Part 1

VÄLKEHTIVÄ RUBIINI

Kirj.

J. S. Fletcher

Englanninkielestä suomentanut

Jussi Tervaskanto

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

I. Sekatavarakauppias II. Kiinalainen III. Päivänkoittareni IV. Liitukaivos V. Vanha näyttämökuningatar VI. Kolme outoa miestä VII. Kymmenentuhannen punnan maksuosoitus VIII. Ensimmäinen murha IX. Keskiöinen vieras X. Quartervayne XI. Juna lähtee XII. Toinen murha XIII. Neiti Hepple puuttuu asiaan XIV. Kolmas murha XV. Amerikkalainen matkailija XVI. "Admiral's Folly" XVII. Kädet ylös! XVIII. Kädet esille! XIX. Neljäs murha XX. Park Lanen taloudenhoitaja XXI. Varoitus XXII. Marengo-huvila XXIII. Birmalainen rubiini XXIV. Satuloimisaitaus XXV. Kiinalainen voittaa

ENSIMMÄINEN LUKU

Sekatavarakauppias

Tarpeetonta on kertoa, mistä syystä eräänä kevätaamuna olin päätynyt Portsmouthin Clarence-laiturille, sananmukaisesti muutamia pennyjä taskussani; tärkeämpi kertomuksessani on vain se tosiasia, että olin siellä noin tukalassa asemassa, ilman ketään, jonka puoleen olisin voinut kääntyä pikaista apua saadakseni, ja kerrassaan käsittämättä, mitä lähinnä olisi tehtävä. Olin antanut pari viimeistä kuparikolikkoani päästäkseni tuolle laiturille -- mielessäni epämääräinen ajatus, että sieltä ehkä sattuisin saamaan jotakin kantohommaa, joka tuottaisi shillingin.

Shillingillä voisin lähettää sähkösanoman sille ainoalle tuntemalleni miehelle, joka luultavasti sähköttäisi minulle rahaa -- hän oli viimeinen hätävarani, sillä olin jo pantannut kelloni ja päällystakkini, ja kun joka hetki odotin muuatta rahalähetystä, jota ei tähän mennessä ollut saapunut, olin ollut haluton kirjeellisesti pyytämään sitä, mitä nyt olin niin kiihkeän innokas sähköteitse pyytämään. Joku voisi laivasta tulla laiturille ja antaa shillingin laukkunsa kantamisesta -- minä ottaisin sen hyvin halukkaasti tehdäkseni. Mutta tunnin kuluttua olin yhä työtönnä ja mietin jo lähteä koettamaan onneani rautatien asemalla; silloin, aivan äkkiä, näyttämölle ilmestyi mies, joka suin päin syöksi minut toimintaan ja seikkailuihin.

Mies oli tulossa pilettitoimiston ikkunan luota, josta sai ostaa matkalippuja Rydeen ja Cowesiin ja Southamptoniin, ja kädessä hänellä oli lippu, vaikka hän tuskin itse siitä oli tietoinen. Tämä kookas, tanakkatekoinen mies, oli puettu siniseen sarssipukuun, jonka päällä oli urheilutakin tapainen päällysnuttu, ja katseli minua kuin mikäkin hyvinvoipa tullimies tai ehkä vedonvälittäjä. Niin ainakin minusta tuntui. Mutta olihan mikä oli, tällä hetkellä hänet näytti valtaavan yksi ainoa suuri ajatus. Tehdä jotakin tai päästä jonnekin hirveän kiireesti. Avonaiselle laiturille päästyään hän silmänräpäyksessä tarkasti koko ympäristön, vastapäisen, sumuisen rannikon ja itse vedenkin, aivan kuin olisi etsinyt Ryden laivaa, joka juuri paraillaan puski meitä kohden, ja katseli sitten ensin toisen ja taas toisen olkansa yli aivan kuin olisi joko odottanut tai peljännyt tapaavansa jonkun.

Siinä kiireessään tai kenties hermostuneisuudessaan hän nosti lihavat tylppäpäiset sormensa poskelleen ja huomasi silloin pitelevänsä kädessään matkalippua. Olen aivan varma, että hän siihen hetkeen asti oli peräti unohtanut sen ostaneensa. Mutta nyt hän sen pisti sukkelaan liivintaskuunsa ja löysi silloin jotakin muuta, minkä hän ilmeisesti myöskin oli unohtanut. Taskusta ilmestyessään sormet pitelivät kolmion muotoiseksi kokoon taitettua paperinpalasta. Ja tällöin varmistuin siitä, että mies oli hirveän mielenliikutuksen vallassa, sillä tuijoteltuaan tyrmistyneenä tähän löytöönsä, hän teki kiusaantuneen eleen ja katseli ympärilleen tavalla, josta erehtymättömän selvästi ilmeni, että häneltä oli unohtunut tekemättä jotakin, mikä pitäisi saada viipymättä suoritetuksi. Mutta hädänalainen tilani, jossa kahtena viime päivänä olin ollut, oli teroittanut älyäni ja empimättä astuin hänen luokseen.

"Saanko minä toimittaa sen perille, hyvä herra?" sanoin minä osoittaen paperinpalasta, jota hän sormissaan hypisteli ja käänteli. "Te nähtävästi haluatte sen vietäväksi jollekulle."

Hän säpsähti enemmän kuin olisi luullut mahdolliseksi noin jykevissä, lihakkaissa puitteissa -- ja katsahti minuun tiukasti ja epäilevästi, mutta sittenkin mielestäni melko lailla rauhoittuneena.

"Häh, mitä?" hän huudahti, tarkastaen minua kiireestä kantapäähän. "Tekö -- työn puutteessa?" Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Ulkonainen ihmiseni oli ilmeisesti kunnioitusta herättävä: hyvät vaatteet, hyvät jalkineet ja moitteettoman puhtaat liinavaatteet. Mutta laiva oli rantaan saapumassa, enkä minä siis epäröinyt.

"Olisin iloinen, jos pääsisin tilaisuuteen ansaita muutaman shillingin", vastasin kiireesti. "Joutunut tuuliajolle -- odottamatta -- ymmärrättehän. Minä toimitan kirjelippunne perille -- ja voitte luottaa minuun."

Hän oli nähtävästi tehnyt päätöksensä, sillä sanaakaan sanomatta hän upotti toisen kätensä -- paksuissa sormissa oli pari kolme jykevää timanttisormusta -- housuntaskuunsa, ja veti sen ulos sieltä kultaa täynnänsä. Ja poimittuaan siitä punnan rahan yhtä huolettomasti kuin se olisi ollut shillingi, pisti hän minulle käteen sen ja taitetun paperilipun.

"Kuulkaahan", sanoi hän tuttavallisesti, "tuossa paperissa on nimi -- Holliment. Sen nimiselle miehelle se on tuleva -- Holliment. Menkää sinne jonnekin High- ja Hard-katujen välimaille -- tiedättehän, kysykää Hollimentia -- sekatavarakauppiasta -- ihmiset kyllä neuvovat. Ja antakaa tuo hänelle. Menkää nyt, ja tuossa on punta itsellenne. Laivani! -- Toimitatteko heti asian?"

"Heti paikalla!" sanoin. "Hän saa sen muutaman minuutin kuluttua. Olen teille hyvin kiitollinen."

"Hyvä on!" vastasi hän kummasti irvistäen. "Samat sanat!"

Hän lähti laivaa kohden, ja taakse katsomatta minä kiiruhdin pois tuolta laiturilta, tuntien mieleni keveämmäksi kuin se oli ollut neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Punta! -- kymmenen minuutin kävelystä. Lähdin Highkadulle päin, ja minusta tuntui kuin olisin yhtäkkiä tullut Englannin pankin omistajaksi. Eräästä kadunkulmasta kääntyessäni ja sattumalta katsahtaessani merelle päin, näin höyrylaivan savua tuprutellen poistuvan rannasta -- siellä oli minun mieheni, kiitäen iloisesti vettä pitkin. Minne? -- ja miksi niin kiireesti! -- niin kovassa kiireessä todellakin, että oli unohtanut lähettää sen paperinpalasen, joka nyt oli kädessäni -- mikä lähetys ilmeisesti oli siksi tärkeä, että hän maksoi mitä tahansa sen perille saattamisesta. Nälkä oli teroittanut havaintokykyäni (en ollut syönyt aamiaista, ja edellinen päivä oli myöskin ollut kovin kehno), ja arvasin, että mies tunsi suurta huojennusta päästessään tuosta kirjelipusta ja luopui varsin mielellään punnastaan.

Aloin käydä uteliaaksi tuon taitetun, rypistyneen paperin johdosta. Kuka oli Holliment? Mitä sisälsi tämä ylen tärkeä kirje? Mitä kaikki tämä tarkoitti? Ennenkuin saavuin High-kadulle, oli uteliaisuuteni käynyt ylivoimaiseksi; vedin kirjelipun taskustani ja kääntelin sitä käsissäni pari kolme kertaa. Huomasin silloin, että se oli halpahintaisesta tilikirjasta kiireessä reväisty paperinpala -- kehnoa paperia, mitä oli ensinnä käteen sattunut. Enkä minä tämän kaltaisissa olosuhteissa tuntenut kovinkaan suuria omantunnon vaivoja aukaistessani sen ja katsoessani, mitä siihen ehkä oli kirjoitettu. Tämä seikkailuni tuntui jo jonkun verran salaperäiseltä ja salaperäisyys tietää aina vaaraa; halusin saada edes jossakin määrin tietää, minkälaiseen asiaan olin sekaantunut.

Pysähdyin hetkeksi avoimelle kadulle ja luin sanat, jotka siihen oli kirjoitettu. Kaksi sanaa, paksusti alleviivattuina:

_Lähtö eteen_.

Siinä kaikki. Ei nimeä, ei osoitetta, ei mitään. Olin yhtä viisas kuin ennenkin. Taitoin siis paperinpalasen entiselleen, pistin sen taas taskuuni ja kuljettuani High-kadun poikki tunkeusin sen ja Hardin välisille syrjäkaduille.

Portsmouthissa on kummallisia paikkoja, ja minusta tuntui, että Holliment, kuka hän sitten olikin, asui kaikkein kummallisimmassa osassa. Hän oli ilmeisesti hyvin tunnettu, ja käännyttyäni eri kertoja oikealle ja taas vasemmalle, näin hänen nimensä likaisen valkeilla kirjaimilla maalattuna mustaan nimikilpeen, joka oli huomattavimpia tienviittoja tällä omituisen likaisella kadulla. Tämä nimikilpi oli asetettu matalakattoisen, yksikerroksisen rakennuksen ikkunoiden yläpuolelle, joka näytti puoleksi kaupalta puoleksi vajalta; tästä jatkui toinen, paljon korkeampi, tornin tapainen rakennus, jonka minä arvioin vanhaksi purjeneulomoksi; tämänkin rakennuksen kyljessä oli hänen nimensä, vaikka pienemmillä kirjaimilla ja pienemmässä nimikilvessä.

Matalamman rakennuksen seinässä oli kaksoisovi, joka oli sepposen selällään kadulle, ja kun astuin siitä sisään, näin heti, että Hollimentin sekatavarakauppa käsitti paljon ja hyvin vaihtelevaa tavaraa, sillä en ollut omin silmin vielä milloinkaan ennen nähnyt sellaista romutavaravarastoa, kuin minkä hän oli ympärilleen koonnut; huone oli oikea rikkatunkio, kaikenlaisen töryn kaatopaikka, alkaen aikoinaan koreanvärisistä kokkakuvioista ruostuneisiin rautanauloihin.

Ainoa esine, mikä näytti kaikin puolin uudenaikaiselta, oli vasta maalattu ilmoitustaulu, joka oli ripustettu jonkinlaisen toimistontapaisen luukkuun; se teki tiettäväksi, että siellä otettiin vastaan hiilitilauksia, ja sisälsi hintaluettelon. Mutta sillä hetkellä ei ollut toimistossa ketään eikä tilavan, vajan tapaisen huoneen pimennossa, ja useita minuutteja sain odottaa ja kolkutella ennenkuin ilmestyi pimennosta mies, joka lähestyi minua, lyhyt, lihavahko, salamyhkäinen, paitahihasillaan oleva mies, joka selvästi näytti ihmettelevän, mitä minulla saattoi olla asiaa.

Vedin paperin taskustani.

"Herra Holliment?" kysyin.

"Minä se olen", vastasi mies.

"Eräs herrasmies, jonka tapasin Clarencen laiturilla ja jolla oli kiire joutua laivaan, pyysi minua antamaan tämän teille", jatkoin minä. "Tulin tänne oikopäätä; hän näytti pitävän tärkeänä, että saisitte sen niin pian kuin suinkin."

Pistin kirjelipun hänen likaiseen kouraansa ja silmäilin häntä tarkasti, kun hän jonkun verran kömpelösti sen aukaisi. Voin vakuuttaa, että hän näytti mieheltä, joka tavallisissa oloissa kykeni hallitsemaan kasvojensa ilmeet ja hyvin salaamaan tunteensa, mutta tällä kertaa hän nähtävästi tuli liian voimakkaasti yllätetyksi kyetäkseen mitään salaamaan. Hänen pöhöttynyt naamansa kävi kalmankalpeaksi -- se toi minulle hetkeksi mieleen teurastajan myymäkojuissa olevia vasikanpäitä -- ja kun siihen taas tuli jonkun verran väriä, oli se likaisen harmaata. Hänen kätensä vapisivat aivan silminnähtävästi, ja hän sai huudahduksen tuskin pidätetyksi. Minä en ollut mitään näkevinäni, vaan käännyin poispäin. Mutta samassa tunsin, että hän katseli minua.

"Tunnetteko miehen, joka tämän teille antoi?" kysyi hän hätäisesti.

"En vähääkään", vastasin. "Outo minulle -- ja minä hänelle. Mutta nähkääs, etsin tointa, ja kun näin, että hän halusi tuon paperin viedyksi jonnekin, tarjouduin sitä kuljettamaan."

"Antoiko hän teille mitään?" kysyi hän katsoen minua melkein samanlaisella katseella kuin oli tuo toinenkin mies katsellut.

"Jos teidän on tarpeellista se tietää", vastasin, "niin antoi kyllä. Hän antoi minulle punnan."

Hän ei näyttänyt vähintäkään hämmästyvän. Sen sijaan hän äkkiä meni takkinsa luo, joka riippui seinällä aivan hänen vieressään. Hän rupesi kopeloimaan sitä.

"Kuulkaapas!" sanoi hän. "Minun täytyy lähteä kaupungille -- asialle, tuon takia!" Hän osoitti paperinpalasta, jonka oli puristanut kokoon ja viskannut lattialle. "Minun täytyy viipyä poissa joitakin tunteja -- aivan välttämätöntä. Tehän sanoitte olevanne työtä vailla? Jääkää tänne ja hoitakaa kauppaa siihen asti kun minä palaan -- illalla palaan. Saatte toisen punnan -- eikä työtä ole mitään."

"Mitä täällä on tehtävää?" kysyin. "Pystynkö siihen?"

"Ei ole mitään tekemistä -- olette vain täällä", vastasi hän kiireesti. "Pidätte vain asioita silmällä. Jos joku tulee hakemaan joitakin noista vanhoista tavaroista, antakaa heille, mitä he haluavat, ja kysykää heidän nimiään ja merkitkää muistiin, mitä he ovat ottaneet. Jos joku tilaa hiiliä, niin merkitkää se tuohon kirjaan. Palaan siinä seitsemän, kahdeksan seuduissa, että saatte rahanne."

Vain hetkisen epäröin -- kannattihan toki uudesta punnasta muutaman tunnin ajan noin helppoa työtä tehdä.

"Olkoon menneeksi", sanoin. "Minä olen täällä siihen asti kun te palaatte. Mutta on eräs asia."

"No?" sanoi hän, edeten ovelle päin ilmeisesti hyvin kärsimättömänä. "Mikä on asia?"

"Päivällinen!" sanoin. "Olen sen tarpeessa."

"Ei siitä hätää", hän vastasi. "Muuan mies tuo minun päivälliseni tänne täsmälleen kello yhdeltä -- ottakaa se. Saatte nähdä, että se välttää teille. No, näkemiin sitten iltaan asti."

"Minä hoidan asiat", vakuutin hänelle.

Sen pitemmittä puheitta hän meni ovelle -- mutta ennenkuin astui kadulle kurkisteli varovasti pielien takaa kumpaankin suuntaan; koko hänen esiintymisensä sai minut vakuutetuksi siitä, että hän oli hyvin hermostunut Sitten hän töytäsi tiehensä, ja minäkin katselin ovesta kadulle, nähdäkseni minne hän meni Ulkona ei satanut, mutta hän hiipi nopeasti seinänviertä pitkin, niin kuin olisi ollut aivan rankkasade, ja pää kumarassa, hatun lieret silmille vedettyinä ja koko ryhtinsä sen näköisenä kuin olisi lähtenyt pakoon.

Samassa hän kääntyi yhteen niistä kapeista kujista, joita niillä seuduin on niin paljon, enkä häntä enää nähnyt. Mutta olin nähnyt tarpeeksi asti päästäkseni varmuuteen siitä, että jos oli ollut tuon salaperäisen paperin lähettäjä kovin hermostunut, niin kylläpä oli vastaanottajakin melkein suunniltaan pelästynyt, enkä tiennyt miksi.

Mitä oli sinä aamuna tapahtunut noiden kahden miehen asioissa, joka sai heidät noin suin päin pakenemaan? Jotakin ilmeisesti -- mutta en kaikella järkeilylläni kuitenkaan olisi pystynyt arvaamaan, mitä se oli. Vaan olihan mitä oli, minä ainakin olin romukaupan hoitajana, jossa hommassa minun oli kulutettava koko iltapäivä, ja toinen punta oli toivossa. Ainakin oli näin parempi kuin kuljeskella Portsmouthissa ja miettiä, mitä sitten tekisin, kun ensimmäinen punta oli kulutettu.

Kello oli jo yli kahdentoista, eikä ennen kello yhtä tapahtunut mitään. Istuin pienessä toimistossa ja luin sanomalehteä. Ei kuulunut ostajia; ei tullut ketään. Mutta täsmälleen kello yhdeltä astui huoneeseen mies, joka ilmeisesti oli jonkun läheisen ravintolan viinuri. Hän kantoi tarjotinta, jolla oli vaatteen alla tinalautasten peitossa olevia erilaisia astioita, puolikas paahdettua leipää ja pullo vaahtoavaa olutta. Hänen tarjottimeltaan tuli hyvä tuoksu, ja minä siunasin häntä mielessäni. Hän tuijotti minuun hämmästyneenä, ja minä riensin helpottamaan hänen huolestumistaan.

"Herra Holliment on lähtenyt pois täksi iltapäiväksi", sanoin minä. "Hän on jättänyt kaupan minun hoitooni, ja minun oli määrä saada hänen päivällisensä."

"Hyvä on", vastasi hän ja asetti tarjottimensa läheiselle pöydälle, "ja hyvä on päivällinen, ja toivotan hyvää ruokahalua teille".

"Samat sanat", vastasin kohteliaasti.

Hän irvisteli tuttavallisesti vastaan ja meni matkoihinsa, ja minä olin riuhtaissut sekä vaatteen että tinalautaset tarjottimen päältä ennenkuin hänen jykevien jalkainsa astunta oli lakannut kuulumasta katukäytävältä. Herra Hollimentilla oli ilmeisesti hyvin ilahduttava käsitys kodikkaasta päivällisestä, ajattelin. Siinä oli käristettyä siankinkkua siihen kuuluvine omenakastikkeineen, perunoineen ja vihanneksineen; oli luumupiirakkaa ja munakakkua; oli iso kimpale hyvää juustoa. Ja sitten oli olutta -- koko pullollinen parasta lajia, vaahtokukkuraista. Tunsin itseni aivan uudeksi ihmiseksi, kun olin lopettanut Hollimentin päivällisen. Seikkailuni kävi perältäkin miellyttäväksi. Niin ylellisesti en ollut useaan päivään aterioinut, ja taskussa minulla oli punta ja toinen toivossa. Kykenisin kustantamaan itselleni säädyllisen majapaikan ensi yöksi ja seuraavana päivänä matkustamaan rautateitse Lontoota kohden, sen sijaan että olisin maantietä sinne tallustellut. Kaikki tuntui todellakin sillä hetkellä ruusunhohteiselta, ja kun vielä toimiston pöydältä löysin laatikon, jossa oli aika hyviä sikaareja, sytytin niistä yhden ja valmistauduin vastaanottamaan iltapäivän liiketoimia tyynenä ja hyvillä mielin.

Kun olin saamassa sikaarini poltetuksi, tuli minulle mieleen, että Holliment olisi yhtä hyvin voinut lukita koko liikehuoneustonsa kuin jättää minut tai ketään muutakaan sitä hoitamaan. Kello oli jo yli kahden, eikä yksikään elävä sielu ollut astunut kynnyksen yli siitä lähtien kun Holliment siitä oli mennyt -- paitsi tuota tervetullutta viinuria. Aloin pitkästyä olooni. Ja ajan kuluksi tein kierroksen huoneustossa tutkien sitä itseään ja sen sisältöä.

Matalan, majamaisen rakennuksen romurautakasoineen, köysikierukkoineen hylkytavaraläjineen tarkastin yhdellä silmäyksellä; siinä ei ollut juuri mitään mielenkiintoista. Mutta mielenkiintoisempi oli vieressä oleva suurempi rakennus. Se näytti olevan korkea, pimeän kolkko huone, joka suuresti muistutti kirkontornin sisustaa ja oli melkein yhtä huonosti valaistu En saanut selville, mihin tarkoitukseen se aikoinaan oli rakennettu. Sen lattialla oli vielä enemmän romua, tai ainakin minusta siltä näytti, ja seinät olivat paksunaan pölyä ja lukinverkkoja. Eräästä nurkasta alkoivat kapeat, kehnossa kunnossa olevat portaat, joissa oli sillakkeet ja jotka kiersivät ympäri huoneen ja häipyivät vihdoin holvin korkeimpaan pimentoon. En jaksanut käsittää, mihin täällä rappuja tarvittiin; ei ollut mitään ovia niillä kolmella tai neljällä sillakkeella, jotka näin, eikä näkynyt mitään merkkiä siitä, että olisi milloinkaan ollut välikattoja kivilattian ja tuon korkealla pääni päällä olevan laudoittamattoman katon välillä.

Mutta kun silmäni olivat ehtineet tottua tähän pimeyteen, huomasin, että rappujen yläpäässä, ihan karkeatekoisen seinän ylärajan ja siitä alkavan paanukaton alapuolella, oli ovi tai ainakin joku aukko -- musta luolamainen paikka.

Ja mietin itsekseni, mitä sen takana mahtoi olla ja minne se mahtoi viedä, kun samassa kuulin jonkun tulevan kauppaan ja lattiaan kolkutettuaan huutavan ääneen kaupan omistajaa.

TOINEN LUKU

Kiinalainen

Tämä oli ensimmäinen ostaja, minkä olin nähnyt -- mies, joka halusi jotakin vanhaa rautaa ja jolla oli vähäiset rattaat kadulla, joilla hän aikoi kuljettaa sen pois. Itse hän sitä haki, kun olin kertonut miten asiat olivat, ja huomautettuaan, että nimensä oli Toller ja että herra Holliment hänet hyvin tunsi, vei hän ostoksensa ulos ja meni menojansa. Tämä antoi alkusysäyksen alkoi tulla muitakin ihmisiä. Kaikki näyttivät tuntevan talon tavat ja olivat valmiit mainitsemaan nimensä; sitä eniten kummastelin, mihin he oikeastaan tarvitsivat noita tuollaisia esineitä, joita valitsivat varastosta ja veivät mukanaan. Kukaan ei näyttänyt olevan siitä kummissaan, että Holliment oli poissa; eikä tuntunut kukaan ihmettelevän sitä, että minä häntä edustin. Sain sen käsityksen, että tämä oli omituista kauppaa, mutta iltapäivän kuluessa tein vähin hiilikauppojakin: muuan mies tilasi vaununlastin, toinen halusi neljä tonnia; ennen pimeän tuloa olin ehtinyt merkitä näitä hiilitilauksia pitkän luettelon, joka edusti huomattavaa rahaerää. Niin kului aika puoli viiteen, kun taas astui sisälle tuo ystävällinen viinuri mukanaan uusi tarjotin. Aika tilava teekannu tällä kertaa, kiehuvan kuuma, sen vieressä läkkiastia, jossa oli iso kasa voipiiraita. Tulin uudestaan varmuuteen siitä että Holliment osasi elää mukavasti.

Viinuri vei päivällisastiat mennessään; niitä kootessaan hän ilmoitti minulle tulleensa "Amiraali Hawkesta", joka oli seuraavassa kulmassa, ja kysyi, olisinko ehkä tässä virassa huomennakin, sillä huomenna tarjottiin häränpaistia ja viiniä, ja hän huolehtisi siitä, että saisin runsaan annoksen. Sanoin hänelle, että minun tietääkseni pitäisi Hollimentin jo kohta palata, ja minun väliaikainen toimeni oli silloin päättynyt, mutta, sanoin, jos vielä seuraavana päivänä puolen päivän tienoissa olisin Portsmouthissa, tulisin käymään "Amiraali Hawkessa" ja söisin siellä päivälliseni, jos sinne vain sopi tulla. Hän vastasi, että sopi hyvinkin; kello yhdeltä siellä tarjottiin puolen kruunun ateria, jolloin sai paljon parempaa ruokaa, kuin hotelleista, joissa isoiset ihmiset kävivät.

Sitten hän meni tiehensä kilisevine tarjoittimineen ja astioineen, ja minä join teetä ja söin kuumia piiraita tyytyväisenä elämääni. Ja pian sen jälkeen alkoi hämärtää ja sitten pimetä, ja avonaisista kaupan kaksoisovista näin tulien alkavan loistaa kadun poikitse. Vastapäätä olevien talojen välistä kujaa pitkin, josta pilkisti satama ja kaukainen Gosportin ranta, näin toisten tulien välkehtivän, punaisten, viheriäin ja keltaisten, jotka lankesivat ohikulkevien laivojen raakapuille. En tiedä, miksi noiden valojen näkeminen sai minut toivomaan, että Holliment palaisi ja maksaisi minulle palkkani tästä valvonnasta ja laskisi minut menemään.

Toimistopahasen karkealla pöydällä oli lamppu, ja heti kun olin teeni ja piirakkani nauttinut, sytytin sen -- pimeys alkoi käydä liian kiusoittavaksi. Katuovesta tuleva ilmanveto pani lampun savuamaan. Lähdin sitä sulkemaan. Samassa kulki katua poika huudellen jonkun sanomalehden kello viiden painosta; ostin yhden ja palasin toimistoon, ja koska minulla ei ollut omaa tupakkaa, otin Hollimentin varastosta uuden sikaarin ja istuin kehnoon nojatuoliin lukemaan ja tupakoimaan.

Kului näin tavoin noin kymmenen tai ehkä viisitoista minuuttia -- kun katsahtaessani sattumalta sanomalehden yli likaisiin ikkunaruutuihin päin, näin lasia vastaan puristuneina keltanaamaisen kiinalaisen litistyneen nenän ja vinot silmät.

Tuo inhoittava ja vastenmielinen näky katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin -- niin äkkiä todellakin, että hetkisen epäröin, olinko nähnyt harhanäyn. Mutta samassa riensin kaupasta kadulle ja katsahdin sinnepäin, missä kiinalaisen olisi pitänyt olla. Siellä häntä ei ollut; siellä ei ollut ketään, katu oli siltä kohdalta aivan tyhjä. En nähnyt edes vaatteen vilahdusta sen kujan kulmasta, mihin Holliment oli muutamia tunteja aikaisemmin hävinnyt. En muuta nähnyt kuin heikot, himmeät valot, joita oli tuon likaisen kadun varrella, ja toisia valoja, vihreitä ja punaisia, jotka liukuivat tumman vesikaistaleen pinnalla.

Palasin toimistoon ja sen lampun ystävälliseen seuraan ja tunsin, että sydämeni tykytti tavallista nopeammin. Olin pelästynyt. Eikä ollut ihmekään. Mitä tuo pergamenttinaamainen kiinalainen tahtoi? Miksi hän kurkisti ikkunan ruudun kulmasta sisään sen sijaan että olisi tullut kauppaan? Jo paljas tietoisuus siitä, että oli tarkastelun alaisena, oli ilkeätä, mutta noiden silmien ilme sai minut varmaksi siitä, että niiden omistaja urkki. Miksi? Ketä hän haki? Totta Hollimentia. Toivoin kaikesta sydämestäni, että Holliment tulisi. Eihän ollut sopimukseemme sisältynyt, että minun tuommoisen ilkeänaamaisen itämaalaisen tarkastuksen alaisena piti istua tällaisessa kehnossa, pimeässä luolassa. Ja välittämättä sen enempää mahdollisista ostajista palasin heti katuovelle ja tutkittuani sen sulkemislaitteita panin jykevän teljen paikoilleen. Kolkuttakoon Holliment, kun palasi; sitä ennen ei tarvinnut yhdenkään elävän olennon yrittää tuon likaisen kynnyksen yli.

Sen ikkunan yläpuolella, josta kiinalainen oli kurkistanut, oli kaihdin, ja kun palasin toimistoon, tartuin sen nuoraan vetääkseni sen alas. Koko vehje lähti käteeni vanhuuttaan ja käyttämättömyyttään mädäntyneenä. Mutta olin lujasti päättänyt, etteivät enää mitkään kasvot tulisi kurkistamaan ikkunastani; löydettyäni muutamia nauloja, kiipesin Hollimentin pulpetille ja naulasin kaihtimen ikkunan puitteisiin, estäen siten pimeyden ja vastapäisten talojen valontuikkeet näkymästä. Tämän tehtyäni yritin taas lukea sanomalehteä.