Part 3

"Ei ole niinkään varmaa vastasi hän". "Tämä on autiota seutua, niin sanoakseni -- ei paljon väkeä ulkona öisin, ja lähin poliisi on saattanut olla monen kadunkulman päässä, neljännestunti sitten. Ainakin -- turha heittäytyä vaaraan! Sitä paitsi, mikä teillä täällä on hätänä? Ottakaa vielä tilkkanen konjakkia, kuten minäkin aion, ja pankaa sauhuksi -- tuolla on sikaareja, hyvää laatua, tuossa laatikossa -- ja kun olemme pikkusen rauhoittuneet, haemme esille vähän illallista, ja sitten tuumimme edelleen. Tärkein asia, nuori mies, on ettemme viru selällämme varastohuoneessa, muutama tuuma kylmää terästä kurkussamme! Kaatakaa itse tällä kertaa."

Minä kaadoin itse ja tarpeen se olikin, sillä olin vielä järkytetty, ja sytytin sikaarin, ja istuuduin sohvalle tulen läheisyyteen. Holliment seurasi esimerkkiä ja vaipui vastapäätä olevaan nojatuoliin; jonkun aikaa istuimme maistellen laseistamme ja tupakoiden -- äänettöminä. Kului ehkä kokonainen tunti, ennenkuin kumpikaan meistä puhui tai liikkui; silloin Holliment äkkiä nousi ja heitti sikaarin pätkän uuniin.

"Olen kunnossa taas!" hän sanoi. "Aivan entiselläni! Sen se konjakki tekee. Miltä teistä itsestänne tuntuu nyt?"

"Siltä kuin en olisi mitään juonutkaan", sanoin. "Mutta ellei tuota tappelua olisi ollut lähellä, olisin tällä hetkellä päihdyksissä."

"Juuri niin -- juuri niin!" hän vakavana myönsi. "Samanlaiselta minusta itsestänikin lie tuntunut. Jotakin hermostosta riippuvaa, epäilemättä -- lääkärin asioita, sellaiset, enkä minä ole mikään lääkäri. Mutta asiasta toiseen, minun on -- nälkä. Haemme esille vähän syötävää -- minulla on maukas kimpale kylmää häränlihaa ja lohkare oivallista vanhaa juustoa -- miltä se kuuluu? Oluen kanssa tietysti. Minulla on runsaasti pullo-olutta täällä."

"Kuuluu tavattoman houkuttelevalta, herra Holliment", vastasin. "No toimeen sitten", hän sanoi, "alanpa valmistella". Hän alkoi hyöriä ja pyöriä ja minä jäin sohvalle istumaan häntä joutilaana tarkastellen. Näin heti, että hän oli järjestyksen mies, kuten myöskin mies, joka oli tarkkatapainen, mitä syömiseen ja juomiseen tulee. Pöydän keskellä olevasta laatikosta hän otti esille puhtaanvalkoisen pöytäliinan ja ruokaliinoja sekä huolellisesti puhdistettuja ja kiilloitettuja veitsiä ja haarukoita; hän otti alas lautasia telineeltä ja puhtaita laseja sivupöydältä, ja oli tuota pikaa järjestänyt pöytänsä yhtä sievästi ja näppärästi kuin harjaantunut sisäkkö. Ja tuotuaan jonkinlaisesta huoneen perällä olevasta ruokakaapista kimpaleen kylmää näränpaistia, mainion juustokappaleen, leipää, voita ja ruukullisen säilykepähkinöitä, hän veti korkit parista olutpullosta, tyhjensi niiden sisällön laseihin ja nyökäten minua tulemaan pöydän ääreen, kävi käsiksi paistihaarukkaansa ja veitseensä.

"Te olette nälissänne tähän aikaan - niin kuin luonnollista on", hän jutteli. "Nyt onkin jo kenen hyvänsä illallis- tai päivällisaikaa myöhempi, eikö niin?"

"Minun on nälkä, herra Holliment", myönsin. "Ja paistinne näkeminen tekee minut nälkäisemmäksi."

"Minulla on aina varattuna muutamia ruokapaloja tänne", hän sanoi, leikaten herkullisia viipaleita. "Tulee hyvään tarpeeseen. Mutta saitte päivällisenne kunnollisesti, vai miten?"

"Ja teetä, kiitos", vastasin. "Molemmat oikein hyvää ja runsasta. 'Amiraali Hawken' tarjoilija toi ne -- kuten olitte luvannut."

"Jim", hän nyökäten huomautti. "Niin, siivo, kohtelias poika, tuo Jim. On ollut viinurina siellä monta vuotta. Te ette tunne tätä osaa kaupunkia?"

"En", sanoin. "Mutta löysin aivan helposti talonne -- ystävänne, herra Quartervaynen, antamien ohjeitten mukaan."

Hän säpsähti vähän tätä sanoessani, antaen paistiveitsensä pysähtyä.

"Niin, tietysti!" hän mutisi. "Quartervaynepa tietenkin teidät lähetti. Olin hetkeksi unohtanut, kuinka tulitte luokseni -- kumma kyllä. Ja -- ellette pane pahaksi kysymystäni -- missä hommissa olitte kohdatessanne Quartervaynen?"

"Jos tahdotte tietää, herra Holliment, olin Clarence-laiturilla, tuuliajolle joutuneena", vastasin. "Pari päivää olin oleskellut täällä Portsmouthissa odottaen erästä rahalähetystä, joka ei ollut saapunut -- ainakaan sitä ei ollut saapunut Quartervaynen tavatessani."

"Muistan -- muistan!" hän sanoi. "Hän antoi teille punnan. Ja mihin nyt oli aikomuksenne mennä?"

"Lontooseen", vastasin. "Olisin lähtenyt Lontooseen Quartervaynen punnalla, jollette te olisi pyytänyt minua huolehtimaan liikkeestänne."

Hän oli jo alkanut syödä, mutta tämän kuullessaan hän, posket paistia pullollaan, laski pois veitsensä ja haarukkansa ja tuijotti hetken suoraan eteensä.

"Lontooseen?" hän äkkiä mutisi. "Lontooseenko nyt? Se ei ole tosiaankaan hullumpi tuuma. Jos maailmassa on olemassa turvallista paikkaa --"

Hän keskeytti lauseensa kääntyen minuun päin.

"Yhäkö haluatte mennä Lontooseen?"

"Ensimmäisellä junalla, jonka tavoitan päästyäni täältä", vastasin.

Hän otti käsiinsä veitsen ja haarukan taas ja alkoi syödä tasaisesti.

"Kuulkaahan!" sanoi hän hetken kuluttua. "Minä vien, teidät Lontooseen ja lähden sinne itsekin! Paras paikka. Niin kauan kuin tuo kirottu kiinalainen on hengissä -- jos on -- ja yhtä hyvin voi koettaa myrkyttää paholaista -- ei tule olemaan... mutta välipä tuolla! Lontooseen piletti! Nyt kuulkaa. Minulla on auto -- ei uusi, mutta hyvä tässä aivan lähellä, ja siinä on vielä runsaasti petrolia, kaikki valmiina. Kun olemme illallisemme lopettaneet, käyn huolellisesti tarkastamassa ympäristöä, ja jos asiat näyttävät selviltä, pujahdamme ulos, menemme autooni ja sitten matkaan. Vai mitä arvelette?"

"Mikään ei minulle paremmin sopisi, herra Holliment", vastasin. "Minä olen mukana!"

"Asia on siis päätetty, ja syökääkin vankasti illallista, sillä meillä on edessämme kylmä ajo kautta loppuyön", hän sanoi. "Enemmän paistia nyt!"

Molemmat söimme hyvän illallisen -- vankan illallisen. Sitten me korjasimme hänen pöytänsä, pesimme lautaset ja muut tavarat sinkkikulhossa ja asetimme ne kaikki paikoilleen taas. Ja sen jälkeen hän, kehoittaen minua olemaan pelkäämättä hänen poissa ollessaan, lähti portaita ylös ja meni ulos. Hän ei ollut ulkona kymmentä minuuttia kauemmin, ja palattuaan hän ensi töikseen otti alas kaksi raskasta päällystakkia, antoi toisen niistä minulle samalla nyökäten merkiksi, että kaikki oli hyvin. Sitten hän sammutti lampun, johdatti minut ulos ja ylös eteissaliin, josta jo olen puhunut. Menimme ulos jollakin hänelle tietyllä tavalla ja sitten lehtikäytävien ja pihojen kautta aitaukseen, jossa pimeässä törrötti auto. Aivan vieressä oli puoliavoin ovi, josta loisti valo -- Holliment poikkesi sinne sisään ja tuli heti takaisin kädessään kaksi lasia, joista hän toisen ojensi minulle huomauttaen, että se oli tilkkanen whiskyä kylmää vastaan. Me joimme -- ja sitten hän käski minun mennä autoon sisään ja jos halusin ruveta nukkumaan. Hän itse ajaisi, ja minä noudatin hänen kehoitustaan... ja ennenkuin olimme kaupungista päässeet, olin jo vaipunut sikeään uneen.

Heräsin äkkiä kovasti säikähtäen. Keltanaamainen kiinalainen oli ollut iskevinään puukon kylkiluitteni väliin. Mutta huomasin, etten ollutkaan Hollimentin autossa. Sen sijaan huomasin makaavani laajan nummen ylimmällä huipulla. Kaikkialla ympärilläni oli keväisen päivänkoiton täysi kirkkaus ja vieressäni, pidellen tulista oritta kuolaimista ja uteliaasti katsellen säikähtyneisiin silmiini, seisoi viehättävin tyttö, minkä kaksikymmentäkolme-vuotisen elämäni aikana olin nähnyt.

NELJÄS LUKU

Liitukaivos

Niin perin hämmennyksissä kuin tällaisesta heräämisestä olinkin, oli minulla kuitenkin tarpeeksi ymmärrystä käsittääkseni mitä näin. Ja tärkein asia oli tyttö. Hän oli jotenkin pitkä ja hoikka olento, puettuna ratsastustakkiin ja polvihousuihin ja sievästi viimeistelty aina valkoiseen kravattiin ja kiilloitettuihin saappaisiin asti, huolimatta varhaisesta aamuhetkestä; jonkinlainen amatsoonityttö, vaikkakin perin naisellinen; hänen hiustensa kullanpuna hämmästytti minua samoin kuin ruskeitten silmien välke ja poskien ja huulten lämmin väri, ja hänen huulensa olivat juuri silloin vakavat, melkeinpä kovat, ja hänen hienosti kaartuvien kulmakarvojensa välissä oli vähän ryppyjä, ilmeisesti todistaen, että hän oli melkein kiihtyneessä mielentilassa. Näin myöskin, mikä oli saattanut minut ajattelemaan kiinalaisen veistä kylkiluitteni yhteydessä. Tytöllä oli kädessään tukeva ratsupiiska, ja löydettyään minut nukkumasta hän oli puskenut sillä minua, kunnes heräsin. Paraikaa hän oli työntämässä sitä jotenkin pontevasti kainalokuoppaani, kun alistuin sen kutsuun ja aukaisin silmäni häntä kohden.

Ponnistelin istuma-asentoon ja katsoin pitkään häntä ja hänen orittansa, ja nurmea ja kanervikkoa ympärilläni. Kun silmäni taas kohdistuivat häneen, alkoi hän puhua.

"Mitä teette täällä? Puhukaa suunne puhtaaksi!"

Hänellä oli miellyttävä ääni, mutta milloinkaan en ole kuullut koulunopettajan puhuvan vaativammin, ja juuri hänen sanontansa jyrkkyys selvitti pääni -- jotakuinkin.

"Sitäpä juuri haluaisin itsekin tietää", vastasin minä.

Ryppy kulmakarvojen välissä syveni ja minä näin hänen hoikkien sormiensa lujemmin puristavan ratsupiiskaa.

"Älkää siinä omianne panko!" huusi hän. "Olette nukkunut täällä ulkona. Mutta uni tietenkin petti, ja minä sain teidät kiinni ennenkuin ehditte herätä ja piiloutua. Älkää siinä valehdelko tai tehkö verukkeita minulle. Olette nukkunut täällä ulkona vakoillaksenne noita!"

Äkkiä hän kohotti ratsupiiskansa ja pyörittäen sitä vähän ympäri osoitti pitkin takanansa olevaa nummea. Ja silloin minä näin ylängöllä olevalla tasaisella paikalla jonon kilpa-ajohevosia käyntiharjoituksessa. Koneellisesti laskin ne -- yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Ja minä käsitin hänen tarkoituksensa. Hän oli luullut minua joksikin vakoilijaksi, joka hiiviskeli ympäri saadakseen kilpa-ajojen vedonlyöntiä varten varkain silmäillä jotakuta arvattavasti hyvinkin kallisarvoista hevosta.

"Vastatkaa!" tiukkasi hän. "Eikö olekin asia niin?"

Minä puistelin päätäni, epäilemättä hyvin vaisusti hymyillen.

"Ei sinne päinkään!" sanoin minä. "Hevosiako? Hyvä Jumala! Tuskin hevosta kameelista erotan! Ovatko nuo kilpa-ajohevosia? Niin kai -- vaan minä en ole milloinkaan edes kilpa-ajoja nähnyt! Ei, sen vuoksi en ole täällä!"

"No, miksi sitten olette täällä?" hän tiedusti, tarkastaen minua yhä enemmän kummastuen. "Puhutte kuten herrasmies -- olette hyvin puettu -- olette -- niin, mitä tämä kaikki tietää? Tämä on yksityisaluetta nummella -- minun omaisuuttani. Mitä teette täällä -- nukkumassa maaliskuun aamuna? Katsokaa -- vaatteenne ovat kasteen peittämät!"

Se oli minusta hyvin vähäpätöinen seikka. Katselin asuani ja näin, että siisti sininen verkapukuni näytti siltä kuin olisi hämähäkin verkkoja kudottu siihen. Yritin nyt nousta -- pääsin polvilleni -- sitten jaloilleni -- ja samassa hoipertelin kuin juopunut. Tuota pikaa tyttö kietoi käsivartensa ympärilleni, ja hänen äänensä muuttui naisellisen huolestuneeksi.

"Mikä nyt tuli?" hän pelästyneenä huudahti. "Oletteko -- sairas?"

Minä tein nyt lujan ponnistuksen ja sain kiinni oriin satulasta. Se oli vankka elukka, ja siihen nojaamalla tunsin itseni turvalliseksi. Silloin tyttö äkkiä pisti kätensä lievetakkinsa taskuun, otti esiin pienen hopeapullon, kiersi sen pään auki ja työnsi pullon vapaaseen käteeni. "Juokaa!" hän käski.

Minä join. Konjakkia -- hyvää vanhaa konjakkia. Se johdatti mieleeni Hollimentin ja viime yön, ja se vahvisti minua. Työnsin hänelle pullon takaisin nyökäten ja katselin hitaasti ympärilleni. Tuolla puolella maa aleni laaksoksi; laakson toisella puolen näkyi harjuja loppumattomana jonona, siellä täällä kohosi joku torni ja toisaalla kartanoitten ja maatalojen päätyjä ja savupiippuja ja siintävässä etäisyydessä häämötti jonkun kaupungin rakennuksia ja torneja; sen takana oli meri. Osoitin kaupunkia. "Mikä paikka tuo on?" kysyin häneltä. "Tuoko?" huudahti hän. "Portsmouth!" Oikaisin itseni oriin lapoja vastaan. "Hyvä on!" sanoin minä. "Viimeinen asia, jonka muistan ennen kuin herätitte minut, on se, että ajoin ulos Portsmouthista autossa! Minulla ei ole sen enempää käsitystä kuin teilläkään siitä, miten tänne olen joutunut. Mutta minulle on juotettu unijuomaa. Missä minä olen?"

Hänen silmänsä olivat tällä hetkellä hämmästyksestä sepposen selällään; kuitenkin hän vastasi melko nopeasti:

"Missäkö olette? Tämä on Chilverton-nummi -- kahden penikulman päässä Portsmouthista", hän sanoi. "Sanoitteko, että lähditte sieltä autossa? Milloin?"

"Puoliyön seutuvilla", vastasin minä. "Mutta minkä puoliyön, sitä en tiedä. Olipa nyt minkä hyvänsä -- aivan varmaan minulle on juotettu unijuomaa. Nukahdin oitis autoon mentyäni enkä sen jälkeen enää tiedä mistään mitään. Kulkeeko mikään tie Portsmouthista Lontooseen tämän nummen kautta?"

"Ei mikään suora tie", vastasi hän, "mutta vähän matkan päässä tästä, missä seisomme -- juuri tuon suuren keltatappuraviidakon takana kulkee tie. Kuka teitä kuljetti?"

"Hm!" sanoin minä. "Sitä itsekin ihmettelen! En ole asiasta varma. Luulin -- mutta ei kannata aprikoida. Nukuttamisen vaikutti tietenkin viimeinen ryyppy."

"Olitteko -- juovuksissa?" kysyi hän äkkiä suorasukaisesti.

"Juovuksissako? En ollut!" vastasin nauraen. "Jos tietäisitte --"

Mutta siihen paikkaan minä pysähdyin. Tarvitsin nenäliinaa ja olin pistänyt käteni povitaskuuni ottaakseni sen esiin. Sielläpä oli muutakin kuin nenäliina. Rahaa! Sormeni koskettivat jotakin kovaa, metallimaista.

"Hyvä Jumala!" sanoin minä. "Mitä ihmettä tämä on?"

Aloin lappaa niitä taskusta, syytäen kädestä toiseen -- puntia! -- loputtomasti: viimein oli minulla koura täynnä, aivan kukkuroillaan. Niihin aikoihin ei punnan näkeminen yleensä ketään ihmetyttänyt; siitä huolimatta tyttö huudahti hämmästyksestä.

"Niin!" sanoin minä. "Olenpa totisesti itsekin ihmeissäni. Mutta -- heipä hei, täällä on vielä jotakin!"

Taskun pohjassa oli paperi, jotenkuten mykerrettynä. Vedin sen esiin ja koetin parhaani mukaan aukaista sitä. Vain kolme lyijykynällä töherrettyä sanaa siinä oli:

_Pitäkää kielenne kurissa!_

Tiesin, että tytön teki mieli nähdä tuota paperia. Enkä minä aikonut sitä näyttää hänelle. Pistin sen takaisin, pistin rahatkin taskuuni ja ponnistin kaiken ajatusvoimani. Sitten minä katsoin häneen.

"Olen hyvin pahoillani, että minut on löydetty teidän yksityiseltä alueeltanne", sanoin niin kohteliaasti kuin suinkin, "ja olen kiitollinen teille konjakista ja -- ja osanotostanne. Totta puhuen, olin sattumalta sekaantunut mitä harvinaisimpaan seikkailuun viime yönä Portsmouthissa. Se mies, joka oli ollut osatoverinani, lupasi ajaa minut Lontooseen ja antoi minulle väkevän ryypyn juuri ennen lähtöä. Hän on selvästikin antanut minulle unijuomaa ja tänne tultuaan jättänyt minut siihen, mistä minut löysitte. Nyt minä lähden. Mutta olen vielä vähän sekaisin ja heikkona -- voitteko sanoa minulle jotakuta majataloa tai mökkiä, mihin voisin mennä hetkeksi levähtämään?"

Hän oli kuunnellut kaikkea tätä hyvin hartaasti, tarkastaen minua läheltä, ja nyt hän sanaa sanomatta veti hopeapillin taskustaan ja puhalsi siihen kimakasti. Mies, jonka olin nähnyt istuvan liikkumatta hevosen selässä vähän matkan päässä, kääntyi nopeasti tämän äänen kuullessaan ja tuli nelistäen luo. Hän oli perikuvallista hevosmiehen lajia, rohkeakasvoinen, teräväsilmäinen, ja lähestyessään hän tarkasteli minua kysyvästi.

"Bradgett!" sanoi tyttö. "Lähden alas kartanoon. Pidäpä kaikesta huolta -- en tule enää tänä aamuna tänne." Mies kosketti lakkiaan tallirengin tapaan ja poistui yhtä äänettömänä kuin oli tullutkin, ja tyttö kääntyi minuun. "Tulkaa mukaan minun talooni", hän sanoi. "Annan teille vähän aamiaista. Pitäkää kiinni oriin satulasta, niin teidän on helpompi kävellä."

Siitä olin varsin iloinen, sillä tällä haavaa tunsin oloni oudommaksi kuin tuntoihin tullessani.

"Te olette kovin hyvä aivan oudolle -- joka on tavattu omituisissa olosuhteissa", sanoin minä, kun hän johdatti minua mäenrinnettä alas. "Saisinko tietää, kenelle olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa?"

Hän katseli minua omituisesti, hymykuoppien alkaessa ilmestyä hänen poskilleen.

"Sanoitte, muistaakseni, ettette ole milloinkaan nähnyt kilpa-ajoja", hän huomautti.

"En milloinkaan", vastasin minä. "En tiedä kilpa-ajoista mitään -- en kerrassaan mitään."

"Ette kai", vastasi hän naurahtaen. "Muussa tapauksessa olisitte tuntenut minut. Olen neiti Margaret Manson, valmentaja. Ettekö ole kuullut puhuttavan suuresta Kit Mansonista, joka valmensi viisi Derby- ja kuusi Sr. Leger-ajojen voittajaa? Hän oli isäni, ja hänen kuoltuaan perin minä hänen ammattinsa. Ja syynä siihen, että niin tiukasti tahdoin tietää, miten olitte tänne tullut ja mitä olitte tekemässä, oli se, että olen saanut Derby-ehdokkaan vaimennettavakseni, enkä kärsi mitään vieraita ihmisiä ympärilläni kurkkimassa ja nuuskimassa, ymmärrättekös? Luulin teitä vakoilijaksi."

"Viaton olen minä, neiti Manson", vastasin. "Nimeni on Cranage, James Cranage -- ammatiltani olen oikeastaan näyttelijä, mutta viimeksi olen ollut Barret Oliverin, tuon kuuluisan teatterinjohtajan, sihteerinä; Oliver on mennyt Australiaan, kiertueelle, eikä minua haluttanut mennä hänen mukanansa, ja olen etsimässä itselleni jotakin muuta tointa. Ehkäpä tässä kerron teille, miten satuin sekaantumaan vasta mainitsemaani seikkailuun --" "Odottakaa, kunnes olette saanut vähän aamiaista", keskeytti hän. "Näytätte vielä kehnonlaiselta. Mutta meillä ei ole pitkä matka -- vain tuon metsikön ympäri."

Kohta tulivatkin näkyviin talo ja tallit, jotka siihen saakka olivat olleet hänen juuri osoittamansa tiheän metsikön peitossa. Kun en milloinkaan ollut nähnyt valmennuslaitosta, hämmästytti minua rakennusten koko ja laajuus sekä melkein palatsimainen yksityisasunto, johon minut nyt johdettiin. Ja kynnyksellä minä pysähdyin.

"Palvelijanne", sanoin minä, "luulevat, että olette tuonut aamiaiselle jonkun maankiertäjän".

"Eivät luule, kun olette kunnollisesti peseytynyt!" vastasi hän naurahtaen. "Vain sen puutteessa te näytätte olevan -- ensi hätään. Mutta tulkaa ensin ruokahuoneeseen." Hän oli ilmeisesti ymmärtäväinen ja neuvokas tyttö. Hän vei minut hienoon ruokahuoneeseen, johdatti sivupöydän ääreen ja otti pullokaapista pienen samppanjapullon, jonka hän sitten hyvin näppärästi aukaisi hennoilla sormillaan.

"Te juotte tämän!" sanoi hän käskevästi, kaataen lasiin kuohuvaa nestettä. "Ja tunnette itsenne uudeksi ihmiseksi. Sitten saatte mennä kylpyhuoneeseen, ja aamiaisen aikana kerrotte, -- eikö niin?"

Hän nauroi iloisesti ojentaessaan minulle lasin, ja minäkin nauroin tyhjentäessäni sen.

"Terveydeksenne!" sanoin minä. "Olette oikeaa lajia joka tapauksessa. Pitkää ikää ja paljon onnea teille!"

Tunnin kuluttua tunsin itseni uudeksi ihmiseksi -- hän oli varustanut minulle kylpyhuoneeseen partaveitset ja muut, ja kun minä pestynä ja puhdistettuna palasin alas aamiaiselle, saatoin tuskin todeksi uskoa, että minut pari tuntia sitten oli hylkytavarana korjattu avonaiselta kedolta. Näin hänenkin hyväksyvästi katsovan minuun, kun astuin huoneeseen, jossa hän odotti minua miellyttävän näköisen vanhanpuoleisen naisen seurassa, jonka hän esitti minulle tädikseen, neiti Millie Heppleksi.

"Voitteko paremmin?" kysyi hän aamiaiselle ruvetessamme.

"Totta kai, muuten olisin kiittämättömämpi ja säädyttömämpi kuin olenkaan!" sanoin. "Kiitos teille, voin nyt niin paljoa paremmin, että jos teitä haluttaa kuulla, saatan kertoa teille eilispäiväiset ja viimeöiset seikkailuni."

"Enpä tahdo kieltää, että olen aivan naisellisen utelias niitä kuulemaan", nauroi hän, leikatessaan edessään olevaa hienoa yorkilaista lampaanpaistia. "Kertokaa minulle kaikin mokomin -- jos vain teitä huvittaa."

"Huvittaa hyvinkin!" vastasin päättävästi. "Olette arvostelukykyinen ja järkevä nainen, ja mielisinpä tietää teidän ajatuksenne asiasta. Sillä se käy kerrassaan yli minun ymmärrykseni, enkä tiedä, eikö minun oikeastaan pitäisi palata Portsmouthiin ja asettua yhteyteen poliisin kanssa. Kuitenkin..."

Aamiaisen aikana minä kerroin noille kahdelle naiselle koko jutun, alkaen kohtauksestani Quartervaynen kanssa Clarence-laiturilla, siihen asti kun heräsin Chilverton-nummen ylimmällä huipulla. En säästänyt yksityiskohtia kertoessani heille sanasta sanaan sen, mitä olen tässä kirjoittanut. Kertominen vaikutti eri tavalla kumpaankin kuulijaan. Neiti Hepple, joka myöhemmin myönsi minulle, että hän piti jännitysromaaneista, oli ihmeissään siitä, että todellisessa elämässä tapahtui sellaisia asioita, jotka olivat ainakin yhtä merkillisiä kuin mitä ammattikirjailijat kuvittelivat mielessänsä; hän ahmi kaikki halulla ja nautinnolla. Mutta neiti Mansonin mielenkiinto oli laadultaan käytännöllisempää; hän näytti harkitsevan asiaa, laskien mahdollisuuksia, miettien todennäköisyyksiä; kuta enemmän kerroin, sitä miettivämmäksi hän kävi.

"Ja tämä on lorun loppu", päätin minä äkkiä.

"Tarkoitatte -- asian alku", sanoi hän. "Tai jos se on loppu, on se vain ensi luvun loppu. Asia on tietenkin vasta alkanut. Esirippu laskenut ensi näytöksen jälkeen -- siihen asti olette tullut. Nyt seuraa -- toinen näytös."

"Jossa minä en esiinny!" sanoin päättävästi.

"Mistä sen tiedätte?" kysyi hän. "Saattaa olla, että te joudutte -- teidät pakotetaan -- siihen! Oli miten oli, kuten sanoin, on tämä vasta alkua."

"Minä taas tahtoisin tietää", huomautti neiti Hepple teetarjottimensa takaa, "mitä tämä kaikki merkitsee? Te ette tietystikään tiedä, sir?"

"En sen enempää, neiti Hepple", vastasin minä, "kuin Bacon-Shakespeare -väittelyn merkityksestä. Kaikki minkä tiedän -- olen teille jo kertonut. Tähän asti on koko asia salaperäisyyden peitossa."

"Oletteko laskenut nuo rahat?" kysyi neiti Manson äkkiä.

"Olen kyllä! Niitä on sata puntaa kultarahoina", vastasin.

"Vaikenemisen palkaksi tietysti", hän huomautti.

"Jotakin sen tapaista epäilemättä", sanoin minä. "Kuitenkin luulen, ottaen huomioon viimeöiset kärsimykseni, olevani oikeutettu niihin."

"Pitämään ne ainakin", hän sanoi. "Mutta mitä tulee poliisille kertomiseen, arvelen, että teidän pitäisi odottaa asiain kehitystä. Odottakaa seuraavia uutisia. Ei koskaan tiedä --"

Hänen vielä puhuessaan tulivatkin jo seuraavat uutiset, asia joutui uuteen vaiheeseen. Ovelle ilmestyi palvelijatar kertomaan, että Bradgett oli eteishuoneessa ja että hänellä oli tärkeää asiaa. Neiti Manson nousikin heti paikalla aamiaispöydästä. Näin, että hän oli jo levoton ja että hän pelkäsi jotakin tapahtuneen kallisarvoisille suojateilleen. Mutta parin minuutin kuluttua hän katsahti sisään huoneen avoimesta ovesta ja nyökkäsi minulle. "Herra Cranage", sanoi hän, "tulisitteko tänne ulos?" Minä menin. Bradgett seisoi avaran eteishuoneen ovipuolessa; neiti Manson vei minut päinvastaiseen suuntaan. "Onko teillä mitään käsitystä siitä, minkälainen se auto oli, jossa teitä viime yönä kuljetettiin?" kysyi hän kuiskaten. "Minkälainen? Tarkoitatteko minkä tehtaan?" vastasin minä. "Ei minulla ole siitä aavistustakaan. Aitauksessa, josta lähdimme, oli pimeä, aivan pilkkopimeä. Muuta en tiedä kuin että se oli auto -- melko ränsistynyt -- mielestäni? Mutta miksi?"

"Odottakaa hetkinen", vastasi hän. Sitten hän kääntyi Bradgettiin. "Hyvä on, Bradgett", puhui hän. "Lähden sinne itse. Sanoitteko: ylempi liitukaivos?"

"Niin, ylemmässä liitukaivoksessa se on", vastasi Bradgett. "Pohjalla tietysti."

"No niin -- nyt minä lähden", sanoi hän. Kun mies oli poistunut eteishuoneesta, kääntyi hän taas minuun. "Muuan tallirengeistämme on juuri tullut sellaisia uutisia tuoden, että kilometrin päässä olevan liitukaivoksen pohjalta on tänä aamuna löydetty auto, kerrassaan murskana tietenkin. -- On suoraan porhaltanut yli reunan -- ehkä seitsemän tai kahdeksankymmenen jalan putous!"

"Oliko siinä ketään?" huudahdin. "Seitsemän- tai kahdeksankymmentä jalkaa! No sitten --"

"Se juuri onkin merkillinen seikka", sanoi hän. "Ei löydy jälkeäkään kenestäkään. Tietenkin, jos joku olisi ollut siinä sisässä, niin kahdeksankymmenen jalan syöksyminen --"