# Valitut teokset 1910-1922

## Part 19

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/valitut-teokset-1910-1922-13428/index.md

Tutkiessaan alhaisimpien eläinten käytöstä _Jennings_ ei tyytynyt siihen, että hän antoi ärsykkeen jonkun aikaa vaikuttaa koeyksilöihin ja sitten totesi sen yleisvaikutuksen, katsoi, olivatko eliöt ryhmänä liikkuneet teorian vaatimalla tavalla. Hän ryhtyi seuraamaan yksilöitä kutakin erikseen ja huomasi silloin, että niiden liikunnot olivat paljon monimutkaisemmat kuin teoria vaati. Pari yksinkertaista esimerkkiä: 1/2-prosenttinen suolaliuos aiheuttaa uivissa infusooreissa »negatiivisen kemotropismin», niin että jos jossakin altaan kohdassa on heikompi liuos (esim. 1/10-prosenttinen) infusoorit ennen pitkää ovat kerääntyneinä siihen. Reaktion yksityiskohdat ovat seuraavat: Liika vahvassa liuoksessa infusoorit kiireisesti uivat kaikkiin suuntiin, niin että monet niistä sattumalta joutuvat heikompaan liuospisaraan. Ne uivat suuntaansa muuttamatta suoraan tämän sisään ja jatkavat matkaansa, kunnes kohtaavat pisaran vastakkaisen rajan. Silloin aiheuttaa liika vahvan liuoksen kemiallinen kosketus »pelästysreaktion»: eläimet kääntyvät ympäri ja jatkavat liikettään uuteen suuntaan, kunnes taas saavat aihetta »pelästysreaktioon» j.n.e. Koska tällä tavoin kaikki, jotka pisaraan tulevat, myöskin jäävät siihen, kerääntyy pisaraan yhä useampia yksilöitä.

Periaatteessa vallan samalla tavalla reageeraavat monet alhaiset eläimet esim. valoon. Määrätty valaistusalue on niille optimaalinen-- positiivisesti fototroopillisille valomaksimi, negatiivisesti fototroopillisille valominimi--; tässä alueessa ne pysyttelevät senkautta, että seuraa »pelästysreaktio», niinpian kuin ne joutuvat vähemmän edulliselle alueelle.

Näistä reaktioista tarjoo _Jennings_in teos lukemattomia esimerkkejä. Hänen käsityksensä mukaan nämä alhaisimmat eläimet pysähtymättä ja innokkaasti »koettelevat» tietänsä eteenpäin, välttäen kaikkea, mikä vaikuttaa niihin vahingollisesti. Ne liikkuvat kuin ihminen pimeässä. Kuten eläinpsykologi _Holmes_ on sanonut: »Koko eläinkunta noudattaa Paavalin ohjetta: 'Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä hyvää on!'»[113]

_Jennings_in kielteinen kanta tropismiteoriaan nähden lienee nykyään päässyt yhä enemmän valtaan.[114]

* * * * *

2. Katsoen niihin laajassa mitassa kielteisiin tuloksiin, joihin biologisten ilmiöiden fysikaaliskemiallinen tutkimus on johtanut, herää kysymys, onko se biologian ohjelman ja mekanistisen prinsiipin määrittely, jonka _du Bois-Reymond_ antoi edellä puheena olleessa kirjoituksessaan, loogillisesti virheetön ja asiallisesti tarkoituksenmukainen. Viriää epäilys, eikö näin määriteltynä biologian tehtävä tule toivottoman vaikeaksi ja eikö olisi asianmukaisempaa tyytyä puhtaasti biologiseen kysymysten asetteluun.

Kysymyksen yksityiskohtaiselle käsittelylle voidaan sopivasti panna pohjaksi erään nykyaikaisen jyrkän mekanistin käsitys biologian tehtävästä.

_W. Roux_ määrittelee »kehitysmekaniikkansa» ohjelman seuraavasti:

»_Orgaanisessa_ tapahtumisessa ilmenee osittain samoja vaikutustapoja (Wirkungsweisen) kuin epäorgaanisessa; mutta monasti kohtaamme edellisessä _oleellisesti jälkimäisestä poikkeavia vaikutustapoja_. Kokemus opettaa kuitenkin, että _useampien vaikutustapojen kombination kautta saattaa syntyä uusia vaikutustapoja_, täten esim. kombinoimalla rikin, raudan, hapen ja vedyn vaikutukset rautavihtrilliksi synnytetään aivan toisia vaikutustapoja kuin kombinoimalla vain kahden tällaisen alkuaineen vaikutukset. Mitenkä fysikaalisten vaikutusten kombination kautta saattaa syntyä uusia vaikutustapoja, sen on viime aikoina röntgen- ja Becquerel-säteiden synnyttäminen selvästi osoittanut.

_Me oletamme senvuoksi, kunnes vastakohta on todistettu, että eliöissä ilmenevien erikoisten vaikutustapojen syyt sisältyvät ainoastaan niiden erikoisen monimutkaiseen fysikokemialliseen kokoonpanoon._ Vain tällä pohjalla ja tässä määrässä me tunnustamme elämän tapahtumain _autonomian_.

Pyrkiessämme pääsemään perille siitä vaikuttamisesta, johonka kehitystapahtuminen perustuu, on tehtävämme senvuoksi mahdollisimman suuressa määrässä redusoida tämä tapahtuminen fysiikan ja kemian nyt jo selvittämiksi epäorgaanisiksi vaikutustavoiksi (taikka, jos tahdotaan, näiden pohjalla oleviksi _voimiksi_), siis eritellä eli analysoida se tällaisiksi vaikutustavoiksi. Sikäli kuin tämä ei vielä ole mahdollista, täytyy meidän hajoittaa äärettömän monimuotoinen orgaaninen kehitystapahtuminen _mahdollisimman harvoiksi_, niinikään _muuttumattomiksi_ vaikutustavoiksi, joilla tosin vielä on orgaanisen tapahtumisen erikoisleima... Näistä täytyy vähitellen voida eristää epäorgaanisia vaikutustapoja, joten yhä vähenevä redusoimaton jäännöskin lopulta hajaantuu epäorgaaniseksi tapahtumiseksi.»[115]

* * * * *

Kemian alkeisiin kuuluu, että kun kaksi alkuainetta yhtyy, niin yhdistyksen fysikaaliset ja kemialliset ominaisuudet usein ovat kokonaan toiset kuin elementtien. Happi ja vety yhtyvät painosuhteessa 8 ja 1 muodostaen vettä (H2O), joka on kokonaan toisenlaista kuin mainitut kaasut; mutta ne voivat myöskin yhtyä painosuhteessa 16 ja 1, muodostaen vetysuperoksidia (H2O2), joka taaskin on kokonaan toisenlaista kuin vesi (kestämätöntä, öljymäistä ja syövyttävää).

Voidaanko veden ja vetysuperoksidin »vaikutustavat», s.o. fysikaaliskemialliset ominaisuudet redusoida vedyn ja hapen ominaisuuksiksi, tai näiden ominaisuuksien summaksi taikka interferenssiksi? Siitä ei nykyajan kemiassa ole puhettakaan.

Kemiallisen struktuuriteorian mukaan kunkin yhdistyksen ominaisuudet määrää sen kemiallinen kokoomus, sen »konstitutio», s.o. atomien ketjuuntumistapa ja sen »konfiguratio», s.o. atomien paikallinen järjestys. Struktuurikaavan perusteella voitaisiin siis joka suhteessa määrätä jonkun yhdistyksen ominaisuudet ja ennakolta sanoa tuntemattomienkin yhdistysten olemismahdollisuudet ja luonne.

Tätä ihannetta on kemiallinen tutkimus toteuttamassa, kun se esim. orgaanisen kemian homoloogisiin sarjoihin nähden ennakolta sanoo jonkun vielä tuntemattoman yhdistyksen kiehumispisteen taikka osoittaa, että saattaa olla olemassa vain kaksi erilaista yhdistystä, joilla on kokoomus C4H_{10} Mutta siitä huolimatta, että kombination muuttuessa esiintyvät uudet »vaikutustavat» tällä tavoin noudattavat määrättyä yksinkertaista sääntöä, jonka perusteella ne voidaan edeltäpäin sanoa, ei mitenkään voida selittää niitä elementtiensä »vaikutustapojen» perusteella.

Vastaavia ilmiöitä havaitaan tietenkin fysiikan alalla. Villatilkulla hangattu lakkatanko tulee sähköiseksi; ei voida mitenkään ymmärtää, mitenkä toisaalta villan ja lakan fysikaaliset ominaisuudet, toisaalta niiden kitka »kombinoituvat» tällaiseksi uudeksi »vaikutustavaksi». Itse asiassa oletetaankin aineen tässä saavan erään _uuden_ ominaisuuden: sähköisyyden.

Jos siis kemiallisten ja fysikaalisten »kombinatioiden» uusia »vaikutustapoja» ei voida redusoida, eritellä eli hajoittaa tekijöidensä »vaikutustapojen» yhtymäksi, niin millä oikeudella väitetään, että biologisten »kombinatioiden» »vaikutustavat» välttämättä pitää redusoida fysikaaliskemiallisiksi »vaikutustavoiksi», joiden »kombinatioita» ne olettamuksen mukaan ovat? Miksei biologisissa »kombinatioissa» saattaisi tulla ilmi kokonaan uusia aineen vaikutustapoja?

Puheenalainen vaatimus näyttää mielivaltaiselta. Ajatuksessa taikka sen perusteluissa täytyy jonkun virheen piillä.

Tämä virhe nähdäkseni voidaan sekä osoittaa että psykologisesti selittää.

_du Bois-Reymond_ selitti, että rautahiukkasen ikuiset ja muuttumattomat ominaisuudet pysyivät samoina riippumatta siitä, esiintyikö hiukkanen junanpyörässä taikka runoilijan verisolussa. Mistä me tunnemme rauta-atomin ominaisuudet? Sitä ei ole kukaan nähnyt, kukaan ei ole voinut välittömästi tutustua sen rakenteeseen (joka erään kuuluisan lauselman mukaan on monimutkaisempi kuin Steinway-flyygelin). Ihmeellistä kyllä, eivät atomit sittenkään ole pelkkiä kuvitelmia, kuten monet valistuneimmat luonnontutkijat vuosisadan vaihteessa uskoivat; fysiikan uusin kehitys (radioaktiiviset ilmiöt y.m.) näyttää osoittavan, että nämä filosofien halveksimat oliot sittenkin kaikesta päättäen »ovat olemassa». Mutta on itsestään selvää, että _meillä on niiden ominaisuuksista ja rakenteesta jotakin tietoa vain niiden aiheuttamien ilmiöiden perusteella._ Niinpian kuin keksitään joku periaatteellisesti uusi fysikaalinen tai kemiallinen ilmiö, saavat atomit »uusia» ominaisuuksia. Puheella näiden »ikuisuudesta» ja »muuttumattomuudesta»[116] olisi jotain merkitystä vain siinä tapauksessa, että _atomien ominaisuudet olisivat meille jo tutut._

Erinomaisen tärkeä seikka on nyt seuraava: _Mekaaninen luonnon käsitys edellyttää, että äärimäisten ainehiukkasten ominaisuudet ovat meille pääasiassa tutut;_ sehän sisältää, että _kaikki luonnontapahtuminen pohjaltaan on mekaanista liikuntoa_, siis selitettävissä kiinteiden kappalten fysiikan avulla. »Luonnon tunteminen»--niin sanoo _du Bois-Reymond_ eräässä tunnetussa esitelmässään[117]--»on kappaleitten maailmassa tapahtuvien muutosten palauttamista atomien liikkeiksi eli luonnontapahtumain hajottamista atomien mekaniikassa.»

Kun siis _du Bois-Reymond_ sanoo, että rauta-atomilla on samat muuttumattomat ominaisuudet junanpyörässä ja runoilijan verisolussa, hän nähtävästi ajattelee niitä tunnettuja ominaisuuksia, joita sillä on mekaanisten liikuntalakien alaisena pikkukappaleena. Siitä lankeaa selvittävä valo hänen biologiseen ohjelmaansa: _biologinen tutkimus on asetettava mekaanisen luonnonkäsityksen palvelukseen._ Samoin ajattelee _W. Roux_, joka niinikään on tämän luonnonkäsityksen kannattaja, yllälainatussa ohjelmanmääräyksessään.

Mekaanisen luonnonkäsityksen kannalta on myöskin täysin järjellistä puhua »kombinoitujen vaikutustapojen» redusoimisesta tekijöihinsä. On luonnollista käsittää esim. taivaankappalten kiertoliike suoraviivaisen etenemisliikkeen ja putoamisliikkeen kombinatioksi. Ja kun mekaaninen luonnonkäsitys viime vuosisadalla saavutti suuret voittonsa kineettisen kaasuteorian ja mekaanisen lämpöteorian kautta, saatiin tällöin kouraantuntuvia näytteitä siitä, mitenkä näennäisesti aivan spesifiset »vaikutustavat» »olemukseltaan» ovat toisaalta tuttujen, tässä tapauksessa mekaanisen liikunnan »vaikutustapojen» yhtymiä.

Mainituista voitoistaan huolimatta ei mekaaninen luonnonkäsitys koskaan ole ollut sen enempää kuin _luonnonfilosofinen teoria_. Ei edes entisinä vuosisatoina, jolloin koko fysiikasta vain mekaniikka oli huomattavammin kehittynyt, jolloin sähkö ja magnetismi vielä olivat melkein tuntemattomia, mekaaninen luonnonkäsitys pystynyt selittämään kaikkia tunnettuja luonnonilmiöitä. Ja fysikaalisen tutkimuksen uusin suunta (elektroni- ja relativiteettiteoria) osoittaa, että varsinainen mekaaninen ilmiöpiiri on vain erikoistapaus toista yleisempää lainmukaisuutta, jotenka mekaaninen luonnonkäsitys ei enää tule olemaan pohjana yrityksille luoda yhtenäistä tieteellistä maailmankuvaa.

Tällaisista _filosofisista_ pyrinnöistä huolimatta eksaktisen _luonnontutkimuksen_ nähdäkseni yhä tänäkin päivänä täytyy allekirjoittaa _Schopenhauerin_ arvostelu, kun hän sanoo:

»Me emme voi siirtää toisella luonnonilmiöiden alalla kehiteltyjä selitysperusteita toiselle, vaan niinpiankuin astumme uudelle alalle, esiintyy uusia peruslakeja, joiden selittäminen aikaisemmin tunnettujen perusteella on toivoton yritys. Täten vallitsevat varsinaisesti mekaanisella alalla painovoiman, kohesian, jähmeyden, nestemäisyyden, kimmoisuuden lait... Kun tältä alalta siirrymme kemian, sähköisyyden, magnetismin, kristallisation ilmiöihin, ei mainittuja periaatteita enää voida käyttää, mainitut lait eivät enää ole pätevät, uudet voimat kumoavat entiset, ja ilmiöt tapahtuvat suoranaisessa ristiriidassa edellisten kanssa, uusien peruslakien mukaisesti, jotka, kuten edellisetkin, ovat alkuperäisiä ja selittämättömiä.»[118]

Tähän katsoen täytyy asettua sellaista käsitystä vastaan, että jotakin luonnonilmiöiden erikoista ryhmää käsittelevän tieteen päämääränä välttämättä täytyisi olla sen tutkimusalalla havaittujen »vaikutustapojen» redusoiminen eli eritteleminen ennestään tutuiksi, yleisiksi fysikaaliskemiallisiksi ilmiöiksi. Tietysti jokainen tieteenhaara pyrkii alallaan saavuttamaan mahdollisimman suurta yksinkertaisuutta ja, kuten aikaisemmin on mainittu, on jokin ilmiöiden ryhmä täydellisesti selitetty vasta sitten kun kaikki sen sisältämät ilmiöt ja lait on onnistuttu redusoimaan yleisempien ja yksinkertaisempien ilmiöiden ja lakien erikoistapauksiksi eli kombinatioiksi. Mutta tosiasiallisesti on olemassa useampia autonomisia tieteitä. Niinpä esim. kristallografia on korkealle kehittynyt tiede, siitä huolimatta, että se tehtävä, jonka ratkaisemisen mekaanisen luonnonkäsityksen mukaan pitäisi olla sen päämääränä, on ja pysyy ratkaisemattomana.[119]

Kaikkein selvin on tämä seikka _kemiaan_ nähden.

Kemiallisen affiniteettiopin ylin päämäärä on tietenkin redusoida aineenvaihdoksissa vaikuttavat syyt tunnetuiksi fysikaalisiksi faktoreiksi. Asiantuntijain mukaan ei ole olemassa ainoatakaan fysiikan keksimää kappalten vuorovaikutuksen muotoa, jonka avulla ei olisi koetettu selittää kemiallisia voimia. Kaikki tällaiset ponnistukset ovat kuitenkin rauenneet tyhjiin.

Nykyinen kemia ei siis suinkaan palvele mekaanisen luonnonkäsityksen tarkoitusperiä ja siitä huolimatta se on täyttä vauhtia kehittymässä kohti eksaktisen luonnontieteen ihannemuotoa, jossa deduktiivinen menetelmä laajassa mitassa tulee käytäntöön.

Ei siis mitenkään ole oikeutettua ennakolta julistaa, että määrätyn tieteen--tässä tapauksessa biologian--päämääränä on redusoida havaitut komplisoidut »vaikutustavat» yksinkertaisemmiksi fysikaaliskemiallisiksi laeiksi ja ilmiöiksi. Tällainen kaiken luonnontieteellisen tutkimuksen ylin platooninen tarkoitusperä on aivan merkityksetön konkreettisessa yksityistieteellisessä tutkimuksessa, jonka pyrkimyksenä tietenkin lähinnä on keksiä ja mahdollisimman yksinkertaisella tavalla lausua ne lait, jotka tutkittua ilmiöryhmää vallitsevat. Vasta näiden lähimpien saavutusten perusteella voidaan ryhtyä tarkastelemaan, ovatko löydetyt lainmukaisuudet luonteeltaan autonomisia, »viimeisiä», redusoimattomia vai voidaanko ne mahdollisesti tulkita yksinkertaisempien lainmukaisuuksien erikoistapauksiksi.

Jos nyt ne muutamat viittaukset nykyisen biologian tärkeimmistä tuloksista, joita tässä tutkimuksessa aikaisemmin on esitetty, pannaan pohjaksi tällaiselle tarkastelulle, on nähdäkseni ennakkoluulottoman arvostelijan silmissä ilmeistä, että _biologia on autonominen tiede samalla tavoin kuin fysiikka ja kemia._ Nykyinen biologia, varsinkin sen kokeellinen haara, formuloi eksaktisia matemaattisia lakeja (esim. Mendelin perinnöllisyyssäännöt). Huomautus, että viimemainitut ovat vain tilastollisia sääntöjä, jotka pitävät paikkansa ainoastaan suurten lukujen lain pohjalla, ei riistä niiltä niiden luonnontieteellistä arvoa--ovathan m.m. kaikki kineettiseen kaasuteoriaan pohjaavat fysiikan lait samalla tavoin pelkästään tilastollisia lakeja. Toisaalta taas ei nykyisen tutkimuksen pohjalla ole minkäänlaista mahdollisuutta selittää nämä lainmukaisuudet yksinkertaisempien fysikaaliskemiallisten lakien erikoistapauksiksi eli kombinatioiksi. _Alhaisimmatkin biologiset ilmiöt_--ajateltakoon esim. aikaisemmin kuvattua ameeban »behaviouria»--_eroavat ennakkoluulottoman tarkastelun valossa fysikaalisista ja kemiallisista ilmiöistä enemmän kuin nämä toisistaan._

Se luonnontutkimusta vallitsevan _mekanistisen prinsiipin_ ja siihen nojaavan biologian ohjelman määritelmä, jonka _du Bois-Reymond_ antoi ja jota meidän päivinämme ovat kannattaneet W. Roux ynnä muut luonnontutkijat, on senvuoksi hyljättävä. Tämä mekanistisen prinsiipin _luonnonfilosofinen määritelmä_ tahtoo asettaa biologisen tutkimuksen määrätyn filosofisen teorian, nim. mekaanisen luonnonkäsityksen palvelukseen, mikä tietenkään ei ole oikeutettua.

Biologian pohjaksi on pantava mekanistisen prinsiipin »positiivinen» määritelmä: orgaanistakin tapahtumista vallitsee puhtaasti aineellinen kausaliteetti, mutta on epätietoista, voidaanko tämä kausaliteetti koskaan tulkita puhtaasti fysikaaliskemialliseksi.

Ylläkehitelty ajatustulos tavataan monilla vanhemmilla ja uudemmilla, varsinkin juuri etevimmillä biologeilla. Heillä tavataan ajatuskäänteitä, jotka voidaan tulkita tietoisuudeksi siitä, että mekanistisen prinsiipin ja biologisen ohjelman fysikaaliskemiallinen määrittely ei ole loogillisesti oikeutettu.

Tähän tapaan lienee käsitettävä esim. sentapainen kanta, jota vuosisadan keskivaiheilla mainehikkaat tutkijat _Virchow_ ja _Claude Bernard_ edustivat.[120] Orgaanisen tapahtumisen pohjana on erikoinen »Stoffkombination», »arrangement vital», joka tosin noudattaa »mekaanisia lakeja», mutta ei ole fysikaaliskemiallisesti selitettävissä.

Nykypäivinä taas, kun »energian» käsitteestä on tullut se »tyttö kaikkien mieleen», joka _du Bois-Reymond_in mukaan »elinvoima» oli aikoinaan, alleviivaavat monet tutkijat sitä mahdollisuutta, että »organismeissa saattaa piillä energiamuotoja, joita niiden ulkopuolella ei ollenkaan tavata».[121]

Kaikkein selvimmin on kuitenkin _Oscar Hertwig_ kehitellyt käsitystä, että biologia on autonominen tiede samoin kuin fysiikka ja kemia.[122]

_Hertwig_in käsityksen ydin voidaan esittää seuraavaan tapaan.

Ne luonnontieteet, jotka tutkivat (elottomien ja elollisten) kappalten aineellista kokoonpanoa, ovat johtaneet siihen tulokseen, että kokoonpanon pohjana aina on joukko yksinkertaisempia osasia. Mutta nämä eivät suinkaan kaikki ole samanlaatuisia, vaan päinvastoin muodostavat monimutkaisen, arkitektoonisesti ylenevän sarjan, kun näet alemman asteen osaset tavalla, joka on nykyiselle tutkimukselle pääasiassa tuntematon, muodostavat korkeampia organisatiomuotoja. Uusimpien fysikaalisten olettamusten mukaan ovat atomit merkillisellä tavalla kokoonpannut radioaktiivisista hiukkasista--samalla nämä »elektronit» ovat kappalten aineellisen erittelyn provisoorisena päätepisteenä äärettömän pienen taholla--; atomit puolestaan yhtyvät molekyyleiksi, jotka taas saattavat muodostaa molekyylikomplekseja. Mutta ei voida esittää mitään tosiseikkoja sellaista olettamusta vastaan, että viimemainitut puolestaan saattavat tuntemattomalla tavalla muodostaa erityisten lakien alaisia, lähinnä korkeamman asteen organisatiomuotoja, »_biologisia yhdistyksiä_», jotka ehkä eroavat orgaanisen kemian jo suunnattoman monimutkaisista atomien ketjuuntumisista yhtä paljon kuin nämä puolestaan yksinkertaisemmista yhdistyksistä. Nämä »biologiset yhdistykset» kuuluvat osaksi jo mikroskooppisesti näkyvään maailmaan; sellaisia lienevät elävän solun vähäisimmät morfologiset rakennusosaset, tuma, kromosomit j.n.e. Niitä mainitaan nykyajan biologiassa monilla eri nimillä (micellit, bioforit, bioblastit, genit j.n.e.), mutta yhteisinä on niillä ainakin kaksi elävän aineen perusominaisuutta, kyky kasvaa, assimiloimalla aineita ja muuttamalla ne omaksi substanssikseen ja kyky itsejakaantumisen kautta lisääntyä. Ja samalla tavalla kuin molekyyli on syntynyt atomien yhtymisen kautta, samalla tavalla lienevät myös »biologiset yhdistykset» vähitellen, todennäköisesti meille tuntemattomien välijäsenien kautta, syntyneet munanvalkuaismolekyylien yhtymisen kautta.

Kemia ja biologinen morfologia ovat näin ollen koordinoituja tieteitä. Edellinen käsittelee yksinkertaisempia (myöskin orgaanisia) aineellisia yhdistyksiä, jälkimäinen korkeampia aineen organisatiomuotoja; nämä muodostavat erikoisen tutkimusalan erikoisine redusoimattomine lainmukaisuuksineen. Yhtä vähän kuin elektroniteoria voi korvata kemiaa, yhtä vähän voi kemia korvata morfologiaa ja päinvastoin.

Samassa suhteessa kuin kemia morfologiaan on fysiikka fysiologiaan.

Yhtä vähän kuin molekyylien ominaisuuksia voidaan yksinkertaisen yhteenlaskun kautta johtaa osastensa, atomien, ominaisuuksista, yhtä vähän voidaan elävän aineen toimintamuotoja, »vaikutustapoja», sen aineellisten osasten vaikutustavoista selittää, koska eri osista muodostuneiden kokonaisuuksien vaikutukset ja ominaisuudet oleellisesti määrää osasten konfiguratio eli ryhmittyminen.[123]

On jo aikaisemmin mainittu, mitenkä fysikaaliskemiallinen tapahtuminen on epäteleologista, s.o. mitenkä vain poikkeustapauksissa jokin fysikaaliskemiallinen tapahtuma vaikuttaa sen ilmiön säilymisen hyväksi, johonka se osana kuuluu. _On loogillinen välttämättömyys, että jos luonto umpimähkään kerää yhteen joukon tällaisia epäteleologisia fysikaaliskemiallisia tapahtumia, ei niiden yhteisvaikutus voi olla teleologinen sen enemmän kuin nämä tapahtumat itse._

Esiintyy siis--mihinkä jo on aikaisemmin viitattu--vaikea biologinen antinomia: biologisen tapahtumisen oletetaan viime kädessä nojaavan fysikaaliskemialliseen tapahtumiseen; siitä huolimatta edellinen on läpiläpeensä teleologista, jälkimäinen teleologisesti indifferenttiä. Tämä on biologian suuri perusproblemi.

Ja tässä kohden täytyy myös esittää vakavia loogillisia muistutuksia _Hertwig_in muuten niin selkeää biologisfilosofista kantaa vastaan.

On loogillinen vaatimus, että jos »biologiset yhdistykset» ovat muodostuneet fysikaaliskemiallisten tapahtumain pohjalla, ei edellisten reaktioilta saa edellyttää sen enemmän tarkoituksenmukaisuutta kuin mitä jälkimäisten pohjalla voidaan odottaa. Jos nyt esim.--mainitakseni erään biologian kuuluisimmista kiistatapauksista--korkeampien eläinten silmä on eräiden tunnettujen väliasteiden kautta (todennäköisesti useampia toisistaan riippumattomia kehitysratoja myöten) kehittynyt yksisoluisillakin tavattavasta pigmenttipilkusta, niin täytyy sen aineellisen tapahtumisen, jonka äärimäisenä tuotteena on luurankoisten ja pääjalkaisten yhdenmukaisesti rakennettu, monimutkainen ja verrattoman tarkoituksenmukainen, joskaan ei fysikaalisessa suhteessa läheskään virheetön optillinen apparaatti, tästä huolimatta olla pohjaltaan yhtä epäteleologista kuin fysikaaliskemiallinen tapahtuminen on. Tämä ensi silmäyksellä ehkä melkein järjettömältä näyttävä väite on käsitettävä seuraavasti.

Silmän kehityksen edellytyksenä on olettamuksen mukaan, että sen alkeisaihe, yksisoluisten pigmenttipilkku, on ainakin eräissä tapauksissa ollut _kehityskykyinen_, s.o. että siinä on tapahtunut _muutoksia_. Näiden muutosten joukossa on ehkä ollut runsaastikin sellaisia, jotka silmän myöhemmän kehitystuloksen kannalta voidaan merkitä tarkoituksenmukaisiksi. Mutta ennenmainittu loogillinen välttämättömyys vaatii, että _näiden tarkoituksenmukaisten, ynnä muiden epätarkoituksenmukaisten pigmenttipilkun muutosten lukusuhteen täytyy olla periaatteessa sellaisen, kuin fysikaaliskemiallisen tapahtumisen kannalta voidaan odottaa._ Missään tapauksessa ei ole lupa edellyttää, että pilkussa on tapahtunut pelkästään tarkoituksenmukaisia muutoksia, koska senkautta edellytettäisiin, että kaikki satunnaiset, eräässä monimutkaisessa aineellisessa systemissä tapahtuneet fysikaaliset, kemialliset ynnä muut aineelliset muutokset itsestään ovat kasaantuneet sillä tavoin, että lopputuloksena on kokonaissystemien säilymisen kannalta erinomaisen tarkoituksenmukainen ilmiö. Tällaisen väitteen loogillinen mahdottomuus on ilmeinen, jos omaksutaan puheenalainen käsitys »biologisten yhdistysten» syntymisestä. Edellytetty tapahtuma on yhtä epätodennäköinen kuin se, että vapaassa luonnossa satunnaisten fysikaaliskemiallisten muutosten kasaantumisen kautta syntyy valokuvauskone.

Ristiriidassa oman peruskäsityksensä kanssa, että »biologiset yhdistykset» ovat syntyneet fysikaaliskemiallisista olettaa _Hertwig_, että edelliset välittömästi reagoivat tarkoituksenmukaisesti. Mitä erittäinkin silmään tulee, uskoo hän, että se on syntynyt »monimutkaisten, meille täydellisesti tuntemattomien luonnonlainmukaisuuksien» perusteella »saman konstanttisen syyn, nimittäin valon, vaikuttaessa valonarkaan elävään substanssiin».[124] Mekanistisen prinsiipin kannalta on _täsmälleen_ yhtä todennäköistä, että silmä voisi syntyä valon pysyvästi vaikuttaessa valonarkaan levyyn.

* * * * *