Part 2

Aseemme aina orjuutuksen loi yltämme, kammottanut kalman karvan ei näkö meitä, iskut joukon harvan vapautuksen Pohjolalle toi.

Kuninkaan kera kerran ottelimme, nyt veljeskansan, voittohon vei kalpa. Veremme ääntä aina tottelimme.

Ei muutu määrä, vaikka muodot muuttuu; tasalle maan nyt joka sulku, salpa, min suojass' sorron juuret maahan juuttuu.

VII.

JOULUSÄVELEITÄ

JOULU.

1.

Kunnia korkeuden Jumalalle...

Kultaiset kielet kunniata soivat maan, taivaan, korkeuden kuninkaan. Sävelet paisuu, vyöryy valkeaan sovinnon sointuun huolet, huolten hoivat.

Kohoovat kukkuloiksi kunnaat loivat, yö synkkä syttyy valoon valtavaan. Ikuista juhlii henki vapauttaan, -- taivaiset airuet sen alas toivat.

Yön halki käymme kirkastusta kohti. Päivällä pilvi, tulenpatsas yöllä vaivamme korpivaellusta johti.

Kädessä kannel, kirkas kalpa vyöllä seuraamme tähteä, mi säihkyin hohti, ylistäin Luojaa aatteella ja työllä.

2.

Maassa rauha.

Soi kauhun sävelin ei enää sota, vallitsee maassa rauha, tahto hyvä, levenee leipä, tallaamatta jyvä saa maata maassa, murrettu on ota

nyt kuoleman, niin palatsi kuin kota halvinkin seistä saa, on tyventyvä henkemme myrsky. Suuri, syventyvä lähestyy lepo öistä vartiota.

Kristuksen yö, yö ihmeen, kirkastuksen poloa hellii raastettua maata. Aukaisee tähtisilmä lapsi uksen.

Nyt aika ristiriitojen on laata, on täyttyvä nyt hetki kaipauksen -- iäiseen rauhaan, Luoja, lapses saata!

Jouluna 1918.

RAUHAN YÖ.

Ylhäinen yö, ah äänetönnä tummut! Rakkauden, rauhan työhön henget herää, ei vaino, viha tahkoo tuhon terää, ei kalska kalvat, räiky sotarummut.

Valkeiden, arkain kukkain aukee ummut. Joukkonsa hajonneet taas yhteen kerää jaloimmat henget, yhdellä nyt erää kangastaa yössä kirkastuksen kummut.

Oi ihmishenki, kuljit kautta harhain, käy kasvattamaan iki-aatelias, on aineen tappiosi voittos parhain.

Yö valkenee, taas aika uusi koittaa jälestä kärsimysten vakaa, vaatelias. Voi niitä, jotka vainon teillä voittaa!

13 p:nä marrask. 1913.