Part 18

"Eipä hätää!" sanoin minä. "Olen juuri saanut kutsun teille -- lady Renardsmereltä. Teidän on tultava Marengo-huvilaan hänen vieraaksensa. Niin että lähdetään siis!"

"Onko hän siellä?" kysyi hän ottaessaan käteensä pukulaatikkonsa.

"Ei ole -- enkä tiedä, missä hän on", vastasin minä. "Kaikki on salaperäistä. Vaan -- minusta tuntuu melkein varmalta, että hän ilmestyy sinne -- ehkä jo tänä iltana."

"No niin, hän on hyvin kohtelias kutsuessaan minut", sanoi hän. "Tietenkin minä mieluummin olen paikoillani täällä, nähdäkseni mitä tapahtuu, kuin menen yöksi Lontooseen. Vaan miksi hän ei asu tuolla Marengo-huvilassa?"

"Älkää minulta kysykö!" vastasin minä. "Olen heittänyt koko asian mielestäni! Minua liikuttaa nykyisin vain se, mitä tapahtuu tunnista toiseen. Ensi työksi on meidän siis siistiydyttävä päivällistä varten!"

Palasimme huvilaan. Joycey johdatti meidät ylös kahteen erinomaisen hyvin varustettuun makuuhuoneeseen, ja asetti erään palvelijan meistä huolta pitämään. Oikeaan aikaan me saavuimme alas seurusteluhuoneeseen neiti Hepplen ja Peggien luo. Kello seitsemältä me söimme päivällistä, ja Joycey täytti yöllisen lupauksensa minulle ja tarjosi meille hyvin hienon päivällisen. Ja kello yhdeksältä Peggie, Peyton ja minä lähdimme Välkehtivän Rubiinin asuntoon ja huomasimme kaiken olevan kohdallaan ja niin kuin ollakin piti. Palasimme sitten Marengo-huvilaan ja pelasimme yhden robbertin whistiä neiti Hepplen kanssa, ja kun se oli loppunut, vetäydyimme kaikki makuuhuoneisiimme... jokainen meistä edelleen ihmetellen, milloin saisimme nähdä lady Renardsmeren.

Me -- me kolme nuorta ihmistä nimittäin -- olimme hyvin varhain seuraavana aamuna ulkona nummella, nähdäksemme Välkehtivää Rubiinia harjoituksissa. Kaksi tai kolme muuta Derby-ehdokasta oli myöskin saapunut; silmäilimme niitä, kuten teki moni muukin aamukukko. Siellä oli Jack Cadekin, joka oli tuotu eräästä maan pohjoisosassa sijaitsevasta tallista -- hieno eläin, mutta nähtyään sen selitti Peggie jyrkästi, että Välkehtivä Rubiini -- jonka jockeyhin, Medderfieldiin, Peyton ja minä tutustuimme sinä aamuna -- voittaisi aivan helposti. Samoin ajatteli nähtävästi myöskin urheilumiesten ammattikunta, sillä ennen puoltapäivää oli Epsomissa vaikeata lyödä vetoa Välkehtivästä Rubiinista, paitsi epätasaista, sillä välin kuin Jack Cade laski kuuteen yhtä vastaan, Flotsam seitsemään ja toiset mikä mihinkin. Kilpajuoksijoita näytti seuraavana päivänä tulevan kaikkiaan noin kahdestatoista viiteentoista, ja koko joukosta näytti ainoastaan Jack Cade tosivaaralliselta meidän toiveillemme.

Me lähdimme kaikki katsomaan avajaispäivän juhlallisuuksia. Minä en ollut milloinkaan ennen ollut Epsomin kilpa-ajopäivillä, eikä tietysti Peytonkaan ollut; nummella tapahtuvat juhlamenot, jotka olivat niin tuttuja Peggielle, kilpa-ajomiehille ja lukemattomalle joukolle lontoolaisia, olivat kerrassaan outoja meille. Mutta eivätpä ne niin suuresti mieltämmekään kiinnittäneet; seikka oli sellainen, että omat huolemme estivät sen. Välkehtivän Rubiinin suhteen olimme rauhallisia ja varmoja; sitä vartioitiin entistä tiukemmin; mutta halusimme nähdä sen omistajan. Peggie hankki meille tilaisuuden mennä minne hyvänsä ja kaikkialle hevosten asemapaikoille ja aituuksiin, ja Peyton ja minä tutkimme paikan perinpohjin iltapäivän kuluessa. Peggie puolestaan teki samoin. Mutta kun viimeinen ratsastus oli päättynyt -- ja myöntää täytyy, etten minä sinä ensimmäisenä päivänä nähnyt juuri hitustakaan koko kilparatsastuksesta -- ja me olimme menossa kotiin Marengo-huvilaan, ei kukaan meistä ollut nähnyt lady Renardsmereä.

"Minulta on aivan yhtenään kyselty hänestä iltapäivän kuluessa", huomautti Peggie, joka oli tullut kilpa-ajoihin parhaassa puvussaan ja röyhelössään ja näytti uskomattoman ylhäiseltä. "Ja minusta tuntui vähän vaikealta hänen valmentajanaan sanoa, etten tietänyt, tuleeko hän huomenna vai ei. Mutta ellei hän tule --"

Hän pysähtyi niin pitkäksi aikaa, että Peyton pyysi häntä lausumaan ajatuksensa loppuun.

"Mitä sitten? -- ellei hän tule?" kysyi hän.

"No niin, minä voin taluttaa itse Välkehtivän Rubiinin lavan eteen!" huudahti hän.

Peyton nauroi hänen varmalle äänensävylleen.

"_Te_ ette epäile sen voittavan!" sanoi hän kiusoitellen. "Edeltä käsin päätetty asia, vai miten?"

Peggie katsahti häneen komean hattunsa alta.

"Epäile!" huudahti hän. "Mikä sitä voittaisi! Ei ole mitään, joka _voi_ sen voittaa! Ja jos lady Renardsmere on sellainen aasi, ettei hän ole siellä katsomassa sen voittoa -- no niin, sitten minä otan sen, mitä lady Renardsmere ei välitä ottaa -- nimittäin kaiken siitä koituvan kunnian!"

"Hyvä on!" sanoi Peyton. "Vaan -- minusta tuntuu, että me saamme nähdä lady Renardsmeren tänä iltana."

Hän näytti olevan vakuutettu asiasta jollakin hänelle ominaisella tavalla. Mutta lady Renardsmere ei ollut saapunut Marengo-huvilaan, kun tulimme sinne, eikä siellä ollut muitakaan tietoja hänestä, eikä hän myöskään ollut tullut vielä päivällisaikaan. Ja kun me tiesimme asian turhaksi, ei kukaan meistä kysellyt Joyceylta mitään hänestä.

Söimme tavallista myöhempään sinä tiistai-iltana, ja ulkona oli tullut pimeä, ennen kuin me lopetimme. Olimme juuri aikeissa nousta pöydästä ja puhuimme siitä, että käväisisimme katsomassa Välkehtivää Rubiinia, kun neiti Hepple, joka istui aivan vastapäätä erästä suurta, kentälle päin olevaa ikkunaa, äkkiä hypähti tuoliltaan kimeästi kirkaisten.

"Tuolla! Nopeasti!" huusi hän. "Tuolla ikkunassa! Miehen kasvot. Katsokaa!"

Ei kaihtimia eikä verhoja ollut vedetty ikkunan eteen; huone itse oli kirkkaasti valaistu; ikkunan ulkopuolella olevat puutarhat ja kentät olivat pimeän peitossa. Minusta näytti, kun minä pyörähdin ympäri tuolissani ja seurasin neiti Hepplen vapisevan sormen osoittamaa suuntaa, että erotin jonkinlaiset aavemaiset kasvot yhdessä nurkassa ja jonkun tumman olennon liikkuvan, kun tuo aavemainen näky katosi. Peytonkin näki, ja lieneekö hänellä sitten ollut nopeampi ja terävämpi huomiokyky kuin minulla, sillä samalla kuin hän hypähti pystyyn, pääsi häneltä tukahdutettu huudahdus. "Kiinalainen!"

Sitten hänen kätensä pujahti povitaskuun, ja hän hyökkäsi ikkunaa kohden, sillä välin kun minä, ajatellen ehtiväni nopeammin, syöksyin huoneesta ulos, eteissalin läpi ja puutarhaan. Me kohtasimme toisemme jonkinlaisella penkereellä, joka oli ruokahuoneen ja pihan välillä. Kohtasimme... tuijottaaksemme toisiimme huoneesta lähtevässä valossa ja sitten kaikkialla ympärillämme olevaan pimeyteen.

"Cranage, hän se oli, varma kuin kuolema!" mutisi Peyton. "Ihan varma!"

"Kiinalainenko?" huohotin minä.

"Minä näin hänen kasvonsa -- sekunnin murto-osan ajan", vastasi hän. "Hän pääsi tietenkin livahtamaan. Ja mitäpä hyödyttäisi etsiä häntä täältä ulkoa? Tuolla", jatkoi hän osoittaen puutarhan äärimmäistä kolkkaa, "tuolla, kuten tiedätte, on avonaisia kenttiä, sitten nuo pensaikot ja niiden takana tiheä metsä -- olen huomannut kaiken tuon, sitten kuin tulimme tänne eilen. Mutta hän on täällä! Täällä!"

"Etsimässä lady Renardsmereä tietystikin", sanoin minä. "Ja ehkäpä hän edelleenkin hiiviskelee tässä ympäri. Katsellaanpas vähäsen paikkoja."

"Hyödytöntä!" sanoi hän. "Vaan jos haluatte --"

Minä palasin rakennukseen, kerroin Joyceylle lyhyesti, mitä oli tapahtunut, ja ottaen pari miespalvelijaa mukaani palasin Peytonin luo. Me kiersimme varovasti puutarhan ja pihan emmekä löytäneet mitään.

"En odottanutkaan löytävämme", huomautti Peyton, kun me palasimme taloon. "Katsottuaan ikkunasta hän lähti tiehensä. Mutta -- me tiedämme nyt, että hän on täällä -- Epsomissa."

"Entä poliisit!" ehdottelin minä. "Entä jos kertoisimme niille?"

"Luullakseni ei siitä olisi suurtakaan hyötyä", vastasi hän. "Hänenhän on aivan helppo piiloutua tuonne metsään. Ja sitä paitsi -- mikä tavaton joukko ihmisiä onkaan tuolla ulkona! -- nukkumassa, nummella, jos lienen asian oikein käsittänyt. Saa ottaa pataljoonan poliiseja etsimään yhtä miestä tänä iltana."

Palasimme neiti Hepplen ja Peggien luo. Peggie oli jo pukeutunut hattuun ja päällystakkiin.

"Minä lähden tallirakennuksille" sanoi hän. "Kiinalainen taikka ei ja tahtoipa hän sitten viiltää lady Renardsmeren kurkun poikki tai ei, minä ainakin lähden tammaa katsomaan! Se on minun virkani."

"Minä lähden mukaan", sanoin minä. "Jäisitteköhän te, Peyton, neiti Hepplen seuraksi?"

Hän nyökkäsi myöntävästi ja tuota pikaa Peggie ja minä olimme matkalla. Marengo-huvila oli kaupungin laidalla. Välkehtivä Rubiini oli sijoitettu lähelle kilpakenttää nummelle; meillä oli jonkin verran matkaa käveltävänä, vieläpä pitkin erästä synkkää kujaa.

"Luuletteko sen todella olleen kiinalaisen?" kysyi Peggie, kun olimme kunnolleen matkassa. "Näitkö sinä hänet, Jim?"

"Ihmiskasvot minä varmasti näin", vastasin minä. "Vilahdukselta näin -- ja näin jonkun lähtevän pois. Kiinalainen se epäilemättä oli -- lady Renardsmereä etsimässä. Osoittaa siis, että hän on täällä -- lähistössä."

Hetken aikaan hän ei vastannut. Me astelimme nopeasti pimeää kujaa.

"Lady Renardsmere pitäköön itse huolta itsestänsä", huudahti hän äkkiä. "Mutta hevonen -- luulenpa, että sydämeni murtuisi, jos sille jotakin tapahtuisi!"

"Mutta olethan ollut niin varma siitä, ettei sille mitään voi tapahtua", sanoin minä. "Olet nauranut pelkälle ajatuksellekin!"

Taasen hän oli jonkun hetken äänetönnä; sitten hän äkkiä puhui.

"En tiedä miksi", sanoi hän. "Olen vähän raskaalla mielellä. Minusta tuntuu aivan kuin jotakin tapahtuisi. Pelkkää kiihtymystä ehkä, vaan --"

"Jäisinköhän minä tänne tallin luo yksi?" ehdotin minä. "Minä kyllä jään, jos --"

"Ei, ei!" sanoi hän. "Ei ole tarpeellista. Kaikki nuo miehet -- ja Bradgett. Luotan Bradgettiin ennen kaikkia muita. Ei! -- se on naurettavaa! Tietenkin tamma on niin turvassa kuin olla saattaa!"

Turvalliselta se kylläkin näytti, kun me kymmentä minuuttia myöhemmin sen näimme. Vaikeata oli käsittää, miten minkäänlaista vahinkoa sille saattaisi tapahtua. Peggiekin rohkaistui sen nähdessään, ja me palasimme Marengo-huvilaan, tuntien että kaikki sittenkin oli kunnossa.

Kello oli silloin kymmenen. Me istuimme kaikki neljä sitten keskustelemassa asioista vielä puoli tuntia. Kun neiti Hepple sitten oli juuri ilmoittanut aikovansa lähteä levolle, kuulimme voimakkaan auton jyrinää ulkoa maantieltä, sitten ääniä ovella ja eteissalissa; samassa Joycey aukaisi ruokahuoneen oven ja astui sivulle...

Lady Renardsmere... ja hänen takanaan eteissalissa kaksi isoa, rotevaa, tuimakatseista miestä yksinkertaisissa puvuissa -- henkivartijoita nähtävästäkin.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Birmalainen rubiini

Nousimme kaikki seisomaan lady Renardsmeren astuessa huoneeseen. Sulasta hämmästyksestä hänen niin äkkiä ilmestyessään jäimme sanattomiksi -- ja tuijotimme. Ennen kuin Joycey ennätti poistua, kääntyi lady Renardsmere jyrkästi häneen, osoittaen käskevällä kädenliikkeellä, joka nähtävästikin oli perintöä hänen näyttämöajoiltaan, ikkunaa, jossa tunti sitten olimme nähneet kiinalaisen kasvot.

"Vetäkää kierrekaihtimet alas ja sulkekaa verhot!" määräsi hän. "Tarkasti!"

Sitten hän kääntyi meihin viitaten meitä istuutumaan; koululasten tavoin, jotka pyhällä kunnioituksella noudattavat opettajan sormen viittausta, mekin tottelimme; itse hän istahti pöydän vieressä olevalle tuolille.

"Menkää sulkemaan ovi, Joycey", jatkoi hän, kun taloudenhoitaja oli suoritettuaan tehtävänsä palannut ikkunan luota. "Pitäkää huolta tuolla ulkopuolella olevista miehistä -- jos he haluavat jotakin juotavaa, niin antakaa, vaan katsokaa, etteivät lähde eteissalista. Cranage! -- pankaa ovi lukkoon Joyceyn mentyä. No niin", sanoi hän lopuksi, kun olin kiertänyt avainta, "toivoakseni teillä kaikilla ihmisillä täällä on ollut mukavaa ja teistä on pidetty hyvää huolta? Tuossa on epäilemättä amerikkalainen -- toivoakseni voitte hyvin, sir? Peggie Manson! -- tammahan on kunnossa, vai mitä -- kunnossa ja valmiina?"

"Tamma on kunnossa, lady Renardsmere, ja niin valmis kuin konsanaan", vastasi Peggie. "Näin sen omin silmin tunti sitten. Sitä valvotaan tarkasti nyt ja edelleen, kunnes kaikki on ohi. Voitte mennä sitä itse katsomaan, jos haluatte."

Lady Renardsmere ei vastannut mitään tähän kehoitukseen. Hän riisui par'aikaa yltään isoa, raskasta päällysviittaa, joka verhosi hänet päästä jalkoihin asti. Kun hän toisella kädellään viskasi sen olkapäiltään taakseen, viittasi hän toisella kädellään edessään olevaan pöytään.

"Tulkaa istumaan tämän pöydän ympäri, te kaikki", sanoi hän. "Minulla olisi jotakin kerrottavaa teille -- kaikille. Sen vuoksi olen tullut kotiin tänä yönä. Tulkaa!"

Ollen muka hommailevinaan tuoleja pöydän ääreen neiti Hepplelle ja neiti Mansonille, Peytonin onnistui päästä minun lähelleni. Ja hän kuiskasi korvaani erään sanan, jonka vain minä tajusin.

"Mielipuoli!"

En ollut varma siitä, ettei hän ollutkin oikeassa. Lady Renardsmeren silmissä oli kummallinen kiilto ja käytöksessä outoutta; hänen liikkeensä olivat nytkähteleviä. Ja kun minä istuuduin häntä vastapäätä, aloin tarkasti pitää häntä silmällä. Hänen äänensä oli kuitenkin jotensakin luja, hänen puheensa aivan yhtenäistä ja siinä oli vielä vanha, tuttu töykeä, käskevä sävy. Mutta sentäänkin...

"Te olette kaikki ihmetelleet, mitä minä olen hommannut sen jälkeen kuin lähdin Renardsmerestä", sanoi hän, kun me olimme kaikki asettuneet pöydän ympäri. "Nyt saatte kuulla! Minä olen ollut hankkimassa varmaa selvyyttä eräästä esineestä, jonka tahdoin omistaa -- esineestä, joka tekee huomisen Derby-voittoni aivan varmaksi asiaksi. Tästä!"

Äkillisellä, nopealla liikkeellä hän vetäisi hameensa poimusta erään pehmeän, valkean silkkipaperikäärön ja asetti sen eteensä pöydälle. Samanlaisilla nopeilla liikkeillä hän repäisi paperin pois ja paljasti kirkkaanvihreänahkaisen, hoikan käärmeen muotoisen vyön, jonka keskellä oli pyöreä rintakoristeen muotoinen esine puhdasta kultaa. Ja sen keskelle oli kiinnitetty loistava verenpunainen kivi, jonka nähdessään neiti Hepple kimeästi huudahti.

"Rubiini!"

"Birmalainen rubiini!" sanoi lady Renardsmere. "Maailman hienoin rubiini! Sen vertaista rubiinia ei ole milloinkaan ollut. Ja se on -- minun! Katsokaa sitä! Kosketelkaa sitä! Ottakaa se käteenne!"

Kukaan meistä ei ojentanut kättään sitä ottaakseen. Luullakseni muut ajattelivat samoin kuin minäkin. Tässä edessämme oli nyt tuo murhia aiheuttanut esine, näyttäen hirvittävältä ja salaperäiseltä juuri yläpuolellamme olevan sähkölampun valaisemana. Sen ja minun välilläni kohosivat neljän murhatun miehen aavemaiset kasvot...

"Huomenna tuo kiinnitetään Välkehtivän Rubiinin kaulan ympäri", sanoi lady Renardsmere, "eikä mikään sitä silloin voita! Se on taikakivi -- fetishi! Olipa tamma vaikka vasta puoleksi valmennettu, voittaisi se, kun tuo on sillä! Kaulan ympäri, huomenna!"

Katselin ympärilleni kolmea kumppaniani. Ei ollut vaikeata huomata, että sama käsitys, johon Peyton niin nopeaan oli tullut, oli muodostumassa neiti Hepplen ja Peggienkin mielissä -- kumpikin tuijotti lady Renardsmereen kuin lumottuna ja peloissaan.

Ja peloissani olin itsekin; pelkäsin koko asiaa; pelkäsin, mitä tämän jälkeen seuraisi. Sillä lady Renardsmeren käytöksessä oli joka hetki yhä selvemmin huomattavissa jotakin, joka pani ajattelemaan kummia asioita; hän istui siinä katsellen meitä, vuoroon kutakin, palavin silmin ja leikkien vihreällä vyöllä, jossa verenpunainen kivi kultakehyksessään kimalteli...

"Kuunnelkaa!" sanoi hän äkkiä kumartuen pöydän yli meihin päin. "Minä kerron teille koko asian! Tämä oli kerran pyhä kivi! Se oli kiinnitetty samoin kuin toinenkin, nyt hävinnyt, muutamaan epäjumalankuvaan. Se irroitettiin siitä -- kiskottiin ulos silmäkuopasta. Merkillisiä seikkailuja seurasi sitten. Vihdoin joutui se muutamien kiinalaisten liikemiesten käsiin -- he maksoivat siitä suuren hinnan. Eräs heistä, Cheng, toi liikeasioissa Eurooppaan tullessaan sen mukanaan, aikoen myydä sen jollekulle englantilaiselle tai amerikalaiselle miljoonanomistajalle. Chengin sihteeri, Chuh Sin, varasti sen häneltä Pariisissa. Chuh Siniltä varasti sen taas Portsmouthissa eräs Holliment niminen mies, jolla oli toinen mies, Quartervayne, liitossa kanssaan. Holliment ja Quartervayne pakenivat Lontooseen, kivi mukanaan, ja uskoivat asian eräälle kolmannelle miehelle, Neamorelle. Neamore oli kerran ollut liikeasioissa, timanttikaupoissa, minun kanssani, käyttäen vain toista nimeä silloin; hän tuli nyt minun luokseni tarjoomaan kiveä. Minä ostin sen häneltä ja Hollimentilta ja Quartervaynelta; annoin heille kymmenentuhatta puntaa siitä. He pettivät minut; luulin heillä olevan oikeuden myydä sen. Vaan he saivat rangaistuksensa! -- Chuh Sin ja roskajoukko, jonka hän oli haalinut kokoon, olivat heidän kintereillään, ja Holliment ja Quartervayne ja Neamore murhattiin. Sitten minä pääsin totuuden perille -- ja otin rubiinin pois Pennithwaitelta, jonne sen olin lähettänyt varmasti säilytettäväksi, ja lähdin etsimään Chengiä. Tapasin hänet -- Pariisissa. Ja sain hänet luovuttamaan kaikki omat ja ystäviensä oikeudet -- minä maksoin hänelle neljäkymmentätuhatta puntaa. Minulla on kuitti taskussani; se on kirjoitettu sekä kiinan- että englanninkielellä! Nyt rubiini on minun! -- ja huomenna Välkehtivällä Rubiinilla on se kaulassaan onnentuojana. Minä aion voittaa puolen miljoonaa puntaa Välkehtivällä Rubiinilla!"

Äkkiä hän työnsi vihreän nahkavyön pöydän yli Peggietä kohden.

"Te saatte kiinnittää sen Välkehtivän Rubiinin kaulaan, kun se on valmiiksi satuloitu huomenna iltapäivällä, Peggie Manson!" sanoi hän entisellä käskevällä tavallaan. "Sitten --"

Neiti Hepple nousi nopeasti istuimeltaan.

"Jos te jätätte tuon esineen tähän taloon yöksi, lady Renardsmere, niin pois minä lähden tästä talosta ja sisarentyttäreni myöskin!" sanoi hän rauhallisesti. "Minua ihmetyttää, että saatatte käskeä kenenkään kunnon ihmisen katsoa sitä, vielä vähemmän koskea siihen! Siinä on verta -- ihmishenkiä on sen tähden mennyt! Peggie -- älä kosketa sitä sormellasikaan!"

"Ei minulla ole aikomustakaan, Millie-täti", sanoi Peggie. "En koskisi siihen, vaikka saisin kaiken rahan, minkä lady Renardsmere on siitä maksanut."

Peyton potkaisi minua hiljaa pöydän alla. Ymmärsin hänen tarkoituksensa. Suorin sanoin sanottuna, noiden kolmen naisen kesken oli syntymässä riita. Ja yhdellä heistä, ellei hän nyt sorastaan ollut mielipuoli, oli meidän miesten käsityksen mukaan ainakin joku ruuvi löyhässä. Mutta -- olivatkohan nuo toiset kaksi siitä täysin selvillä?

Katsahdin salavihkaa lady Renardsmereen. Omituinen kiilto oli hävinnyt hänen silmistään, ja hän näytti taas olevan vanha, tavallinen, käskevä itsensä. Vielä kerran hän työnsi vihreätä vyötä lähemmäksi Peggietä.

"Välkehtivällä Rubiinilla pitää olla tämä kaulassa, kun se huomenna juoksee kilpaa!" sanoi hän. "Teidän on se kiinnitettävä, kun Medderfield on satulassa." "Ei!" sanoi Peggie päättävästi. "Sitä minä en tee!"

Lady Renardsmere alkoi rummuttaa pöytää jalokivisormuksia täynnä olevilla sormillaan. Aina hänellä oli paljon sormuksia, mutta tänä iltana oli niitä tavallista enemmän, ja timantit välkkyivät ja kimaltelivat, kun hänen kätensä liikkuivat.

"Te olette minun palvelijani!" letkautti hän.

"Enpä ole", vastasi Peggie. "Minä olen teidän valmentajanne. Mutta en rupea miksikään osalliseksi siihen asiaan, että hevosellanne olisi tuo inhoittava esine. Siinä se!"

Taasen tuo jäykkä, taipumaton olento alkoi rummuttaa pöytää. Äkkiä lady Renardsmere kääntyi minuun.

"Cranage -- sanokaa tytölle, että hän on houkka!"

"En!" sanoin minä lujasti. "Hän ei ole!"

"Tekö myöskin?" huudahti hän. "Sitten --" Hän pyörähti Peytoniin päin ja katsoi häntä kiinteästi, johon Peyton vastasi aivan yhtä kiinteällä katseella. "Te näytätte ymmärtäväiseltä mieheltä, te amerikkalainen", sanoi hän. "Puhukaa noille ihmisille järkeä!"

Peyton pani kätensä ristiin pöydälle ja istuen supisuorana katsoi lady Renardsmereä pitkään ja kylmästi.

"No niin, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, lady Renardsmere", sanoi hän rauhallisesti, "niin puhun vähän järkeä teille. Tehän tiedätte, kuten tässä juuri olette myöntänyt, että kiinalainen Chuh Sin on jo ottanut monta hengiltä yrittäessään saada tuota esinettä takaisin. Te mainitsitte kolme nimeä -- siihen on vielä neljäs lisättävänä -- teidän asianajajanne Pennithwaite. Ja -- kiinalainen on täällä saapuvilla! Hän katsoi juuri tuosta ikkunasta tuskin kaksi tuntia sitten. Ja jos minun on puhuttava järkeä, kehoitan vain neiti Mansonia pysymään siinä, mitä hän vasta on sanonut eikä mitenkään ryhtymään tuohon rubiiniin -- se on kirottu!"

"Minä en haluakaan siihen mitenkään ryhtyä!" sanoi Peggie lujasti. "Ennemmin jätän kokonaan lady Renardsmeren ja hänen tallinsa. Se on viimeinen sanani."

Tuskin olin osannut odottaa sitä, mikä nyt seurasi. Mutta äkkiä ja sellaisella vilkkaudella, joka olisi tuottanut kunniaa nuoremmallekin naiselle, lady Renardsmere hypähti jaloilleen, astui kaksi askelta ovea kohden, aukaisi sen, kääntyi vieressä olevaan sähkökelloon ja painoi nappia. Puolessa minuutissa Joycey seisoi hänen edessään. Vanha rouva heilautti kättään ympäri meitä kaikkia osoittaen.

"Joycey, ajakaa nuo ihmiset talostani!" sanoi hän terävällä, lujalla äänellä. "Ulos he marssivat, niin monta kuin heitä on! Antakaa heille kymmenen minuuttia aikaa pakataksensa tavaransa, ja sitten -- ulos!"

"Teidän armonne!" sanoi Joycey pehmeimmällä äänellään. "Jos teidän armonne..."

"Tehkää kuten sanoin!" pauhasi hän. "Ulos -- koko joukko!"

Sitten hän sieppasi vihreän vyön pöydältä ja pisti sen hameensa taskuun, astui eteissaliin noiden kahden ison miehen luo ja viittasi heitä seuraamaan häntä toiseen huoneeseen. Kaikki kolme hävisivät.

Me noudatimme viivyttelemättä lady Renardsmeren määräyksiä. Peggiellä oli oma autonsa ja autonkuljettajansa talon takana olevassa autotallissa, ja vähemmässä ajassa kuin meille oli myönnetty olimme pakanneet pukulaatikkomme ja astuimme ulos. Tuota pikaa me olimme autossa ja maantiellä -- tähtien tuikkeessa.

"Mihinkä mennään?" kysyi neiti Hepple, kun autonkuljettaja kääntyi ohjeita saamaan.

"Käske hänen ajaa Lontooseen, Jim", vastasi Peggie. "Asetumme johonkin hotelliin."

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Satuloimisaitaus

Asetuimme muutamaan isoon Northumberland-kadun varrella sijaitsevaan hotelliin. Vaikka silloin jo olikin myöhäinen, ei kukaan meistä halunnut heti paikalla vetäytyä levolle. Kokoonnuimme erääseen nurkkaukseen hämmentyneinä ja ymmällä. Peggie oli syvimmän epätoivon vallassa -- ja minä tiesin, missä hänen ajatuksensa vaelsivat.

"Tietysti kaikki on lopussa lady Renardsmeren ja minun välilläni!" sanoi hän katkaisten äkkiä tuon painostavan hiljaisuuden. "Kun hän kerran ajaa minut talostaan, niin ajaa hän myös minut huomenaamuna talleistaan. Kaikki on lopussa!"

"Peggie kulta, tuo nainen oli suunniltaan tänä iltana", sanoi neiti Hepple. "Ehkä hän oli päihdyksissä, käytöksestä päättäen ainakin. Huomenaamulla --"

"Ei!" huudahti Peggie. "Minä tunnen hänet. Hän ei ole erilainen aamulla. Hän on tullut pähkähulluksi tuon luulon takia että tammalla pitää olla kaulassaan kirottu rubiini! Minä tunnen hänet, uskokaa pois! Hän ei ole hullu -- hän on vain niin täpötäynnä taikauskoa jalokiviin nähden kuin konsanaan nainen voi olla -- aina hän on ollut, niin kauan kuin minä olen hänet tuntenut. Ja tuon vihreän vyön hän huomenna panee Välkehtivän Rubiinin kaulaan, sanokoon kuka hyvänsä vaikka mitä! Ja kun minä en tahdo siihen asiaan sekaantua enkä sitä edistää -- niin kaikki on lopussa. En ole hänen valmentajansa enää. Minä en peräydy enkä salli eläimen pitää tuommoista esinettä, joka on ihmisverestä tahmea. Eikä hän peräydy -- jos Medderfield esimerkiksi ajattelisi samoin kuin minäkin ja kieltäytyisi ratsastamasta, ajaisi hän hänet heti tiehensä ja hankkisi uuden jockeyn -- ellei muita siihen saisi, niin vaikkapa tallirengin. Hän panee Välkehtivän Rubiinin kantamaan tuota hirveätä esinettä, ja siinä tapauksessa..."

"Entä sitten?" kysyi Peyton hetken vaitiolon jälkeen. "Miten käy siinä tapauksessa?"