# Valitut teokset 1910-1922

## Part 21

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/valitut-teokset-1910-1922-13428/index.md

4. Ryhtyessäni seuraavassa esittämään _Driesch_in biologisen filosofian pääpiirteitä, sellaisina kuin hän on ne lopullisessa muodossaan tulkinnut suurpiirteisessä Gifford-luentosarjassaan,[146] koetan mahdollisimman vähän puuttua tämän tutkimuksen tarkoituksen ja oman pätevyyteni ulkopuolelle lankeaviin erikoiskysymyksiin.

1880-luvun lopulla olivat _Weismann_ ja _Roux_ spekulatioiden ja kokeellisen tutkimuksen kautta tulleet sellaiseen käsitykseen, että munassa piilee monimutkainen struktuuri, joka jakaantumisen kautta määrää sen kehityksen, jotenka jokaisen munanosan tuleva kohtalo on täysin kiinteä. _Driesch_in oli senvuoksi suotu tehdä varsin huomattava kokeellisbiologinen keksintö, kun hänen vastoin odotuksiaan onnistui osoittaa, että merisiilin jakautumassa olevasta munasta voidaan poistaa osia, esim. puolet ja että munasta kuitenkin kehittyy tyypillinen kokonainen yksilö, vaikka pienennetyssä koossa. Vasta senjälkeen kun muna on jakaantunut 16 soluun, ei siitä enää voida poistaa osia epämuodostuksia aiheuttamatta.

_Driesch_ nimittää jonkun ituaineksen _todellista_ kohtaloa sen »prospektiiviseksi merkitykseksi», ja sen _mahdollista_ kohtaloa sen »prospektiiviseksi potenssiksi»--kaksi käsitettä, jotka sittemmin ovat kehitysmekaniikassa tulleet yleiseen käytäntöön. Ja hän toteaa: jokaisen sikiönosan prospektiivinen potenssi sisältää paljon enemmän kuin vain sen prospektiivisen merkityksen. Tämä merkitsee, että jos annetaan jakautumassa olevan munan rauhassa normaalisesti kehittyä, huomataan, että kustakin »blastomeristä»--munan jakautumissolusta-- kehittyy vallan määrätyitä elimiä valmiiseen yksilöön. Mutta jos tätä normaalista jakautumista ja kehitystä häiritään saa kukin jälelläolevista blastomereistä, häiriön laadusta riippuen, vallan uudenlaisia tehtäviä, jolloin huomataan, että munan _jokainen elementti pystyy suorittamaan jokaisen tehtävän._ Jokaisella munan elementillä on siis sama prospektiivinen potenssi, mutta eri tapauksissa erilainen prospektiivinen merkitys, joka on sen »aseman funktio». Tämän oloseikan ilmaisee _Driesch_ sanomalla, että kaikki sikiönosat ovat »ekvipotentiaalisia». Ja koska kokonaisuuden sopusointu määrää, mikä kunkin sikiönosan prospektiivisista potensseista aktualisoituu, nimittää _Driesch_ puheenalaisia orgaanisia kokonaisuuksia »harmoonis-ekvipotentiaalisiksi systemeiksi».

Tällaisia systemejä esiintyy _Driesch_in mukaan luonnossa paljon muitakin kuin vain kehittyvä muna. Erikoisen valaiseva on eräs hydroidipolyyppi Tubularia. Kun siltä leikataan pää pois, kasvattaa se tämän uudelleen sillä tavoin, että kulloinkin jälelle jätetyn vartalontyngän yläosa muodostuu pääksi (ei siis tavallisen regeneration kautta). Koska leikkauskohta on vapaasti valittavissa, on selvää, että kukin vartalontyngän osa pystyy valmistamaan minkä osan päästä tahansa; se tehtävä, jonka se todellisuudessa suorittaa, on riippuvainen sen asemasta kokonaisuudessa, on sen »aseman funktio».

_Driesch_in mukaan »koneella» on ymmärrettävä sellaista fysikaalisten ja kemiallisten tekijäin tyypillistä järjestelyä kolmiulottuvaiseen avaruuteen, jolla on tässä tyypillinen vaikutus. Hän koettaa todistaa, ettei mikään ajateltavissa oleva kone voi selittää »harmonis-ekvipotentiaalisen systemin» ihmettä.

Jos näet otaksutaan, että munan taikka päätään kasvattavan Tubularian kehityksen aiheuttaa sen sisässä piilevä »kone», niin täytyy tämän koneen _kokonaisuudessaan_ sisältyä jokaiseen tilavuusosaan, jonka me kehittyvää oliota mielinmäärin leikkelemällä voimme jättää jälelle, sillä jokaisesta tällaisesta tilavuusosasta kasvaa kokonainen olio (joskin sitä pienemmässä koossa, kuta pienempi tämä osa on). Jos siis puheenalainen kone sisältyy esim. tilavuusosaan V, niin sisältyy se kokonaisuudessaan myös lähinnä pienempiin tilavuusosiin V1 V2 j.n.e. Harmonis-ekvipotentiaalisessa systemissä ei siis kehityksen aiheuttajana voi olla _yksi_ kone, vaan _äärettömän monta_ konetta; jokainen systemin osa sisältää paitsi koneen kokonaisuudessaan _erikseen_ kaikki osat joihin kone voidaan jakaa.

Täten katsoo _Driesch_ johtaneensa mekanistisen teorian, elämän »koneteorian», ad absurdum. »Ei minkäänlaatuinen kone eikä mikään kausaliteetti, jonka pohjana on avaruuskonstellatio, saata olla harmonis-ekvipotentiaalisen systemin differentioitumisen perusteena.»[147] Tämä on »elämän autonomian ensimäinen todistus». (Kahteen toiseen »todistukseen»--niitä on kaikkiaan kolme--tuskin kannattaa erikseen syventyä. Edellinen niistä, joka saadaan suvun jatkumisen ja lisääntymisen alalta, oikeastaan vain toistaa ensimäisen todistuksen; jälkimäinen niistä taas, jonka tarjoo korkeampien olentojen toiminta, on vaivaloinen esittää ja siksi heikko, ettei esim. sellainen spiritualistinen filosofi kuin _E. Becher_ tahdo tunnustaa sitä sitovaksi.[148])

Mikä siis on se tekijä, joka vallitsee harmonis-ekvipotentiaalisia systemejä? Aluksi siitä ei sanota mitään positiivista; siitä tiedetään ainoastaan, että se ei ole minkään avaruus-konstellation efekti, vaan todellinen uusi luonnontekijä; kunnioituksesta Aristotelesta kohtaan nimittää _Driesch_ tätä tekijää hänen mukaansa »entelekhiaksi», s.o. »siksi joka kantaa tarkoituksensa itsessään».

Todellisuudessa saamme kuitenkin kuulla »entelekhiasta» enemmänkin.

Tietoteoreettisessa suhteessa tahtoo _Driesch_ asettua kriitillisen idealismin kannalle. Tietomme kohdistuu ilmiöihin, ja ilmiöt ovat _minun_, subjektin, ilmiöitä. Tästä johtuu _Driesch_ periaatteessa jyrkästi hylkäävälle kannalle jokaiseen yritykseen nähden tuoda biologiseen tutkimukseen psykologiaa; sielunelämä ei voi esiintyä »luonnontekijänä», koska sielunelämä (lukuunottamatta omaani) ei voi olla minun ilmiötäni. Kaikki toimivat olennot, ihminen myös, ovat luonnontutkimuksen kannalta vain liikkuvia luonnollisia kappaleita.

Tästä seuraa, että vaikka _Driesch_ kysymyksessä ruumiin ja »sielun» suhteesta on tavallisen, jopa lisäksi vanhentuneen vuorovaikutusteorian kannalla,[149] vaikka hän siis katsoo, että yhtä vähän kuin eliön kehitystä voidaan ymmärtää puhtaasti »koneellisella» tavalla, yhtä vähän voidaan korkeampien eläinten ja ihmisen järjellistä toimintaa mekanistisesti selittää, hän ei kuitenkaan katso voivansa selitysperusteena jälkimäisessä tapauksessa käyttää eläinten ja ihmisten psyykeä.

Tämä olisi »pseudopsykologiaa». Ja vaihtamalla nimeä hän uskoo välttävänsä vaaran: hän ei puhu psyykestä, vaan _psykoidista_. Tämä on, tosin ei mikään havaittu, mutta välttämättömästi oletettava objektiivinen luonnontekijä, toiminnan reguleeraaja. Sen olemus voidaan »in psychologischen Analogien erörtert werden»[150]--kuten _Driesch_ nähtävästi tahallisen epämääräisesti sanoo--; sen olemusta voidaan ymmärtää, mikäli psykologisia käsitteitä, »ajattelu», »abstraktio» j.n.e. voidaan tulkita objektiivisesti, aineellisina ilmiöihin vaikuttavina tekijöinä.

Herää tietysti kysymys: missä suhteessa sitten »psykoidi» on aikaisemmin oletettuun »entelekhiaan»? Miksi edellinen on tarpeellinen; miksei eliön kaikkea vitalistista tapahtumista voida panna jälkimäisen tiliin?

Kun _Driesch_ näissä äärimäisissäkin kysymyksissä tahtoo säilyttää kritiikkiänsä, lausuu hän niistä vain epämääräisiä arveluita. Eliöiden toiminnassakin voisi nähdä entelekhian vaikutuksen, mutta »lienee parempi», sanoo hän, »eri nimityksen kautta eroittaa siitä elementaarisesta tekijästä, joka ruumiin _muodostaa_, se, joka sitä _ohjaa_», s.o. entelekhia ja psykoidi.

Lukijan on kuitenkin vaikea estää mielessään heräämästä epäilystä, että tähän nimi-eroon on muitakin seikkoja vaikuttanut. Todellisuudessa _Driesch_ on vuorovaikutusteorian kannalla, todellisuudessa hän uskoo, että eläinten ja ihmisen »sielu» on vaikuttavana tekijänä näiden toiminnassa. Mutta jos hän olisi identifioinut tämän »sielun» ynnä entelekhian, olisi tulos ollut eräässä suhteessa aivan mahdoton, olisi johduttu käsitykseen että yksilöllinen tietoinen sielu on ruumiin kehitystä vallitseva tekijä;-- sentapaista kantaa tosin nykyajan fantastiset psykolamarckistit edustavat, mutta empiirinen tutkija, joka _Driesch_ sentään tahtoo olla, ei voi sitä omaksua.

Joka tapauksessa on siis tietomme eräästä entelekhiasta, nim. psykoidista, varsin runsas. Välillisesti tiedämme senkautta jotain muistakin. Koska entelekhia valvoo ruumiin kehitystä sen tyypilliseen muotoon, koska se pystyy aikaansaamaan tämän tyypillisen muodon sekä normaalisissa että epänormaalisissa oloissa, saatamme _Driesch_in mielestä kuvaannollisesti sanoa, että entelekhia »tahtoo» toteuttaa todellisuuksia, joita se ei ole koskaan kokenut, sekä »tietää», millä tavoin tämä päämäärä saavutetaan. Voidaan siis puhua entelekhian, kokemuksesta riippumattomasta, »primäärisestä tietämisestä ja tahtomisesta», jommoista tosin »emme vähimmässäkään määrässä pysty ymmärtämään».[151]

Tällä tavalla olemme siis kaikesta huolimatta kuitenkin päätyneet ainakin jossakin määrin psykologisiin käsitteisiin.

Mutta paras on kiiruhtaa lopettamaan näiden monen mielestä jo varmaan vastenmielisten, skolastiikalle maistuvien mietiskelyjen seuraaminen.

Täytyy siis vain tyytyä huomauttamaan, että koska entelekhia ei voi luoda uutta energiaa, saattaa se vaikuttaa vain pysähdyttämällä aktuaalista tapahtumista ja päästämällä sen taas jatkumaan, siis muuttamalla liike-energiaa potentiaaliseksi ja päinvastoin, sen määrää muuttamatta. Koska entelekhia kaikissa näissä puuhissaan tähtää määrättyyn, toisinaan kaukaiseenkin päämäärään, jonkun tyypillisen eliömuodon toteuttamiseen ja ylläpitämiseen aineen fysikaaliskemiallisia ominaisuuksia hyväkseen käyttäen, täytyy sen luonnollisesti mitä täydellisimmin _tuntea nämä keinonsa_--uusi todistus siitä, että entelekhia ei mitenkään voi olla meidän »sielumme».

* * * * *

Lukuunottamatta viimeksimainitun laatuisia mahdottomilta tuntuvia johtopäätöksiä, joita _Driesch_in opista voidaan kehitellä, sisältää se joukon yksityisiä heikkouksia, joihin puuttumalla arvostelija voisi tehdä työnsä helpoksi ja saattaa varjoon tämän osittain niin kunnioitettavan ajatusrakennuksen ansiopuolet.

Eräs tällainen heikko kohta on hänen oppinsa »psykoidista» ja sen pohjana oleva vanhentunut vuorovaikutusteoria. Sattuu niin onnettomasti, että _Driesch_ valaistakseen psykoidin suhdetta aivoihin käyttää juuri sitä kuvaa, jonka avulla _Lotze_, kuten muistetaan, pilkkasi väärää vuorovaikutusteoriaa: psykoidi suhtautuu aivoihin kuin pianonsoittaja koneeseensa, sanoo _Driesch._[152] Kerran aikaisemmin on myös viitattu siihen, että _Driesch_ kahden vastakkaisen arvelun kautta vastaa kysymykseen, onko alempiin aivokeskuksiin liittyvä jossakin määrin epätarkoituksenmukainen toiminta katsottava johtuvaksi niissä vaikuttavasta alemman luontoisesta psykoidista, vai onko tämä luettava yksistään näiden keskuksien alemman organisation tiliin. Kaikissa tällaisissa kohdissa tahdomme kiinnittää huomiota vain sellaisiin vitalistisiin käsityksiin, jotka täyttävät korkeimman kriitillisyyden vaatimukset, jotka tekevät mahdollisimman vähän ja mahdollisimman yksinkertaisia oletuksia. Senvuoksi sivuutamme kokonaan _Driesch_in onnettoman psykoidi-opin ja edellytämme sellaisen vitalistisen käsityksen, että mikäli eliöiden toimintaa ei voida selittää mekanistisesti, vaikuttaa niiden keskushermostossa sama vitalistinen faktori, joka ohjaa niiden ruumiin muitakin teleologisia reaktioita.

* * * * *

Ryhtyessämme seuraavassa arvostelevasti käsittelemään _Driesch_in todistelua, on taaskin syytä kompastuksien välttämiseksi mahdollisimman vähän puuttua puhtaasti biologisiin erikoiskysymyksiin; kokonaan tämä tosin ei ole estettävissä.

_Jotakin Driesch_ epäilemättä on todistanut taitavasti rakennetun pitkän päätelmäketjunsa kautta--sen vaikutelman sitä lukiessa saa. Mutta onko hän todistanut sen, mitä hän itse luulee todistaneensa?

Huomiota on kiinnitettävä siihen, mitä _Driesch_ on _tahtonut_ todistaa. Hän ei ole vitalismin todistuksillaan lähinnä tahtonut _G. Wolff_in tavoin osoittaa, että on olemassa »primääristä» eli, kuten hän itse sanoo »dynamista» tarkoituksenmukaisuutta. Myöskään ei hän tunnusta _Wolff_in tähän kohdistuvaa todistelua sitovaksi.[153] Hän on tahtonut todistaa vain »_epäkoneellisen_» biologisen tapahtumisen olemassaolon. Tästä tapahtumisesta hän tosin myöhemmin ilman muuta edellyttää, että se aina myöskin on tarkoituksenmukaista[154], mutta tämä tarkoituksenmukaisuus ei ole hänen todistelunsa esineenä.

Tässä tutkimuksessa on aikaisemmin osoitettu, että mekanistisen prinsiipin kannalta on loogillisesti mahdotonta olettaa primääristä tarkoituksenmukaisuutta, niin että jos jälkimäinen olisi toteennäytetty, olisi senkautta samalla edellinen kumottu. Mutta _Driesch_ tahtoo osoittaa, että mekanistinen prinsiippi voidaan ja täytyy kumota toista tietä, että biologisessa tapahtumisessa ilmenee paitsi teleologiaa muitakin sellaisia kvalitatiivisia omituisuuksia, joita ei voida aineellisen kausaliteetin pohjalla ymmärtää.

Hänen lähtökohdistaan yksi on »koneen» käsite. Hän väittää, että mitään tyypillistä »konetta» ei voida mielinmäärin jakaa sillä tavoin, että osat taas muodostaisivat kukin saman koneen, että niillä olisi ainakin kvalitatiivisesti sama vaikutus kuin kokonaisuudella.

Tämä väite ei ehdottomasti pidä paikkaansa. Voidaan ajatella ainakin eräitä yksinkertaisempia »koneita», joilla on tyypillinen vaikutustapa kolmen ulottuvaisuuden suuntaan ja joita ainakin yhteen suuntaan voidaan mielinmäärin jakaa, ilman että tämä vaikutustapa kvalitatiivisesti muuttuu. Niinpä on m.m. _G. Wolff_ huomauttanut,[155] että spiraaliksi kiertynyt teräshihna esim. voidaan pituussuuntaansa mielinmäärin jakaa ilman että sen tyypillinen efekti kvalitatiivisesti häviää. Tämmöistä tapausta vastaan _Driesch_ ehkä väittää, että esim. kehittymässä oleva muna voidaan jakaa _mihin suuntaan tahansa._ Nyt sattuu kuitenkin niin omituisesti--minkä tahtoisin omasta puolestani lisätä--, että eräs solutuman jakautumisen päävaiheista aivan silmäänpistävästi muistuttaa _Wolff_in esittämää teräslankatapausta. On yleisesti tunnettua, että munan y.m. solujen jakautumisessa tuman jakautumisella ja tällöin esiintyvillä ihmeellisillä jakautumiskuvioilla on ratkaiseva merkitys. Niinikään on tunnettu se yleinen oletus, että tumaan sisältyvissä n.s. kromosomeissa piilee solun taikka eliön vastaista kehitystä määräävä perinnöllisyysaines eli »ituplasma». Jokaisessa tumassa on määrätty luku kromosomeja; tuman jakautuessa täytyy siis myös kromosomien jakaantua jotta niiden luku pysyisi ennallaan.

_Hertwig_in[156] ynnä muiden biologien mukaan on koko solunjakautumisen huippukohta saavutettu silloin, kun _kierteinen »emokromosomi» pituussuuntaansa jakaantuu kahdeksi »tytärkromosomiksi»._

Täten on mekanistiselta kannalta periaatteessa täydellisesti käsitettävissä, että tytärsolut kromosomeissaan omistavat kumpikin saman »koneen» kuin mikä emosolun tumassa piili, s.o. koska kummassakin tytärsolussa on »ituplasma» kokonaisuudessaan, pystyvät ne kumpikin erikseen tuottamaan saman efektin kuin emosolu.

Tämä aate, että emosolusta polveutuvissa tytärsoluissa, siis eliön ruumiin kussakin solussa, periaatteessa piilee »ituplasma» kokonaisuudessaan; on ytimenä siinä _Driesch_iä vastaan kohdistetussa todistelussa, jonka _W. Roux_ esittää edellä usein mainitussa, syvällisessä tutkielmassaan »Die Selbstregulation» (1914).

Tätä aatetta on äskettäin hedelmällisesti kehittänyt eräs nuorempi solututkija, _J. Schaxel_, niinikään _Driesch_iä vastaan kohdistetussa yksityiskohtaisessa todistelussaan.[157] Kussakin tytärsolussa vaikuttavat tekijät hän jakaa primäärisiin ja sekundäärisiin; edelliset perustuvat ituplasmaan, jälkimäiset vierussolujen »naapuruusvaikutuksiin». Kun kokeilija poistaa tytärsolujen kompleksista muutamia taikka eroittaa ne toisistaan, hävittää hän samalla sekundääriset tekijät joko osittain tai kokonaan. Niinkauan kuin naapuruusvaikutukset eivät vielä ole muuttaneet ituplasmaa, on siis itsestään selvä, että jokainen tytärsoluista pystyy muodostamaan tyypillisen eliön. Itsestään selvää on _Schaxel_in mukaan myöskin, että jos tytärsolujen kompleksista sen ensi asteilla poistetaan muutamia, niin jälellä olevat erään tunnetun fysikaalisen lain mukaisesti koettavat supistaa pinta-alansa mahdollisimman vähäiseksi, s.o. muodostavat uudelleen pallonmuotoisen »blastulan», jolloin primääriset ja sekundääriset tekijät ovat taas samassa suhteessa toisiinsa kuin normaalisessa blastulassa; tuloksena täytyy siis myöskin olla normaalin yksilön. Jos taas blastulan uudestimuodostuminen estyy, ei mikään entelekhia voi estää epämuodostuksia syntymästä. Tällä tavoin ei _Schaxel_in mukaan tarvitse edes olettaa erikoisia munassa vaikuttavia regulatiomekanismeja, kuten _Roux_ tekee, koko regulatio on itse asiassa yksinkertainen fysikaalinen ilmiö.

Eräs kokeellisen biologian kaikkein merkillisimmistä keksinnöistä, _Barfurth_in »superregeneratio»[158] osoittaa sitovasti, että vierussolujen »naapuruusvaikutukset» todellakin määräävät, mitkä kunkin solun »potensseista» pääsevät kehittymään. _Barfurth_ sai koe-eläimissään syntymään ylimääräisiä sormia, häntiä, päitä, kun hän leikkasi niiden raajoihin j.n.e. haavoja pituussuuntaan ja piti niitä auki, kun hän siis _esti normaaliset naapuruusvaikutukset._ Hämmästyttävän yksinkertaisella tavalla saa normaalisten naapuruusvaikutusten puutteesta ainakin määrättyyn rajaan saakka tyydyttävän selityksen myöskin tavallinen regeneratio.

Räikeässä epätarkoituksenmukaisuudessaan osoittaa superregeneratio selvästi, että sen samoin kuin normaalisen kehittymisen ja regeneration pohjana oleva ituplasman ja naapuruussolujen vuorovaikutuksen täytyy olla puhtaasti mekanistista.[159]

Tämä ei tietenkään merkitse, että nämä molemmat tekijät ynnä niiden vuorovaikutus koskaan voitaisiin selittää fysikaaliskemiallisesti. Ja jos mekaanisen luonnonkäsityksen mahdottomuus biologiassa vielä on todistelun tarpeessa, niin _sen voi_ kernaasti myöntää _Driesch_in »harmonis-ekvipotentiaalisen systeminsä» avulla havainnollisesti osoittaneen.

Mutta ei myöskään sen enempää. Joskaan munan kehittymisen, solun jakautumisen y.m.s. tapahtumia ei koskaan voitaisi fysikaaliskemiallisesti käsittää, ei näihin tapahtumiin toisaalta kuitenkaan voi myöntää sisältyvän mitään sellaisia teleologisia y.m. kvalitatiivisia omituisuuksia, jotka _periaatteellisesti_ poikkeaisivat fysikaaliskemiallisista vaikutustavoista, s.o. joita olisi _loogillisesti_ mahdoton kuvailla näiden vaikutustapojen pohjalla olevien tekijäin kombinatioiksi. Mekanistinen prinsiippi jää siis näihin tapahtumiin nähden päteväksi.

_Driesch_ on nähdäkseni langennut erääseen tieteellisessä todistelussa useinkin tavattavaan virheellisyyteen. Sellaisella epämääräisellä alalla kuin biologian peruskysymykset ei täsmällisiin, keskitettyihin muotoihin puettu syllogismi ole paikallaan. Kun pohja vähänkin pettää, sortuu päätelmän todellisuudessa hauras rakennus heti. Parempi kuin yksityisiin »todistuksiin» on vitalismin turvautua siihen »vitalististen indisioiden» valtavaan määrään, joka toisten nykyisten vitalistien mukaan on elävässä luonnossa havaittavissa.

_Driesch_in opin käsittelystä jää siis positiiviseksi tulokseksi vain huomio, että niinpiankuin vitalistit muodostavat itselleen edes jonkinmoisia mielikuvia teleologisten faktoriensa olemuksesta, käy näiden psykologinen luonne heti ilmeiseksi. Se ehkä voi lisätä mielenkiintoa seuraavaa esitystä kohtaan, kun nyt vihdoin käymme yrittämään vitalismin psykologista kumoamista.

III VITALISMIN PSYKOLOGINEN KUMOAMINEN

1. Niinkuin ensimäisen luvun lopussa osoitettiin, on psykologinen vitalismi samaa kuin kykypsykologia. Vitalismin psykologinen kumoaminen merkitsee siis samaa kuin kykypsykologian kumoaminen. Kuten on osoitettu, ovat kuitenkin olosuhteet korkeamman sielunelämän alalla niin äärettömän monimutkaiset, ettei voi toivoa olevan mitään menestystä yrityksellä ratkaista mekanistisen ja vitalistisen psykologian kiista _tällä_ taistelukentällä.

Täytyy hakea yksinkertaisempia tapauksia. Ja mitä mielenkiintoisin yksinkertainen tapaus löydetäänkin sammakon korkeamman refleksielämän alalta; mahdollisimman räikeällä tavalla ovat siinä mekanistisen ja vitalistisen psykologian kanssa täydellisesti analogiset katsantotavat törmänneet vastakkain, ja jos yleensä tällaisissa omalla tavallaan äärimäisissä kysymyksissä jotakin voidaan »kumota» ja »todistaa», niin juuri tässä.

* * * * *

Se naivi psykologinen käsitteenmuodostus, joka on kykypsykologian pohjana, perustuu tietysti sekin viime kädessä havaintoihin. On havaittu, että sielulliset olennot keksivät tarkoituksenmukaisia menettelytapoja ja naivin yleistyksen perusteella katsotaan tästä johtuva sielullisen olennon erikoisessa määrässä tarkoituksenmukainen toiminta vastaavan »kyvyn», harkinnan, ymmärryksen, ilmaukseksi. Yksilöllisen kehityksen kuluessa tämä kyky »herää toimintaan»; ja yksinkertaisimman oletuksen mukaan--ainoastaan se on tässä huomion esineenä--tämä kyky on itsessään täydellinen, vaikka se useinkin vain puutteellisesti näyttäiksen, koska hermoston energeettiset rajoitukset kahlehtivat sitä.

Edellisestä seuraa, että missä sielunelämää on, siellä on tämäkin kyky periaatteellisesti täydessä toiminnassa. Se täytyy olettaa aina, kun näemme eliön tavoittelevan jotakin päämäärää, käyttämällä kaikkia tarjolla olevia keinoja.

Tällä tavoin kykypsykologian kannalta täysin johdonmukaisesti ajatellen tuli _Pflüger_ siihen tulokseen, että päättömäksi tehdyllä sammakolla on järkevästi harkitseva »selkäydinsielu».

Hänen kuuluisa kokeensa, joka yhä vielä tehdään kaikissa fysiologisissa laboratorioissa, oli seuraava.[160]

Kun päättömän sammakon toiseen reiteen pannaan pisara polttavaa etikkahappoa, pyyhkii sammakko sen samalla taivutetulla jalallaan pois.

Mutta jos toiselta samalla tavalla prepareeratulta sammakolta leikataan sääri pois ja ärsytetään tynkää hapolla, niin mitä seuraa? Tynkä liikkuu tavalla, josta huomataan, että sammakko yrittää suorittaa saman liikkeen kuin äsken. Mutta kohta muuttuu sen käytös, eläimen liikkeet tulevat hyvin levottomiksi, näyttää kuin se etsisi jotain toista keinoa kivustaan päästäkseen. Erilaisia liikkeitä tuloksetta yritettyään, se verrattain usein keksii oikean keinon. Tynkä ojennetaan suoraksi ja _toista_ jalkaa taivutetaan, niin että se ylettyy pyyhkimään pois hapon. Toisinaan keksii sammakko toisia keinoja, se saattaa esim. hangata tynkää vatsaa vastaan, niin että happo poistuu.

_Pflüger_ on tietysti oikeassa, kun hän huomauttaa, että puheenalaista ilmiötä ei voida selittää pelkästään ärsytyksen »irradiation» avulla. Sanotaan ehkä, huomauttaa hän, että poikkileikatussa jalassa pääsee ärsytys kauemmin vaikuttamaan, se on senvuoksi intensiivisempi, jonka takia kiihoitus leviää muihinkin lihasryhmiin kuin niihin, jotka lähinnä tulevat kysymykseen ärsytyksen virittämässä refleksissä. Mutta niinkauan kuin jalka vaan on ehjä, ei kaikkein voimakkainkaan ärsytys aiheuta muuta kuin tämän yksinkertaisimman refleksin.

_Pflüger_in koe on senvuoksi todellakin merkillinen siinä, että se osoittaa, kuinka verrattoman monimutkainen tavallinen refleksitoiminta itse asiassa on. Nykyaikainen refleksifysiologia on tästä täysin selvillä. _Sherrington_, eräs alan suurimpia auktoriteetteja, huomauttaa nimenomaan, että mitään isoleerattuja refleksejä ei oikeastaan ole olemassa, että hermosto itse asiassa aina toimii kokonaisuutena.[161]

Mutta kaikessa merkillisyydessään tämä koe on vähemmän ihmeellinen kuin se tosiseikka, että yksisoluinen ameba reagoi tarkoituksenmukaisesti vaihteleviin olosuhteisiin, »koettelee» käytettävissä olevia mahdollisuuksia kun häiritsevä ärsyke esiintyy. Kun kerran amebasolu pystyy tällaiseen »koettelemiseen», niin miksei sitten verrattomasti enemmän differentioitunut sammakon selkäydin?

Mutta huomiomme esineenä onkin tässä vähemmän _Pflüger_in koe sellaisenaan kuin se vitalistinen psykologia, joka on hänen siitä antamansa tulkinnan pohjana.