Part 4

Kaukana siis siitä, että aineen alkeisosista, pyöriteltäköön niitä kuinka tahansa, koskaan saataisiin syntymään yhtä ainoata havainnon sirpaletta--sillä tuloksessa ei voi olla sellaista, mitä ei ole tekijöissä--saatikka sitten tätä tuhansin värein, valoin ja äänin väreilevää pohjatonta todellisuuttamme, on kenties päinvastoin jossakin määrin mahdollista ihmisen biologisesta rakenteesta lähtien osoittaa esineellisen käsitystavan sielullinen välttämättömyys. Kaikki on riippuvaista havaitsijansa silmälaseista, ja mitään kertakaikkista, absoluuttista laatua emme voi väittää »puhtaalla» todellisuudella olevan--olemmehan, jos niin väitämme, taas langenneet takaisin arkipäiväisiin älyllisiin tottumuksiin. Ja filosofia on taistelua tottumusta vastaan, kuten Carlyle on lausunut.--Joskin sentähden on liioiteltua, mitä wieniläinen fyysikko (ja positivistinen filosofi) Ernst Mach lausuu: fyysikolle on aivan yhdentekevää, onko pendeliä olemassa aineellisena kappaleena vai eikö: hän tavoittelee ainoastaan niitä matemaattisia kaavoja, joihin tämä ilmiö voidaan pukea, niin on tässä lausunnossa ainakin se totuus, että eksaktisille tieteille on kaikki kaikessa ilmiöiden keskinäiset suhteet. Ja mielikuvat näiden ilmiöiden laadusta ovat muodostetut pitämällä silmällä pyrkimystä päästä näitä suhteita hallitsemaan. Sentähden onkin esim. mekaaninen luonnonkäsitys ainoastaan työohjelma, tieteellinen tutkimustapa, joka pyrkii kuvailemaan ilmiöitä niin, että voimme ne mahdollisimman suurella helppoudella hallita--eikä siis ollenkaan mikään »tieteen viimeinen tulos». Saattaa hyvin ajatella sitä mahdollisuutta, että se kerran syrjäytyy edullisemman käsitystavan tieltä--ja oireita sellaisesta on paljo huomattavissa--, mutta tieteen todelliset tulokset, jotka, luopuen väittämästä, että ilmiöt »oikeastaan» ovat jotakin muuta kuin mitä kokemus sisältää, ainoastaan kuvailevat tosiasioita kokemuksen piirissä ja käyttävät teoriaa uusien löytämiseen, eivät kaadu, vaan paranevat, eivät osottaudu vääriksi, vaan puutteellisiksi--ovat vain lepokohta ajatuksen ikuisella tiellä.

Oikein ymmärretty tiede on siis jotain suorastaan päinvastaista kuin meidän päiviemme poroporvarillinen »luonnontieteellinen maailmankatsomus». Juuri tieteen koko hienouden, sen tietoisuuden oman tehtävänsä laadusta ja rajoituksesta, sen läpitunkevan ja kylmän kriitillisyyden, sen tunnon omasta täydellisestä suhteellisuudestaan-- kaiken sen jättää tuo maailmankatsomus huomioonottamatta, niin »tieteellinen» kuin se tahtoo ollakin.

Vähitellen ovat näin tiedemies ja »kamarifilosofi» lähestyneet toisiaan. Tosin jää heidän välilleen yhäkin selvä ja tyypillinen ero. Edellinen on niin sanoakseni ymmärryksen käytännön, jälkimäinen sen teorian mies. Mutta heitä yhdistää yhteinen vihollinen: se poroporvarillisuus, jolle yksi ihmiselämän suurimmista asioista, maailmankatsomus, on vain ulkopuolinen koriste, vaivatta valmiina saatu kuva, jonka eloton ilme värisyttää jokaista, poroporvaria itseään lukuunottamatta. Sillä tämä ei voi uskoa muuta kuin että todellisuuden pohja on yhtä matalalla kuin hänen oman olentonsa, sielläkin, missä toinen näkee loppumattoman syvyyden.

(_Aika_ 5, 538-542)

* * * * *

RUNOJA (1912)

Menneitä vuosia

Jätteitä vanhasta kokoelmasta

I

Jo kevätillan viime ruskot riutuu,-- on pitkäin sarkain yllä hiljaisuus; sen helmaan päivän odotukset hiutuu, kun alkanut on kevään leikki uus. Vain pilvisaaret kulkee taivahalla ikuista tietään sini-ilmain alla.

Ei ääntä ainoata. Seisoo puut kuin kuullen sisässänsä nesteen juoksun; on tyyntä kaikki, vedet, salmein suut, vain keinuu laineet kevään nuoren tuoksun; sen lumoon kohta kaikki uinahtaa, kun pitkä ilta kentät varjoaa.

Ma yksin seison, katson taivaanrantaa, min reunamilta loimu tummentuu; ja vallan mieli aatoksille antaa, joiss' entistuttu kaipuu uneksuu-- kuin toinen onkaan kevät nyt kuin ennen, ja mit' on voitettu niin paljon mennen?

Nyt syttyy toivo tuhansien rintaan, ja odotuksen onni heräjää; ma vuoden ostin kallehimpaan hintaan, ma annoin kaikki--mitä enää jää? On portit kiini onneen uuden kevään, tie suureen syksyhyn vie lähenevään.

Niin seison nyt ma yksin, ulkopuolia ja katson iltaruskoon kalpeaan. On vaalenevan taivaan tyhjyys tuolla, tääll' ympärillä mustat mullat maan. Ja ahdistetun rinnan hätää vastaan soi kaameana kaiku ainoastaan.

II

Kaks ihmistä, joille ennen kesä yhteinen onnen toi, kaks ihmistä--hetken mennen miten vieraiksi tulla he voi!

Käy kumpikin suuntaan omaan, ei tiedä he toisistaan; ja elämään ilottomaan jäi kuoleva kaipaus vaan.

Sama kohtalo, yhdeks mi laati tien hetkeksi haihtuvaks, sama kohtalo jälleen vaati iäks erille ihmistä kaks.

III

Lehdossa siellä koivu on valkorinta, nimeä kallehinta kantain merkkinä onnen mennehen, keskellä hankien.

Kohta on kaarna kasvanut yli senkin, muiston viimeisenkin silloin saattanut vierivä aika on hiljaa unhohon...

IV

Kuu metsän härmään katsoo talviyössä, ja sadoin kitein hanget kimaltaa. Vain tuuli kaukaa hiljaa humajaa kuin kertoin, ett' on elo vielä työssä.

On sadun hämy puiden varjovyössä, kuin salaa jäinen oksa rasahtaa; yön hiljaisuuteen sydän aukeaa: nyt unhoituksen onnen saatko myös sä?

On niinkuin menneet tuskan hetket ois vain unta, joka tyhjään haihtuu pois kuin varjot, jotka kinoksilla kulkee,

ja mikä tähteeksi jäi elämään on kylmä lepo kuoleman ja jään, min suureen rauhaan hiljaisuus sun sulkee.

V

Kuin ennen lapsena, kun kesäkaudet ma kuuntelin kuin tuuli puissa soi ja päivä permantoon loi ruutuin kuvan, min loistehessa hiuteet karkeloi,-- niin nytkin, monen pitkän vuoden jälkeen taas tuulen huminata kuulen vaan ja katson valkopilvein vaellusta ja annan ajan mennä menojaan.--

Ah miten paljon siihen väliin mahtuu! On ollut odotusta ihanaa, on ollut toivoa ja pettymystä ja tuskan yötä, syttä mustempaa; ja kaiken aikaa, muuttumatta, hiljaa rauhaisa tuuli puissa soinut on, ja päivä katsonut on huoneeseeni, ja pilvet vaeltaneet kuolohon.

En tiedä, mitä vuodet vielä tuovat ja mihin päättyy harhaileva tie; en tiedä löydänkö ma Kaanaatani, jos elämässä Kaanaanmaata lie,-- sen yksin tiedän, siihen yhteen uskon: on ihmiselo hauras uni vain, min verhona on iäisesti sama valkoinen siinto pilvein kulkevain.

Kun kerran kuolen, haudallani silloin taas tuuli hiljaa puissa humajaa ja valkopilvet yllä vaeltavat ja ikinuori päivä kimaltaa.-- Teit', ystävät, en unhoita ma enää, te todistajat ihmisunelman, te valkeet verhot elon arvoituksen, te toivontähdet pyhiin-kulkijan!

VI

Lämmin syyskuun ilta-- tuikkii taivahilta tutut tähdet taas. Sammui pilven siipi,-- ensi hämy hiipi, suvi, unelmaas.

Meren kuulas kalvo nuku ei, ei valvo-- keinuu hiljaa vaan. Rannan väräjävät valot kimmeltävät aaltoon uinuvaan.

Rauha kadotettu, toivo unohdettu, saavu sieluhun! Pyyhi lämmölläsi, pieni kevyt käsi, umpeen muistot mun!

VII

Oi illan taivas, kattoin usvan yli sun luokses aatos ikävöivä käy. Kuin seesnä aukeneekaan sulia syli, kun kadut ahtaat alla hämärtäy! Ei kuulu luokses tyhjän touhun humu, se hukkuu hiljaisuuteen korkeaan; jää kauas alle luotas sankin sumu, mi lainehtiipi ohimoilla maan.

Mun sydämeeni nuoreen varjot vaipuu, kun tietä käyn mä ypö-yksinään; oi kahlehistaan päästä suuri kaipuu, ja kuolon onni tuo'os elämään! Sun luonas vaan, sun kirkkaan rauhas mailla pois sammuu maisen harhan hämäryys; sun luonas vaan on lepo tuskaa vailla, sun luonas yksin suuri iäisyys!

IV. 1910. (_Aika_ 6, 260-264)

PULVIS ET UMBRA

Yössä tähtikirkas avaruus syvän rauhan syleilyssä nukkuu-- suuri hiiskumaton hiljaisuus, autius, min helmaan aatos hukkuu.

Ihminen, mi yössä yksinäs katsot rajatonta rauhaa taivaan, pohjaan tunne osa elämäs: murun murtuvan sun sielus sai vaan.

Tummuudessa yön soi tunnustus: elää--tomu, tuulten tuoma olla; toden tuska, kauniin kajastus-- pilvein varjoleikki aavikolla...

(_Otava_ 4, 147)

* * * * *

WILLIAM JAMES AMERIKAN FILOSOFI (1912)

I

Se maailmankatsomus, jolla nykyään yleisen mielipiteen korvissa on paras kaiku, on »tieteellinen» ja kun joku toinen yhdellä sanalla tahdotaan leimata kelvottomaksi, sanotaan siitä, että se on »epätieteellinen». »Tieteellinen» (älyyn perustuva) katsomus antaa omistajalleen--kuten kuvailen--suunnilleen tämänkaltaisen tunnelman:

Hän istuu ja _katselee_ maailmaa. Kaikki mitä hän näkee, on hänen ajattelevaa ihmistänsä _alempana_, sillä näkemänsä ilmiöt hän erittelee ja saa tulokseksi laskun, jossa on vaan matalampia lukuja, äärimmäisessä tapauksessa aineellisia pikkuosasia. Samoin kuin hänen katseleva asemansa on passiivinen, toimeton, samoin on myös hänen näkemänsä todellisuus kokonaan _passiivinen_; kaikki todellinen toiminta, aktiivisuus, joka tavalliselle käytännön ihmiselle on elämän tutuin ja ilmeisin asia, on hänen, tuon katselevan subjektin terässilmän edessä vain harhanäkyä--liikettä tosin on, voipa sanoa, että kaikki on liikettä, mutta se liike on täsmälleen yhtä passiivista kuin lepo, kuollutta sysäystä, työntöä, vetoa. Hän, subjekti näkee myös kaltaisiaan eikä hänkään jokapäiväisessä elämässä voi olla käsittelemättä heitä kuin itseään, aktiivisina toiminnan lähteinä, mutta heti kun hän istuu ajatuksensa valtaistuimelle, muuttuu asia: hänen kaltaisensakin ovat nyt nukkeja, marionetteja maailmanmyllyn teatterissa; mikä heistä äsken näytti aktiivisuudelta, osoittaakin olevansa hienon hienoja lankoja: heidänkin sisällinen liikkeensä on kuollutta sysäystä, työntöä, vetoa.

Ja niin se ääretön mylly pyörii, kuuluu maailmanrattaiden iankaikkinen, yksitoikkoinen, nukuttava pauhu...

Mutta yhden seikan on meidän ylhäinen katselijamme jättänyt laskusta pois: itsensä, oman aktiivisen ajatuksensa, joka on tämän omituisen taulun tehnyt. Ja silloin nousee kysymys: millä tavoin suhtautuu tämä hänen sisällinen minuutensa saamaansa tulokseen?

Esiintyy useampia mahdollisuuksia:

Ensinnäkin voi hän olla siihen tyytyväinen, voi tuntea tässä ilmakehässä puikkelehtivansa kuin kala vedessä, voipa hänen kyynillinen sydämensä miltei huokaista vapautuksesta ja päästää pienen pilkkanaurun: arvasinhan sen, tietysti ei sitä »korkeampaa» ollut olemassa! Ja muistaen samalla, että korkein, mitä on, on hänen oma minuutensa, hän nousee ja palvelee itseään, joka on tyhjyys. Ja hänet jätämme siihen, sillä hänelle ei meillä enää ole mitään sanomista.

Mutta on toinenkin mahdollisuus. Saattaa tapahtua, että miettivä katselija, kyllikseen tarkasteltuaan näytelmää edessään, yht'äkkiä huomaa jotakin kauhistuttavaa: että hän on saattanut itsensä kolkkoon yksinäisyyteen, että hän on kuolettanut ympäriltään ja sisästään kaiken runouden ja kauneuden, ettei ole mitään korkeampaa, jolle hän voisi antautua, jota hän voisi rakastaa ja palvella. Silloin tuo maailmanmyllyn pauhu häntä kaamoittaa, hän sulkee korvansa ja koettaa kuunnella entisiä onnellisia ääniä sisästään. Mutta sieltä ei kuulu enää mitään. Mitä ennen oli kaunista ja hyvää hänen sisässään, se oli kunnioitusta korkeampaa kohtaan ja antautumista sille; nyt on se korkeampi hänen maailmastaan kuollut, ja silloin on kuollut myös hänen sydämensä. Hän herpautuu ja ääretön alakuloisuus tulee hänen yllensä ja päinvastoin kuin edellisen pikkumiehen lausuu _hänen_ huokauksensa: siis ei maailma ollutkaan mitään! Sen nimessä, mikä hänessä on korkeinta, _järkensä_ nimessä, luulee hän olevansa _velvollinen olemaan pessimisti_, sillä hänen järkensä ei voi tehdä muuta kuin hävittää sitä unelmaa, mikä antoi hänen elämälleen arvoa hänen omissa silmissään: unelmaa korkeammasta, jolle voi antautua.

Tässä on meillä esillä, luulen, aikamme sairain hermo, vuosisadan tauti; mutta ne jotka sitä sairastavat, ovat kaikista parhaat, ja heille on meillä vielä paljon puhumista. Kysymys on siitä, mitenkä sen, joka ei tahdo luopua järjestään eikä myöskään sen kanssa tehdä mitään kurjia kompromisseja, mitenkä sen on meneteltävä _uskonnollisten tarpeidensa kanssa_, halunsa kanssa löytää elämästä jotakin korkeampaa henkistä sisällystä, jonka halun tyydyttämisestä riippuu koko hänen elämänsä onni: siis tuo ikivanha kysymys uskosta ja tiedosta.

Antakaamme puheenvuoro Amerikan suurelle ajattelijalle _William James'ille_, jonka koko filosofia ytimeltään on vastaus--ja _uusi_ vastaus--tähän kysymykseen. (William James (1842-1910), »kaikkien aikojen suurin Psykologi», oli sielutieteen ja filosofian professori kuuluisassa Harvard-yliopistossa Amerikassa. Hän on aikamme huomattavimman filosofisen liikkeen, pragmatismin, levittäjä. Seuraava selonteko käsittelee muutamia hänen perusaatteistaan.)

* * * * *

William James nimittää filosofiaansa »_pragmatismiksi_». Nimi johtuu kreikkalaisesta sanasta »pragma», joka merkitsee toimintaa. Tästä jo näkyy mikä on hänen filosofiansa lähtökohta.

Mikään ei ole jyrkemmin vastakkaista ylläkuvatulle passiiviselle tavalle suhtautua elämään kuin toiminnan ihmisen, käytännön miehen sielunasento. Eikä tämä vastakkaisuus taas missään ilmene niin jyrkkänä kuin kysymyksessä _uskosta_. Ilman uskoa omaan menestykseensä ei tässä maailmassa ole otettu ainoatakaan askelta, ilman luottamusta itseensä ei ole tehty mitään, oli se pientä tai suurta. Otaksukaamme esim., sanoo James, että vuoristossa kiivetessämme olemme joutuneet asemaan, josta poispääsy voi tapahtua vain peloittavan hyppäyksen kautta. Jos uskot itseesi, niin onnistut hyppäyksessäsi, mutta jos epäilet ja viivyttelet, tahtoen ensin täyttä varmuutta siitä, riittävätkö voimasi, joudut epätoivon valtaan ja syöksyt kuiluun. Tässä tapauksessa siis sekä viisaus että rohkeus kehoittaa meitä uskomaan siihen, mikä on tarpeemme mukaista ja vain tämän uskon kautta tulee tarpeemme tyydytetyksi.

Voimme kutsua tätä ankaran jokapäiväisen kokemuksemme opettamaa ajatustapaa _toiminnan logiikaksi_ ja määritellä sen perusaatteen näin: on uskallettava (»riskeerattava») erehdyksen mahdollisuus, jos tämän uskaltamisen kautta _mahdollisesti_ voidaan saavuttaa arvokas totuus (asia). On helppo nähdä, että me jokapäiväisessä elämässä aina, kun on saavutettava joku arvokas, mutta epävarma asia, seuraamme tätä ajatustapaa. Me emme katso niin vaaralliseksi, jos olemme erehtyneet ja tulemme petetyiksi, päinvastoin olemme tyytyväisiä siihen, ettemme päästäneet tilaisuutta käsistämme, sillä onnistumisen mahdollisuushan myös oli olemassa.

Kuinka poikkeaakaan tämä toiminnan logiikka sen passiivisen katselijan logiikasta, jonka yllä kuvasin! Hänen ajatuksensa ensimmäinen sääntö on: vältä erehdystä! Älä sentähden otaksu mitään ilman riittäviä perusteita! Älä missään tapauksessa tule petetyksi!

Se, mikä tässä erottaa passiivisen katselijan ja toiminnan ihmisen, ei ole heidän järkensä, vaan heidän _asemansa erilaisuus_. Tuon katselijan on mukava ja helppo sanoa: ennen kaikkea vältä erehdystä! ja liehakoida itseään sillä, että hänen päässään on varmasti ainoastaan tosia ajatuksia. Toimiva ihminen ei tosin voi suoda itselleen tätä onnea, mutta hänellä on omalla puolellaan ääretön valtti: koko se ajatuspääoma, jonka omistajaksi katselija nyt rauhallisesti on asettunut ylpeine tunnuslauseineen, on saavutettu seuraamalla _toiminnan logiikkaa_. Katsokaamme asiaa tarkemmin!

Mitä on tieteellinen koe? Mitä on tieteellinen hypoteesi? Näihin perustuvat kaikki tieteen voitot.

Molemmissa tapauksissa _uskomme_, että asia, jota tutkimme, on määrätyllä tavalla, ja toimimalla tämän uskomme mukaan, siis pitämällä sitä totena saamme varmuuden: koe onnistuu tai epäonnistuu, hypoteesi tulee todistetuksi tai osottautuu vääräksi. Me siis tieten tahtoen annamme itsemme alttiiksi erehdyksen mahdollisuudelle, me »riskeeraamme» sen, sillä me tiedämme, että ilman tätä »riskiä» emme saavuta yhtään mitään!

_Tässä_ on ero passiivisen katselijan ja toiminnan ihmisen välillä, olipa hän käytännön tai tieteen mies. Toiminnan ihminen kulkee eteenpäin, hän valloittaa uutta, sillä hän uskaltaa jotakin; tuo passiivinen katselija sitävastoin on parasiitti, sillä senkin mitä hänellä on, ovat muut hänelle valloittaneet.

Ja oikeastaan: koko tuo passiivinen katselija-asema on vain kuvittelu, fiktsioni emmekä koskaan noudata elämässä sen logiikkaa. Jos sitä noudattaisimme, pitäisi meidän ensimmäiseksi pidättyä hengittämästä, sillä hengittäminen perustuu epävarmaan otaksumaan: että ilma on terveellistä! Voihan minä hetkenä tahansa kuolettava basilli tulla keuhkoihimme.

Koko elämä on sentähden oleellisesti uskaltamista, »riskeeraamista»-- uhkayritys, jossa panemme alttiiksi paljon ja paljon kenties voitamme. Mutta jos emme pane alttiiksi mitään, emme myöskään mitään voita, _se_ ainakin on varma.

Tämän, jokapäiväisen kokemuksen alkuviisauden on nyt William James korottanut filosofiseksi periaatteeksi ja tehnyt siitä yhden pragmatisen filosofiansa tukipylväitä. Jokaisen elämänkatsomuksen keskuspiste on _kysymys elämän arvosta_. Sovittakaamme mainittu periaate tähän kysymykseen.

Juuri siitä alussa lähdin. Mainitsin, että voimme pitää vuosisatamme älyntautina, intellektuaalisena sairautena sitä ristiriitaa, mikä on tieteellisen elämänymmärryksemme ja ideaalisten, uskonnollisten tarpeidemme välillä. Edellinen paljastaa meille maailmankaikkeuden, universumin, joka on täydellisesti välinpitämätön meidän kalleimmista tarpeistamme; niillä ei näytä olevan mitään merkitystä maailmankohtaloissa. Tunnelma, jonka tällainen näky jättää ideaalisia tunteita omaavaan sieluun, on enemmän kuin pessimistinen. Ennemmin sittenkin suora vihollinen kuin tämä ikuinen tyhjyys, tämä »ijänkaikkinen Ei» (the everlasting No). Sanomaton kaameus tulee yllemme ajatellessamme, ettei olisi mitään ikuista edes lopullisissa tarkoituksissammekaan, niissä objekteissa, joille olemme uhranneet syvimmät voimamme, lyhyesti: että olisimme täydellisesti vieraita tämän maailman sisäiselle olennolle.

Minkälaiseksi on meidän sitten käsitettävä maailma, jotta korkeimmat tarpeemme siinä voisivat tulla tyydytetyiksi? Vastaus on selvä ja James määrittelee sen näin: Näkyvä maailma on ainoastaan osa henkisemmästä ja ikuisemmasta universumista, ja elämämme saa todellisen merkityksensä siitä, että olemme sen kanssa yhteydessä tai siihen sopusointuisessa suhteessa.

Siinä on idealismin, uskonnollisuuden jättiläishypoteesi!

Ja tämän, elämämme verrattomasti arvokkaimman hypoteesin kanssa täytyy meidän _järjen nimessä_ menetellä täsmälleen samalla tavalla kuin menettelemme muiden arvokkaiden hypoteesien suhteen. S.o. me uskomme siihen, me pidämme sen totena ja toimimme sen mukaan. Tietysti me tällöin samalla annamme itsemme alttiiksi erehdyksen mahdollisuudelle, sille mahdollisuudelle, että tulemme petetyiksi. Mutta muistakaamme, että on myös toinen mahdollisuus, se että uskomme on oikea, ja tämän mahdollisuuden me auttamattomasti päästämme käsistä, jos passiivisen katselijan logiikkaa seuraten ensin vaadimme riittäviä perusteita uskollemme ja sitten vasta ryhdymme sen mukaan elämäämme järjestämään. Se että kysymys elämän arvosta on vanha kuin ihminen, todistaa, ettei koskaan voida pakoittaa vastahakoista ajatusta tunnustamaan niitä »riittäviä perusteita». Ja epäilys merkitsee tässä täydellisesti samaa kuin kieltäytyminen uskomasta. Jos epäilen, ettei joku ole luottamukseni arvoinen, en anna hänelle luottamustani; jos epäilen, ettei elämällä ole mitään syvempää merkitystä, elän niinkuin ei sillä sitä olisi.

Kysymykseen elämän arvosta on siis vastattava: se riippuu eläjästä. Jos en tahdo uskaltaa mitään, vaan, koska kukaan ei voi minulle _todistaa_, että elämä on arvokas, antaudun epäilykseen, on pessimismin voitto varma ja maailma on pikimusta minunkin kohdaltani. Jos minä taas erehdyksen uhallakin rohkenen uskoa elämän merkitykseen, niin on se valoisa ainakin tässä pisteessä, ja jos kuolema lopettaa kaiken, en ole voinut sitä paremmin kohdata.

Noudattakaamme siis toiminnan logiikkaa, seuratkaamme elämän suurissa kysymyksissä samaa ajatustapaa, joka »maallisissa asioissa» niin loistavasti on todistanut etevyytensä. Sehän juuri, kuten näimme, on luonut tieteenkin. Tiedettä, sen totuuksia on _tarvittu_; ilman voimakasta sisällistä tarvetta luojissaan ei se olisi koskaan syntynyt: siis ovat meidän subjektiiviset tarpeemme ainakin tässä suhteessa, näkyväiseen maailmaan nähden osottautuneet _profeetallisiksi_; mikseivät ne voisi osoittautua profeetallisiksi myös näkymättömään nähden?

Nyt on meidän passiivinen katselijamme jo sangen ahtaalla. Mutta yhden vastaväitteen hän vielä varmaan vetää esiin: idealistinen eli uskonnollinen hypoteesi, hän sanoo, eroaa kaikista muista ajattelumme hypoteeseista järjettömän huimapäisyytensä kautta. Ettäkö olisi olemassa kokonaan toinen maailma kuin tämä ja henkinen? sitä ei hän usko koskaan!

Tähän sanoo James miehekkään sanansa siitä, miten tieteellisyyskin voi muuttua lahkolaisuudeksi: tiedysti voin, jos tahdon, omaksua ahtaan lahkolaistieteellisen kannan ja kuvailla mieleeni, että tämä aistimien ja tieteellisten lakien ja ilmiöiden maailma on kaikki mitä on olemassa. Mutta samalla kun niin teen, kuulen sisällisen äänen kuiskaavan korvaani: joutavaa! Humbugi on humbugia, vaikka se kantaisi tieteellisenkin nimeä, ja jos otan huomioon inhimillisen kokemuksen kokonaisuudessaan, niin kuin sen objektiivisesti näen, ajaa se minut vastustamattomasti ahtaitten »tieteellisten» rajain ulkopuolelle. Se mitä tiedämme, on pisara ja mitä emme tiedä, valtameri.

II

Perusteeltaan sellaisena, kuin edellä kuvasin, esiintyy Jamesin pragmatismi hänen esseekokoelmassaan »_The Will to Believe_» (1896). Sen ihmisen, jolla on ideaalisia, uskonnollisia tarpeita, täytyy »tahtoa uskoa». Sekä hänen järkensä että hänen rohkeutensa, jonka olemus on antaa itsensä alttiiksi mahdollisuudelle, käskevät häntä tekemään näin. Hänen täytyy katsoa koko elämänsä kokeeksi: uskoa, että elämällä _on_ arvoa. Kuka tietää, kenties meidän ihmisten usko elämän ikuiseen merkitykseen juuri antaakin sille tätä merkitystä? Missä määrin kokeemme onnistuu, missä määrin olemme oikeassa uskossamme, siitä tosin ei saada »tieteellistä todistusta» ennenkuin tuomiopäivänä.

_Näin_ auki ei James kuitenkaan ole kysymystä jättänyt.