Part 20

Joukon äkillinen, valtava huuto sai Peytonin hypähtämään, ja minä näin hänen poskiensa hehkuvan innostuksesta ja kiihtymyksestä. Kohoten meitä muita korkeammalle hän näki enemmän kuin me ja seuraten liehuvia lakkeja, kun hevoset kiitivät eteenpäin ylänkömaata radan tuonpuolisella sivulla, hän alkoi huudella meille tiedoituksia.

"Minä näen heleän lakin -- se on aivan muitten keskellä! Eräs tumma lakki on edessä -- hyvän matkankin. Kuka se on?" hän kysyi.

"En hitto vie tiedä!" sanoin minä. "Samantekevä kuka nyt on edessä! -- siitä on kysymys, kuka silloin on edessä, kun ne tänne tulevat. Tarkatkaa niitä, kun ne alkavat kiertää tännepäin!"

Sitten minä katsahdin Peggieen. Seisten aivan aitauksen vieressä melkein vastapäätä päätepylvästä hän tuijotti suoraan eteensä -- tyhjyyteen. Ja minä siirryin lähemmäksi häntä ja pujotin käteni hänen kainaloonsa välittämättä siitä, miten hevoset juoksivat. Vielä muutamia hetkiä...

"En saata nyt nähdä niitä paljoakaan", mutisi Peyton minun takaani. "Ne ovat jotenkin kuin maahan vajonneet. Heleä lakki oli samoilla paikkeilla..."

Äkkiä puhkesi ilmoille kova huuto vasemmalta puoleltamme, kun tuo tiheään sulloutunut joukko kiiti Tattenham-nurkkauksen ympäri ja tuli kokonaisuudessaan kiihkeän väkijoukon näkyville radan katselijain puolisella sivulla -- huuto, joka alkoi ja jatkui yhä voimakkaammaksi paisuen. Ja hetkiseksi minä unohdin Peggien valkeine kasvoineen ja palavine silmineen.

"Katsokaa nyt, Peyton!" huusin minä. "Katsokaa tarkkaan!"

"Ne ovat sekaisin", vastasi hän. "Tiheässä ryhmässä -- no -- lempo soikoon, nyt minä näen heleän lakin tulevan esiin -- tulevan esiin! -- se on etummaisena!" Suuri yleisökin näki, ja huuto vahveni ja laajeni. Iso mies, Peytoniakin isompi, otti äkkiä kiikarin silmiltään ja naurahti.

"Se on useita pituuksia edessä nyt, jumal'avita!" hän sanoi huuliaan maiskuttaen. "Useita pituuksia. Eivätkä ne ole vielä pitkällä sivulla! Se voittaa aivan helposti!"

Joukon huutoon alkoi sekaantua naurua -- sellaisten ihmisten naurua, jotka näkevät juuri sen tapahtuvan, mitä haluavat. Se lähti täyteen sullotuilta lehtereiltä, aituuksista, tarhoista, kiehuvasta väkijoukosta kummallakin puolella rataa. Ojentauduin täyteen pituuteeni ja katselin. Välkehtivä Rubiini siellä etäällä oli, sen mukaan kuin saatoin arvostella, kuusi pituutta Jack Caden edellä, ja kiiti eteenpäin vinhasti kuin meteori. Kaikkialta kuului vain huutoa -- ja huuto paisui yhä valtavammaksi tamman joka askeleella.

"Peggie!" sanoin minä. "Peggie!... se on tehtävänsä suorittanut..."

Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä -- luultavasti juuri viimeisiä riemukkaita sanoja lausuessani -- tapahtui tuo pirullinen teko. Välkehtivä Rubiini oli silloin noin kolmenkymmenen metrin päässä päätepylväästä, useita pituuksia Jack Caden edellä, joka kuitenkin oli oivallisesti juosten tulossa sen jälessä, ja tämän takana oli Hedgesparrow, Flotsam ja pari vähemmän tunnettua kintereillään, loput kilpailijoista seuraten häntänä perässä.

Miten asia oikein tapahtui, sitä ei kyennyt ainoakaan silminnäkijä tai läsnäolija tarkoin kertomaan -- mutta yht'äkkiä lensi radan alapäässä olevasta tiheään sullotusta väkijoukosta tamman eteen esine, joka silminnäkijäin kertoman mukaan näytti krikettipallolta. Seurasi häikäisevä tulenleimaus, mahtava paukaus, ja Välkehtivä Rubiini syöksyi maahan kuin luodin lävistämänä, värähteli, oli hiljaa, samalla kuin Medderfield, joka viskautui suin päin maahan, hoippuroi polvilleen ja vaipui sitten kokoon liikkumattomaksi. Ja Välkehtivään Rubiiniin kompastui Jack Cade ja siihen vuorostaan Hedgesparrow, kun taas Flotsam väisti kaukaa tuota sätkivää röykkiötä, jatkoi matkaa ja sivuutti paalun...

Seuraava tietoinen toimintani oli se, että Peyton ja minä, tiikerin lailla taistellen, olimme ulvovan ja kiljuvan väkijoukon keskellä, väkipakoin työntymässä tamman luo. Kansaa oli kummaltakin puolelta tunkeutunut radalle -- olimme sen ja poliisien kanssa sekaisin -- hetken aikaa tuntui kuin olisi ollut hornan kattilassa. Näin tuttuja miehiä paholaisten lailla taistelevan päästäkseen likelle tai palauttaakseen järjestystä; siellä oli Jifferdene -- Camperdale -- Bradgett -- etsiviä -- tallirenkejä. Ja ylt'ympäri meitä toiset kirosivat, toiset olivat raivosta sanattomat, toiset painelivat verentahraamia nenäliinoja poskiaan vastaan, siellä täällä virui mies kuolleena, ja vapaammilla paikoilla toiset juoksivat umpimähkään ympäri sormet hajallaan, aivan kuin olisivat halunneet tarttua roiston kurkkuun...

Pääsimme vihdoin tamman luo. Se oli kuollut kuin kivi, ja kirkkaanvihreä vyö ja kultakehyksinen rubiini olivat tipotiessään. Ja Peyton laski vapisevan kätensä käsivarrelleni.

"Kiinalainen on voittanut, Cranage!" kuiskasi hän. "Nyt pitää muistaa tyttö! Menkää takaisin hänen luokseen!"

Lähdin takaisin, taistellen yhä joka askeleesta, Peggien luo. Hän oli jo kuullut, ja sanaakaan sanomatta otin häntä käsivarresta ja vein pois, ulos aitauksesta, radan poikki ja mitään puhumatta ulkopuolella olevan hiljaisen alangon poikki. Sieltä lähti varjoisa, rauhallinen kuja, jolle poikkesimme, ja minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen. Käteni kosketus sai hänet puhkeamaan virkistäviin kyyneliin... ja kesken tämän kyyneltulvan suutelimme toisiamme ensi kerran.