Part 2

Äiti kertoi kihlausajastaan.

Hän oli tullut maaseudulta, mitään ei hän ymmärtänyt eikä ketään tuntenut ja vieras hän oli hänen ylhäisyytensä vanhassa talossa.

Kaikki oli uutta ja pelottavaa, uunit ja seinäpaperit huoneissa; toisen kerroksen salissa oli Oehlenschlägerin kuva.

Siellä oli vasta elämää, kynttilät säteilivät alinomaa ruunuista, anoppi kulki mustassa sametissa, ja vanha sukuvaakuna oli kirjailtu joka tyynylle, pöydillä oli hopeakannuja, seinillä tauluja kuin taidekokoelmassa.

Äiti liikkui siellä arkana.

Mutta kihlajaisissa, kun maljoja juotiin ja Hänen Ylhäisyytensä itse oli sepittänyt juhlarunon, silloin hiipi äiti alas portaille, niille, jotka johtivat Oehlenschlägerin luo ja sinne hän istuutui itkemään; kasvot käsissään hän itki itkemistään.

Palvelija huomasi hänet siellä.

— Ei, ei, en voi tulla sisään, sanoi äiti.

— Päästäkää minut kotiin — päästäkää minut kotiin.

Ja hän itki kuin olisi henki ollut menossa.

— Herra Jumala, kuinka minä ulvoin, sanoi äiti Tinelle.

Kirjeet helmassa hän jatkoi kertomustaan nuoruudestaan ja menneistä päivistä.

— Mutta hauska oli luistella, sanoi hän äkkiä.

Sitten hän juoksi ulos leivoksia katsomaan. Nyt ne varmaan olivat valmiit. Tai piti hänen äkkiä panna laakerinlehtiä sianlihalle.

— Sillä kaikkea täytyy, sanoi hän ja alkoi juosta paikasta toiseen. Sillä välin piti Tine huolen joka asiasta — —

Ajat lapsuuden — paennut olen luoksenne jälleen kenties siten tuskani lieventyis. Lue kenkään ei kyyneliä, jotk' kernaasti vuodattaisi mun silmäni kuivat. Te lapsuudenpäivät, ah, lapsuudenmuistot, sydäntuskaani lieventäkää.

Ah, äiti, mi kärsit itse kuin kukka hento, mi äkkiä taittuu, ah, äiti, mi itse lemmit, jää luokseni nyt, suru sydäntäni kun jäytää.

Etähälle käy ihmisen tie, kovat askeleens' olkoot — Ah, lapsuudenmuistot, kera riemunne tulkaa ja lieventäkää — edes tuokioksi — sydänsuruni kaikki. Ah, lapsuudenmuistot, anon hartaasti teiltä: sydäntuskani lieventäkää.

Mutta äidin suurin päivä oli jouluaaton edellinen päivä.

Sillä se oli köyhien päivä.

Aamusta alkaen — tämä oli varmasti vuoden ainoa päivä, jolloin hän nousi näin varhain — pani äiti riisiryynejä pusseihin, kahvipapuja ja sokeria paperitötteröihin.

Vaaka oli pöydällä ja Tine punnitsi.

Vääryyttä ei saanut tehdä kenellekään, ja yhtä paljon oli pantava joka pussiin.

Mutta äiti lisäsi annoksia, eivätkä ne koskaan tulleet kyllin suuriksi:

— Herra Jumala, sanoi hän, onhan joulu vain kerran vuodessa.

Kun kaikki pussit olivat täytetyt, ei talossa ollut enää sokeria eikä kahvipapua.

— Sillä me panimme omiamme, sanoi äiti, kun muuten ei riittänyt.

Iltapäivällä tulla köpittivät mökkiläiseukot. Ikäänkuin hiipimällä he tulivat taloon. Puukengät jätettiin riviin eteiseen ja eukot tulivat sisään sukkasillaan, sanomatta sanaakaan, saivat vain lahjansa, antoivat veltosti kättä ja sanoivat:

— Kiitos.

Mutta äiti oli toimessaan ja uteli mitä miltäkin puuttui.

Lastenkamarissa ei ollut montakaan tarpeetonta riepua mökkiläiseukkojen lähdettyä.

— Tine kulta, sanoi äiti: kai me jostain itsekin saamme mitä puuttuu.

Hän vaipui nojatuoliin, pyysi avaamaan kaikki ikkunat, pirskoittamaan hajuvettä huoneisiin.

— Sillä nähkääs, lapsi kullat, sanoi hän: puhtaimmassakin on vihreän suovan haju.

Isä käski palvelustytön pyyhkiä kaikki lukot.

Vanhemmat moittivat toisiaan lempeästi. Isä väitti äidin nyt lahjoittaneen pois viimeisen omaisuutensa. Mutta äiti ei jäänyt vastausta vaille:

— Fritz kulta, sinä et ainakaan saisi mitään sanoa.

Eikä hän saanutkaan. Sillä omaisuutensa jakamisesta oli isä kuuluisa: kaikki seudun kulkurit leikkasivat haavan ikeniinsä, ennenkuin menivät apua pyytämään, jotta voisivat sylkeä verta ja kertoa isälle, että heissä oli rintatauti.

— Fritz kulta, sanoi äiti, muistan mainiosti sinun antaneen Jens rengille silkkiset alushousut.

Äidillä ei ollut sitä vaatepartta, jota ei myöhemmin nähty jonkun mökkiläiseukon yllä.

... Seuraavana päivänä katettiin joulupöydät. Vaivaloista se oli, ja äidiltä meni siihen paljon aikaa, sillä jokaisen piti saada yhtä paljon. Koko päivän kulki äiti mitaten pöytiä silmillään; jos jollakin pöydällä oli liian vähän, varasti hän siihen lisää toiselta.

* * * * *

Joulukuusen kynttilät sytytettiin. Tine seisoi tikapuilla sytyttämässä. Hopeata, hopeata oli kaikki ja valkeita kynttilöitä. Äiti käveli kuusen ympärillä.

— Tuossa on vielä yksi, sanoi hän ja osoitti sytyttämätöntä kynttilää.

Hänen mielestään ei kuusessa milloinkaan ollut kylliksi kynttilöitä, ja hän asetteli niitä liiankin tiheästi oksille.

— Mutta kohta syttyy koko puu, sanoi Tine tikapuiltaan.

— Ei, ei, tuossa on vielä yksi.

Kerran he olivatkin sytyttäneet puun palamaan.

Yht’äkkiä se leimahti ilmi liekkiin. Kaikki hopea syttyi palamaan ja kärventyi. Äiti katseli sitä, kasvot liekkien punertamina.

— Ihanaa, ihanaa, sanoi hän.

Samassa syttyivät oksat.

— Tästä tulee tulipalo, huusi äiti.

— Niin tuleekin, sanoi Tine, juoksi eteiseen ja toi sieltä kaksi villavaippaa, jotka hän heitti palavan puun yli.

Mutta äiti asetti useampia kynttilänjalkoja pöydille, ja lapset saivat tanssia mustuneen puun ympärillä.

— Stella, sanoi isä, miten voitkin olla niin varomaton.

Äidin silmiin tuli äkkiä loiste.

— Fritz, sanoi hän, ja nosti päätään kuin olisi hän vielä nähnyt ihanan, leimuavan puun:

— Fritz, se oli niin kaunista...

... — Tuossa on vielä yksi.

Muita ei enää ollutkaan. Kaikki kynttilät olivat sytytetyt kimmeltävän hopean keskellä. Äiti seisoi äänettömänä säteilevän kuusen vieressä.

— Tämä on kolmastoista joulu, jolloin sytytämme kynttilät täällä, sanoi hän, ja ääni kaikui äkkiä väsähtäneenä.

— Mutta pöydät, Tine, sanoi hän ja äänensävy muuttui, hänen luodessaan nopean katseen valkoisten pöytäliinojen yli:

Hän seisoi miettiväisenä isäntärengin pöydän ääressä. Isäntärenki ei ole saanut kylliksi lahjoja.

— Mutta Tine, mitä voisimmekaan keksiä isäntärengille?

Äkkiä käänsi hän päänsä:

— Tine, sanoi hän juosten Fritzin huoneeseen. Me varastamme kymmenen sikaria.

Tine hiipi isän huoneeseen.

— Pääsemmekö sisään? huusivat lapset arkihuoneesta.

— Paikalla, sanoi Tine ja sulki oven takanaan. Hän oli pelastanut sikarit.

— Jumalan kiitos, sanoi äiti huoaten, kuin olisi vapautunut raskaasta taakasta.

— Sidomme punaisen nauhan niiden ympäri, sanoi hän.

— Minulla ei ole mitään nauhaa, sanoi Tine. Äiti tarkasteli kaikkia pöytiä:

— Otamme silkkinauhan neiti Jespersenin pitsikauluksesta.

Pitsikauluksen oli äiti saanut lahjaksi neiti Jesperseniltä. Siinä oli lukemattomia pieniä punaisia silkkinauhasolmuja.

— Niin, sanoi äiti, Tinen ratkoessa irti silkkinauhaa:

— Neiti Jespersenin pitsikauluksessa onkin liian monta ruusuketta.

Ruusunpunainen nauhanpätkä solmittiin sikarien ympäri.

— Nyt avaamme oven, sanoi äiti.

Hän avasi itse oven ja lapset ryntäsivät sisään.

— Hauskaa joulua, sanoi äiti. Hän seisoi keskellä kynnystä.

— Missä on minun pöytäni?

— Missä on minun pöytäni?

— Missä on minun? huusivat lapset kuorossa.

— Tuossa, tuossa, sanoi äiti. Hänen kasvonsa loistivat.

Lapset seisoivat ryhmässä hänen ympärillään kädet kohollaan.

— Äiti, äiti, huusivat he, nyt se, mikä on puussa — nyt se mikä on puussa.

— Niin.

Viimeiset lahjat olivat joulukuusen juurella käärittyinä moneen paperiin.

Äiti ryömi pitkin lattiaa hakiessaan ne puun alta ja kokosi kääröt helmaansa.

Nyt oli hän saanut ne kaikki ja hän nousi pystyyn lasten ympäröimänä.

— Nyt, nyt, huusivat lapset.

— No, nyt.

Ja hän heitti ne mullin mallin lasten ojennettujen käsien yli:

— Sinulle, ja

— Sinulle ja

— Sinulle, huusi hän, lasten riemutessa.

Isä oli tullut avatusta ovesta.

Nojaten ääneti oven pielukseen katseli hän äitiä ja lapsiaan.

Ja äkkiä, silmissä hellyyden — tai ehkä vain ihailun — hetkinen välähdys, meni hän äitiä kohti:

— Lahjojen antaja, kuiskasi hän.

Äiti loi katseensa maahan. Näytti melkein siltä kuin olisi hän sulkenut silmänsä hetkeksi.

— _Sinähän_ lahjoittaja olet, Fritz, sanoi hän.

Isä vetäytyi pois.

— Mutta Tine, nyt väki sisään, sanoi äiti.

He olivat jo kokoontuneet eteiseen. Palvelustytöt olivat sukkasillaan, miehillä oli saappaat jalassa.

— No nyt, lapsikullat, sanoi äiti ja avasi oven:

— Nyt on jouluaatto.

He tulivat sisään kaikki yksitellen, aivan verkalleen, hypäten kynnyksen yli kuin olisi se ollut vallitus. Kasvot vakavina kuin alttarille astuttaissa.

Taaimpana tuli Jens renki.

Hänellä oli juovikkaat liivit. Housut riippuivat pahanpäiväisesti.

He saivat lahjansa ja kiittivät — mitä he sanoivat ei koskaan kuulunut — ja vilkaisten salakähmää toistensa lahjoihin veivät he omansa talteen huoneen nurkkiin.

— No, Jens, sanoi äiti, nyt tanssitaan. Hän muodosti piirin.

Etumaisena kulki hän itse Jens-rengin kanssa, lapset ojensivat kätensä palvelustytöille ja miehille.

— Piiri ehjäksi, huusi hän Tinelle ja alkoi mennä eteenpäin.

Hitaasti pyöri piiri kuusen ympäri, äidin virittäessä jouluvirttä hiukan vapisevalla äänellä:

Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana sielujen toiviotie. Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohden matka vie.

Vähitellen yhtyivät siihen kaikki, äidin ääni kohosi heidän hitaasti kulkiessaan kuusen ympäri.

Kaikkien kasvot olivat kääntyneinä ylöspäin joulukuusen kynttilöitä kohti.

Puolipimeästä yhtyi äkkiä lauluun isänkin ääni niin ihmeellisen tummana kuin olisi se tullut jostakin kaukaa.

Äiti lakkasi kuullessaan hänen äänensä. Sitten jatkoi hän jälleen, tuijottaen kuusen kynttilöihin.

Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohden matka vie.

Laulu lakkasi.

— Äiti, laula yksin, sanoi vanhin poika.

— Niin, eikö rouva tahtoisi laulaa yksin, sanoi miehevä Mari, jolta tietämättään kyyneleet lakkaamatta valuivat.

— Mielelläni, sanoi äiti.

Ja irroittamatta katsettaan joulukuusen kynttilöistä, lauloi hän puoliääneen — hän yksin, toisten liikkuessa vieläkin hitaammin:

Tänäpäivänä riemu käy vieraaksi maan kera pienoisen valtiaan taivaan, polo varpunen, käy alas katolta vaan ilon jouluhun, et vilun vaivaan!

Kera äityen, lapsonen karkeloi, ilon päivä nyt meille hohtaa. Vapausajan päivä tää meille soi, tie löytyi, mi taivohon johtaa.

Oli aivan äänetöntä hetkisen ja kaikki olivat pysähtyneet.

— Nyt leikitään, sanoi äiti.

Ja hän pani Jens-rengin laskemaan laukkaa, niin että kaikkien oli pakko seurata, äidin laulaessa ja lasten siihen yhtyessä "puusta, jota katsellaan, ja sitten namusia maistellaan".

— Herra varjele, sanoi äiti, tuo poikahan laulaa aivan väärin.

Vanhin poika hoilotti täyttä kurkkua. Pienin kaatui piirissä.

— Ylös taas, sanoi Tine. Mutta pienin itki itkemistään.

— Tanssikaa te muut, sanoi äiti ja istuutui syrjemmälle pienin sylissään.

Kynttilät alkoivat palaa loppuun, ja tanssi taukosi.

Väki lähti pois, ja Tine alkoi viedä pienimpiä nukkumaan.

Äiti istui paikallaan.

Lattialla, nojaten päänsä äidin polvia vastaan, istui vanhin poika kynttilöiden sammuessa vähitellen joulukuusesta ja hopealankojen loiston himmetessä.

- Äiti, sanoi hän, nyt joulukuusi kuolee.

- Niin, poikaseni, sanoi äiti, ja kaunis käsi vajosi helmaan pojan pään päältä:

— Nyt se kuolee.

Tine tuli takaisin.

Vielä paloi viimeinen kynttilä.

— Nyt poika nukkumaan, sanoi äiti.

— Nuku hyvin, sanoi hän ja suuteli poikaa otsalle.

— Hyvää yötä, äiti.

Äiti istui yksin.

Viimeinen kynttilä leimahti hetkiseksi ja sammui. Kuusi oli pimeä.

Sisähuoneista kaikuivat isän askeleet.

— Oletteko täällä, rouva, sanoi Tine palatessaan.

— Istun täällä.

Hetken he istuivat vaiti. Sitten sanoi äiti:

— Tine, ota luukku ovelta.

Tine totteli.

— Ja avaa ovi, sanoi äiti.

Hän oli noussut ja käärinyt huivin hartioilleen.

Hiljaa astui hän lumen peittämille puutarhaportaille. Tine seurasi häntä. Heidän edessään uinui puutarha, valkoisena ja äänettömänä. Äiti seisoi kauan, kasvot ylöspäin, katsellen tähtiä.

— Rouva, sanoi Tine, missä on Betlehemin tähti?

Äiti ei vastannut. Ehkei hän kuullutkaan kysymystä.

— Näetkö Venuksen, Tine? sanoi hän.

Ja taas he seisoivat vaieten.

Ei kuulunut ainoatakaan ääntä valkoisessa puutarhassa. Hiljaiset kentät nukkuivat. Äänettöminä vaelsivat tähdet niiden yllä.

* * * * *

Joulun jälkeen tuli lukemisen aika. Tine tuli hämärissä ja sai kuulla kirjojen sisällyksen.

Äiti istui lieden ääressä, valkoiset kädet ristissä polvien ympärillä. Hän kertoi ja sepitti uudestaan. Ei ainoakaan kirja voinut sanoa sitä, mitä hän ajatteli.

Oehlenschläger oli sidottuna mustiin, juhlallisiin kansiin, ja sen sivuilla oli monta merkkiä. Äiti osasi murhenäytelmät melkein ulkoa, mutta hän luki niitä kuitenkin yhä uudestaan. Kun hän nosti katseensa kirjasta lasten kuunnellessa, näyttivät hänen silmänsä kahta suuremmilta.

— Äiti, lue vielä, sanoi vanhin poika.

— Eikö lapsia panna milloinkaan nukkumaan, sanoi isä oveaan avaten.

- Kyllä, Fritz, heti paikalla, vastasi äiti lukien edelleen.

Hänen äänensä oli hellä kuin surullinen hyväily, ja silmissä oli kyyneleitä.

Mieluimmin hän luki Thoran jäähyväisiä Hakonin ruumiille.

Tine istui ja nyyhkytti kuin hylje.

— Pannaanko lapset nukkumaan?

— Paikalla, Fritz, paikalla.

Ja äiti jatkoi lukemistaan.

Usein luettiin Christian Wintheriä. Tavallisesti "Hirven pakoa". Runon poljento kutoutui niin hellästi hänen ääneensä.

— Kukaan ei lue niinkuin rouva, sanoi sisäkkö. Hän kuunteli kirjakaapin nurkasta.

Viimein tuli isä kärsimättömäksi, ja lasten _täytyi_ mennä nukkumaan.

Silloin ne itkivät ja saivat viskunoita, jotta kiltisti seuraisivat hoitajaansa.

Mutta äiti saattoi Tineä puistokäytävää pitkin paljain päin.

Tähtikirkkaina öinä hän kulki siellä kauan. Hän piti niin paljon tähdistä. Pitkät ajat saattoi hän seisoa laskien, kuinka monta näkyisi yhdessä kohdassa.

Tine seisoi vieressä.

Hän kyseli tähtien nimiä.

Mutta äiti oli nimittänyt ne ystäviensä mukaan.

— Siinä oli hänen äitinsä tähti...

— Näettekö sen?

— Ja tuossa on Alicen tähti — näettekö sen. Sillä se on niin surullinen.

Taivaalla oli monta surullista tähteä, ja niitä hän eniten rakasti.

— Stella, huusi isä talon päätyikkunasta:

— Stella, sinä vilustut.

— Katselen vain tähtiä, sanoi äiti. Hän jäi vielä hetkiseksi seisomaan valkeat kasvot ylöspäin kääntyneinä:

— Tuossa on Fritzin tähti, sanoi hän melkein kuiskaten.

Ja hän meni hiljaa sisään.

Mutta tähtien katseleminen oli hänelle melkein intohimo.

— Silloinhan olen kaikkien ystävieni parissa, sanoi hän.

Hän saattoi Tineä kirkkomaalle, muttei kauemmaksi. Sillä hän pelkäsi kummituksia. Niihin hän uskoi täydellä todella, ja varmaa oli, että kotona sinisessä huoneessa kummitteli.

Hän vahvisti puheensa nyökäyttämällä päätään.

— Sen tietää Fritzkin, sanoi hän.

Mutta sinisen huoneen kummitus oli valkoinen nainen, ja jos hän näyttäytyi, oli jonkun kuolema lähellä.

Äiti oli nähnyt hänet vain _kerran_, ja silloin kuoli vanha postimestari.

Muuten hän tiesi monta kummitusjuttua ja kertoi ne hämärissä lasten väristessä kauhusta.

Mieluimmin hän kertoi Aaholmin kummitusjutun, sillä sen hän tiesi todeksi, koska se oli tapahtunut eräälle hänen tädeistään.

Aaholmissa on aina kummitellut, mutta tämä kertomus on tosi, sanoi äiti, sillä Olivian istuessa kampaamassa tukkaansa ennen tanssiaisiin lähtöä, näki hän äkkiä naisen tulevan ulos seinästä — ilmielävänä — kuvastimessa näkyi kaikki... Puettuna harmaaseen silkkipukuun, suuri ruusukimppu kädessä, pysähtyi hän Olivian tuolin taakse.

— Mutta Olivia hypähti pystyyn, syöksyi ulos käytävään ja huusi huutamistaan.

Mutta hyvä oli, ettei nainen saanut kiinni hänen kädestään. Sillä sellaista oli tapahtunut eräälle seuranaiselle ... Tämä juoksi käytävään, ylös portaita, kreivittären luo ja huusi: seinästä tuli nainen, suoraan minun luokseni, otti minua kädestä — ja pyöritti...

— Ja samassa hetkessä tuli seuranainen hulluksi.

Siihen ei kukaan enää mitään mahtanut, hän oli hullu.

Näin kertoi äiti.

Mutta hän kertoi vielä, että viimein oli Aaholmin kreivi kaivattanut muuria, ja salaisesta komerosta oli löytynyt luuranko.

— Hänet oli tietysti murhattu, sanoi äiti.

Kummitusjuttujen saattoi lopulta olla miten oli. Mutta enteet, niitä ei voinut epäillä. Ja koirat ja pöllöt tiesivät enemmän kuin ihmiset.

— Kirkontornin pöllötkin huusivat vain, kun joku seurakuntalaisista oli kuoleva.

— Sen tietää koulumestarin väki, sanoi äiti ja nyökäytti päätään.

Talvi-iltapäivinä kulki äiti lasten kanssa kylässä. Kaikki lapset lörpöttelivät äidin ympärillä, heidän kulkiessaan puistokäytävää pitkin, niinkuin linnun poikaparvi.

Puistokäytävän toisessa päässä asui pitäjänvouti.

Hieno ja kaunis oli talo, suuri ja leveä keskellä valkeata kenttää, viheriäksi maalatun veräjän takana.

Joskus he poikkesivat pitäjänvoudin luo.

Pitäjänvoudin "eukko" katosi heti keittiöön.

Hän tervehti kuulumattomalla äänellä, ojensi kostean käden, josta ei saanut otetta ja meni keittiöön huolehtimaan ruuasta. Kymmentä minuuttia ei oltu pitäjänvoudin luona, ennenkuin pöydät notkuivat. Siellä sai aina kylkipaistia, sianlihaa ja punajuuria. Leivänviipaleet olivat suuria kuin kartat.

Pitäjänvouti oli lihava ukko, joka käytti takkia käydessään kerran ehtoollisella tai markkinoilla Augustenborgissa, muuten oli hän paitahihasillaan. Ei hän milloinkaan puhunut, mutta nauroi aina niin että koko ruumis hytkyi.

Äiti istuutui epätoivoisena sianlihaa syömään.

Mutta kotiintullessaan täytyi hänen aina saada lasillinen punaviiniä, jotta rasva painuisi.

Vuodet olivat vierineet, ja aina olivat vierailut pitäjänvoudin luona samanlaisia, vaimo meni keittiöön hyvää päivää sanottuaan, ja ukko alkoi heti äidin nähtyään hohottaa, niin että pieni välihuone tärisi.

Mutta sitten eräänä päivänä, hämärissä, laahautui raskas vaatekäärö arkihuoneeseen kotona. Eikä vaatekäärössä ollut muuta kuin esiliinoja ja suuri vaippa ja pieni vaippa. Se ei päässyt pitemmälle kuin kirjakaapin viereiselle tuolille, mutta siihen se vaipui kuin raskas tyyny, ja vaatekäärö itki itkemistään.

Kaikkien noiden vaatekertojen sisästä tuli itku hiljaa ja taukoamatta.

Vaatekäärö oli pitäjänvoudin vaimo. Hänen poikansa oli kuollut tapaturmalaukauksesta.

Äiti polvistui hänen viereensä ja koetti päästä häntä lähemmäksi — vaippojen läpi, voidakseen häntä lohduttaa.

Mutta vaatekäärö itki vain itkemistään ja sanoi:

— Tahtoisin pastorin puheille.

— Niin, niin, rouva Hansen, niin, niin, rouva Hansen...

— Tahtoisin pastorin puheille.

Ja vaatekäärö kulki lattian poikki pastorin puheille, valittaen niin hiljaa ja raskaasti kuin se, joka ei enää elä.

— Sitä itkua, sanoi äiti, sitä itkua, — kunpa vain olisi saanut kaikki vaipat hänen yltään.

Niinkuin se olisi saattanut häntä surua lähemmäksi.

... Äiti ja vanhin poika lähtivät katsomaan pitäjänvoudin poikaa.

Oli kuin koko talo olisi ollut äänetön. Koira ei haukkunut, ja siipikarja oli teljetty navettaan.

Pitäjänvouti tuli äitiä ja poikaa vastaan ovessa.

Hän oli mustassa takissa ja huokasi, eikä puhunut mitään äidin ja pojan hiljaa kulkiessa huoneiden läpi. Kaikki ovet olivat auki.

Isossa huoneessa oli arkku.

Kellertävä valo heijastui valkeiden lakanoiden läpi ikkunasta.

Pitäjänvouti otti liinan vainajan kasvoilta.

Siinä makasi poika äänettömänä.

Kotona renkituvassa sanottiin Anders Nielsin saattaneen monen tytön onnettomuuteen:

— Sillä hänellä oli sellainen naismainen suu, sanoi karjakko:

— Jota tyttölapset eivät voineet vastustaa.

— Ja sääret, joista eivät saaneet silmiään irti.

Mutta nyt hän lepäsi äänettömänä.

Kasvot olivat kuin ilmeettömät, niissä ei ollut muuta kuin kylmyyttä.

Pitäjänvouti mutisi raamatunlauseita, jotka muisti rippikouluajaltaan.

Äiti katseli kauan kuolleen kasvoja. Sitten hän itse peitti ne. Liina kohosi suoran, korkean nenän päällä.

Pitäjänvoudin vaimo ei ollut sisällä. Sukkasillaan hän liikuskeli keittiössä.

Äidin ja pojan tullessa etummaiseen huoneeseen oli pöytä katettu. Se oli täynnä ruokia.

Vaimo kulki tarjoilemassa. Ovet olivat auki äänettömään ruumishuoneeseen.

Pitäjänvouti söi hartaasti. Palan palalta. Hän tarvitsi paljon ruokaa näinä murheen aikoina. Ei puhuttu sanaakaan.

Poika sai mustaa viinimarjarommia ja tyhjensi lasinsa — äidin huomaamatta — niin että päätä alkoi huimata.

He istuivat kauan pöydässä. Pitäjänvoudin vaimo oli istuutunut oven suuhun. Hän oli ollut vaiti koko ajan.

Mutta äidin tehdessä lähtöä ja sanoessa hänelle hyvästi, huomasi hän vaimon koko ruumiin vapisevan.

Hän tuijotti maahan ja yrittäessään puhua, ei hän saanut sanoja suustaan ...

— Oli niin monenmoista, sanoi hän... mutta hän olisi tahtonut pyytää, että rouva laulaisi vähän... Tahtoisiko rouva laulaa vähän ruumiin ääressä.

Äiti ei vastannut mitään.

Hän riisui vain hiljaa päällysvaatteet yltään taas, ja he menivät sisään kaikki neljä — keittiön ja, välikamarin läpi, sisään kellertävään valoon.

Ukko toi suuren virsikirjan.

Mutta äiti lauloi, katsomatta kuollutta poikaa:

Kun kuolemaani aattelen, mi koittava on kerran, ma linnun lailla iloitsen, kun paistaa päivä Herran. Ah päivä tuo, mi levon suo jäljestä taiston hurjan. Ma riemuiten luo Jeesuksen käyn mailta elon kurjan.

Vanhemmat eivät liikahtaneet. Äiti yksin lauloi.

Poika katseli häntä. Äidin kasvot olivat aivan valkeat.

Ihmeellisenä kaikui yksinäinen ääni vieraan vainajan vieressä.

Nyt iloita sa sielus suo, mi ennen vihas, suuttui! Näät kuolo, synnin palkka tuo, pelastajakses muuttui.

Vapisi povi sit' ennen, ovi nyt on se iloon taivaan. Kuin uni vain on kuolemain, ei vie se tuskaan, vaivaan.

Hetkisen oli kaikki äänetöntä. Sitten peitti vaimo kuolleen kasvot.

Poika ei voinut kuulla, sanoiko äiti edes "hyvästi."

Pitäjänvouti seurasi heitä pihan poikki. Hän avasi ja sulki veräjän.

Äiti ja poika tulivat tielle. Äiti ei puhunut mitään

— Äiti, sanoi poika, sinä olet kalpea.

— Tule nyt, sanoi äiti.

Heidän kotiin tullessaan oli äiti vaiti ja häntä vilutti.

Illallispöydässäkään ei puhuttu juuri ollenkaan.

— Fritz, sanoi äiti äkkiä:

— Siinä ihmisessä ei ollut sielua.

— Stella.

— Ei.

Äiti oli vähän aikaa vaiti.

— Hänessä on ollut vain verta... Ja nyt se on jäähtynyt.

Isä ei vastannut.

Mutta äiti istui hetken.

— Ihmisten pitäisi aina saada elää vanhoiksi ennenkuin kuolevat, sanoi hän.

— Stella, mitä puhut.

— Tarkoitan totta. Sillä silloin olisi kärsimys aina antanut jonkinlaisen sielun.

Hän oli vähän aikaa vaiti.

Nuorissa on vain verta.

Oli kuin olisi äidin mieli ollut salaisessa kapinassa:

— Minä _en voi_ unohtaa _niitä tyhjiä kasvoja_.

Koko saari kokoontui hautajaisiin.

... Mutta kun oli kuljettu pitäjänvoudin talon ohi, näkyivät mökkiläisten tuvat aitojen takana. Ikkunanpielet olivat vihreäksi maalatut, ovet olivat vihreät, mutta mökit olivat valkoiset lumikinosten keskellä.

Äiti nyökäytti päätään jokaista ikkunaa kohti ja lapset samoin, vanhin poika juoksi joka lumikinokseen tien vieressä:

— Sen pojan kävelemistä, sanoi äiti.

Viimeisessä talossa asui Elsebeth.

Hän oli kylän vanhin henkilö. Varmaankin sata vuotias. Tuvassa oli niin hiljaista, että kissakaan ei lasten mielestä uskaltanut kehrätä. Tai ehkä se oli unohtanut sen taidon.

Sillä sekin oli vanha ja makasi sängyn vieressä. Mutta kun se suvaitsi aukaista harmaankeltaiset silmänsä, olisi luullut sen tietävän paljonkin asioita.

Ennenmaailmassa oli Else kehrännyt — kehrännyt kehräämistään.

Mutta nyt oli rukki pantu syrjään. Se seisoi pieluksen vieressä. Se oli kuin pysähtynyt kello.

Elsebeth nyökäytti päätään äidille tämän astuessa sisään.

Ääni tuli syvältä raskaasta rinnasta:

— Niin, täällä minä istun, sanoi hän.

— Mukavastihan istutte, Elsebeth, sanoi äiti.

Kissa liikahti vähän ja äiti vilkasi siihen — sillä kissaa äiti pelkäsi: se ei pitänyt vieraista, se tahtoi olla Elsebethin kanssa kahden.

— Niin, istun ja odotan, sanoi Elsebeth.

— Ensin elää, sitten ajattelee muistojaan ja lopuksi istuu vain ja odottaa.

— Vanhat tulevat viisaiksi, sanoi äiti.

— Niin.