Part 20

Puheenalaisen biologisen antinomian nykyaikainen ratkaisu on, kuten tunnettua, seuraava.

Valokuvauskone ei tosin voi syntyä ulkona luonnossa satunnaisten fysikaalisten ja kemiallisten muutosten kasaantumisen kautta, mutta kyllä siten, että ihminen _valitsee_ luonnossa eri tahoilla esiintyviä, itsessään teleologisesti indifferenttejä ilmiöitä-- läpikuultavia aineita, valonarkoja kemiallisia yhdistyksiä j.n.e.--ja kombinoimalla nämä saa aikaan tarkoituksenmukaisen yhteisvaikutuksen. Samalla tavoin luonto Darwinin kuuluisan olettamuksen mukaan »olemassaolon taistelun» kautta »valitsee» ja säilyttää lukemattomista muutoksista vain tarkoituksenmukaiset.

_W. Roux_ on seuraavaan keskitettyyn lauselmaan kerännyt darwinismin essenssin:

»Vanhastaan on moni vielä taipuvainen pitämään jonakin ihmeellisenä prosessia, joka tapahtuu »osassa», mutta vaikuttaa enemmän tai vähemmän monimutkaisen »kokonaisuuden» _hyödyksi_, s.o. säilymiseksi. Tämä kokonaisuuden säilyminen ei kuitenkaan suinkaan ole osien »tarkoituksena». Osat elävät vain omaksi hyväkseen, ja se, että tämän kautta tapahtuu jotakin kokonaisuuden säilymiseen nähden hyödyllistä, saattaa johtua pelkästään siitä, että vain tällaiset ominaisuudet ovat voineet »säilyä» ja senvuoksi ovat jääneet jälelle; kun sensijaan ne miljooneja kertoja lukuisammin esiintyneet osien ominaisuudet, jotka eivät kokonaisuutta hyödyttäneet, ovat kokonaisuudelta ja tämän kautta itseltäänkin estäneet säilymisen mahdollisuuden... Täytyy aina muistaa, että _ne tyypilliset elämänmuodot, jotka me nyt näemme, sisältävät maapallon koko kuluneen orgaanisen tapahtumisen kasaantuneet säilymiskykyiset ainekset._ Kaikki prosessit, jotka _eivät itsessään olleet säilymiskykyisiä_, taikka jotka tästä sisäisestä kyvystään huolimatta eivät samalla olleet _ulkoisissa olosuhteissa säilymiskykyisiä_, ovat lakanneet; ja näistä me kohtaamme vain niiden entisen toiminnan jälkiä taikka ei edes niitäkään. Sensijaan kaikki, mitä miljoonien vuosien kuluessa ja tapahtumisen ikuisessa vaihtelussa sattumalta on säilymiskykyistä syntynyt, on kasaantunut, aivan samoin kuin pysyvästi arvokkaat kulttuurisaavutukset kerääntyvät merkityksettömien tyhjiinraukeavien suoritusten mittaamattomasta määrästä.»[125]

* * * * *

Tämän tutkimuksen johdannossa on huomautettu, mitenkä mekanismin ja vitalismin kiistan filosofinen merkitys on siinä, että senkautta biologian, mahdollisesti kaiken olevaisen alalla ratkaistaan kysymys, voidaanko maailma selittää yhden vaiko vasta useamman prinsiipin kautta. Tutkimuksemme nykyisessä kohdassa huomaamme, että jos mieli _mekanistisen prinsiipin_ kelvata tällaiseksi maailman universaaliseksi selitysperusteeksi, täytyy siihen välttämättömästi yhdistää _darwinismin prinsiippi_[126] (semmoisena kuin esim. _Roux_ on sen ylläolevassa lauselmassaan esittänyt). Tämän prinsiipin mukaan meidän täytyy olettaa orgaaninen tapahtuminen pohjaltaan yhtä epäteologiseksi kuin epäorgaaninen on; päinvastaisessa tapauksessa ei jälkimäisessä yksinvaltiaan mekanistisen kausaliteetin kautta voida selittää edellisen syntyä, s.o. _maailmaan täytyy mekanistisen prinsiipin lisäksi tuoda jokin periaatteellisesti uusi tekijä._

On sanottu, että alhaisin eliö on monimutkaisempi kuin mikään ihmisen tekemä kone. Mikään kone ei voi luonnossa itsestään, sattumalta, syntyä. Kuinka ovat siis eliöt voineet tällä tavoin syntyä? Selityksen tähän antaa se seikka, että eliöt eroavat kaikista muista »koneista» senkautta, että niiden ainoana »tarkoituksena» on niiden oma säilyminen ja lisääntyminen. Saattaa siis sanoa, että jokaisen »koneen» »tarkoitus» on sen itsensä ulkopuolella, mutta jokaisen »eliön» »tarkoitus» piilee siinä itsessään. Kone ei siis voi syntyä itsestään, koska se edellyttää itsensä ulkopuolella vaikuttavan »tarkoituksen», mutta eliö voi syntyä itsestään, koska vaikuttava »tarkoitus» sisältyy siihen itseensä.

Tämä ei merkitse, että alhaisinkaan nykyään tavattava eliö syntyisi »itsestään». Yksisoluinen eläin sisältää jo, kuten on huomautettu, suuren määrän verrattoman tarkoituksenmukaisia regulatiomekanismeja; ei ole, kuten _Jennings_ on osoittanut, mitään periaatteellista _kvalitatiivista_ eroa sen ja korkeampien eläinten behaviour'in välillä. Yksisoluinen on siis jo suunnattoman pitkällä orgaanisen kehityksen sarjassa; se _on ennemmin sen loppu- kuin sen alkupäässä._ Tämän kehityksen lähtökohta täytyy etsiä verrattoman paljon yksinkertaisempien ilmiöiden piiristä; _W. Roux_ on henkevissä spekulatioissaan[127] osoittanut, kuinka yksinkertainen _liekki_ jo omistaa kaksi elämän perusominaisuutta, assimilatio- ja dissimilatio-kyvyt; myöskin liekki jo osaksi reguloi itsensä, sikäli kuin se lisää dissimilatiota assimilation lisääntyessä, jälkimäistä se sensijaan ei reguloi, jonka vuoksi jokainen liekki ennenpitkää tuhoaa itsensä. Liekki tarjoutuu kuitenkin yhdeksi elämän mahdollisista lähtökohdista. Jos elämää joskus saadaan keinotekoisesti syntymään, voi se tapahtua vain aste asteelta lisäämällä lähtökohdan tarkoituksenmukaisia ominaisuuksia, kunnes-- epäilemättä äärettömän pitkällisen työn tuloksena--voitetaan elävän aineen perusominaisuudet.

* * * * *

Kuitenkin suuri osa nykyajan luonnontutkijoita--näiden joukossa monet niistä, jotka ovat tehneet tuloksellisinta empiiristä tutkimustyötä kehitysopin eksaktisten perusteiden alalla--on sitä mieltä, ettei darwinistinen prinsiippi todenteolla ratkaise puheenalaista biologista antinomiaa.

Nykyaikaisen perinnöllisyystutkimuksen Darwinin oppia vastaan kohdistaman kritiikin pääajatukset ovat yleisesti tunnetut. Kuuluisa tanskalainen _W. Johannsen_ on keskittänyt tämän kritiikin tuloksen ponsilauseeseensa, jonka mukaan kokeellinen perinnöllisyystutkimus on riistänyt pohjan Darwinin koko oppirakennukselta.[128] Darwin, kuten tunnettua, tahtoi selittää _lajien synnyn_. Hän turvautui tässä huojuvan muuntelun tosiseikkaan, siihen elollisessa luonnossa kaikkialla havaittavaan ilmiöön, että saman rodun eri yksilöt eivät koskaan ole vallan samanlaisia, vaan kaikkien ominaisuuksiensa puolesta huojuvat keskimitan kummallekin puolelle. Useimmat näistä muunteluista ovat teleologisesti arvottomia, mutta joukossa on joku arvokaskin ja tällainen tulee luonnossa vallitsevan tilanahtauden aiheuttamassa »olemassaolon taistelussa» suosituksi. Tällä tavoin umpimähkään syntyneistä, vähäpätöisistä parannuksista kasaantuvat eliöiden ihmeteltävät tarkoituksenmukaisuudet.

Tätä vastaan on kokeellinen perinnöllisyystutkimus[129] osoittanut, että valinta--yhtä vähän »luonnollinen» kuin keinotekoinen--ei pysty muuttamaan rotua hiuskarvankaan vertaa, jos nim. todellinen rotu, »puhdas linja», on kysymyksessä eikä useampien rotujen sekoitus. Tämä tulos lienee katsottava täysin todetuksi. Uusia rotuja, lajeja, syntyy ainoastaan joko ristisiitoksen kautta--jos risteytetyt yksilöt eroavat toisistaan useamman kuin yhden ominaisuuden puolesta, saattaa syntyä uusi »puhdas linja» sen kautta, että ensimäisessä risteytyspolvessa tapahtuvan perinnöllisyysaineksen uudestiryhmityksen perusteella muutamilla toisen polven yksilöillä, joiden lukumäärä voidaan _Mendel_in säännöistä laskea, kaikki ominaisuudet tosin ovat »puhtaita», mutta toiset ovat peräisin toiselta, toiset toiselta vanhemmista--taikka sitten perinnöllisyysaineksessa tapahtuvan muutoksen (»mutation», _de Vries_) kautta. Huojuva muuntelu sensijaan on vain seuraus siitä, että pysyvä perinnöllisyysaines reagoi vaihtelevalla tavalla vaihteleviin ulkoisiin olosuhteisiin.

Darwinin oma oppi lajien synnystä ei näin ollen ole pelastettavissa.

Mutta samalla tavalla kuin darwinismi on jyrkästi eroitettava kehitysopista, samalla tavalla on nähdäkseni itse _darwinistinen prinsiippi_ erotettava siitä historiallisesta oppirakennuksesta, jossa se ensi kerran sai puutteellisen ilmaisunsa.

Ja juuri tämä pysyvästi arvokas _biologis-filosofinen_ darwinistinen prinsiippi varsinkin Saksassa tuotti Darwinin opille sen äkillisen ja suuren kuuluisuuden. Tässä opissa nähtiin lähinnä vain se »luova ajatus», että tarkoituksenmukaisia ilmiöitä saattaa kehittyä puhtaasti mekanistista tietä, olettamatta tarkoitushakuisesti vaikuttavia voimia.[130] Ja uusdarwinismi, joka suureksi osaksi on puhtaasti loogillista todennäköisyysspekulatiota[131] ja jonka empiiriset näkökohdat ovat osaksi vallan toiset kuin Darwinin omat-- se kun jyrkästi kieltää hankittujen ominaisuuksien suoranaisen periytymisen--keskittyy yhä selvemmin juuri »darwinistiseen prinsiippiin». Niinpä sanoo _Weismann_: »Selektioprinsiipin kautta oli se arvoitus ratkaistu, kuinka oli ajateltavissa, että saattoi syntyä tarkoituksenmukaisia ilmiöitä ilman tarkoitushakuista voimaa.»[132]

Kuten jokainen »Lajien synnyn» lukija huomaa, ei _Darwin_ itse pannut pääpainoa tähän oppinsa filosofiseen puoleen. Hän oli empiristi, joka havaintoja tekemällä koetti muodostaa itselleen käsitystä siitä, kuinka lajit muuttuvat ja kehittyvät, filosofisilta periaatteiltaan eklektikko ja nuoruudessaan ilmetty teleologi: hän piti »olemassaolon taistelua» kaitselmuksen välikappaleena, jonka kautta luodaan yhä korkeampaa tarkoituksenmukaisuutta alunperin jo annetun vähäisemmän tarkoituksenmukaisuuden pohjalla. On senvuoksi historiallisestikin täysin oikeutettua eroittaa biologisfilosofinen »darwinistinen prinsiippi» itse Darwinin opista.

Samalla saattaa täydellä syyllä jättää avoimeksi kysymyksen, ovatko ne nykyaikaiset oppirakennukset, jotka ovat ottaneet haltuunsa Darwinin perinnön, mutta valitettavasti jääneet jossakin määrin syrjään luovasta kokeellis-biologisesta tutkimuksesta, onnellisella tavalla kehittäneet puheenalaista prinsiippiä. Toisaalta saattaa _E. Becker_in tavoin olla sitä mieltä, että nykyaikaisen mutatio-opin ja alkuperäisen Darwinin opin eroa on tuntuvasti liioiteltu,[133] toisaalta on kuitenkin, lukiessa esim. sitä valtavaa todistusaineistoa, jonka nyt viimeksi _O. Hertwig_ on koonnut teokseensa »Das Werden der Organismen. Zur Widerlegung von _Darwins_ Zufallstheorie durch das Gesetz in der Entwicklung», vaikea estää sitä vaikutelmaa syntymästä, että elollisen luonnon kehitys todellakin lienee tapahtunut vallan toisin kuin Darwin kuvitteli. Aivan musertavilta näyttävät argumentit sellaista käsitystä vastaan, että eliöt sellaisina kuin ne nykyään ovat tutkijan tarkasteltavina vähä vähältä umpimähkään tapahtuvan muuntelun kautta kehittyisivät. Nykyisessä eliömaailmassa eivät useinkaan ole edes ne matemaattiset edellytykset täytetyt, joiden perusteella luonto jättiläisarpajaisissaan ostamalla kaikki arvat lopulta voittaisi suurimmatkin voitot. Eräät imettäväiset, kuten esim. elefantti, synnyttää koko elämässään vain muutamia poikasia; näissä esiintyvien muuntelujen luku on siis pakostakin niin rajoitettu, että satunnaisesti ilmenevät tarkoituksenmukaisuudet ovat erinomaisen epätodennäköisiä, ja kuitenkin on elefantti kehittynyt vähemmän tarkoituksenmukaisista esi-isistä.[134] Entä kuinka voidaan vähittäisten umpimähkäisten muutosten kautta selittää sellaiset konvergenssi-ilmiöt kuin pääjalkaisten ja luurankoisten silmät, jotka toisistaan riippumatta ja aivan eri ainesosista ovat kehittyneet hämmästyttävään yhdenmuotoisuuteen, kuinka selittää ilma- taikka vesielämään mukautuneiden eliöiden sisäinen harmonia, j.n.e.

Jos maallikon on sallittu tällaisista seikoista esittää mitään mielipidettä, niin tahtoisin lausua sellaisen olettamuksen, että _se luonnollinen valinta_, jonka on _välttämättömästi täytynyt kerran tapahtua_, jos mieli elollista luontoa selittää samojen äärimäisten perusteiden nojalla kuin mitkä elotonta vallitsevat, on pääasiassa suoritettu elämän jo ammoin sitten sivuuttamilla alkuasteilla. Kuten aikaisemmin on esitetty, olettavat nykyajan biologit, että eliöissä vaikuttaa joukko mekanistisesti syntyneitä yleisiä itseregulatioita, joiden välityksellä yksilökehityksen kuluessa syntyy välittömästi uusia tarkoituksenmukaisia mekanismeja. Tätä aatetta ehkä voisi kehittää. On huomattava, että darwinistinen prinsiippi vaatii ainoastaan, että orgaaniselta tapahtumiselta ei saa edellyttää sen enemmän primääristä tarkoituksenmukaisuutta, kuin mitä fysikaaliskemiallinen tapahtuminen antaa aihetta odottaa. Mutta on mahdollista ajatella, että kun elämänkehityksen alkuasteilla tapahtunut valinta on ensinnä kiteyttänyt eräitä sopusointuisesti vaikuttavia perusregulatioita, niin elämän myöhempi kehitys »pääasiassa on välttämätön seuraus substanssissa piilevistä voimista ja näin ollen riippumaton ulkoisista satunnaisuuksista».[135]

* * * * *

3. Ylläkehitelty mekanistisen prinsiipin määritelmä ja esitetty käsitys mekanismin ja vitalismin kiistan merkityksestä lankeaa osittain yhteen _v. Kries_in edustaman kannan kanssa, jonka hän lyhyesti ja keskitetysti on esittänyt uudessa suuressa logiikassaan.[136] Kuten _v. Kries_ huomauttaa ei kukaan varovainen tutkija voi kieltää sitä mahdollisuutta, että elollista luontoa vallitsevia lakeja ei koskaan voida yhdistää samaan matemaattiseen kaavaan elottoman luonnon lakien kanssa. On sen vuoksi epätarkoituksenmukaista nimittää vitalistiseksi sellaista käsitystä, joka väittää elollisessa luonnossa vallitsevan erikoisia autonomisia lakeja,--vitalismin käsite tulisi senkautta luonnottoman venyväksi. Asianmukaista on nimittää mekanistiseksi sellaista todellisuudenkäsitystä; jonka käsitepiiri sisältää vain avaruuden, ajan ja avaruudessa liikkuvan aineen. Vitalistiseksi on senmukaisesti nimitettävä sentapaista käsitystä, joka katsoo tämän käsitepiirin riittämättömäksi ja arvelee aineellistenkin elämänilmiöiden selittämiseksi olevansa pakoitettu turvautumaan vallan toisenlaatuisiin, nimittäin perusluonteeltaan puhtaasti psykologisiin käsitteisiin, _v. Kries_in mielestä tällaisen käsitystavan virhe on siinä, että sen lähtökohtana ovat aivan liika ahtaat edellytykset mekanististen lakien muodosta, mikäli arvellaan, että tällaisten lakien aina ja välttämättä täytyisi olla analogisia klassillisen mekaniikan lakien kanssa. On esim. mahdollista ajatella sellaista mekanistista lainmukaisuutta, että joitakin liikuntoja jossakin suhteessa määräävät voimat, joita ei voida esittää kahden ainehiukkasen vuorovaikutuksena, vaan jotka ovat useamman hiukkasen ryhmityksestä riippuvaisia. Näin tulee _v. Kries_ sellaiseen käsitykseen, että ylipäätänsä ei voida _ollenkaan ajatellakaan sellaista aineellista tapahtumista, jota ei voitaisi mekanististen lakien muodossa lausua._

Ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista nykyaikaisen kriitillisen vitalismin nimeen yhdistää »psykomorfisia» käsityksiä, koska »psykovitalismi» on vain osa nykyistä vitalistista virtausta ja vieläpä sen vähimmin huomattava osa. _G. Wolff, Cossmann, Driesch_ eivät ollenkaan suvaitse mitään psykologisoimista biologiassa. Ja niin asian ytimeen kuin _v. Kries_ osuukin muistutuksellaan, että vitalismi saa ilmaa siipiensä alle etupäässä senkautta että se kuvittelee mekanistisia lakeja vain ahtaimmissa mekaanisen luonnonkäsityksen puitteissa mahdollisiksi--mikä kohta tulee eritoten _Driesch_iin nähden yksityiskohtaisesti esitettäväksi--, ei toisaalta kuitenkaan voida puolustaa hänen väitettään, ettei sellaista aineellista tapahtumista voida ajatellakaan, jota ei voitaisi mekanististen lakien muodossa ilmilausua--jos, kuten tässä on tehty, _Hertwig_in y.m. tavoin, asetutaan sille kannalle, että elollinen tapahtuminen on elottomasta kotoisin.

Mikään ei tätä valaise paremmin kuin juuri _Hertwig_in kanta. Periaatteessa hän tahtoo biologiassa tunnustettavaksi vain samanlaista aineellista kausaliteettia kuin fysikokemiassakin. Hän kernaasti alleviivaa, että ei ole mitään loogillista aihetta piirtää jyrkkää jakoviivaa johonkin kohtaan aineellisten organisatioilmiöiden ylenevään sarjaan.[137] »Samaten kuin eloton maailma ovat myöskin eliöt, niiden kehitys ja säilyminen, yleisen kausaalilain alaisia. Ja koskei kukaan tätä periaatetta kiellä, ei biologinkaan tehtävä voi olla mikään muu kuin kaikkien niiden lukemattomien erilaisten syiden tutkiminen, jotka aiheuttavat eliöiden kehityksessä ja syntymisessä esiintyvät muutokset, kaikesta valinnasta riippumatta. Tässä yleisimmässä suhteessa on biologin tehtävä sama kuin kemistin ja fyysikon, sen esine vain on toinen.»[138]

Mutta kuinka ollakaan: _Hertwig_ ei voi sulkea silmiään siltä tosiseikalta, että nämä hänen biologiset »kausaaliset syynsä» vaikuttavat tykkänään toisella tavalla kuin fysikaaliskemialliset syyt. Ne vaikuttavat ihmeteltävää teleologina. Ja niin pääsee häneltä tunnustus: »(Darwinin tarkoitus ei ollut ratkaista) _tarkoituksenmukaisuuden problemia, joka samoinkuin kausaliteetin problemi on metafyysillinen._»[139] On hämärää, mitä _Hertwig_ tarkoittaa sanomalla, että kausaliteetti on metafyysillinen problemi. Empiiriseltä kannalta, joka luonnontutkimuksessa yksin tulee kysymykseen, se ei ole mikään problemi ensinkään, vaan eräs äärimäinen tosiseikka, joka kaikkein vähimmin problemaattisena on todellisten problemien ratkaisupohja. Sensijaan on sitä selvempää, mihinkä _Hertwig_ tähtää kun hän sanoo, että tarkoituksenmukaisuus on metafyysillinen problemi. Sen rinnastaminen (aineellisen) kausaliteetin kanssa sisältää tunnustuksen, että biologian alalla ilmenee eräs periaatteellisesti uusi maailmantekijä; kun sitä sanotaan »metafyysilliseksi» problemiksi, sisältää tämä, että se ei ole »empiirinen» problemi, t.s. se on luonnontutkimuksen kannalta ratkaisematon.

Näin ollen on _Hertwigin_ kanta »kryptovitalismia». Biologisessa tapahtumisessa, joka muka sujuu puhtaasti aineellisen kausaliteetin pohjalla, ilmeneekin tuloksena jotain, jota ei koskaan voida toivoa samaisen aineellisen kausaliteetin pohjalla selitetyksi. Tarvitsee vain lausua tähän käsitykseen sisältyvät johtopäätökset julki, niin tullaan _G. Wolffin_ kannalle: orgaanisessa tapahtumisessa esiintyy primääristä tarkoituksenmukaisuutta, jota ei voida aineellisen kausaliteetin pohjalla selittää, mutta jonka ei myöskään tarvitse perustua psyykillisiin voimiin.

* * * * *

Tässä on sopiva kohta luoda kriitillinen silmäys eräisiin vitalistisiin oppeihin, jotka ovat koettaneet sovittaa keskenään mekanistista kausaliteettia ja teleologista arvostelutapaa.

_Driesch_in y.m. tutkimuksista on tunnettua, mitenkä esim. merisiilin munan kehitys eri tavoilla häirittynäkin monesti johtaa onnelliseen tulokseen, tyypillisen yksilön syntymiseen. Otaksutaan, että muna kuhunkin häiriöön vastaa sopivalla itseregulatiolla, joka tekee häiriön vaikutuksen tyhjäksi. _Hartog_[140] koettaa valaista tätä tapahtumaa seuraavan vertauksen avulla. Tapahtuu rautatieonnettomuus, niin että muuan rata täydellisesti tukkeutuu. Rautatiepäällikkö silloin tilapäisesti yhdistää tämän radan, sulun molemmin puolin, toisiin vapaisiin linjoihin, lähettää junia kokonaan toisia ratoja myöten j.n.e., pääasia on hänelle, että kaikki junat mahdollisimman vähäisellä viivytyksellä tulevat määräpaikkaansa. _Tulevaisuus_ on tällöin määräävänä tekijänä päällikön mielessä. Kaikki hänen toimintansa epäilemättä on kausaalilain alaista, mutta sitä ei kuitenkaan voitaisi ymmärtää tulevaisuutta, tämän toiminnan efektiä, lukuunottamatta.

Samoin on _Hartog_in mielestä laita esim. munan kehityksessä. Samalla kun myönnämme, että sen kehitys on kausaalilain alainen, että jokaisen vaiheen määrää sen edelläkäyvä vaihe, emme kuitenkaan voi sulkea silmiämme huomaamasta että munan »tulevaisuus on eräs sen määräävistä tekijöistä muuttuneissa ja todennäköisesti myös normaalisissa olosuhteissa».

Yksityiskohtaisesti on samanlaista käsitystä jo parikymmentä vuotta sitten kehitellyt _P.N. Cossmann_, eräässä nykyisten vitalistien kesken varsin arvossa pidetyssä loogillis-biologisessa tutkimuksessa.[141]

_Cossmann_ tunnustaa kausaaliprinsiipin yleispätevyyden (hän ilmaisee sen kaavalla W = f(S), s.o. vaikutus on syyn funktio), mutta hän lisää, että on sula ennakkoluulo, että kausaaliprinsiippi olisi _yksinpätevä_. Sen rinnalle on biologisen tapahtumisen alalla asetettava teleologinen luonnonlaki, jossa kaksijäsenisen kausaalisuhteen sijasta vallitsee kolmijäseninen riippuvaisuussuhde, kun näet tarkoituksenmukainen välikappale eli keino (teleologinen medium) ei ole riippuvainen vain kausaalisesta antesedenssista, vaan myöskin suksedenssistä, »tarkoituksesta». Tämän teleologisen tapahtumisen kaava on senvuoksi M=f(A,S), s.o. teleologinen medium on sekä antesedenssin että suksedenssin funktio. Tämän kaavan perusteella _Cossmann_ katsoo voitavan ymmärtää, miksi luonnon teleologialla on tuntuvat rajansa: koska näet teleologinen ilmiö ei ole riippuvainen pelkästään sarjan kolmannesta jäsenestä, »tarkoituksesta»--tässä oli vanhan »tarkoitussyy»-opin erehdys--vaan myös sen ensimäisestä.[142] _Wolff_in tavoin ei _Cossmann_ myöskään hyväksy sellaista käsitystä, että teleologia välttämättä olisi psyykillisten tekijäin ilmaus; hänen kaavastaan ei seuraa »kolmannen jäsenen psyykillinen preeksistenssi».[143]

Periaatteessa on Cossmann sitä mieltä, että teleologiaa ei voida kausaliteetin avulla selittää eikä päinvastoin. Toisaalta hän kuitenkin myöntää, että koska kausaliteetti on yleispätevä, voidaan kukin yksityinen teleologinen ilmiö kausaalisesti selittää, mikäli vain voidaan osoittaa se jonkun syyn säännölliseksi välttämättömäksi seuraukseksi. Mutta, lisää hän, biologisen tietämyksen puutteellisesta asteesta johtuu, että tätä riittävää syytä vain harvoissa tapauksissa voidaan osoittaa, kun sensijaan teleologinen lainmukaisuus tavallisesti on ilmeinen.[144]

Puheenalaista käsitystä vastaan on mielestäni huomautettava seuraavaa.

Ei tosin ole mikään loogillinen mahdottomuus sanoa, että jokin nykyhetkellä esiintyvä ilmiö on riippuvainen jostakin _tulevaisuudessa_ esiintyvästä ilmiöstä. Kuitenkin tällainen käsitys mullistaisi tykkänään kaikki meidän todellisuuskuvamme perustukset. Kun lähemmin ajattelee sellaisen katsomuksen varsinaista sisällystä, että jokin todellinen olisi reaalisessa riippuvaisuussuhteessa jostakin, _jota ei ole olemassa_, huomaa pian tulevansa sellaisiin mahdottomuuksiin, että melkein mikä muu tie tahansa silloin on parempi. Toiseksi,[145] jos kausaaliprinsiippi todellakin on oleva yleispätevä, silloin tuottaa sama antesedenssi aina saman suksedenssin--ja sarjan kolmas jäsen osoittautuu vallan merkityksettömäksi! Se seikka, että antesedenssit biologiassa usein ovat meille tuntemattomat, ei tietenkään poista tätä välttämättömyyttä.

Ei siis ole mahdollista pysähtyä sellaiselle välityskannalle, että biologisessa tapahtumisessa menneisyyden rinnalla myöskin tulevaisuus vaikuttaa. Kun ihminen tulevaisuutta ajatellen toimii, ei tietenkään tulevaisuus sanan varsinaisessa merkityksessä ole vaikuttamassa, vaan eräs nykyhetken psyykillinen realiteetti, nim. hänen päämääränmielikuvansa. Kun senvuoksi _Wolff_ väittää, että on olemassa tarkoitushakuisia, mutta epäpsyykillisiä voimia, saa hän taistella todellakin vahvaa psykologista pakkoa vastaan: kuinka ihmeessä voidaan ajatella tarkoitushakuisia voimia, s.o. voimia, _joiden vaikuttamistavassa tulevaisuus on otettu lukuun_, olettamatta, että niihin sisältyy tulevaisuuden antisipatio, s.o. jonkunlainen päämäärän-mielikuva. _Wolff_ kuitenkin pysyy jyrkästi pidättyväisellä kannallaan. Hänen oppinsa kausaalisesti vaikuttavista tarkoitushakuisista voimista on tietenkin filosofisen luonnonselityksen kannalta niin epätyydyttävä kuin saattaa, mutta se on nykyajan vitalistisista opeista paraiten varustettu loogillista kritiikkiä vastaan.

Nykyajan kuuluisimman vitalistin _Hans Driesch_in lähtökohta on eräässä suhteessa samanlainen kuin _Wolff_in: hänkään ei tahdo biologiassa tunnustaa psyykillistä teleologiaa, mutta on mieltäkiinnittävää nähdä, mitenkä hän ei jaksa pidättää itseään askeleesta, jonka _Wolff_ välttää, hän ei malta olla mietiskelemättä tarkoitushakuisten tekijöittensä olemusta--ja katso: niiden psyykillinen luonne on heti ilmeinen.

* * * * *