# Valitut teokset 1910-1922 ## Part 18 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/valitut-teokset-1910-1922-13428/index.md Hänen tarvitsee esim. vain seurata todella sukkelan henkilön sananvaihtoa hilpeässä ja henkevässä seurassa. Tämän henkilön ehtymättömästä iskuvalmiudesta hän saattaa nähdä, mitenkä hänen aivonsa tuottavat ainoastaan »tarkoituksenmukaisia» tajunprosesseja, s.o. tässä tilanteessa sellaisia, jotka tyydyttävät määrättyjä esteettisiä ja älyllisiä »esprit'n» vaatimuksia. Taikka saattaa hän huomata, kuinka väittelytaitoinen ihminen kärjistyneessä mielipiteiden vaihdossa osaa välittömästi käyttää hyväkseen jokaista keskustelun käännettä, niin että se muodostuu voitoksi hänelle itselleen. Luonnollisesti on vain aste-ero tällaisten jokapäiväisten, mutta psykologisesti jo verrattoman vaikeaselkoisten tapausten ynnä niiden taiteellisen ja tieteellisen luomistyön huippujen välillä, joita on tapana kunnioittaa intuition nimellä. Kaikissa tällaisissa tapauksissa tuottaa aivojen protenseerattu toiminta miltei yksinomaan »tarkoituksenmukaisia» ilmiöitä. Luotettavien todistusten mukaan-- jommoisia viime vuosikymmeninä psykologit ovat ryhtyneet kokoamaan-- on tosin tällaisissa tapauksissa asianlaita sellainen, että tämän aivojen välittömästi tarkoituksenmukaisen toiminnan edellä säännöllisesti näyttää käyvän hyvin tukala ja hedelmätön kypsymiskausi; eräät draamakirjailijat esim. ovat kuvanneet, mitenkä aiheen käsittely sen alkuvaiheissa on vain ulkonaista, vaivaloista »koettelua» ja mitenkä vasta sitten, kun tämä tahallisen kehittelyn kausi on rauennut turhiin ponnistuksiin, henkilöt ja heidän draamalliset suhteensa alkavat elää omaa elämäänsä tekijän aivoissa. Samantapaista näyttää korkeampi tieteellinen luomistyö olevan. Huomion esineenä on tässä suhteessa viime vuosina ollut matemaatikko _Poincaré_n kuvaus »matemaattisesta keksimisestä».[94] Todellisen matemaattisen keksijäkyvyn tajunnassa ei hänen mukaansa ensinkään viriä mitään muuta kuin todellakin hyödyllisiä--siis »tarkoituksenmukaisia»--kombinatioita. »Kaikki tapahtuu sillä tavoin kuin olisi keksijä toisen asteen tutkija (examinoteur), jonka tarvitsee kuulustella vain sellaisia ehdokkaita, jotka ovat alkukokeessa läpäisseet.» Tästä huolimatta tärkeimmät ratkaisut iskevät tajuntaan odottamattomina ja äkillisinä, tavallisesti tuoden mukanaan välittömän varmuuden. Keskellä tavallista puhelua, kadun poikki käytäessä, raitiovaunuun noustaessa, saattaa nerokas yhtäläisyysassosiatio kaksi kaukaista ajatussarjaa toistensa kanssa kosketuksiin ja ratkaisee pulman. Kokonaan neuvoton ei tosin mekanistinen psykologi ole tällaisten tapausten edessä. Päinvastoin saattaa sanoa, että juuri assosiatio- ja reproduktiomekaniikan kannalta on odotettavissa, että mikäli korkeammassa määrässä nerollista taiteellista ja tieteellistä luomistyötä on olemassa, sen täytyy olla kuvatunlaatuista. Korkeamman asteen älyllisten synteesien pohjana on, kuten m.m. _Poincaré_ mainitsee, mittaamaton kombinatioiden moninaisuus. Jos taiteellinen taikka tieteellinen keksijä umpimähkäisesti toimivan reproduktiomekanismin varassa »diskursiivisesti» etenisi näiden kombinatioiden sarjaa myöten, joiden verraton enemmistö on hänelle täydellisesti arvoton, ei hän yksinkertaisesti koko elämänsä kuluessa ehtisi oikeisiin kombinatioihin. Methusalemin ikä ei olisi riittänyt kirjoittamaan »Faustia», jos sen syvälliset piirteet olisi järjestelmällisen ja tahallisen valinnan kautta kerätty kokoon ihmiselämän kirjavuuden keskeltä, eikä tekemään korkeampia matemaattisia keksintöjä, joissa oikean kombination suhde arvottomiin on samantapainen. Tämänkaltaiset synteesit näyttävät senvuoksi olevan aivan erikoisenlaatuisen ehkäpä moninkertaisesti potenseeratun aivotoiminnan tuote, jossa--kuten _Poincaré_ vihjaisee--alemman asteen tajuttomat aivomekanismit toimittavat ensi asteen valinnan ja siten verrattomasti yksinkertaistuttavat tietoista psyykillistä luomista. Suorastaan naurettavaa olisi kuitenkin väittää, että tällaisten viittausten kautta »intuitiivinen» hengentoiminta olisi mekanistisesti selitetty--sen kautta on korkeintain saatu aavistusta siitä, että tämäntapainen toiminta ei ole periaatteessa mahdoton mekanistisesti käsittää. Missään tapauksessa eivät tällaiset viittaukset tehoa psykologiseen vitalistiin, joka väittää, että puheenalainen toiminta periaatteellisella tavalla poikkeaa assosiatio- ja reproduktiomekaniikasta, että siinä kaikessa kirkkaudessaan ilmenee aineen kahleista vapautunut mielikuvituksen taikka järjen »kyky», »välitön intuitio», »intelligiblinen näkeminen». * * * * * Nähdäkseen, mitä tällaiselle psykologiselle vitalistille on vastattava, sopii psykologisen mekanistin silmätä biologisen mekanistin vastaaviin taisteluaseisiin. Tällöin käy nähdäkseni ensinnäkin ilmi, että _säästäväisyyden periaatetta_ ei voida tässä kohden aseena käyttää, kuten toisinaan näkee tehtävän (esim. biologi _zur Strassen_ taistelussaan vitalismia vastaan). Vitalisti kyllä tuo maailmantapahtumiseen uuden tekijän, mutta säästäväisyysperiaatteen kannalta häntä ei voida siitä soimata, koska tässä juuri säästäväisyysperiaate on kiistanalainen. Materialisti, joka sanoo, että »sielu» on »ainetta», soimaa vastustajiaan säästäväisyysperiaatteen rikkomisesta; nämä vastaavat, että mainittu periaate ei tule kysymykseen tässä, kun ei mitään valinnan varaa ole. Samoin vitalisti. Paljon suurempaa huomiota on kiinnitettävä toiseen biologisen mekanistin argumenttiin, joka ensi luvussa tulee lähemmän käsittelyn alaiseksi. Jos mekanisti todellakin on selvillä määrätyn tarkoituksenmukaisen itseregulation mekanistisesta syystä, täytyy hänen tämän syyn-tuntemuksensa perusteella voida aiheuttaa mainittu regulatio sellaisissakin olosuhteissa, joissa se ei ole tarkoituksenmukainen. Tämä mekanistilta osaksi onnistuukin. Niinpä regeneratio-ilmiöitä determinoi eräs määrätty syy, joka voidaan aikaansaada sellaisissakin olosuhteissa, joissa regeneratioilmiö on aivan epätarkoituksenmukainen (_Barfurth_in »superregeneratio» y.m. ilmiöitä). Esiintyykö vastaavia ilmiöitä psyykillisellä alalla? Saattaa ehkä sanoa, että eräissä mielisairauksissa esiintyy eräänlaista itsessään tarkoituksenmukaista, mutta kokonaan harhateille eksynyttä psyykillistä toimintaa (vainohullun ajatusrakennukset j.n.e.), mutta yhtä valaisevia ja todistavia kuin tällaiset tapaukset psykologiselle mekanistille ovatkin, yhtä vähän ne venyväisyydessään tehoavat hänen vastustajaansa. Täten palataan takaisin siihen yksinkertaiseen tapaukseen, joka sen mukaan kuin jo johdannossa esitettiin, on oleva niinhyvin psykologisen kuin biologisen mekanismin ja vitalismin experimentum crucis: on etsittävä jokin tyypillinen tarkoituksenmukainen biologinen tai psykologinen reaktio, joka jää pois, vaikka kaikki energeettiset edellytykset siihen ovat olemassa, koska jokin puhtaasti mekanistinen edellytys ei ole täytetty. II MEKANISTISEN PRINSIIPIN LÄHEMPI MÄÄRITTELY 1. Se vitalismi (»neovitalismi»), joka tässä tutkimuksessa on arvostelun alaisena, on monestikin vain välillisessä yhteydessä samannimisen vanhemman virtauksen kanssa, joka 1700-luvulta periytyen vallitsi fysiologista tutkimusta viime vuosisadan ensi vuosikymmeninä ja jonka viimeinen monumentaalinen muistomerkki on _Johannes Müller_in »Handbuch der Physiologie des Menschen» (1833-1840). Kun on tarkoitus tässä luvussa oleellisesti syventää edellä annettuja viittauksia käsittelynalaisen kiistakysymyksen todellisesta biologis-filosofisesta merkityksestä ja kantavuudesta--jolloin nähdäkseni pääsemme loogillisessa suhteessa varsin huomionarvoisiin tuloksiin--, tuntuu sopivalta luoda yleissilmäys kysymyksemme viimeaikaiseen kehitykseen ja sitä varten myös valaista sen historiallista taustaa. Oikeudenmukaisuuden nimessä on tunnustettava, että »elinvoima», vanhemman vitalismin keskuskäsite, ei suinkaan aina esiinny sellaisena tieteellisen ajatustuotteen irvikuvana, jona se myöhemmän arvostelun mustaamana on aikakirjoihin jäänyt. Kun esim. _Blumenbach_ ensimäisessä saksankielisessä teoksessa, joka käsittelee vitalismin kysymyksiä, (»Uber den Bildungstrieb» 1789) neljän »elinvoimansa» joukossa mainitsee myöskin »kehitysvietin» (»Bildungstrieb», »nisus formativus»), joka ohjaa elävien muotojen syntymistä, huomauttaa hän nimenomaan, että sanalla »kehitysvietti» on ainoastaan tarkoitus ilmaista voimaa, jonka pysyvä vaikutustapa on kokemuksesta tunnettu, mutta jonka olemus on meille _qualitas occulta_ samoin kuin painovoiman, attraktion j.n.e.[95] Mutta vaikkakaan tällainen pidättyväinen lausunto ei sisältänyt sitä virhettä, mihinkä monet muut vitalistit tekivät itsensä syypäiksi--että he näet pitivät »elinvoimaa» kvantitatiivisena energiana, joka saattoi lisääntyä ja taasen hävitä tyhjään--, kuvastuu siitä kuitenkin ajatustavan peruserhe: »voima» sanan väärinkäyttö. Mikään ei tässä kohden saata olla opettavampaa kuin luoda silmäys siihen tapaan, jolla _Newton_ aikanansa toi tieteeseen uuden voimansa »gravitation».[96] _Newton_ varoittaa jo aivan »Principia»-teoksensa alussa pitämästä kappalten keskinäistä vetovoimaa aineen oleellisena ominaisuutena, »viimeisenä» fysikaalisena tosiseikkana. Tämä voima on _puhtaasti matemaattinen käsite_, joka ei edellytä mitään sen pohjana olevista fysikaalisista syistä;[97] teoksensa lopussa hän huomauttaa uudelleen, että hänen ei ole onnistunut selittää gravitatiota, lisäten tuon kuuluisan lauseen: »et hypotheses non fingo». Tästä _Newtonin_ nimenomaisesta varoituksesta huolimatta hänen aikalaisistaan monet käsittivät gravitatiolla tarkoitettavan uutta erikoista »luonnonvoimaa». Ja _Newton_in päälle suorastaan satoi syytöksiä siitä, että hän koetti uudelleen luoda tieteeseen »Aristoteleen opin vanhoja hämäryyksiä» jne. Kuitenkin on ilmeistä, että _Newton_in gravitatio-prinsiippi on fysikaalisena käsitteenä loogillisessa suhteessa suorastaan mallikelpoinen. Pääpaino sen sisällyksessä on tietenkin pantava sen sisältämään kvantitatiiviseen määreeseen (»vetovoima on kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön») eikä voima-sanaan. Jos vitalistitkin olivat pystyneet kvantitatiivisesti määräämään elinvoimansa vaikutustavan, ei tätä käsitettä vastaan kaiketi olisi ollut mitään muistuttamista; mutta kun siihen ei sisältynyt mitään kvantitatiivisia määreitä, ei se myöskään sisältänyt mitään todellista tietoa, vaan ainoastaan lausui tunnettuja kokemusseikkoja eksyttävän antropomorfistisen nimityksen verhossa. Lähinnä juuri puheenalaiseen »voima» sanan väärinkäyttöön kohdistivat ensimäiset vitalismin arvostelijat _H. Lotze_[98] ja _E. Du Bois-Reymond_[99] murhaavan kritiikkinsä. _Lotze_n terävällä kirjoituksella on ollut tavaton merkitys mekanistisen fysiologian kehittymiselle. Kärjistetyin iskulausein käy hän vitalistien löysän »voima»-käsitteen kimppuun (»Voimia ei mikään kokemus osoita; ne ovat ajatuksen mukanaan tuoma täydennys.» »Oliot eivät vaikuta siksi, että niillä on voimia, vaan niillä on näköjään voimia silloin, kun niillä on jotakin vaikutusta.») osoittaen, mitenkä fysikaalinen voima-käsite edellyttää ainakin _kaksi_ vuorovaikutukseen joutunutta kappaletta, joiden keskinäisiä suhteita se tulkitsee, mutta mitenkä fysiologinen »elinvoima» itse saa hoitaa sekä vaikutuslakinsa että vaikutuskohtansa. _Du Bois-Reymond_in kirjoituksessa on tietääkseni ensi kerran täysin nykyaikaisessa mielessä kehitetty mekanistisen biologian ohjelma. »Aine ei ole ajoneuvon kaltainen, jonka eteen voidaan voimia kuin hevosia mielinmäärin valjastaa ja sitten taas valjaista riisua. Rautahiukkanen pysyy samana muuttumattomana oliona riippumatta siitä, kiitääkö se lentotähdessä maailman avaruuden halki, syöksyykö se rautatievaunun pyörässä kiskoja pitkin tai virtaako se verisolussa runoilijan ohimon lävitse. Yhtävähän kuin ihmiskäden tekemässä koneessa on jälkimäisessäkään tapauksessa hiukkasen ominaisuuksiin tullut mitään lisää taikka niistä mitään vähentynyt. Nämä ominaisuudet ovat ikuisia ja muuttumattomia.»[100] Senvuoksi ei ole mitään periaatteellista eroa elävän ja elottoman luonnon välillä. Sillä mikäli eliöissä esiintyy ilmiöitä, joita ei elottomassa luonnossa tavata, saattaa aina kysyä, eikö tämä johdu siitä, että vaikkakin ainehiukkasilla on elollisissa kappaleissa samat ominaisuudet kuin niiden ulkopuolellakin, ne edellisissä ovat asettuneet uusiin vuorovaikutussuhteisiin ja yhdistyksiin. Tarvitseeko oletettuihin uusiin ilmiöihin nähden muuta kuin viitata näiden suhteiden äärettömään monimutkaisuuteen ja vaikeaselkoisuuteen? Johan me epäorgaanisten ilmiöitten alalla verhoamme tietämättömyyttämme sähkön, kemiallisen affiniteetin y.m. nimiin. Mekanistista suuntaa biologiassa vahvisti tavattomasti energiansäilymisprinsiippi, joka, kuten tunnettu, keksittiin samalla vuosikymmenellä kuin _Lotze_ ja _du Bois-Reymond_ esittivät kritiikkinsä. Kriitillisille tutkijoille oli heti selvää, että »elinvoiman» käsite soti mainittua prinsiippiä vastaan.[101] Myöhemmin ovat _Rubner, Laulanie, Atwater_ kokeiden kautta, jotka osittain kuuluvat fysiologian vaivaloisimpiin, suoranaisesti todistaneet tämän periaatteen korkeimmankin orgaanisen tapahtumisen alalla paikkansapitäväksi.[102] * * * * * Luonnollinen seuraus siitä, että biologit rupesivat uskomaan elämänilmiöiden fysikaaliskemiallisen selittämisen mahdollisuuteen, oli tietenkin, että biologian, tässä lähinnä fysiologian ja fysiologisen kemian alalle, ruvettiin sovelluttamaan eksaktisen luonnontutkimuksen hedelmällisiä kokeellisia menettelytapoja. Fysiikka ja kemia antoivat biologiselle tutkimukselle sen johtavat näkökohdat--aivan samoin kuin fysiologia nykyajan tieteelliselle psykologialle. Toisaalta ruvettiin synteettisesti valmistamaan orgaanisia yhdistyksiä, ja kuten _Marcus Hartog_ mainitsee »oli fysiologian opiskelijain yleisenä uskona seitsenkymmenluvulla, että vuosikymmenen kuluttua pystyttäisiin syntetisoimaan albumiineja ynnä muita munanvalkuaisaineita ja että vuosisadan lopussa jo osattaisiin valmistaa alkuainetta, todennäköisesti elävässä tilassa».[103] Toisaalta taas uskottiin, että yksinkertaiset fysiikan käsitteet sellaiset kuin kapillariteetti, osmoosi jne. riittäisivät fysiologisten ilmiöiden selitysperusteiksi. Saattaa sanoa, että todellisuus säälimättömästi pirstosi nämä toiveet. Yksinkertaisten fysikaaliskemiallisten selitysperusteiden riittämättömyys kuuluu nykyään biologian alkeisiin. Seuraavassa muutamia sanoja vain tässä kohden kaikkein tunnetuimmasta tapauksesta, jolla samalla kertaa on ollut tärkeä osa nykyaikaisen vitalismin syntymisessä.[104] Vuosisadan keskivaiheilla uskottiin yleisesti, että--eräitä erikoistapauksia lukuunottamatta--ravintonesteiden imeytyminen suolistoon, kasvien hiusjuuriin jne. oli yksinkertainen fysikaalinen tapahtuma. Uskottiin, että näihin tapahtumiin ilman muuta voitiin sovelluttaa fysikaalisia kokemuksia suodatuksesta ja osmoosista: nesteet imeytyvät kalvojen läpi, kun näiden molemmilla puolilla on erilainen hydrostaattinen paine taikka kemiallinen kokoonpano. Vähitellen fysiologit kuitenkin keksivät yhä enemmän ilmiöitä, jotka olivat ristiriidassa tämän yksinkertaisen fysikaalisen selityksen kanssa. _C. Ludwig_ osoitti kuuluisaksi tulleissa tutkimuksissaan, että sylkyrauhaset erittävät nestettään paljoa suuremmalla voimalla kuin hiussuoniveren paine on, rauhassolut ovat tässä aktiivisessa toiminnassa; monien tutkijain työn saattoi päätökseen _Heidenhain_ osoittaessaan, että ravintonesteen imeytyminen suolien epiteelikerrokseen tapahtuu aivan toisien, monimutkaisempien lakien mukaan kuin yksinkertainen fysikaalinen suodatus ja osmoosi; elävät solut, joiden läpi nesteet kulkevat, reguloivat tämän imeytymisen niin, että eliö saa niitä aineita mitä se tarvitsee. Ja niin oli syvällisempien tutkijain mielissä pian tapahtunut huomattava käänne, jota sattuvasti kuvaa englantilaisen fysiologin, _Michael Froster_in vastaus oppilaalleen _Harlog_ille, kun tämä viittasi osmoosin merkitykseen eräissä munuaisten eritystoiminnoissa: »Hyvä ystävä, tuo ei riitä, olkaa varma siitä, että munuaissolu tietää mitä siltä tahdotaan.»[105] Silti eivät nämä kriitilliset tutkijat menettäneet uskoansa mekanistiseen periaatteeseen. Kuvaava on tässä kohden _Heidenhain_in kanta. Häntä oli syytetty vitalistiksi, kun hän oli puhunut »elävän solun toiminnasta». Siihen hän huomauttaa, että hän tällä solun »aktiivisella osuudella» ei tarkoita mitään muuta kuin että solussa ja sen ympäristössä tapahtuvat fysikaaliset ja kemialliset ilmiöt aiheuttavat siinä itsessään todettavia muutoksia, joiden kautta se puolestaan muuttaa nesteitten läpikulkua.[106] Näin siis entisen yksinkertaisen fysikaaliskemiallisen tehtävän sijalle astuu elävän solun äärettömän monimutkainen fysiokemia--tehtävä, jonka ratkaisu siirtyy tuntemattomaan tulevaisuuteen. Henkiseltä rakenteeltaan toisenlaisiin tutkijoihin nämä mekanistisen biologian tavallaan kielteiset, mutta silti tietenkin erinomaisen arvokkaat saavutukset kuitenkin vaikuttivat toisella tavalla. Itse teossa juuri ne 80-luvulla herättivät eloon sen antimekanistisen virtauksen, joka kahtena seuraavana vuosikymmenenä mahtavasti voimistuneena käy »uusvitalismin» nimellä. Tavatonta huomiota herätti silloin Baselin fysiologisen kemian professorin _C. von Bunge_n esitelmä »Mechanismus und Vitalismus».[107] _Bunge_ siinä kielsi, että elämänilmiöiden fysikaaliskemiallinen selitys olisi vähimmässäkään määrässä onnistunut. »Jota yksityiskohtaisemmin, monipuolisemmin, perusteellisemmin me pyrimme elämänilmiöitä tutkimaan, sitä paremmin huomaamme, että tapahtumat, jotka me jo uskoimme voivamme fysikaaliskemiallisesti selittää, ovatkin luonteeltaan paljon monimutkaisempia ja toistaiseksi pilkkaavat kaikkea mekaanista selittelyämme.» Eikä vain »toistaiseksi». Sillä käänteellä, joka on biologiassa uusi, väittää _Bunge_, että ne eliöiden tapahtumat, jotka voidaan mekanistisesti selittää, ovat elämänilmiöitä yhtä vähän kuin tuulen huojuttaman puun liikunto taikka siitepölyn kiitäminen ilmassa. »Aktiivisuudessa--siinä piilee elämän arvoitus. Mutta aktiivisuuden käsitettä emme ole ammentaneet aistihavainnosta, vaan itsehuomiosta. Tämän omassa tajunnassamme kehittyneen käsitteen me sovellutamme aistihavaintomme esineisiin, elimiin, kudosaineksiin, jokaiseen pienimpäänkin soluun. Tämä on ensimäinen koe _psykologisesti_ selittää kaikki elämänilmiöt.» _Bunge_ ei ole lähemmin määritellyt, mitä hän »aktiivisuudella» tarkoittaa. Mutta ilmeisesti käyttää hän tätä sanaa siinä spekulatiivisten psykologien kehittämässä absoluuttisessa merkityksessä, jota tässä teoksessa on aikaisemmin arvosteltu. Jos siis eliöissä havaitaan tämänlaatuista »aktiivisuutta», sisältyy siihen, että elollisessa luonnossa tavataan tapahtumista, joka mahdollisimman jyrkällä tavalla eroaa elottoman luonnon »humelaisesta» kausaliteetista. _Bunge_ ei näin ollen ole vain vitalisti, vaan vielä lisäksi äärimäisyysvitalisti, nykyisten »psykolamarckistien» edelläkävijä. On sopivaa tässä vielä toisenkin, psykologisessa katsannossa mielenkiintoisen esimerkin kautta osoittaa, mitenkä elämänilmiöiden mekanistinen selittäminen kaikkein oleellisimmissa kohdissa näytti lykkäytyvän epämääräiseen kaukaisuuteen. Vuonna 1904 koetti kuuluisa solututkija _Z. Rhumbler_ eräässä esitelmässä[108] osoittaa, mitenkä solujen elävä nestemäinen sisältö noudattaa kaikkia nesteiden fysiikan lakeja. Kuten ensimäinen kapillariteetinlaki vaatii, pyrkii elävä alkulima nestemäisessä ympäristössä tekemään ulkopintansa mahdollisimman vähäiseksi (pintajännityksen vaikutuksesta), toisen kapillariteetinlain mukaisesti se muodostaa yhdenmukaista kiinteää seinää vastaan aina saman kulman ja veden pinnalla se useimpien muiden nesteiden tavoin leviää äärettömän ohueksi kalvoksi ja, niinkuin kolmas kapillariteetinlaki lausuu, se hienoissa lasiputkissa todellakin kohoaa ylös. Tähän katsoen herää ajatus, että elävän alkuliman, esim. ameban liikunnot ehkä voidaan selittää yksinkertaisella fysikaalisella tavalla pintajännityksen muutoksien kautta: jos pintajännitys jossain kohdassa esim. vähenee, virtaa alkulima sinne ja ameba alkaa liikkua määrättyyn suuntaan (tällaista elottomien nestepisaroiden liikuntoa on _Bütschli_ kokeellisesti todennut). _Rhumbler_ uskoo, kuten suuri joukko muita nykyajan biologeja, että kasvien ja alhaisempien eläinten »tropismeissa», s.o. liikkeissä, joiden kautta eliö asettuu määrättyyn suuntaan jonkun ulkoisen voiman (valon, lämmön, kemiallisen voiman j.n.e.) vaikutusta kohti, ilmenee tällainen fysikaaliskemiallisten tekijäin suhteellisesti yksinkertainen toiminta. Samoin, kun esim. ameba käy saaliinsa kimppuun ja »syö» sen, on tässä kysymyksessä vain kahden substanssin yksinkertainen fysikaaliskemiallinen vuorovaikutus, joka voidaan ymmärtää liukenemistapahtumain lakien pohjalla. Mikään ei ole opettavaisempaa kuin tarkastella tämäntapaisia rohkeita väitteitä amebojen jokapäiväisen elämän syvällisen tuntijan _H.S. Jennings_in tulosten valossa. Hän ei ryhdy ratkaisemaan ratkaisematonta kysymystä, onko näillä alhaisimmilla eläimillä tajuntaa, mutta hän toteaa, että näissä alhaisimmissa eliöissä esiintyy ilmiöitä, jotka eivät kvalitatiivisessa suhteessa mitenkään eroa niistä, joiden perusteella katsomme korkeammissa eläimissä olevan sielunelämää. »Jos ameba olisi suuri eläin, niin että se kuuluisi ihmisen jokapäiväiseen havaintopiiriin, aiheuttaisi sen käytös heti, että me uskoisimme sen kokevan nautintoa ja tuskaa, nälkää ja haluamista y.m. aivan samoilla perusteilla kuin uskomme koiran sellaista kokevan.»[109] Sen vuoksi on myöskin, kuten _Jennings_ yksityiskohtaisesti osoittaa, näiden eläinten käytös, esim. ameban saaliinajo »vaikea taikka yleensä tuskin mahdollinen selittää yksinkertaisiksi reaktioiksi yksinkertaisia ärsykkeitä kohtaan».[110] Kaavamainen tropismi-oppi hajoaa _Jennings_in käsissä kokonaan. Asia sietää hieman laajempaakin selostusta. Jokainen tietää, että kasvit kääntyvät valoon päin, että perhoset lentävät palavaan kynttilään j.n.e. Kasvifysiologi _Sachs_in jälkeen on tapana yhdistää tällaiset orienteerausliikkeet yhdeksi ryhmäksi »tropismien» nimellä. (Eräät uudemmat tutkijat puhuvat ainoastaan kasveihin nähden »tropismeista» ja käyttävät vastaavista ilmiöistä eläinmaailmassa nimitystä »taxis».) Fysikaaliskemiallisesti on nämä liikunnot koetettu selittää niin, että ulkoinen ärsyke (valo, lämpö, kemiallinen kosketus j.n.e.) aiheuttaa erilaisuutta eliössä tapahtuvissa kemiallisissa reaktioissa, niin että toiset näistä tapahtuvat nopeammin kuin toiset. Tämä näyttää olevan erikoisen helposti ymmärrettävissä silloin kun eliö on symmetrisesti rakennettu. Jos esim. valo lankeaa vain hyönteisen toiseen silmään, niin jotkut kemialliset reaktiot alkavat tapahtua nopeammin kuin toiset; tämän vaikutuksesta hyönteinen kääntyy, lähteäkseen jatkuvasti etenemään sellaisessa asennossa, jolloin ärsyke kohdistuu molempiin ruumiinpuoliskoihin yhtä voimakkaana.[111] Tämä näennäisesti niin yksinkertainen tropismiteoria, joka salli soveltaa eliöiden liikuntoilmiöihin alkeellisia fysikaalisia käsitteitä (_Faraday_n »voimaviivat» j.n.e.) on ollut yltiömekanisteilla suorastaan keppihevosena. Tropismeista muka selvästi nähtiin, kuinka puhtaasti fysikaaliskemiallisia eliöiden liikunnot ovat ja miten vähän tekemistä niillä on minkään tarkoituksenmukaisuuden kanssa: ovathan toiset tropismit eliölle suorastaan tuhoisia, toiset, laboratoriossa synnytetyt taas eivät ollenkaan voi esiintyä eliöitten luonnollisessa elämässä (»galvanotropismi»). Äärimmilleen kehitettynä sovellutettiin tropismi-periaatetta kaikkiin eliöiden liikuntoihin ja vietiin ad absurdum, kun sanottiin esim. että äidinrakkaus on kemiallinen reaktio![112] Etupäässä _H.S. Jennings_in vaikutusta lienee, että tämä teoria viime vuosina on tavattomasti menettänyt merkitystään.