Part 2

Vuotta uutta alkaessa mieli onnen kuvat kutoo. Tulevaiseen tuutiessa aatos kaihoin kauas putoo. Lumilangat kietoo puun, kadun kultaa kimmel kuun. —

Sentään siunaan entishetket, tunnit vainaan, vanhan vuoden. Aukee aavat aarniretket uniin uudet ulvut luoden. Satu vanha, — aika uus', vanha uuden vastaisuus.

III

PEGASUS.

Isäsi, salaisuus, on hedelmöittänyt sinut, Pegasus; äitisi, aika, on sinut maailmaan tuonut, ainut ilo on sinulle annettu palvella ihmistä jokaisena uutena päivänä.

Suuri jumaluus on vihkinyt sinut tehtävääsi, elämän juhlaan, ja mitannut vereesi kiihkon pyrkiä aurinkoon.

Sinun kavioittesi ääntä haluaa kuulla maa, minkä asukkaita painaa rangaistus odottaa vuorokaudesta vuorokauteen onnea, joka ei koskaan saavu.

Sinun nimesi maine, Pegasus, vaeltaa tähdestä tähteen, ja sinua itseäsi kumartavat ja kunnioittavat köyhät runoilijat, jotka ovat sinulle paljosta kiitollisia.

Ainoa, minkä olet perinyt vanhemmiltasi, on ikävä, ja se sinua ohjaa ja kuljettaa, nostaa sinut pois maasta uuteen aurinkokuntaan aivan kuin hengen, jonka aineesta erkanemisen hetki kruunaa.

Isäsi, salaisuus, on hedelmöittänyt sinut Pegasus; äitisi, aika, on sinut maailmaan tuonut, ainut ilo on sinulle annettu palvella ihmistä jokaisena uutena päivänä.

TOTUUS MINUSTA.

Keskellä ihmisten ihminen lienen pientäkin pienempi näin; rytmien tanssihin tuskani vienen — siunaten syntymätäin.

Taivallan otsalla kalpeena vyönä kahlehet kaipauksen, tulevain tuntien sirpaletyönä etsintä tyhjyyden.

Haurahat, huojuvat ilmalinnat kohotan korkeuteen, — mainiot maksaa maailma hinnat nöyrälle narrilleen.

Siipeni nää, ah, liian on heikot pyrkiä päivähän päin; viekkahat ystävät, epäilyn peikot, piinaavat elämätäin.

Varjona vaellan katujen juhlaan seurana äänetön syön. Ainoan onneni oudoille tuhlaan tullessa tuttavan yön.

— — —

Keskellä ihmisten ihminen lienen pientäkin pienempi vain; päivästä päivähän hautahan vienen verevää nuoruuttain.

LUKINVERKKO

Sydän, lemmen lukki kerran sisimpääsi pesi, kutoi hienot verkkorihmat yli ylpeytesi.

Sydän, vangin lailla kannat yhä kahlettasi, ikävöiden illat itket vanhaa vapauttasi.

IHMISEN OSA

Kohtalon lapsena, osana orjuudet, ihminen yksin sa kuljet ja huokailet.

Leipäsi edestä aamusta iltahan niin lyöt sinä vartesi askarin uuvuksiin.

Joskus sa naurat, kun nauraen helpompi on kuunnella kutsua kevään ja nautinnon.

Yksin sa itket, ihminen, ilonas työ; yksin sa kärsit, suojanas lemmetön yö.

Kohtalon lapsena oot sinä keskellä sen maailman touhun, tuskan ja tyhjyyden.

Niin sinä kuljet, ikeenäs itsekkyystaakka, kunniaan himo ja kultaan kuolohon saakka.

KATKELMA

— Synnyt, — kuolet... ihminen, laki Luojan säätää sen.

Tuhlaat suotta hyvyyttä, — parhain pettää ystävä.

Vieras vastaa hymyilyys'; — kaiken päättää iäisyys...

— — —

— Onneasi etsien kuljet suotta ihminen...

— — —

Lemmit, hellin hoitelet, — kaltaistasi syleilet.

Huulten huumaa halajat, — hylkäät, kun sen saavutat...

Aika vastaa kyselyysi — kaiken päättää iäisyys...

— — —

— Onneasi etsien kuljet, köyhä ihminen...

SYDÄN.

Sydän — Kaunis käsite valheen ja totuuden välimailta, hullu suurimmassakin viisaudessaan ja pelkuri rohkeimmassakin uhmassaan.

Ajan nöyrä palkollinen, yhdessä tuokiossa rikkain rikkaimpia, ja jo toisessa itse kerjäläisten kuningas. Vanginvartija ja vangittava, isäntä ja renki.

Sydän — Ylpeän kunnianhimon äiti ja pyhimyksen nimen ulkokullainen kantaja; sairas, joka ottaa lääkkeitä parantuakseen, ja laupeudensisar, joka valvoo ja odottaa tautiin masennetun tervehtymistä.

Henki, jolle jumaluus on antanut pienoisonnen liekehtiä ja palaa, ja tomu, jonka saavutettavissa on ainoa yksi: kuolemisen ja sammumisen iltapäivä.

Sydän — Kaunis käsite valheen ja totuuden välimailta, viisas, jolle hullut pudistavat päitään ja nauravat ja puolihassu, jota viisaat ylentävät arvoasteissa ja kantavat väkijoukkojen nähden käsillään ylenpalttisen ihastuksen hurmiossa.

Sydän — Vain sydän, jolle suuri tuntemattomuus on antanut sydämen nimen.

JOULUKELLOT.

Niinkuin kylmät kuolinkirstut kadun vanhat talot makaa. — Joulukellot kumajavat, helää temppel'urku vakaa.

Lunta vuotaa pilven palteet, lekkuu liekki katulyhdyn. — Minä onnen kerjäläinen, enkeleitten lauluun yhdyn.

Juhlat näen seimen luona, kasvot neitsyen ja isän. — On kuin sydän saanut oisi ilon muruun uuden lisän.

Tunnen tuoksut pyhän myrhan, paina enää vuodet eivät. Siunata jo heitä tahdon, jotka multa onnen veivät.

Joulukellot kumajavat. — Johtuu lapsuusaika mieleen. — Helää hiljaa temppel'urut, takoo tuuli seinän pieleen.

SYDÄMEN HAUDALLA.

Sydän sydämen luokse ikävöi... Sydän sydämen tähden löi ja löi...

Sydän kaipasi kaunista lapsuuttaan, sydän kaipasi ollutta onneaan.

Sydän itki, kun helpompi itkien oli kulkea haudalla nuoruuden

ja kummun kiveä kumartain yhä siunata hetkiä sunnuntain.

Sydän sydämen luokse ikävöi... Sydän sydämen tähden löi ja löi...

* * *

Sydän itsensä uuvutti unehen niin saapuen kentille keväimen

ja aikahan ammoin haudattuun, pihapuistohon alle pihlajapuun,

luo sydämen sen, jota hellimään oli tottunut niinkuin itseään...

Sydän vieläkö mielinyt muuta ois'...! Oli menneet jo harmajat harmit pois,

oli osan kaunista nuoruuttaan sydän saanut sydäntä kuullessaan...

* * *

Ypöyksin haudalla sydämen sydän heräsi unesta, — kaivaten

yhä niinkuin ennenkin lapsuuttaan, yhä niinkuin ennenkin onneaan.

Sydän sydämen luokse ikävöi... Sydän sydämen tähden löi ja löi...

ELEGIA KORKEIMMALLE.

Sinua yksin suo minun kiittää kaikesta tästä: suruista syysajan näin, kauneista kevähän myös. Suo, pyhä kohtalotar, mun langeta jalkojes' juureen, katsella kasvoja Sun, koskea kutreja Sun.

Yksin Sinulle suo sydänsalani lausua julki; vain Sinä tietää voit tuskat ja riemuni mun. Sun, pyhän, käskystä pilvet piirtävät taivahan kantta, tähdet ja kalpea kuu valtasi alla ne on. Ihmiset yksin me täällä kuljemme auringon alla, elämme tahdosta Sun, kuolemme tahdosta Sun.

Vain Sinun neuvosta käymme yhtehen ystävän kanssa, — kärsien, toivoen näin aamut, päivät ja yöt.

Suo, pyhä kohtalotar, minun kiittää vain Sua yksin puolesta sukuni mun, puolesta itseni mun. Suita mun pyytää suo elon tarpehet varttani varten, — tarmoa tahtohon mun, suuruutta sieluhun mun. Lyhyt tää aikani anna murheetkin miehenä kestää, siunaa mun kätteni työt, mieleni miettehet myös.

Sun, pyhän, käskyjä kuulen tahtosi jälkehen käyden siks' kuni muuttua mun sallit Sa mullaksi maan.

RUNO.

Armoitettu yö kantoi sinut käsivarsillaan maailmaan, kääri avuttomuutesi kapaloihin ja soi sinulle elinajaksesi olemisen onnen.

Maa otti vastaan hentoutesi kuin kevät kukintonsa, kuin rannan hiekka kuumehehkuisen auringon, tai niinkuin meri iltaruskon kuparikiiltoisen varjon.

Työ, ihminen, omistamishalussaan sai vallan ylitsesi, vaihtoi sielusi rihkamaan ja ylpeytesi halpahintaiseen rahaan.

Teiden hullut kulkijat myivät sydäntäsi enimmän tarjoaville, päihtyivät verenkäyntisi voimasta ja ikävöivät tyhjyyksien tyhjyyttä, elämää ja onnea, niinkuin narrit.

Maailman rahvas tavoitti sinua ristiinnaulitakseen, typerät lankesivat polvilleen eteesi, rakastuivat sinuun ja syleilivät sinua; rikkaat ottivat sinut riemusaattojensa ylpeydeksi, köyhät itkivät ja säälivät sinua, mutta viisaat vaikenivat suuressa ymmärtäväisyydessään.

Sinä itse vaelsit aurinkokunnasta toiseen ja vaikutit, — sinä runo, jonka yö kantoi.