Part 5

— Posti! No tietääkö Kaisa, onko tullut jokin erikoinen kirje? Onko tapahtunut hyvää vaiko pahaa? Ovatko ihmisten kasvot iloiset vaiko surulliset? Kaisa nyt sanoisi, kun minä makaan tässä enkä mitään tiedä.

— Ja kaikkien tässä nyt sitten pitäisi asiat tietää.

— Kaisa, ei Kaisa mene... Onko ehkä tullut kutsu neiti Erkkilän häihin? Kaisa nyt sanoisi!

— Tohtii olla. En minä tiedä.

Harmaat kasvot hävisivät.

Sydämenlyönnit vasaroiden ruumiissa tyttö kuunteli. Varmaan oli tullut hääkutsu. Oliko täti kutsuttu vai ei? Varmaan ei. Oli mahdoton saada selkoa mikä mieliala vallitsi talossa.

Nyt toi tuuli katkelmia jostakin keskustelusta puutarhassa. »Siinä se nyt oli... kaikki on ollut turhaa!» »Se oli oikein teille, hahhahhahhah!» »Älä ensinkään pyhäile... tahtoisin antaa heitä korville.» Varmaan on täti saanut kutsun ja Ida ja Lagerspets ovat siitä suuttuneet. Kyllä kuulee äänistä, että Ida ja Lagerspets ovat suuttuneet. Mutta he kyllä leppyvät, he kyllä ymmärtävät, että hyvyys on saanut voiton.

Esiin taisteleva onnentunne humisi tytön päässä ja kuumasi hänen veressään. Tästä kauniista huvilasta tulee vielä onnellinen koti, jossa ihmiset suojelevat hyvyyttä. Oi Jumala, Jumala...

Pieni synkkä huone oli äkkiä kuin tulvillaan valoa ja sairas tyttö lepäsi hiljaa ja odotti ihmisiä.

Kasvatusäitinsä ilmeestä hän heti saattoikin nähdä, että oli arvannut oikein. Rouva Roora Kaunisto astui huoneeseen hymy huulilla. Saima Aalto ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen hymyilevän.

— No kuulehan nyt, alkoi valkopukuinen huvilanomistajatar oudon kärkevällä äänellä, — kuulehan nyt uutisia. Se oli oikein heille kaikille! He aikoivat kaikki kiusata meitä, minua ja papia ‒ ja nyt saivat he kaikki pitkän nenän. Oi hyvänen aika sentään, joskus tapahtuu sentään oikeuskin! No niin, morsiamen puku oli valmis, kutsukortit häihin tilatut, kokin kanssa tehty sopimus — ja yhtäkkiä menee kaikki myttyyni Pitkä nenä, pitkä nenä! Ja nämä täällä — Ida, jota minä olen pitänyt niin hyvänä, jolle olen uskonut avaimet... ja Lagerspets, jolle lupasin kustantaa opinnot kauppakoulussa, mokomakin vetelehtijä ja juoppo, aivan samanlainen kuin isänsäkin, joka tappoi sisarvainajani, niin, niin, suoraan sanoen hän hänet tappoi — kyllä nämä täällä myöskin kerran saivat ansion mukaan. Voi, hyvänen aika sentään, kerrankin voitti oikeus. Ihan täytyy nauraa...

Sairas tyttö tuijotti suurin silmin puhujattareen ja kalpeus ja puna hänen poskillansa vaihtelivat lakkaamatta. Hän ei käsittänyt mitä kasvatusäiti tarkoitti. Häneen teki peloittavan vaikutuksen nauru noista ankarista, tuhkanharmaista kasvoista, jotka eivät keinotekoisestikaan pystyneet iloon.

— Rakas täti... täti on siis saanut kutsun... kutsun häihin?

Roora-rouvan harmaat kasvot silisivät naurunirvistyksestään.

— Mitä sinä sanot... minäkö saanut kutsun häihin? Mitä tyhmyyksiä sinä höpiset? Voi, hyvänen aika sentään, mokomanko hääkutsun puutteessa minä tässä olisin ollut! Ei, saat olla varma, etten olisi mennyt niihin häihin. Eivät toki olisi uskaltaneet minua pyytääkään. Ei, kun minä ajattelenkin, että he olisivat uskaltaneet... Ei.

— Mutta mitä sitten?

Kihlaus on purettu, ymmärrätkö? Ei tule mitään häistä. Toki veljenpoikani viime hetkessä on tullut järkiinsä. Morsian saa kauniisti ripustaa pukunsa kaappiin odottamaan uutta sulhasta.

— Onko täti siitä iloinen?

— Voi, hyvänen aika, mitä kysyt. Tietysti olen iloinen. He ovat sen molemmat ansainneet. Kun minä ajattelenkin, että he aikoivat kaivaa kuoppaa minulle... Ja nyt vikisevät itse kuopan pohjalla! Nauraa täytyy, voi hyvänen aika sentään...

Pieni Saima Aalto tunsi yhtäkkiä valon sammuvan ympäriltään. Tuli täydellinen pimeys ja tuskat iskivät häneen kyntensä entisellä hirvittävällä voimalla. Hyvyys ei voita maailmassa, ei koskaan. Sillä ihmiset eivät sitä tahdo. Hänestä tuntui, ettei kannata elää. Ei ole mitään, minkä hyväksi eläisi. Päätä huimasi ikäänkuin hän jostakin korkealta olisi yht’äkkiä pudonnut kuiluun. Hän tiesi, ettei enää koskaan pääse ylös. Kasvatusäiti puhui hänen vuoteensa ääressä. Siihen tuli muitakin. He kävivät ovissa ja puhuivat kuiskaten. Hän tunsi, että he nostivat häntä ylös. Tuskat raatoivat luita ja ytimiä myöten.

... Äiti nojasi kyynärpäänsä seinää vastaan ja sanoi, että kello oli yli yksitoista. Trast toi orvokin, joka oli hyvin tumma. Koko huone oli saman tumman sinen peitossa. Koko huone huojui. Sahattiin... viilsi ja repi. Jalat kolahtivat lattiaan. Äiti sanoi, että kello pian tulee kaksitoista. Silloin hän saapuu orvokkien alta. Hyvyys, hyvyys... eikö hyvyys koskaan voita? Eikö ihminen tahdo? Miiaa ei saa lyödä, hän otti kengät kirkkoon. Neiti Erkkilä on onneton, kaikki ihmiset ovat onnettomat. Nyt tulee laiva, jossa on vihreät purjeet kuin villi humala... Aurinko paistaa... Setä Trast, tulkaa kannelle, me menemme vieraille maille. Siellä on paljon lapsia, me kerromme satuja. Ei ole mitään tuskia. Ja ihmiset ovat toisillensa laupiaat ja itsellensä myös... Mitä te kävelette? Miksi tohtori on täällä? Minä olen jo saanut keinotekoiset jalkani. Ne ovat hyvät, minä kävelen. Minä menen joka ihmisen luo ja sanon hänelle, että jos hän on sydämestään hyvä, niin hän on onnellinen. Mitä te juoksette? Olenko minä sairas? Kuolenko minä? Tuletko, äiti... Nyt me kaikki olemme kuolleet... isä, äiti, isän tyttö... kaikki kuolleet... tulleet terveiksi...

Pienen Saima Aallon kuolinkamppaus kävi nopeasti. Tuskin ehdittiin lääkäri saada paikalle, tuskin ehtivät kotiväet käsittää mistä oli kysymys, kun hän jo makasi valkoisena ja liikkumatta. Ikkunan takana putoelivat kypsät omenat ja aurinko laski yli valkean huvilan satumaisen kukkais- ja hedelmä-loiston. Ihmiset pienessä vihreän himmeässä huoneessa kulkivat hapuillen, töytäsivät toisiaan vastaan, tarttuivat kuin hukkuvat toistensa käsiin ja kyselivät, ilmaan huudahdellen, uudelleen ja uudelleen samoja asioita.

— Tohtori, ei ole mahdollista, että hän olisi kuollut. Hänhän on päivä päivältä tullut paremmaksi...

— Tjaa... Se oli odottamatonta minullekin, mutta... Tjaa...

— Pieni enkeli... pieni päivänsäde... Nyt tulee valkoisessa huvilassa entistä kylmempi.

— Me emme osanneet häntä suojella, hän paleltui.

— Onko lääketiede todella näin voimaton..§§.?

— Tjaa...

— Vanha Trast raukka...

— Voi hyvänen aika sentään, älkää nyt enää puhuko. Menkää pois... antakaa minun olla yksin hänen kanssaan.

— Minä en lähde. Minun paikkani on täällä...

— Älä herran tähden sytytä paperossia...

— Älä sinä siinä pyhäile. Minä rakastin häntä, nyt sen tiedätte. Nyt vasta sen itsekin tiedän. Niin, niin: rakastin — joko annatte minun olla!

Kirjailija lankesi polvilleen vuoteen ääreen ja laski kätensä kuolleen hennolle kädelle. Kasvatusäidin raukeiden silmäluomien alitse vuotivat vuolaina kyyneleet. Hän kyseli lakkaamatta, minkätähden tämä lapsi oli tullut taloon, minkätähden käynyt rakkaaksi ja juuri silloin otettu pois. Oliko se totta, että hän täällä oli paleltunut?