Part 4

On äidinkielemme kaunis, sen kaiku lempeä on; mihin voisin verrata sitä, ylistää kera kantelon? Jalosyntyinen neitsyt, impi, kuninkaallinen morsian, näen nuorena, miellyttävänä hänen sulonsa puhkeevan — näen nuorena, miellyttävänä hänen surunsa puhkeevan.

Laulakaa lapset, sanoi äiti, ja alkoi itsekin. Ukko kuuli sen ja yhä voimakkaampana kaikui laulun sävel. Äidin kirkas ääni kuului ylinnä muita:

Joka voimakkaan, jalon sanan kukin hältä lahjaksi saa, rukouksena lemmen se riutuu, sodan voittoa kuuluttaa, halut jos sydämemme täyttää, sävel jos surun siinä soi, me hältä soinnun saamme, keventää joka rintaamme voi.

— Kuinka ihanaa, sanoi lukkarinmuori: on kuin koko talo laulaisi.

— Niin onkin, sanoi äiti ja juoksi nauraen "isoon kamariin":

— Ei, ei pysykää siellä sanoi hän: minä laulan täällä. Silloin on todella laulua koko talossa.

Ja jos idänmaat sekä lännen me kuljemme etsien ikiviisautta vanhaa maan äärten kaukaisten, hän houkuttaa ja kiehtoo, me kuulemme häntä vain, näet hän on nuori ja kaunis, hän on niin uhkea ain.

Pajassa vaikeni kaikki äänet. Nyt sinnekin kuului, että "rouva laulatti koululapsia".

Seppä kulki pajastaan kirkon ohi koululle. Hän seisoi lukkarin akkunoiden alla kuunnellen.

— Mutta nyt jäämme tänne, huusi äiti ja kaikki juoksivat "isoon kamariin".

— Niin, sanoi Tine, poika saa ruveta näyttelemään.

Poika oli lapsista vanhin. Hänen äänensä oli kirkas kuin soittorasian ja runoja hän osasi. Kaikki, mitä äiti luki, tarttui hänen korviinsa.

Hän levitteli käsiään ja juoksi.

— Kas poikaa, huusi Tine, kas poikaa!

Poika näytteli Haakonia ja myöskin kavaljeeria Ninon'issa. Hän sekoitti säkeistöt, hän huusi ja kuiskasi. Uuni oli vastanäyttelijänä. Lukkarin vanha uuni seisoi leveämahaisena ja vakavana. Poika lensi sen edessä, vannotti sitä ja lausui runojaan.

— Kas poikaa, kas poikaa, huusi äiti, joka oli pakahtua naurusta tuolillaan.

Ulkona kuului lasten puukenkien kolina. Koulupäivä oli päättynyt. Äiti juoksi ikkunaan katsomaan: Valkealla pihamaalla temmelsivät ja tappelivat lapset:

— Pirun vekaroita, sanoi koulumestari sisääntulossaan ja nakutti otsaansa hiukan käyrällä piipunvarrellaan.

— Oi, oi, sanoi äiti. Ne näyttävät kirpuilta lakanalla.

Kirput olivat hänen lempieläimensä kaikissa vertauksissa — ne olivat kerrassaan hänen lempieläimiään. Jos joku lapsista nosti hartioitaan, sanoi äiti heti paikalla ja pyhällä innostuksella: Sinussa on kirppuja. Ja hän riisui lapsen alastomaksi, tarkasteli hänen ruumistaan, joka vaateparren ja joka laskoksen. Kirppua ei löytynyt. Mutta ajojahti tuotti hänelle huvia.

— Pue vaatteet yllesi taas, sanoi hän, inhoittava eläin on päässyt karkuun.

Mutta jos pieni musta eläin todella löytyi ja hän oli saanut sen kauniiden kynsiensä väliin, katseli hän sitä mielellään kauan ja sanoi:

— Antaa sen mennä.

... Lukkari istuutui suureen nojatuoliinsa ikkunan ääreen. Äiti istuutui häntä vastapäätä, hämärän hiljaa laskeutuessa.

— Laulakaa vähän, sanoi vanhus. Hänelle tuotti suurta iloa, kun "rouva" lauloi.

— Laulakaa se rakkauslaulu, sanoi Tine.

— Tine on rakastunut, nauroi äiti.

"Se rakkauslaulu" oli irlantilainen sävel. Sanat olivat unohtuneet. Äiti yksin osasi ne. Ehkäpä hän oli ne itse sepittänyt. Hän lauloi:

Valo auringon kaunis on, kilo kuun voi sorea olla, kun yössä äänettömässä yli vierivän virran se valuu. Valo auringon kaunis on.

Toki on valo lemmen kaikista kaunein, mi kasvoilla lempivän loistaa, kun äkkiä, tietämättänsä, hän kohtaa armahansa.

Mut kun alas aurinko käy, maan kaiken pimeä kattaa, tuli lemmen myöskin sammuu — ja saapuu yö.

Mut ah, Isän taivaisen pyhä päivä laupias on, se uudelleen yhä nousee. Tuli lemmen, mi kerran sammu, ikipäiviks se sammui pois.

Petä toinen toisiansa ei lapset ihmisten, he toinen toistaan ei hylkää, toist' uhriks tee rakkauden. Tuli sammui lemmen liekin yht’äkkiä vain — ja yö levis maailman ylle.

Valo auringon kaunis on, joka päivä sen soihtu syttyy, kaikk' katsoo kehrää sen. Mut _hän_, joka milloinkaan ikiliekkiä lemmen nähnyt palavan sekä sammuvan ei, hän päivän valtaa ei tunne, ei ymmärrä yön pimeää.

Laulu lakkasi.

— Ihana laulu, sanoi Tine.

— Se on varmaan tosi, sanoi äiti.

Mutta vanha lukkari virkkoi tuoliltaan pimeästä.

— Niin, rakkaus on sellainen, jota ei auta miettiä. Se tulee.

— Ja menee, sanoi äiti.

— Niin, sanoi muori hiljaa nurkastaan.

Oli äänetöntä hetkisen. Sitten sanoi vanhus:

— Niin, rouva kulta — totta se onkin. Se tulee ja menee. Mutta on sellaisiakin, joilta se sulkee oven, koska heillä ei ole kärsivällisyyttä, sen ollessa kotoa poissa... odottaa, kunnes se palaa taas...

Äiti ei vastannut.

Mutta vähän ajan perästä hän lauloi taas — ja silloin olivat hänen kasvonsa ylöspäin kääntyneet ja loistivat kalpeina pimeässä; hänen kasvoihinsa saattoi joskus tulla ilme, joka muistutti ristiinnaulittua —:

Mut Luojan aurinko, ah on laupias, lempee, sen loisto ei lakkaa. Valo rakkauden, joka sammui, se ainiaaks sammui.

- Tine, sanoi hän, ja ääni kaikui äkkiä reippaana: nyt tahtoisin mennä hautuumaalle.

Sinne hän aina meni hämärissä tai illan tullen, mutta silloin olivat aina Tine ja lapset hänen kintereillään.

He pukivat päällysvaatteet ylleen ja kulkivat häikäisevän puhtaan keittiön läpi puutarhaan.

— Hyvää yötä, sanoivat vanhukset. He seisoivat keittiön ovessa.

— Hyvää yötä.

Lumi peitti puutarhan. Puissa oli huurretta. Pakkasessa kimaltelivat lumikiteet.

— Oletteko pitänyt huolta ruusuistanne, sanoi äiti Tinelle.

— Ne ovat peitossa, vastasi Tine.

He avasivat veräjän ja tulivat kirkkomaalle.

Kaikki oli aivan äänetöntä. Mustia ja valkeita ristejä kohosi valkealla lumella. Nimiä ei näkynyt pimeässä.

— Täällä lepää hyvässä turvassa, sanoi äiti.

Teitä oli luotu lumeen. Ristit näyttivät hautojen paikat. Lumen keskestä kohosi kirkko valkoisena ja suurena.

He jatkoivat kävelemistään kirkkomaan ympäri.

Äiti ja Tine kulkivat edellä, lapset tallustelivat jäljestä lumessa.

Tähdet vain tuikkivat heidän yllään.

Tine ja äiti puhuivat niistä, jotka olivat kuolleet viime vuoden kuluessa ja jotka nyt lepäsivät haudoissaan. He puhuivat pitäjänvoudin pojasta.

— Niin, hän oli saattanut monen onnettomuuteen, sanoi Tine.

— Niin sanotaan.

— Ja Herra tietää, mitä hurmaavaa he hänessä huomasivat.

— Mitäkö huomasivat?

Äiti puhui:

— Mehiläiset, Tine, huomaavat, missä kukissa on hunajaa.

— Ehkäpä.

— Hänessä oli kai lemmenhuumaa, sanoi äiti, ja hän oli hetken vaiti. Sitten sanoi hän kuin itsekseen: Eikä muuta.

He kävelivät yhä. Pysyttekö perässä lapset? kysyi äiti.

Mutta Tinelle hän sanoi, ja kasvot olivat käännetyt ylöspäin tähtiä kohden, joille hän oli antanut monta nimeä.

— Tine, elämässä on vain kaksi suurta tapausta — rakkaus ja kuolema.

He saapuivat suurelle portille. Tine nosti salvan.

— Nyt kotiin, sanoi äiti.

He menivät kotiin, lapset äidin vieressä. Oli aivan äänetöntä, ja kaikkien asumusten ovet olivat lukitut. Ihmisiä he eivät nähneet ja koirat tunsivat heidät.

Tämä oli äidin raskaita päiviä.

Heidän kotiin tultuaan, ei kynttilöitä sytytetty, eikä äiti puhunut mitään. Hän istuutui vanhan klaveerin ääreen. Koskettimet loistivat valkeina pimeässä, ja hän lauloi:

On koittava aika, kun mielin ankein elon tiedämme arvon. On koittava aika, kuin kaiken kalliin me menetämme.

Isä avasi ovensa, ja lapset näkivät hänen pitkän varjonsa.

On koittava aika, kun aatokset kulkee kuin kuolinsaatto. On koittava aika, kun kaipuukin uupuin unehen vaipuu.

Isä ei liikahtanut. Mustassa pimeydessä hän näytti seisovan kuin musta pylväs.

On koittava aika, kun muistotkin muuttuu pelkäksi pilkaks. On koittava aika, elo meillä kun ehtyy — kun kuolohon käymme.

Isä sulki oven.

Ääni sai äidin vavahtamaan.

— Kuka siellä oli, kysyi hän.

— Isä, vastasi vanhin poika nurkastaan:

— Äiti, laula se, jota emme ymmärrä.

Mutta äiti sulki klaveerin.

Pitkään aikaan ei sitä enää avattu.

* * * * *

Mutta saattoi tulla aikoja, jolloin äiti luki. Kirjakaapin ovea avattiin yhtämittaa. Äiti otti sieltä kaikenlaisia kirjoja. Renki ajoi Sönderborgiin ja renki toi kirjoja.

Äiti istui aina samalla paikalla, akkunan vieressä ”omassa tuolissaan” liikkumattomana. Kirja oli ompelulippaalla, äiti nojasi päänsä käsiinsä. Lasten puhetta hän ei kuullut, taloudesta hän ei välittänyt. Hän vain luki kirjan toisensa jälkeen.

Isä tuli sisään:

— Etkö lähde ulos, sanoi hän.

— Minähän luen.

— Etkö menisi koululle?

— Näethän, että luen.

Hän jatkoi lukemistaan ja käsi käänsi lehtiä. Kului tunti. Kului tunteja. Lapset hiipivät huoneissa.

Mutta joskus pani äiti avatun kirjan polvilleen ja kädet puristettuina lujasti ristiin tuijotti hän eteensä — mykkänä, sitten hän taas luki.

Hän otti kirjoja isän hyllyltä. Hän luki luonnontiedettä ja dogmatiikkaa. Hän luki lukemistaan.

Isä kulki huoneen läpi:

— Etkö ollenkaan aio mennä ulos?

— Huomenna.

— Niin sanot joka päivä.

— Mutta, minähän luen.

Hän luki kuin juoppo, joka päihtyy päihtymistään, ja joka pitkittää humalaansa eikä tahdo herätä.

Tine tuli hämärissä.

— Mitä olette toimittanut? kysyi hän.

— Olen lukenut.

— Mitä?

— En tiedä.

Mutta äkkiä saattoi hän puhjeta valituksiin, pitkään ja katkerasti syyttäen lukemiaan kirjoja, jotka eivät sammuttaneet hänen janoaan: Mistä ne kirjoittavat? sanoi hän, ja valkean ääressä, jossa he istuivat, pani hän valkoiset kätensä, joita tulen hehku punersi, ristiin polviensa ympäri: ne kirjoittivat kauniita ja typeriä sanoja asioista, jotka me kaikki muutenkin tiedämme ja joita olemme tottuneet ajattelemaan... muusta ne eivät kirjoita.

— Kaikkihan kirjoittavat rakkaudesta, sanoi Tine. Äiti nauroi.

— Sitäpä ne eivät teekään.

— Tottakai.

— Ei, siinä ne juuri väärentävät elämän ja vievät meiltä rohkeuden katsoa totuutta suoraan silmiin.

— Mitä totuutta?

— Totuutta.

Hän vaikeni hetkiseksi. Vanhin poika makasi hänen jalkojensa juuressa ja katseli hänen ihania kasvojaan:

— Minä _tunnen_ sen, sanoi hän, mutta nuo — runoilijat — (ja hän lausui sanan ylpeällä ivalla) niilläkö olisi rohkeutta sanoa se...

- Etsin, olisiko maailmassa ollut yhtäkään, joka olisi uskaltanut sitä sanoa.

— He kirjoittavat elämäkertoja, joita itsekin voisimme tekaista, he sepittävät runoja, joita me itse osaisimme klaveerin ääressä laulaa ... Mutta totuutta he eivät sano ... Niin, kirjansitojat ovat ainoat, jotka tuntevat heidät. Ovathan he olleet runoniekkojen kanssa tekemisissä Aatamin ajoista asti ja ovat oppineet kultaamaan heidän vaiheittensa selät... Niinpä kai, jatkoi hän puhettaan ja hymyili hiukan: Kirjakauppiaatkin taitavat olla niiden perillä — he hymyilevät aina niin ystävällisesti, kun myyvät kirjoja, ikäänkuin tahtoisivat sanoa: Kas, kun et ole jo viisastunut... mutta ole hyvä — ja osta vain uusi valhe... Hän jäi istumaan kädet ristissä, ja äkkiä puhui hän aivan rauhallisesti:

— Minua vain ihmetyttää, että kaikki ovat niin tyhmiä, ettei ole yhtäkään niin viisasta, että antaisi kivittää itseään ilmaistuaan totuuden.

Minkä totuuden? sanoi Tine, joka äidin lukupuuskan kestäessä oli käynyt aivan toivottomaksi.

Äiti istui hetken vaiti:

— Oi, sanoi hän, pitäjänvoudin poika tunsi sen. Mutta hän ei osannut edes tavata ja oli niin veltto, ettei hänestä ollut runoilijaksi.

Tine, joka ei mitään ymmärtänyt, sanoi johtaakseen puheen toisaalle:

— Niin, muuhun hän ei kelvannut, kuin saattamaan ihmisiä onnettomuuteen...

— Hän ei saattanut heitä onnettomuuteen, sanoi äiti, hän rakasti ja lakkasi rakastamasta — — — kun se oli ohi...

— Kun se oli ohi?

— Niin — _himo_...

— Sillä siinä on salaisuus: muuta ei ole kuin vietti, ja se yksinään on herra ja mestari.

— Hinro karjuu tyhjää taivasta kohden — se yksin.

— Mutta, ja äiti teki liikkeen kädellään: ei puhuta tästä enää... minkä vuoksi _minä_ sanoisin totuuden?

— Luuletteko, että on lumituisku tulossa, kysyi hän.

Hänen kasvojaan valaisi tulen punainen hehku...

Sitten hän nousi. Hänen askeleitaan tuskin kuului lattialla.

Kauan kaikui hiljainen alkusoitto, sitten hän lauloi.

Lepo vainaille anna, lepo vainaille anna — elämään älä muistoja konsana kutsu, sydämelleni kuolleelle ah lepo anna, levon, lohdun kuolema yksin antaa. sydämelleni kuolleelle ah, lepo anna.

Kevätaamuin ennen, kun syreenit tuoksui, kun paahteessa päivän oven tempasit auki ja kuiskasit riemusta säteillen: "Suo vielä päivä, elämään viel' yksi suo ainoa päivä."

Me iltoina tyyninä, hiljaisina esikaupungin puiden siimeksessä kävelimme riemuiten, äänettöminä. Unelmoiden ja vuoroin kyynelöiden.

Sydämelleni kuolleelle suo lepo, rauha, älä unta sen häiritse. Levon, lohdun kuolema yksin antaa. Elämään älä muistoja konsana kutsu, älä häiritse kuolleen syämeni unta. — — —

Päivät pitenevät, ja äidin ompelupöydällä oli lumipisaroita lasissa. Tine löysi niitä yhtämittaa lumen alta. Hän tiesi, paikat missä ne kasvoivat ja hän kaivoi kaivamistaan kunnes löysi niitä.

Lumipisarat kasvoivat aivan seinän vierustalla, Tine oli polvillaan maassa ja kaivoi näppärillä käsillään, kunnes ne tulivat punaisiksi.

— Katsokaa, katsokaa, huusi hän, löytäessään hentoja vihreitä taimia.

— Kuinka kaunista, sanoi äiti, katsellessaan ikkunasta.

— Mutta on niin kylmä vielä, lisäsi hän ja sulki ikkunan.

Koko talo tuli täyteen lumipisaroita. Palvelustytölläkin oli täysi lasi ikkunassaan. (Siinä oli ristikko edessä; palvelustytöt asuivat kuin vankilassa, mutta miehet pääsivät sisään oven kautta) ja kerran juoksi äiti ulos ja pani kukkavihkon rengin vanhaan hattuun.

Hän tuli aina hiipien, kuin olisi pelännyt häiritsevänsä karjan ruuan märehtimistä. Äiti istui ikkunansa ääressä. Äkkiä hän hyppäsi pystyyn ja juoksi ulos.

— Pannaanpas Jens rengin hattuun lumipisaroita.

Pihan poikki, ulkohuonerakennusten luo.

Jens renki ihan pelästyi. Mutta äiti tempaisi hatun hänen päästään ja pisti lumipisarat nauhan taakse.

Jens-renki jäi seisomaan hattu kädessään.

Sitten alkoi hän nauraa hohottaa kauan, suu ammollaan.

Mutta äiti juoksi sisään taas ja sanoi Tinelle:

— Hyi, miten ilkeä oli koskea hänen hattuunsa.

Kevät teki tuloaan. Pääskyset palasivat ja sinivuokot puhkesivat lehdossa rouvan huvimajan takana.

Äidin mielihuveja oli niityillä kahlaaminen. Jäitä uiskenteli siellä vielä särkyneinä kappaleina.

Hameenhelmat nostettuina seisoi äiti jäälautoilla.

— Tine, Tine, se särkyy...

Tine seisoi keskellä liejua, hameet nostettuina polvien yli odottaen pahinta.

Äiti lensi lautalta lautalle.

Loiskis — siinä makasi vanhin poika, pitkällään märällä niityllä.

— Kas, siinä on poika.

Äiti katseli näkyä hetkisen. Pojan lyhyeksi leikattu pää oli ainoa, mikä näkyi vedestä:

Herra Jumala, aivan kuin hylje!

Äiti nauroi niin että lautta heilui.

Tine, Tine, vedä poika ylös, ennenkuin Fritz huomaa hänet.

Tine tarttui poikaan niin lujasti että tämä kirkui.

Äiti hyppeli lautalta lautalle ja heilutti käsiään kuin lentoon lähtevä lintu.

Miehet ja karjakko tulivat katsomaan. Jens nauroi niin että piippu putosi suusta.

Mutta isäntärenki sanoi, että rouva totta totisesti juoksee yhtä taitavasti kuin renkaiden läpi syöksyjät.

Isäntärenki oli usein käynyt Flensborgissa ja nähnyt sirkusnaisia.

— Niin, totta se on, sanoi hän ja levitteli sormiaan housuntaskuissa.

Mutta Jens-rengillä oli omat mielipiteensä. Hänestä rouvan sääret olivat hoikat kuin vuohen.

Äiti juoksi jäälautoilla hämäriin asti.

Sitten hän ja Tine istuutuivat penkille tienviereen. Sen takana kasvoi poppeleita.

— Miten hehkuvana aurinko laskee, sanoi äiti.

— Tulee myrsky, sanoi Tine.

Äiti katseli kauan hiljaa huojuvia poppeleita; ne kuvastuivat siinä suorina taivasta vastaan.

Sitten sanoi hän hiljemmin.

— Ovatkohan pinjat hyvinkin toisen näköisiä. He nousivat molemmat. Portailla tapasivat he isän.

— Oletpa sinä punaposkinen, sanoi hän, sillä äidin kasvot hehkuivat vielä.

— Tottakai, sanoi äiti huoaten, olen juossut aina sepän luota saakka.

Kaikissa huoneissa oli pimeä, ovet niiden välillä olivat auki. — Istukaa tänne, Tine, sanoi äiti, ja Tine istuutui hänen jalkojensa juurelle nojaten päänsä klaveerin tuolia vastaan.

Äidin sormet kiitivät koskettimilla.

— On kummallista, mutta on kuin en voisi kestää iloa kuin tunnin kerrallaan.

Vähitellen taukosivat alkujuoksutukset, ja äiti lauloi:

Joka lapsi, mi tänne syntyy, hän syntyy vain kurjuuteen. Joka lehti, mi puuhun puhkee, se puhkee vain kuihtuakseen.

Joka kerta kun rakkaus huumaa olemuksemme, tuskaa se tuo. Heti kun sana lemmen syntyi ei enää se hehkua luo.

Kudos onnen, min kätemme kutoi, kudottaissa se murtui jo. Joka kerta suudeltaessa toist' tarkoitti suutelo.

— Se laulu on niin surullinen, sanoi Tine. Äiti oli hetken vaiti, sitten hän sanoi:

— Tiedättekö, mitä toivoisin, Tine?

— Että voisin kirjoittaa laulun, joka olisi yhtä surullinen kuin elämä.

Hän vaikeni taas; valkoiset kädet loistivat koskettimilla:

— Mutta on viisaasti harkittu, ettei onnesta ole monikkoa.

— Ihmeellistä se onkin.

Äiti istui pää käsien nojassa.

— Ei, sanoi hän, sillä ei ole kuin yksi onni. Isä kulki hämärissä huoneen läpi kuin varjo.

— Ettekö tahdo valoa? sanoi hän.

— Nyt sytytämme, vastasi äiti.

Ja Tine sytytti lamput.

— Nyt pannaan pasianssia, sanoi äiti ja unohtui korttiensa ääreen tuntimääriksi.

— Korteista löytyy aina "onnen prinssi" sanoi hän. Tine katseli, kunnes hänen silmänsä painuivat umpeen väsymyksestä.

Viereisestä huoneesta kuuluivat lakkaamatta isän askeleet, edes takaisin, edes takaisin.

* * * * *

Kevät tuli.

Kylminä ja kirkkaina iltoina harhailivat äiti ja Tine niityillä, joissa hento ruoho kasvoi, mäillä ja kukkuloilla, mistä oli laaja näköala.

Siellä oli hänen lempipaikkansa.

Ilma oli vielä kylmä ja puri poskiin, auringon laskiessa kalpenevaan ruskoon. Hän seisoi nostettu käsi silmiä varjostaen, suorana taivasta vastaan kuin tähystäen kevään tuloa.

Mutta päivät kävivät leudommiksi, ja kotona olivat kaikki maljat täynnä tuoksuavia orvokkeja. Ja vihannestarhassa puhkesi hentoja lehtiä karviaismarjapensaiden pitkiin riveihin.

Pellot tulivat loistavan mustiksi, multa lepäsi hedelmällisenä ja kostean kiiltävänä — äiti saattoi iltasin kulkiessaan polkuja pitkin pysähdyttää Tinen ja lapset.

— Katsokaa, sanoi hän, katsokaa, kuinka maa hengittää.

Kevättouko versoi, mutta rukiin laiho kasvoi ylpeänä ja suorana ja täytti illan nuoren vihreän vahvalla tuoksulla.

Puihinkin tuli lehtiä, ja kaikki silmut puhkesivat, mutta ilma kävi kylläiseksi ja raskaaksi; ja elävän maan povesta nousi höyry kohden taivaan sineä, joka pimeni ja tummeni.

Äidissä oli vaeltamistauti.

Hän käveli kävelemistään.

Äkkiä saattoi hän pysähtyä.

— Tine, sanoi hän, on kuin maa huokaisi.

Puutarhassa puhkesivat liljat, korkeina ja solakkoina ne seisoivat ja niiden makea hengähdys täytti hämärtyvän yön.

Lammikosta nousi höyry mullan tuoksusta kylläisenä, kuin maan henkäysten kuuma virta. Kiiltävät ruusuköynnökset kiertyivät pitkin valkean huvimajan seiniä, ja lehdet puhkesivat levittäen aisteja huumaavan tuoksunsa.

Ja kaikkialla, joka katolla lensivät valkeat kyyhkyset parittain, ja poppeleissa ja pensaissa kutsuivat linnut toisiaan.

— Mennään eteenpäin, sanoi äiti.

Hän ja Tine kulkivat kirkon takaa lehdon läpi — sitä kutsuttiin paratiisiksi — ja sieltä kukkulalle.

Äiti poimi vaieten kasteisia kukkia.

Kaikki oli jo viheriäistä, ja pelloista, lehdoista ja kaikista soista kumpuili usva pimenevää taivasta kohti.

Taloja ja asumuksia näkyi heidän jalkojensa juuressa ja valkea kirkko, jonka ääriviivat näyttivät kadonneen maasta lähtevän höyryn raskaaseen kosteuteen.

Äiti katseli kaartuvaa taivasta ja sanoi:

— Tine, tähdet eivät tahdo tätä katsella.

He kulkivat takaisin lehdon läpi.

— Ilma on niin raskas, sanoi äiti.

— Se johtuu seljapensaista, sanoi Tine.

— Mennään kirkkomaalle, sanoi äiti.

He avasivat veräjän ja menivät sinne.

Kaikki lehdet olivat puhjenneet pensaihin ja pensaiden puksipuu loisti. Oli kuin kukkien tuoksu olisi tiivistynyt valkeiden muurien sisäpuolella. Siellä täällä seisoivat ristit mykkinä.

Äiti pysähtyi ristejä katselemaan. Ja keskellä kevätkylläistä ilmaa seisoi hän lukien ristien nimiä ja kirjoituksia:

"_Tapahtukoon minulle tahtosi mukaan._"

Ja hän kulki eteenpäin.

"_Rakkaus on lain täyttymys._"

Hän kulki käytävää pitkin ja taivutti liljat syrjään kuin ei olisi niiden tuoksua kestänyt.

— Nyt on pitäjän voudin pojan hauta laitettu kuntoon, sanoi Tine.

— Niin on, sanoi äiti.

Hän kumartui alaspäin ja varovaisesti asetti kukkakimppunsa tuoreelle hautakummulle:

— Se on niiltä, joille hän toi onnea ja joiden täytyi itkeä, sanoi hän.

— Kiitokseksiko? kysyi Tine.

Äiti ei vastannut.

Jäykästi tuijottaen jäi hän vaieten seisomaan hautakummun viereen.

Yölepakko lensi ohi ja äiti vavahti.

— Tule, sanoi hän. Ja ulos tultuaan tarttui hän taas päähänsä:

— Oi, Tine — elävätkö kuolleet? sanoi hän ja koetti hymyillä.

Alhaalta mäenrinteeltä muurin takaa kuului kuiskauksia ja levottomuutta.

— Kas vain, sanoi Tine, ei muuta kuin miehet tyttöineen.

Äiti tuli kotiin, pihan läpi kamariinsa.

Oli puolipimeätä ja kaikki ovet selällään.

— Maren, Maren! huusi hän talon läpi.

Kukaan ei vastannut.

Leppäkertut vain sirkuttivat pesutuvassa ja uunin luona. Äiti avasi pesutuvan ovea.

— Maren, Maren! huusi hän pihalle päin.

Hän näki vain kaksi varjoa, jotka pakenivat lammikkoa kohden.

Hän sulki oven ja kulki hiljaa sisään. Ruuduista lankeavassa valossa näyttivät hänen kasvonsa kalpeilta.

Hän istuutui tuoliinsa ja kädet ristissä tuijotti hän tyhjään huoneeseen.

Isä avasi oven:

— Eikö täällä ole ketään, sanoi hän.

Puolipimeässä vastasi äiti hiljaa:

— Minä.

Ja isä sanoi:

— En nähnyt sinua.

Hän alkoi kävellä edes takaisin lattialla ja sanoi:

— Kysyin äskenkin, mutta kukaan ei ollut kotona.

— Ei, sanoi äiti.

— Mutta missä he ovat — mitä he kaikki tekevät?

Hiukan värähtelevällä äänellä vastasi äiti:

— Nyt on kevät, Fritz.

Isä käveli taas.

— Etkö voi sanoa, että heidän on pysyttävä kotona, sanoi hän.

— Koko talo on tyhjänä iltasin. Se ei sovi.

Äiti ei liikkunut, mutta nojaten niskansa seinään, sanoi hän katsoen suoraan eteensä:

— Maaemo on itse ruvennut lapsiaan opettamaan.

Isä pysähtyi huoneen nurkkaan ja istuutui.

Kauan hän istui vaiti.

Sitten hän sanoi:

— Kuinka kauas oletkaan etääntynyt —

Äiti ei vastannut. Mutta hetken kuluttua hän sanoi.

— Fritz, luonto on aina vahvin, ja maaemo itse kutsuu heitä.

— Niin, Fritz; ja hän puhui kiihkeämmin:

— Mitä enemmän minä mietin, sitä selvempänä näen, että vallitsee yksi ainoa laki, elämän jatkumisen laki.

Hän vaikeni taas hetkeksi ja sanoi sitten hitaammin:

— Se on minun uskoni.

— Jatkuminen, mitä päämäärää kohti:

— Päämäärää? Päämääränä on että taas uutta elämää synnytetään.

— Ja minkä vuoksi?

Äiti katseli tyhjään avaruuteen:

— En tiedä, sanoi hän:

— Onhan biljoonia tähtiä. Ja niilläkin kai on tarkoituksensa.

Hän vaikeni taas.

Sitten sanoi hän:

— Fritz, minkävuoksi ihmiset ovat niin turhamaisia?

— Emmekö ole halvimmat palvelijat suuressa talossa, jonka vartijain kasvojen eteen emme milloinkaan joudu?

— Meidän täytyy salata kyyneleemme.

— Me kärsimme ja — tuotamme kärsimystä.

— Muuta emme tiedä ...

Isä nousi pystyyn mieli kuohuksissa:

— Ja koko elämäsi todistaa omia sanojasi vastaan; etkö luule minun tietävän, että elämäsi on kauttaaltaan uhrausta?

Äiti ei vastannut heti, sitten sanoi hän äärettömän hellästi:

— Fritz, kun kerran on tajunnut elämän tyhjyyden, niin se on täytettävä jollakin... yhdentekevä millä.

— Onko uhrauskin yhdentekevää?

— On — täydellisesti.

Isä ei vastannut.

Hänen vaeltava varjonsa näytti häipyvän pimeyteen.

— Tai — hän puhui rauhallisesti kuin se, joka tekee viimeisen kysymyksensä — tekeekö nyt sitten minun uhraavaisuuteni _oikeastaan_ sinun elämäsi rikkaammaksi?