Chapter 4

-- Ei se tee mitään, jos nämä rypistyvät. Sitten on minulle hauskaa työtä taas suoria ne ja järjestää uudestaan. -- Ne ovat niin sanomattoman kauniit. Ette te sitä käsitä, te miehet -- ette edes tekään.

Rikberg yhä hymyillen katsoi innostunutta Esteriä.

-- Kyllä minä näen ne kauniiksi. Mutta mielestäni ne olisivat vielä kauniimmat, jos olisivat päällä...

-- Niin, lapsen, pienokaisen päällä. Te olette oikeassa -- ja sen päälle ne kerran vielä pannaan.

Rikberg oli unohtanut itsensä innokasta puhetta kuullessaan, hän seisoi melkein typerän näköisenä, hymyili ja kummasteli.

-- Ette näytä puhettani uskovan. Mutta kun sanon, että olen itseni lääkärillä tutkituttanut, ja hän on sanonut minun olevan varmasti normaalin -- mutta mieheni ei --.

Ester keskeytti. Hän asetti vaatteet laatikkoon ja työnsi sen kiinni. Rikberg meni pöydän luokse ja jotain sanoakseen kysyi, ottaen kahvikannun käteensä:

-- Saanko itse kaataa itselleni toisen kupin?

-- Olkaa hyvä, kaatakaa minulle kanssa.

-- Niin mielelläni, vastasi Rikberg painolla.

He joivat kahvia. Ester oli hetkisen vaiti, puhui sitten tasaisella äänellä:

-- Ja ettei teille jäisi mitään epäselväksi ja arvailemisen varaan, tahdon huomauttaa, että minä itse määrään isän lapselleni. Sen täytyy olla terveen ja voimakkaan ja lapsesta pitää tulla samanlaisen.

Hän keskeytti odottaen Rikbergin lausuntoa. Mutta kun tämä ei puhunut mitään, jatkoi Ester:

-- En pidä itseäni enää Arnoldin vaimona -- ja halukkaimmin tahtoisin hänestä laillisen eron saada. Näinä kärsimyksen vuosina olen asiaani tuuminut ja sieluani tutkinut. Minä en tee väärin näin menetellessäni, sillä minä uskon asiaani, minä uskon siihen vilpittömästi -- ja mihin ihminen vilpittömästi, tosisielullaan uskoo, hän ei voi koskaan väärin tehdä itseään kohtaan, eikä rikkoa jumalan lakia -- ja tämä asia ei enää muita liikuta. Kristilliseen avioon en ikinä enää mene, jos Arnoldista kerran vapaaksi pääsen, mutta luontaisten taipumuksien tähden miehelle kyllä antaun ja hänen kanssaan elän, jos sopua ja rakkautta, molemmin puolista sopua ja rakkautta riittää.

Ester oli noussut kävelemään. Hänen askeleensa olivat vakavat ja pää oli pystyssä, melkein niskaa vasten nakkautunut.

-- Minä ymmärrän teitä ihan täydellisesti, sanoi Rikberg hiljaisella äänellä, laski kädestään kahvikupin pöydälle ja nousi poistuakseen.

-- Niin, ajatelkaapas hiukan näitä asioita ja lausukaa niistä minulle joskus arvostelunne.

-- Minä kiitän teitä, rouva Ester, tästä suuresta luottamuksesta.

-- Toivon, etten olisi tarvinnut teidän suhteenne erehtyä.

-- Minä vakuutan, sanoi Rikberg kohteliaasti ja poistui.

11.

On sydäntalvi. Ester tiesi tulevansa äidiksi. Yhä useammin ja useammin hän vaatelaatikoitaan penkoi ja tarkasteli, oliko vain mitään unohtunut, vaikka aikaa ajan täyttymiseen oli ainakin kuusi kuukautta.

Arnoldin elämä oli vain hurjistunut. Jos joskus kotiin tuli, oli hän aina juopunut. Rikberg pani hänet siivosti nukkumaan kuin lapsen, välittämättä hänen puheistaan juovuspäissä.

-- Herra nimismies, oli Rikberg aina sanonut, puhutaan huomenna.

-- Miksei nyt? Olenko juovuksissa mielestänne?

-- Eihän sitäkään, mutta muuten väsynyt.

Arnoldin oli aina pakko taipua. Seuraavana päivänä hän selvittyään anteeksi pyydellen kaihti kaikkia -- ja katosi jälleen entisille retkilleen. Ester ei ollut häntä saanut puhutella moneen kuukauteen, vaikka olisi kuinka tahtonut. Juovuksissa ei Arnold Esterin luo päässyt, vaikka kuinka olisi halunnut. Sen esti voimakas mies. Selvänä pakeni Arnold aina Esteriä.

Eräänä iltana keski talven aikaan kuului tieltä kovaa kulkusen kilinää. Valkaman pihaan porhalti puolikymmentä hevosta, pysähtyivät rappujen eteen -- ja iloisia ihmisiä alkoi tulvata päärakennuksen eteiseen. Sänkykamarin oven lukko napsahti kiinni ja eteiseen ilmestyi Rikberg vieraita vastaanottamaan. Tulijat, naisia ja miehiä, melkein puoleksi kumpiakin, olivat hyvällä tuulella.

Arnold antoi käskyn riisua hevoset ja viedä talliin. Kohta syttyivät kaikki kynttilät ja lamput Valkaman huoneissa, kohta höyrysivät kuumat pulppuilevat lasit salin samettiliinaisilla pöydillä. Mutta sänkykamarin ovi oli vieläkin lukossa.

Ovelle kuului hiljaista naputusta.

-- Ester! kuului Arnoldin ääni.

Ester avasi oven. Hänen miehensä oli juovuksissa, mutta näytti tyyneltä.

-- Mitä tahdot? kysyi Ester varmasti.

-- Tule tervehtimään vieraita, sanoi Arnold.

-- Mielelläni, vastasi Ester ja seurasi miestään saliin.

Siellä oli paljon kaupunkilaisia: pormestari, pari maisteria, viskaali sekä naisia, huumaantuneita, posket pakkasen ja alkohoolin piinaamia. Arnold esitti tuntemattomat vieraat. Oli siellä Irmakin. Hänet esiteltäessä sanoi Arnold ollakseen hyvin leikillinen:

-- Tässä on tuleva vaimoni, kun sinä minut jätät.

-- Sepä on hyvä, vastasi Ester ihan luonnollisella äänellä. Näytti kuin Arnoldin sanat olisivat lieventäneet hänen olemustaan.

Arnoldin kasvonpiirteet saivat omituisen jäykkyyden, eikä häntä enää naurattanut. Mutta Ester vähän aikaa vieraiden kanssa oltuaan huomasi itsensä tarpeettomaksi ja kenenkään näkemättä poistui ja lukitsi oven.

Arnold joi kiihkeästi. Irma istui hänen polvillaan. Arnold toivoi, että Ester olisi sen nähnyt ja hän uskoi, että Ester sen näkikin. Mutta miksei tullut haukkumaan ja huutamaan? Se kiusasi Arnoldia -- ja hän joi vieläkin kiihkeämmin.

Mutta Ester ei nähnyt mitään, hän puuhasi ruokia, hyviä ruokia vieraille. Rikberg näki kaikki eteisestä, ja hänen sielunsa sykähti omituisesti. Hän ei virkkanut tästä Esterille sanaakaan, hän tahtoi säästää häntä uudesta häpeästä.

Vieraat remusivat kauvan, söivät hitaasti ja joivat vielä. Vihdoin alkoi väsyttää. He päättivät lähteä kaupunkiin. Hevoset olivat valmiit ja lähtijät pukeutuivat, Arnold myöskin. Rikberg oli heitä eteisessä auttamassa.

-- Mitä te täällä roikalehtelette aina? tiuskasi Arnold hänelle.

-- Aikooko herra nimismies lähteä myöskin? kysyi Rikberg ihan kuin ei olisi kuullutkaan Arnoldin puhetta.

-- Mitä se teitä liikuttaa, senkin lurjus, kiljasi Arnold. Saatte mennä helvettiin koko talosta -- ja vielä tänä yönä.

-- Minulla olisi ollut sangen tärkeätä asiaa herra nimismiehelle, puhui Rikberg.

-- Minulla ei ole teille mitään asiaa, senkin mötys, ähkyi Arnold.

Rikbergiin ei näyttänyt vaikuttavan mikään. Ihmeissään kompuroivat vieraat ulos ja etsivät rekensä. Vimeisinä menivät Irma ja Arnold. Heidän hevosensakin oli viimeisenä.

Kaikki oli valmiina lähtemään. Kellot kilahtivat, ihmiset rähähtivät -- ja hevoset olivat täydessä laukassa. Mutta juuri kuin Arnoldin reki nytkähti liikkeelle, tarttui Arnoldiin kaksi vahvaa kättä. Arnold nousi kuin kevyt tallukka Rikbergin syliin. Reki oli jo alta pois.

-- Aja, Arvi! komensi Rikberg niin voimakkaasti, ettei Arvi uskaltanut taakseen katsoa saadakseen tietää, mitä siellä tapahtui.

Ja Arnoldin hevonen katosi korkean koivukujan varjoihin. Irma sai yksin ajaa kaupunkiin. Mutta vastuksista välittämättä kantoi Rikberg Arnoldin hänen kamariinsa ja nukutti hänet sohvalle viipyen itse huoneessa koko yön.

* * * * *

Aamulla aukoi Arnold vaivaloisesti silmiään, painoi kädellä päätään ja valitti. Rikberg, joka oli oven puolella, astui muutaman askeleen häntä kohti. Arnoldin posket vaihtoivat nopeasti väriään: vuoroin ne kalpenivat, väliin olivat sinertävän harmaat. Rikberg kiiruhti Esterin luo.

He kantoivat Arnoldin huoneeseen mukavan rautasängyn, riisuivat hänen päältään ja asettivat hänet sänkyyn. Vaivoin lienee Arnold itse huomannut, mitä hänelle tehtiin, aukoi vain joskus silmiään, joissa oli raukea katse, ja valitti voihkien. Ester asetti hänen päähänsä kylmän kääreen, vaihtoi sitä usein, eikä paljon hetkeksikään lähtenyt hänen vuoteensa vierestä.

Illalla saapui lääkäri ja selitti taudin alkohoolin aikaansaamaksi voimattomuudeksi. Arnold ei voinut elää enää ilman alkohoolia. Hänelle oli annettava konjakkia ainakin kahdeksannes litraa päivässä -- ja sitte vähitellen annoksia vähennettävä joka päivä.

Parin päivän kuluttua näytti Arnold hiukan virkistyvän. Hän katsoi Esteriin niin lempeän raukeasti, että Esterille tuli vedet silmiin.

-- Oletko jo niin voimissasi, Verner, että jaksat puhua kanssani. Minulla on niin tärkeätä asiata, että minun on paha olla, ellen saa sitä nyt sanotuksi.

Verner käänsi katseensa Esteristä ja vavahti, hänen kasvonsa saivat pelokkaan ilmeen. Arnold ajatteli, hän otaksui, että Ester alkaisi soimata. Sitä hän pelkäsi. Hän puhui hiljaisella äänellä.

-- Ei vielä, Ester, anna minun ensin parantua terveeksi.

-- Ehkä on parasta, sanoi Ester raskaasti.

Arnold nukkui, Ester meni omaan huoneeseensa ja kutsui Rikbergin luokseen.

-- Jospa Arnold -- Ester ei ollut kutsunut häntä miehekseen enää pitkiin aikoihin -- nyt pian paranisi, että saisin hänelle ilmaista suuren salaisuuteni.

-- Kunhan hän saa runsaasti lepoa; kyllä hän siitä vielä nousee, vastasi Rikberg.

-- Kuule Ensio -- he kutsuivat toisiaan kahden kesken sinuksi, mutta ei muiden kuullen -- kun minä olen saanut salaisuuteni Arnoldille ilmaistuksi, niin jätän minä Valkaman. En voi asua täällä kauvemmin.

-- Niin teen minäkin, kun nimismies vain tulisi siksi terveeksi, että saisin hänelle tehdä tilin töistäni, sanoi Rikberg.

-- Mutta mihin menen? kysyi Ester hiukan epävarmana.

-- Kyllä minä tiesi raivaan, vastasi Rikberg varmana.

-- Onhan meille maailmassa tilaa meillekin! puhui Ester iloisella luottamuksella. En tahdo mitään muuta, kun pidät huolen siitä pienestä elämästä, joka meille syntyy. Itsestäni aina huolehdin.

-- Ei hätää mitään! vakuutti Rikberg. Kunhan et vain rupea katumaan, niin kaikki käy hyvin.

-- En koskaan, en koskaan, sillä nyt minä olen alkanut toteuttaa omaa itseäni -- ja joku aika sitten koetin täydentää toisen sielua, mutta siinä en onnistunut, ja luulen, ettei siinä kukaan onnistu.

-- Mahdottomuus se onkin, sanoi Rikberg vakaumuksella. Ellei ihmisessä itsessään ole miestä itsensä toteuttamiseen, ei hänelle toinen mitään mahda.

-- Ei vanhempana, oikaisi Ester. Se taimi, joka nuorena juurtuu, versoo täysikasvaneenakin samaan suuntaan.

-- Ja mikä merkillistä, puhui Rikberg kiihkeästi, perinnöllisyys näkyy astuvan esiin lapsissa ihan säännöllisesti. Luonnollistahan se onkin, millainen siemen, sellainen itu.

-- Arnoldissa on perinnöllisyyden esimerkki elävänä silmäimme edessä.

-- Niinkö?

-- Hänen isänsä lienee ollut vieläkin enemmän paheen pauloissa. Hän on itsekin siitä minulle puhunut. Kirous on hänen elämänsä myrkyttänyt.

-- Vai oli hänen isänsäkin...

-- Mutta emme nyt siitä puhu, tulee vain ikävä ja paha olla, keskeytti Ester, ja hiukan vaiettuaan jatkoi: minusta on niin omituista, ettemme koskaan puhu rakkaudesta, vaikka kuulumme niin läheisesti toisillemme.

-- Eihän rakkaudesta rakastavat voi puhuakaan, he vain elävät, sanoi Rikberg iloisesti.

-- Olet oikeassa. Tunnetta on oikeastaan mahdoton pukea sanoiksi, vaikka sitä jotkut yrittävät.

-- Ei sanojen vaikutuksesta itselleen oikeata tunnetta saa, mutta kauniiden silmien katselemisesta ja hyvän sydämen kosketuksista, sanoi Rikberg ja nousi paikaltaan. Lähetä sana, jos jotain tarvitset. Nyt menen työhön.

Hän poistui. Ester katsoi iloisin mielin hänen jälkeensä.

-- Jospa olisin jo täältä poissa, hän hymähti.

12.

Arnold oli maannut sängyssä lähes kuukauden. Ester oli usein pyytänyt keskustelua hänen kanssaan, mutta Arnold oli aina sen torjunut valittaen heikkouttaan. Enimmäkseen hän tahtoi olla yksin.

Esteriä pelotti. Jos Arnold huomaisi hänen tilansa ennen kuin hän sen oli itse ehtinyt ilmaista. Muutamat vanhat ihmiset sen jo olivat huomanneet ja kuiskailivat siitä salavihkaa, vieläpä levittivät pahoja huhujakin. Mutta Ester ja Rikberg eivät siitä välittäneet. Heillä oli selvittämättömiä asioita ainoastaan Arnoldin kanssa.

Konjakki annokset oli Arnoldilta vähennetty melkoisen pieniksi. Mutta kun hän oikein pyytämällä pyysi, ei Ester saattanut olla hiukan annosta lisäämättä, mutta vain hiukan.

Eräänä päivänä pyysi Arnold, että Ester jättäisi hänet, hän tahtoi nukkua. Ester meni heti ja sulki hiljaa oven. Kun hän oli mennyt, nousi Arnold ikkunasta ulos katselemaan. Kauvan hän sai siinä odotella, mutta vihdoin hän alkoi viittoa kädellään ikkunasta ulos. Kohta ilmestyi Arvin naama ikkunaan. Arnold puhui hänelle venttiilin reiästä:

-- Tule huoneeseeni, ettei kukaan sinua huomaa.

Pian oli Arvi sisällä, ovensuussa seisomassa. Arnold meni hänen luokseen.

-- Kenen palvelia sinä olet?

-- Hyh. Herra nimismiehenhän minä, vastasi Arvi ihmetellen.

-- Ketä sinun tulee totella.

-- Tottahan tok' isäntääni.

-- No niin. Kun tulee pimeän hämärä, valjasta hevonen ja vie se koivukujan päähän. Mutta tee se niin, ettei sitä kukaan huomaa, puhui Arnold puoliääneen.

-- Kyllä, kyllä.

-- Näytäpäs taitosi!

-- Kyllä.

Ja Arvi poistui. Arnold meni vuoteeseensa, kutsui Esterin ja pyysi ruokaa.

-- En saanutkaan unta oikein, vaikka niin väsyttää. Tuntuu nälältä, hän lopetti selityksensä.

Ester laittoi hänelle mitä parasta. Arnold söi oikein miehen tavalla.

-- Kohta tästä pääsen ylöskin -- ja sitten on meillä aikaa keskustella. Nyt voit antaa minun nukkua oikein kauvan ja rauhassa, puhui Arnold Esterille, joka korjaili ruokia.

-- Nuku vain, nuku vain. Huomenna tulee taas lääkäri, ehkä hän antaa sinulle luvan liikkuakin.

-- Jopa tässä alkaa aika pitkäksi käydäkin.

Ester poistui, ja kaikki oli taas hiljaista. Arnold nousi, otti vaatteet esille ja pukeutui nopeasti. Eteisessä olevan matkaturkkinsa hän antoi olla paikoillaan ja tyytyi vaatekaapissa olevaan pienempään kävelyturkkiin. Varmuuden vuoksi hän pukeuduttuaan vielä heittäytyi sänkyyn, peittäen pukunsa hyvin lakanalla aina leuvan alle saakka. Mutta kukaan ei häntä häirinnyt.

Pian tuli pimeä. Arnold kohosi vuoteeltaan, avasi ikkunan ja hiipi ulos. Valtamaantiellä odotti jo Arvi. Arnold nousi rekeen, peitti itsensä hyvin vällyihin ja hoihkasi:

-- Hei poika, annappa pyyhkiä kaupunkiin. Näytäpä minulle, vieläkö heponi osaa "polskata."

Arnoldia ei olisi tuntenut samaksi, joka äsken makasi sängyssään Valkaman kartanon kamarissa. Hän hyräili, lauleli ja vihelteli, vieläpä Arvin kanssa leikkiäkin lasketteli.

Keli oli hyvä, ja Arnoldin komea orhi taittoi tuon lähes kolmenpeninkulman taipaleen Valkamasta kaupunkiin kahdessa tunnissa. He olivat pian kaupungin hotellin pihalla. Hevonen kyllä vaahtosi, mutta kylläpähän se siitä lakkasi. Arnold komensi sen viemään tupaan. Se piti pestä vedellä ja saippualla ja kuivata hyvin sekä vasta sitten antaa sille ruokaa. Arnold piti hevosestaan, hän tahtoi, että sitä myöskin hoidettaisiin hyvin.

Hotellissa olivat herrat jo hyvällä tuulella. Riemastuen he Arnoldin vastaan ottivat. Irma rähähti nauruun Arnoldin nähdessään.

-- Siinä se on kavaljeeri! hän sanoi. Et tiedä miten ikävä minun yksin oli teiltä tulla.

-- Kyllä oletkin mies, kun renkisi annat tuolla tavoin riehua. Sehän se Valkaman isäntä taitaa ollakin, ilkkui pormestari.

Arnold ei virkkanut aluksi mitään koko asiasta, mutta sitte, kun oli juopunut, pyysi hän anteeksi Irmalta ja lupasi pehtorilleen näyttää. Irma taaskin suostui häneen yhtä hyvin kuin ennenkin, eikä hän enää kaukaan aikaan ollut hävennyt herroja Irmaa hyväillessään.

Seuraavana aamuna hän lähti hotellista kertoen menevänsä Helsinkiin ja käskien hevosensa lähettämään kotiinsa. Hän otti ajurin ja ajoi rautatien asemalle.

* * * * *

Iltasilla, samana, jolloin Arnold pakeni kodistaan, nousi suuri häly Valkaman kartanossa.

Tee oli valmista, ja Ester tahtoi tarjota sitä Arnoldillekin. Kynttilä kädessä hän hiipi pimeän eteisen läpi ja avasi Arnoldin huoneen oven. Kylmä talvinen ilma sieltä hohahti häntä vastaan. Hän siunasi säikähtyneenä ja kynttilä putosi hänen kädestään ja sammui.

-- Verner, oletko täällä? hän huudahti.

Ei kuulunut vastausta.

-- Sano toki, sano! pyysi Ester.

Pimeässä hän rupesi pelkäämään. Vihdoin hän löysi tulitikut miehensä kirjoituspöydältä ja sai valkean kynttilään. Hän lähestyi miehensä vuodetta. Se oli tyhjä. Eikä koko huoneessa näkynyt ketään. Lähemmin tarkastettuaan hän havaitsi ikkunan olevan auki ja kylmän viiman puhaltavan siitä suoraan sisälle. Ikkunan alla lumihangessa näkyi jälkiä.

Siitä oli hänen miehensä mennyt.

Kun Rikberg sai asiasta tiedon, meni hän talliin. Arnoldin ajohevosen paikka oli tyhjä -- ja Arvikin oli poissa.

-- Mihin hän on mennyt? kysyi Ester Rikbergiltä kun he asiasta keskustelivat.

-- Sitä on vaikea päättää. On kolme mahdollisuutta: joko kirkonkylään, naapurinimismiehen luo tai kaupunkiin. Luultavinta että hän meni kaupunkiin, vastasi Rikberg.

-- Pitäisi mennä etsimään.

-- Ei se sovellu. Hänhän on järjissään oleva mies, eikä häntä ainakaan kotinsa ulkopuolella sovi holhota.

-- Mutta kun minä poloinen en saanut hänelle kertoa asiaani -- ja se tuntuu minusta ikävältä. En voi täältä lähteä ennen kuin olen hänen kanssaan asiani selvittänyt.

-- Eikä ole tarpeellistakaan, lohdutti Rikberg.

-- Jäätkö luokseni tänä iltana? kysyi Ester hiljaa.

-- Jään, jos tahdot, vastasi Rikberg hellästi.

-- Etkö sinä sitten tahdo? kysyi Ester edelleen ujosti.

Rikberg katsoi häneen hellästi ja vastasi:

-- Kun asiat nyt ovat näin kuin ovat, annan sen riippua kokonaan sinun tahdostasi.

-- Mutta muuten sinäkin ilmaisisit tahtosi?

-- Niin!

Ester lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen, katsoi häntä lempeästi silmiin ja sanoi:

-- Luonnollisesti meidän niissä asioissa on alistuttava toistemme tahtoon, kun kaikki tapahtuu oikealla tavalla.

-- Ja senhän teemmekin mielellämme, vastasi Rikberg.

13.

Huhtikuun keskivaiheilla saapui Esterille kirje Helsingistä. Se oli hyvin lyhyt ja kirjoitettu niin vapisevalla kädellä, että tuskin siitä selkoa sai. Rahaa siinä käskettiin lähettämään ja osote ilmaistiin.

Ester kirjoitti pitkän kirjeen vastaukseksi. Hän kertoi kaunistelematta kaikki ihan kuin asiat olivat, kehoitti häntä tulemaan kotiin, jotta hän pääsisi muuttamaan pois kartanosta, jonka kanssa hänellä ei enää ollut mitään tekemistä.

"Lapsi minulle syntyy noin kahden kuukauden kuluttua", jatkoi Ester, "ja silloin minun täytyy välttämättömästi olla sinusta vapaa. Jollet itse tule, niin lähetä valtakirja jollekin asianajajalle kaupunkiin, jotta voimme heti ryhtyä asiaan. Sinua en syytä mistään. Myönnän itse tehneeni törkeän aviorikoksen, ja sehän on aivan kylliksi.

Ja jollet itse tule kotiin, niin ilmoita, kenen hoidettavaksi tila jätetään. Tee se niin pian kuin mahdollista."

Rahoja heillä ei ollut paljoa kotona, sillä uusi nimismies, jonka kuvernööri oli paikkakunnalle lähettänyt, sai yli kymmenen tuhatta Arnoldin huostassa olleita ryöstö y. m. maksuja. Ainakin puolet -- ja enemmänkin -- tästä summasta sai Arnold pulittaa omasta taskustaan, sillä niin suuressa määrin hän oli köyhille antanut ryöstöjä anteeksi. Arnold oli ollut hyväsydämminen nimismies -- ja moni pahoitteli, että nyt tuli uusi. Mutta minkäs sille taisi.

Rikberg hankki rahaa isännälleen: Hän myi osan viljaa edellisen kesän hyvästä sadosta -- ja tuhansittain pistettiin seteleissä Helsinkiin lähtevään kirjeeseen.

-- Kyllä sen miehen kelpaisi elää vaikka millaisessa loistossa, kunhan vain voisi luontonsa hillitä, sanoi Rikberg rahakirjettä sulkiessaan.

-- Oi, kun on surullista tämän maailman elämä! vaikeroi Ester itku kurkussa.

-- Eipähän siinä maailmaa auta syyttäminen, vika on veressä.

* * * * *

Arnold ei lähettänyt valtakirjaa eikä mitään tietoja. Hän saapui kotiin toisten saattamana toukokuun loppupuolella. Hän oli saanut halvauksen -- koko vasen puoli ruumista oli herpoutunut. Sauvan varassa hän pääsi liikkumaan huoneissa. Toisten hoidossa hän ei ollut saanut väkijuomiakaan nauttia, joten hänen luonteensa oli varsin hiljainen ja vähän kuin sekaisin.

Muutaman päivän kotona oltuaan hän kirjoitti valtakirjan alle ja avioerohakemus lähetettiin tuomiokapituliin. Arnold näytti suostuvan vaikka mihin.

Mutta kun Ester alkoi muuttoa hommata, ällistyi Arnold, katsoi häneen kysyvästi ja puhkesi valittaen puhumaan:

-- Voisitpa nyt täälläkin sentään asua. Enhän sinua enää häiritse. Pidä sinä kyökin puoli rakennuksesta, minä asustan tässä päässä.

-- Mutta minähän sanoin jo kirjeessäni, että minun on pakko muuttaa.

-- Missä kirjeessä?

Arnold ei ollut kirjettä lukenutkaan. Se löytyi hänen taskustaan. Rahat hän oli kuoresta kyllä ottanut, mutta kirjeen jättänyt koskematta. Ester lähti pois, sillä Arnold tahtoi lukea kirjeen.

Omituiset väreilyt varjostelivat hänen kasvojaan lukiessa. Kirje oli pöydällä hänen edessään ja oikealla kädellä hän käänteli sen lehtiä sikäli, kun pääsi eteenpäin. Usein hän pysähtyikin pitkiksi ajoiksi, irvisteli, hymyili ja nauroi. Sitte taas luki.

Loppuun päästyään hän pitkin mietittyään näytti tehneen päätöksensä. Hän koetti sitte sauvansa varassa kävellä huoneessaan edestakaisin, mutta sekin kävi kömpelösti. Vihdoin hän heittäytyi sohvalle. Ester tuli kohta hänen luokseen. Nyt vasta Arnold huomasi hänen tilansa.

-- Nyt päästät minut kai mielelläsi? sanoi Ester melkein ylpeästi.

-- Ei, sitä en tahtoisi.

-- Et tahtoisi? huudahti Ester hämmästyneenä.

-- Vaikeahan sinun on nyt lähteä, kun olet tuollaisessa tilassa. Mutta Rikberg kyllä voi mennä matkoihinsa.

-- Minä seuraan Rikbergiä, mihin ikinä hän meneekin!

Arnoldin kasvoilla vaani pirullinen iva.

-- Olet tainnut jo kauvan häntä seurata.

-- Sen jälkeen, kun kieltäydyin sinua palvelemasta. Ja se on totta.

-- No enhän sitä epäilekään. Voitte jäädä molemmat.

-- Emme voi.

-- Mutta jos minä nyt kauniisti pyydän, niin ette nyt sentään minua heti jätä.

Rikberg kutsuttiin sisälle. Arnold oli hänelle matelevan kohtelias, vaikka hän silloin tällöin kulmakarvojensa alta katsahti häneen karsaasti. Mutta Rikberg ei sitä huomannut. Arnold tahtoi antaa heille kaikki, kunhan vain jäisivät, vetosi heidän sääliinsäkin. Esterille valuivat vedet silmiin.

-- Kohtahan minä kuolenkin, saatatte edes hautaan, valitti Arnold.

Kauvan keskusteltuaan Ester ja Rikberg suostuivat toistaiseksi jäämään.

Ester sai pitää entiset huoneensa, Rikberg asui omassaan. Ja sitte vasta, kun eronpyyntöön oli tullut päätös, sitte vasta he ajattelivat omat asiansa erityisemmin järjestää.

-- Minusta on niin kauhean vaikeaa jäädä tänne, valitti Ester Rikbergille.

-- Sen kyllä arvaan, ja siksipä saatkin sinä tässä asiassa päättää. Minä kyllä tulen puolestani toimeen.

-- Minä koetan kärsivällisesti, ehkä kaikki käy hyvin.

Kun Arnold sai asiasta kuulla, puristi hän kummankin heidän kättään.

-- Arvasinhan, ettette minua nyt vaivaisena jättäisi, hän sanoi.

Ei kumpikaan heistä huomannut omituista välähdystä hänen silmissään.

Arnoldille hankittiin kaupungista sairaanhoitajatar, joka piti hänestä huolta, oli yöt päivät hänen kanssaan. Arnold ei päässyt itse sänkyyn eikä sängystä pois, niin pahoin oli halvaus hänet runnellut.

Elämä Valkaman kartanossa jälleen oli siirtänyt suuntaa, mutta päivät vierähtelivät entisellään. Palvelijat liikkuivat työssään kuten ennenkin, mutta hiljaisempina ikään kuin painostavan tunteen vallassa. Isäntäänsä he näkivät ainoastaan silloin, kun tämä kannettiin tuolissa lehtimajaan istumaan ja ulkoilmaa hengittämään.

Ester ei pitänyt itseään enää emäntänä, vaan ainoastaan hoitajattarena. Kylillä hänestä kuiskailtiin mustia juttuja.

14.

Esterin pikku vaatteet olivat käytännössä. Lapsi oli syntynyt vähän ennen juhannusta ja jo saman päivän iltana isä ja äiti hänet yhdessä ristivät "Teppo Ensioksi". Se oli siis poikalapsi. Se huusi ja parkui kuin kuristusnuora kurkussa. Mutta äidin ja isän mielestä oli itku kuin taivaallista musiikkia.

-- Näethän, isä Ensio, että se on terve, sanoi Ester poikaansa hänelle näyttäen.

-- Terve sen täytyy olla, vastasi isä nauraen.