutta se tuntui sydämen pohjassa ja tulevaisuustoiveissa. Isäntä rakasti taloansa ja poikaansa, ja ne molemmat kuuluivat hänen ajatuksissansa erottamatta yhteen. Tietysti ne pysyivät yhtenä edelleenkin -- ja kuitenkin tämä uusi asia herätti huolta ja levottomuutta. Ikäväkin tuli poika pahaista, kun se lisäksi oli ainoa.

Mauri tietystikään ei täysin käsittänyt isän tunteita, mutta jotakin hän vaistomaisesti aavisti niistä. Kiitollisuudessansa hän nyt koetti olla isälleen parempi työapulainen kuin koskaan ennen. Ja hänen lapsenuskollensa tämä oli ratkaiseva vahvistus. Jumala pitää huolen, sanoi opettaja.

Niin hän pääsi lyseoon samalla kertaa kuin Kyllikki tyttökouluun ja Margit ruotsalaisen yhteiskoulun valmistavalle luokalle.

5.

Ensimmäisinä kouluvuosinansa Mauri asui sekatavarakauppiaan luona, jolta isä osti kaikki tarpeensa kaupungissa käydessään. Kauppias oli aina puodissa, ja rouvalla oli talous ja pienet lapset huolenansa. Mauri vietti enimmän aikansa vierashuoneen nurkassa, johon hänelle oli pöytä asetettu. Hän luki ahkerasti, ja hänestä tuli luokkansa paras oppilas. Toveripiirissä hän ei herättänyt huomiota eikä juuri saavuttanut suosiotakaan, sillä hän oli liian hiljainen ja suljettu. Pojat nauroivat hänen hajamielisyyttänsä voimistelussa ja leikissä, ja hänen yleisenä pilanimenänsä oli "professori Koivulander". Sen sijaan opettajat olivat häneen erittäin mieltyneet. Se tyydytti isäntää, joka muutenkin yhä enemmän tuli vakuutetuksi opettaja Kotirannan neuvon viisaudesta.

Isäntä teki sen huomion, että Mauri loma-ajoilla oli todellakin innokkaampi ja ymmärtäväisempi talon töissä kuin ennen lyseoon menoansa. Hän ei yrittänytkään herrastella eikä laiskotella, vaan pani parastansa, toimiakseen isälle mieliksi. Heidät nähtiin hyvin usein yhdessä. -- Niin se kulkee kuin varsa hevosen perässä, -- sanoi leski-Matleena, joka oli talon työssä ja ruoassa. -- Sen on ollut ikävä kotiin. Mitähän suotta vietiinkään sitä kaupunkiin vierasten joukkoon.

Oikeastaan Maurilla ei ollut koti-ikävää sanan varsinaisessa merkityksessä. Istuessaan lukutyön ääressä hän oli selvästi tietoinen siitä, että tämä, juuri tämä teki hänet onnelliseksi, eikä hän olisi halunnut vaihtaa oloansa entiseen. Mutta siellä sisimmässä, mihin kukaan ei nähnyt, nyyhkytti yksinäisen kaipaus, pyytäen myötätuntoa ja rakkautta. Siinä Matleena oli oikeassa, ettei poika koko suuressa kaupungissa tuntenut ketään omaksi ja likeiseksi. Kauppias vaimoineen sai rahan isännältä, antoi Maurille huoneen ja ruoan, vaan ei kysynyt hänestä sen enempää. Opettajat olivat hänelle ystävällisiä, mutta hän katseli heitä kaukaisella kunnioituksella ja ihailulla, joka kohotti, vaan ei lämmittänyt palelevaa sydäntä. Poikajoukon leikki oli hänelle liian rajua ja meluisaa, eikä tyttötovereita ollut, kuten kotona maalla. Niin, Kyllikki ja Margit, juuri nuo samat leikkitoverit -- kyllähän he olivat kaupungissa. Kummallista kuitenkin, miten oli suuri ero siellä ja täällä! Margitin serkkula oli aivan likellä sekatavarakauppaa, ja he kohtasivat toisensa kadulla jotenkin usein. Mauri nosti lakkiansa, Margit nyökkäsi ja meni ohi. Useimmiten oli muita hänen mukanansa, mutta vaikka hän sattui yksinkin kulkemaan, ei hän pysähtynyt puhelemaan Maurille -- eikä Mauri tietysti rohjennut ajatellakaan, että _hän_ ensinnä olisi Margitia puhutellut.

Kyllikki asui kaupungin toisessa ääressä, mutta joskus hekin kadulla osuivat vastakkain. Maurista oli hyvin outoa nostaa lakkia Kyllikille. Kotona hänellä tavallisesti ei ollut lakkia päässänsä ensinkään, tai jos olikin, huudettiin lasten kesken vaan "hyvää päivää". Sen he nytkin sanoivat ääneen toisillensa.

-- Tule katsomaan, missä minä asun, -- sanoi Mauri pysähtyen.

-- Tulen, -- vastasi Kyllikki iloisesti, kääntyen Maurin mukaan.

Heillä oli silloin oikein hauska puheluhetki kauppiaan vierashuoneessa, mutta se oli ensimmäinen ja viimeinen.

-- Miksi et ole enää tullut minun luokseni? -- kysyi Mauri, kun hän seuraavalla kerralla, parin viikon perästä, kohtasi Kyllikin.

-- Ethän sinäkään ole tullut meille, -- vastasi Kyllikki. Samassa hän helähti nauramaan. -- Ajatteles, täti sanoo, että tyttöjen ei sovi käydä poikien luona eikä poikien tulla tyttöjen luo. Olisikohan hän ajanut sinut pois? En minä luule. Tuleppas koettamaan!

Mauri vallan säikähti. Hänkö olisi yrittänyt sellaista? Hän, joka kutsuttunakin ujostellen meni vieraisiin!

Kerran he taas tapasivat toisensa kadulla ja kävelivät yhdessä pitkän aikaa. Heillä oli yltäkyllin puhelemista: koulusta, luvuista, kummankin kodista ja suunnitelmista ensi lupaa varten.

-- Professori Koivulander hakkailee! Tiedättekö, professori Koivulander hakkailee tyttökoululaista! -- ilkkui pari toveria toisena päivänä välitunnilla.

Veret karahtivat Maurin poskiin. Hän suuttui. Ensi kerran eläissään hän alotti tappelun. Tietysti hän olisi joutunut alakynteen ja saanut kelpo selkäsaunan, ellei järjestystä valvova opettaja olisi ankarasti komentanut meluavaa joukkoa hajalle.

Jo edellisenä iltana Kyllikki kuuli kunniansa. Hänen koulutätinsä, vanhan neiti Pikkaraisen ystävä, vanha neiti Tietäväinen, kiirehti kielimään, että neiti Pikkaraisen turvatti keikkuu kadulla lyseolaisen kanssa.

-- Mutta sehän oli Koivun Mauri! -- selitti hämmästynyt Kyllikki.

Ei auttanut. Torut hän kumminkin sai, ja ankaran kiellon, ettei toiste käyttäytyisi yhtä sopimattomasti.

Senjälkeen Mauri ja Kyllikki välttivät toisiansa. Kyllikkiä harmitti, ja hän koetti unohtaa koko asian. Hänellä oli monta ystävää, hän oli luokkansa lemmikki. Mutta poika, joka istumistansa istui yksinäisen huoneen nurkassa kirjoineen, ei voinut yhtä helposti lohduttautua.

Oliko ihme, että Mauri näki isän ja kodin aivan uudessa valossa, kun hän kirkkaana talviaamuna ensi kerran palasi kaupungista? Lumi oli häikäisevän puhdas, joen jää kiilteli tuhansina tähtinä, ja tukeva käsivarsi, joka hänet nosti reestä, tuntui sanomattoman turvalliselta. Se tunnelma säilyi lupa-ajasta toiseen, erotuksena vaan, että keväällä oli vieläkin ihanampaa. Maalaispoika oli aivan huumautua sireenien, tuomien ja pihlajien tuoksusta, peippojen laulusta ja käen kukunnasta, joka kaikki oli uutta pitkän poissaolon jälkeen, mutta kuitenkin rakasta ja tuttavaa. Hän oli kiitollinen isälle, jolta hän kaiken oli saanut: koulun ja oman kodin. Mielellänsä hän teki työtä talossa lyhyen loma-ajan, josta kerrallaan oli kysymys. Nuori ruumiskin, nuutuneena paljosta istumisesta, vaati veronsa pelloilla ja niityillä, metsillä ja mailla. Mauri oli kaikkien ihmeeksi reipas ja puuhakas kuin hyvä maamiehen alku. Isä iloitsi ja päätteli mielessänsä: -- Vielä hänestä tulee kunnon isäntä tähän Koivulle, oppinut ja toimen mies. Kyllä opettaja tiesi mihin kehoitti.

6.