Chapter 5

Joku aika syntymäpäivän jälkeen pyrki Arnoldkin pikku tulokasta katsomaan. Hän kulki lyyhystäen keittiön kautta. Hänen suunsa vetäytyi surumieliseen hymyyn, kun hän lasta katseli ja huomasi äidin suloisen silmäyksen. Mutta Ester meni toiseen huoneeseen itkemään. Hänen kävi niin sääliksi Arnoldin kohtalo, ettei hän voinut nähdä häntä nyt, kun ilo suurimmillaan pulppuili hänen sielussaan.

Ennen poistumistaan antoi Arnold Esterille kukkaron.

-- Pane tuon sisältö pankkiin poikasi varalta, hän sanoi. Ester otti vastenmielisesti lahjan vastaan, mutta ei voinut sitä ottamattakaan olla. Kun Arnold kiersi keittiön kautta omalle puolelleen, tuli Rikberg häntä vastaan. Arnold vastasi jäykästi hänen tervehdykseensä -- ja kun Rikberg oli mennyt pari askelta hänen ohitsensa, katsahti hän hänen jälkeensä kirous huulilla.

Avioero hakemukseen ei vieläkään ollut tullut päätöstä eikä tullut koko kesänä. Syksyllä tahtoivat Ester ja Rikberg lähteä pois Valkamasta, sillä siellä tuntui heistä niin ikävän kolkolta.

Arnold tosin ei ollut heitä häirinnyt, sillä hän eli vallan yksinäistä elämäänsä sairaanhoitajattarensa huolehtimana. Mutta hänen näkemisensä teki heille kummallekin -- ja varsinkin Esterille -- kovin surullisen vaikutuksen. Joskus oli Arnold, kun oli sattunut saamaan liiemmälti konjakkia, pyytänyt Esterin luokseen, vieläpä jäämäänkin, mutta kun Ester heti oli sanonut muuttavansa, jos Arnold sellaista uskalsi vaatia, niin anteeksi Arnold aina osasi pyytää. Ainoastaan kerran oli Arnold tulistunut siihen määrin, että paiskasi ison pöytälampun lattialle. Muuten hänestä ei ollut vastusta.

Kun Rikberg esitti muuttoaikeensa Arnoldille, sanoi tämä melkein itkukurkussa:

-- Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun nyt taas tahtoisitte lähteä?

Rikbergin täytyi myöntää, että hän oli tehnyt vain hyvää.

-- No mitä varten sitte? kysyi Arnold.

Ja neuvottelun jälkeen katsoivat he taas velvollisuutensa vaativan jäämään.

-- Jäämme vielä talveksi, sanoi Ester lopuksi, mutta sitte täytyy meidän pitää päätöksemme.

-- Olkoon niin, vastasi Rikberg.

Ja niin he jäivät talveksi.

Arnold oli päättänyt myydä metsänsä. Sitä varten oli se tarkastettu moneen kertaan. Salolta oli kuulunut huutoja viikkomääriä aamusta iltaan, sillä puolikymmentä ostajaa oli oikein halukkaasti kilpaillut kaupasta.

Eräs ostaja Helsingistä oli tehnyt korkeimman tarjouksen. Mutta Arnold ei tahtonut vielä kaupasta lopullisesti päättää.

-- Kyllä minä lähetän sitte miehen Helsinkiin kauppaa päättämään, jos kerran kauppaan suostun.

Ja niin se jäi päättämättä. Ja näytti kuin Arnold olisi unohtanut koko jutun. Mutta eipäs.

Joulukuu oli käsissä. Lumi peitti maan pinnan ainakin kyynärän paksuudelta. Sitten tuli kovat pakkaset. Celciuksen lämpömittari osotti kovimpina pakkaspäivinä aina 38 astetta alle nollan. Usein puhaltelivat myöskin kovat pohjatuulet.

Eräänä pakkaspäivän aamuna kutsutti Arnold Rikbergin luokseen.

-- Teidän pitäisi lähteä nyt Helsinkiin minun asioilleni, sanoi Arnold.

Rikberg oli aina kohdellut kunnioittavasti isäntäänsä ja täyttänyt empimättä kaikki hänen toivomuksensa, kun hän vain määrätessään oli selvillä päin. Ja nytkin hän vastasi kohteliaasti:

-- Kyllä, kyllä minä lähden. Mitä siellä olisi tehtävää?

-- Tuoda rahoja sataviisikymmentä tuhatta. Nyt myyn metsäni. Ostaja on luvannut käteismaksun.

Rikberg kuunteli hänen puhettaan tarkoin. Arnold jatkoi:

-- Voitte lähteä tänä iltana siksi aikaiseen, että ehditte kaupunkiin yöksi ja junaan aamulla.

-- Minä lähden aamuyöstä täältä. En minä unesta niin kovin paljon välitä.

-- Tehkää kuten tahdotte. Muita asioita siellä on myöskin toimitettavana. Paperit laitan kohta valmiiksi, käykää ne iltapäivällä täältä hakemassa.

-- Kyllä! vastasi Rikberg ja poistui.

Hän ei huomannut Arnoldin kiiluvia silmiä, kun ne hänen jälkeensä tähystelivät.

Ester tuli hiukan levottomaksi kuultuaan Rikbergin matkasta, mutta eihän sille mitään voinut.

-- Kauvanko siellä viivyt? hän kysyi.

-- Se riippuu kokonaan siitä, miten paljon asioita saan, sillä kuuluu olevan muitakin, eikä vain metsäkauppa.

Mutta kun Rikberg oli saanut Arnoldin asiapaperit, tiesi hän ainakin viikon perillä viipyvänsä.

Aamuyöstä hän ajoi Valkaman kartanon portista koivukujaista pitkin valtamaantielle Esterin seisoessa rapuilla ja katsellen hänen jälkeensä. Kartano oli kokonaan varjojen peittämä, kirkkaita tähtiä loimusi taivaalla vilkkuen pakkashattaroiden lomitse.

Joulu läheni, kiirettä oli kaikkialla.

Viime aikoina oli Arnold usein pyytänyt luokseen pikku Teppoa, sillä hän ei ollut Esterin puolelle itse mennyt. Vanhanpuoleinen hoitajatar kantoi Tepon Arnoldin kamariin ja toi sen sieltä pois. Aina oli Tepon mukana jokin pikku lahja, kun se Arnoldin kamarista palasi.

-- Ai, kuinka se nimismies tästä lapsesta pitää, ihmetteli hoitajatar.

-- Sehän on hauskaa, sanoi Ester huokaisten.

Oli neljäs päivä Rikbergin lähdettyä. Arnold tahtoi tavata Esteriä. Tämä meni uteliaana ja peläten Arnoldin huoneeseen.

-- Nyt ehkä pyydän sinulta liian suurta palvelusta, mutta ehkä se on viimeinen, jonka tarvitset minua kohtaan täyttää, sanoi Arnold.

-- Mikä se olisi?

-- Joulu on niin lähellä, enkä minä itse mihinkään kykene, lähde sinä jouluostoksille kaupunkiin.

-- Minäkö? Kuinka minä? kysyi Ester hätäisesti.

-- Onhan poikasi jo puolen vuoden vanha, hänellä on hyvä hoitaja, joten kylläkin muutamaksi tunniksi voit kodin jättää.

-- Kyllä se tuntuu hiukan uskalletulta.

-- Ota paras hevonen, se vie sinut kahdessa tunnissa perille ja samassa ajassa tuo takaisin. Perillä pari kolme tuntia, siis yhteensä noin kuusi seitsemän tuntia. Aamulla yhdeksän tienoissa lähdet, iltapäivällä kolmen neljän aikaan ole kotona.

Ester neuvotteli lapsenhoitajattaren kanssa.

-- Eihän Tepolla mikä hätä ole, kun se jo tuttiakin syö, lohdutteli hoitajatar.

Ja niin päätti Ester suostua Arnoldin pyyntöön. Hän lähti seuraavana aamuna kello yhdeksän. Hänellä oli Arnoldin oma tulinen orhi edessään -- ja se kyllä pian kaupungin välin taivalti.

Pakkanen paukkui nurkissa, talvinen aamupäivä oli kirkkaimmillaan. Arnold tarkasti lämpömittaria, se osotti 36 alle nollan. Hän hymyili tämän huomion tehdessään. Sitte hän lähetti oman hoitajattarensa pyykin pesuun sanoen iltasilla varmasti tarvitsevansa muutamia villavaatteita. Oli siis kiire pesulla ja kuivauksella. Kyökkipiika sai myöskin jonkun tärkeän tehtävän.

Valkaman kartanon koko päärakennuksessa oli ainoastaan Arnold, pikku Teppo ja tämän hoitajatar. Arnold kulki huoneessaan vaivaloisesti sauvaansa nojaten. Hän näytti miettivältä. Viimein hän avasi piironkinsa alimman laatikon, kaivoi sieltä esille pari villavaate kappaletta, pani ne kainaloonsa ja alkoi linkuttaa keittiöön.

Siellä ei ollut ketään. Hän meni Esterin kamariin. Siellä istui hoitajatar Tepon vuoteen vieressä.

-- Miten pienokainen jaksaa? kysyi Arnold huolettomasti.

-- Kiitos kysymästä, hyvä herra, se voi vallan mainiosti, vastasi hoitajatar.

Arnold läheni pikku vuodetta. Lapsi nukkui rauhallisesti.

-- Sepä nukkuu suloisesti, puhui Arnold.

-- Ei siitä lapsesta suuria vastuksia ole.

-- Mutta, sanoi Arnold, tekisittekö minulle pienen palveluksen?

-- Kyllä, kyllä, hyvä herra!

-- Kun jäivät pyykistä pois nämä vaatteet, ne olisi vietävä pesutupaan.

Pesutupa oli rannalla, vähän vasemmalla kesäisestä veneen nostopaikasta. Sinne oli runsaasti puolikilometriä matkaa.

-- Pianhan minä ne sinne vien, antakaa vain tänne.

-- Kyllä minä lasta katson sillaikaa, sanoi Arnold.

-- No sitte ei hätää mitään.

Arnold istuutui pikku vuoteen viereen, hoitajatar lähti asialle.

Kun Arnold kuuli ulko-oven painautuvan kiinni hänen jälkeensä, kohosi hän paikaltaan ja avasi lukosta saliin johtavan oven. Sali oli ollut kylmillä koko talven. Sitä ei oltu kertaakaan lämmitetty, sillä sitä ei kukaan tarvinnut.

Tavattoman ketterästi Arnold sieppasi nukkuvan lapsen kehdosta oikean puoliseen kainaloonsa ja lyyhysti kylmään saliin. Lapsi heräsi ja alkoi itkeä.

Arnold laski lapsen varovasti kylmälle lattialle, avasi kapalot ja paljasti sen pikku ruumiin. Kun se oli tehty, kieritti hän pienokaista ympäri lattiaa ja jätti sen viimein mahalleen itkemään. Arnold lyyhysti takaisin, sulki salin oven ja meni keittiöön. Hänellä oli kello kädessä, ikkunasta hän vielä varmuuden vuoksi tarkasteli, milloin hoitajatar palaisi.

Lapsi oli itkenyt kylmällä lattialla kahdeksan minuuttia, silloin Arnold palasi saliin, otti lapsen kainaloonsa, heitti sen vuoteelle ja sulki salin oven entiselleen. Lapsi oli vallan musta, niin voimakkaasti se itki.

Kun vihdoin hoitajatar palasi, oli Arnold lapsen kapaloita aukovinaan.

-- Pienokainen heräsi, ehkä nuo kapalot sitä ahdistavat. Olen sentähden avannut ne, selitti Arnold.

Mutta hoitajatar pelästyi ja alkoi lasta hyssyttää rauhallisemmaksi.

Arnold poistui huoneesta, otti esille konjakkipullon ja alkoi kamarissaan ryyppiä.

-- Nyt on aika juoda, hän hymähti.

Rakennuksen toisesta päästä kuului Arnoldin korviin voimakasta ja valittavaa lapsen itkua. Mutta tämä ei siitä välittänyt.

15.

Kun Ester illalla saapui kotiin, oli pikku Teppo kuumeessa. Hoitajatar ei uskaltanut hänelle tunnustaa olleensa Arnoldin asialla, joten kaikki epäilykset siltä taholta suunniteltua salahanketta vastaan olivat aiheettomat. Eikä hoitajatarkaan uskonut Arnoldin hänen poissa ollessaan mitään vehkeilleen.

Koko yön valvoi Ester silmäänsä ummistamatta pienokaisen vuoteen vieressä, vaikkapa hän olikin sangen väsynyt kaupunkimatkansa jälkeen.

Lääkärikin hankittiin seuraavana päivänä lasta katsomaan. Se selitti taudin tulleen vilustumisesta.

-- Mutta missä hän olisi vilustunut? kysyi Ester hermostuneesti.

-- Lapset tarvitsevat niin vähän. Voimakkaampi puhallus avoimesta ovesta voi niille aikaan saada taudin, selitti lääkäri.

Ester koetti saliin johtavaa ovea. Se oli kiinni kuten ainakin.

-- En voi ymmärtää, sanoi Ester, miten hän olisi vilustunut.

Äidille sanoi lääkäri lähteissään, ettei nyt vielä kaikkea toivoa tarvitsisi kadottaa, mutta hoitajattarelle huomautti olevan tarpeetonta enää lääkärin apuun luottaa.

Ester valvoi seuraavan yön ja päivän ja vielä sitä seuraavan. Kun hän voimattomana tuolilla istuessaan torkahti, hypähti hän heti pienenkin äänen vuoteelta kuultuaan seisalleen ja parkasi tuskasta. Hän oli tulemaisillaan hulluksi paljaasta valvomisesta ja tuskasta. Oliko mahdollista, että tuon pienokaisen piti kuolla. Ei, se ei saanut kuolla.

Kauheata oli sekin, ettei Rikberg ollut kotona. Ester sai välistä tuskaisia itkun kohtauksia. Hän repi tukkaansa, ja kuultuaan pienimmänkin liikkeen, vaikkapa se olisi ollut hänen itsensä aikaansaama, hän juoksi ikkunaan huudahtaen:

-- Vihdoinkin Ensio tulee.

Mutta hän ei tullutkaan.

Neljäntenä yönä vielä Ester valvoi. Hän ei suostunut kenenkään neuvoihin. Hän ei tarvinnut lepoa. Lapsikaan ei enää juuri äännähdellyt, mutta Ester tahtoi katsoa häntä. Kylmässä vedessä hän huuhtoi silmiään ja hieroi niitä sitten jollain karvaalla kiihottavalla aineella. Aamuyöstä kuoli pikku Teppo. Mutta Ester oli samalla ummistanut silmänsä ja nukkui horroksissa. Hänet oli laskettu sänkyyn, ja kun yritettiin riisua vaatteet hänen yltään, huusi hän niin, että kaikkien täytyi paeta hänen läheisyydestään.

Pienokaisen ruumis pestiin, pantiin kirjailtu paita päälle ja asetettiin jalustalla varustetulle pöydälle. Mutta mihin ruumis vietäisiin? Hoitajatar koki saada selkoa Esterin tahdosta. Vihdoin, monen kovan kyselyn perästä kuului vastaus:

-- Viekää hänet Ension tykö.

Rikbergin kamari pikku rakennuksessa jätettiin kylmilleen ja päivällä saatettiin lapsukaisen ruumis sinne.

Ester makasi vain yhä. Välistä kuului itkua, välistä huutoa hänen huuliltaan. Iltapäivällä hän näytti nukkuvan rauhallisemmin. Silloin ehdotti lapsenhoitajatar, että riisuttaisiin hänen vaatteensa. Uni oli siten paljon tehokkaampaa, ja rouva tarvitsi paljon virkistävää unta. Nyt riisuminen onnistuikin, ja Ester näytti nukkuvan rauhallisesti sängyssään.

Iltayöstä Ester heräsi. Hän istui sängyssään ja tuijotti eteensä, sitten hyppäsi hän ylös ja alkoi etsiä ympäri huonetta jotain. Hoitajatar, joka makasi sohvalla samassa huoneessa, hämmästyi herätessään.

-- Mihin te olette hänet vieneet? Sanokaa!

-- Rouvahan käski hänet viedä Rikbergin kamariin.

-- Mitä? Onko Ensio kotona?

-- Ei.

-- Miksi veitte?

-- Lapsen ruumis...

-- Kuollut, kuollut...

Sen enempää päälleen ottamatta riensi Ester ulos talviseen pakkaseen, avojaloin, ainoastaan valkoiset päällään. Kun toiset ehtivät hänen jälkeensä pihalle, tuli hän lapsen ruumis sylissä takaisin.

-- Pikkunen vallan paleltuu täällä, kun on niin kylmä, hän höpersi ja vei ruumiin sänkyynsä.

Pienokaisen ruumis oli jo vallan jähmettynyt, mutta Ester ei siitä välittänyt. Hän vain hyväili lastaan.

Täytyi hankkia apua, jotta ruumis saatiin häneltä pois. Jälleen se vietiin entiseen säilöönsä. Ester näytti rauhallisemmalta. Mutta kun kaikki näytti olevan taas hiljaista, ponnahti hän vuoteeltaan ja hiipi ulos. Hän ei päässyt ruumishuoneeseen, sillä avain oli otettu pois lukosta, vaan seisoi oven edustalla ja kuunteli.

-- Ei se ole kuollut, nyt se itkee, nyt se käännähtää, oi, oi, kuulivat etsijät hänen valittavan. Oi, kun sillä polosella on kylmä!

Esteriä vartioittiin sitten koko yö. Unta hän ei saanut hetkeksikään.

Parin päivän kuluttua tuli Rikberg vihdoin kotiin. Ester tyyntyi hiukan, sillä Rikberg oli hänelle laajasti selittänyt, että kaikki asiat piti ottaa kylmän järjen kannalta. Näin selitti Rikberg, mutta kun hän meni Arnoldin luo ja pihalla kulki sen ikkunan ohi, jonka takana pikku ruumis lepäsi, vierähti raskas kyynel hänen poskeltaan lumikinokseen.

Rikberg oli hyvin matkansa suorittanut. Arnold kuunteli Rikbergin selityksiä ja myönnytteli: "hyvä, hyvä!" Rikberg oikein oudoksui hänen käytöstään. Ja kun hän lähti pois, tarttui Arnold hänen käteensä.

-- Kiitän teitä kaikesta, hän sanoi katsoen alas.

* * * * *

Pikku ruumis oli laskettu maan poveen. Surumielin kulki Ester kotiinsa Rikbergin häntä voimiensa perästä lohdutellen. Kun he olivat tulleet Esterin kamariin, oli pöydällä pakka isoja papereita. He huomasivat ne avioeropäätökseksi. Esterille oli erityisesti kirje, hän näki osotteessa Arnoldin vapisevan käsialan. Hän luki:

"_Entinen Esterini._

Ota paperit, eropaperit. Ne ovat olleet minulla jo useita kuukausia. Muut paperit löydät laatikostani. -- Tunnustan sinulle nyt suurimman rikokseni: olin syypää lapsesi kuolemaan. Poissa ollessasi vilustutin sen kylmässä salissa. -- Koetan menettelylläni sovittaa tekoni. Sydämessäni ei ole enää vihan siementäkään muita kuin kurjaa itse raukkaani kohtaan.

_Entinen Vernerisi._"

Kirjettä lukiessaan oli Ester alkanut väristä, ja vaivoin hän oli päässyt kirjeen loppuun. Rikberg tuskin ymmärsi viimeisten sanain merkitystä. Hän tuki Esteriä, ettei tämä kaatuisi, otti kirjeen ja itse sen luettuaan vasta täysin tajusi sen kamalan sisällön. Rikbergin kädet pusertautuivat nyrkeiksi ja koston kirous karkeloi hänen huulillaan.

Ester tuskan valtaamana katsahti häneen. Hän ymmärsi Rikbergin sielun taistelun.

-- Paetkaamme mieluummin -- ennen kuin uusi rikos tapahtuu, kuiskasi hän Rikbergille.

Mutta ennen kuin hän oli saanut sanansa loppuun lausutuksi, oli Rikberg jo menossa ovella.

Arnoldin huoneessa oli kaikki hiljaista. Rikberg pysähtyi keskelle lattiaa ja tuijotti yhteen paikkaan. Esterin vapiseva käsi tarttui häneen kuin estääkseen jostakin, mutta sitte se voimatonna hervahti alas. Ei ollutkaan enää estämisen tarvetta. Arnold oli hirttäytynyt pellinnuoraan.

Masentava oli vaikutus. He eivät pitkään aikaan voineet paikoiltaan liikahtaa.

-- Jos meidän tuskamme ovat raskaat, ovat hänen olleet sietämättömät, sanoi Rikberg vihdoin -- ja kyynel vierähti hänen poskelleen.

Esterin silmät vettyivät ja hän heltyi sydämmellisen virvoittavaan itkuun.

Piirongin laatikosta löytyi lahjakirja, jolla Ester ja Rikberg saivat koko Valkaman kartanon kaikkineen itselleen.

-- Meillä on nyt tilaisuus tehdä hyvää, sanoi Rikberg.

-- Sovittakoon hauta kaiken! puhui Ester kyyneltensä läpi.