# Valitut teokset 1910-1922

## Part 16

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/valitut-teokset-1910-1922-13428/index.md

Myöskin tämäntapaisen kriitillisen »vuorovaikutusteorian» kannalta voidaan siis konstruoida puhtaasti fysiologinen kausaalisarja, jolloin tosin on huomattava, että eräät fysiologiset ilmiöt tapahtuvat muusta luonnonkulusta poikkeavalla, mutta itsessään täysin lain mukaisella tavalla. Fysiologin kannalta tällainen poikkeavaisuus olisi täydellinen arvoitus, mutta ratkaisemattomia arvoituksiahan on niin paljon; kuka voi selittää, miksi esim. määrättyjen aineiden molekyylit sopivissa nesteissä saavat sellaisia uusia ja arvoituksellisia ominaisuuksia, että nesteissä syntyy kiteitä? Samalla tavoin täytyisi fysiologin tyytyä toteamaan, että keskushermostossa eräät aineelliset hiukkaset saavat uusia, arvoituksellisia, mutta itsessään täysin lainmukaisesti ilmeneviä ominaisuuksia.

Näin ollen katson toteennäytetyksi, että nykyaikaisesti kriitillisen »vuorovaikutusteorian» ja kriitillisen »parallelismin» välillä ei ole mainittavaa asiallista eroa. Tällaista eroa ei voikaan olla, sikäli kuin molemmat teoriat pyrkivät olemaan tosiasiain tulkkina; eiväthän tosiasiat voi olla keskenään ristiriitaisia.

Merkillistä kyllä, on aivan viime vuosikymmeninä vielä esiintynyt »vuorovaikutusteorioja», jotka sisältävät vahvoja metafyysillisiä aineksia. Tässä kohden on ehkä syytä mainita vain, kuinka esim. sellainen »vuorovaikutusteoria», jota _William James_ henkevään tapaansa edustaa, kokonaan sivuuttaa kokemuksen rajapyykit niinhyvin ulkoisen kuin sisäisen havainnon alalla. _James_in mukaan[62] kehittyneempien eläinten keskushermosto on rakennettu suunnattoman monimutkaisella tavalla, jotta siihen voisi mahdollisuuksina sisältyä lukematon määrä motoorisia vastauksia mitä vähäpätöisimpiin tilanteen piirteisiin. Mutta _James_ uskoo, että tällaisen laitteen epäluotettavuus lisääntyy samassa määrässä kuin sen monimutkaisuus. Tämän vuoksi tarvitaan tajuntaa »ohjaamaan keskushermostoa, joka on tullut liian monimutkaiseksi voidakseen itse reguloida itsensä». _James_in ajatus sisältää todellisuudessa hämmästyttävän virheellisyyden. Juuri tällaista käsitystähän _Lotze_ pilkkaa kun hän puhuu »klaviatuurista», jota sielu mielensä mukaan soittelee. Kuinka ihmeessä voisi »tajuntamme» ohjata keskushermostoa? Valita sen lukemattomista reaktiomahdollisuuksista sen, joka johtaa tarkoitettuun tulokseen? Jos keskushermostomme on »epäluotettava», niin sehän saattaa merkitä vain, että siinä on taipumus esiintyä sisäisiä häiriöitä, jotka tekevät sen toiminnan säännöttömäksi. Kuinka voisi »tajuntamme» tätä estää? Ei ainakaan tahdontoimintojen avulla! Tahtohan saattaa vaikuttaa vain kaikkein terveimmässä, siis kaikkein lainmukaisimmin toimivassa keskushermostossa. Schizofreniset, apraktiset y.m. häiriöt osoittavat, minkälaisen kaoottisen piirteen tahdontoiminnat saavat, kun keskushermosto todellakin muuttuu »epäluotettavaksi». Jos keskushermoston toimintaa jokin »reguleeraa», niin tajunta se ei ole, se on varma; tajunta (= keskushermosto) kyllä reguleeraa jotakin, nimittäin yksilön _toimintaa_, mutta ei suinkaan itseänsä. Tällaisen käsityksen pohjana näyttää olevan ajatuksen »lapsus».

* * * * *

Siis, kuten on osoitettu, mitään autonomista psyykillistä kausaliteettia ei ole, vaan psyykilliset ilmiöt esiintyvät fysiologisten prosessien erikoistapauksina--jolloin tosin olemme jättäneet avoimeksi sen mahdollisuuden, että silloin kun psyykillisiä ilmiöitä fysiologisessa kausaaliketjussa esiintyy (määrättyjen muuttumattomasti vaikuttavien fysiologisten lakien nojalla), ei niiden esiintyminen ole prosessin fyysillisen puolen muodostumiseen nähden merkityksetön.[63] Näin ollen herää kysymys, jota tässä sopii lyhyesti kosketella: Jos ei ole mitään autonomista psyykillistä kausaliteettia, niin voiko myöskään olla olemassa mitään autonomista psykologista tiedettä? Eikö psykologian lopullinen päämäärä ole sulautua fysiologiaan? (kuten _Wundt_ kysyy.[64])

Tähän on vastattava seuraavaa.

Siinäkin tapauksessa että ne fysiologiset mekanismit, joiden funktioina tajunnanilmiöt esiintyvät, olisivat yksityiskohtiaan myöten tunnetut, pysyisi erikoisena empiirisenä tehtäväryhmänä kuvata näiden mekanismien toiminta sikäli kuin se tajunnan verhossa kuvastuu, varsinkin sikäli kuin se saa ilmauksensa normaalissa tajunnassa. Aivan samassa asemassa on, kuten _O. Hertwig_ huomauttaa, biologia fysikokemiaan nähden. Jos otaksutaan, että elämänilmiöiden fysikaaliskemiallinen analyysi olisi viety perille saakka, jäisi kuitenkin niiden fysikaalis-kemiallisten tapahtumain punoutuma, jotka kokonaisuudessaan muodostavat elävän olennon, erikoisen empiirisen kuvailun aiheeksi. Ja, jatkaa _Hertwig_ sattuvasti,[65] kemia puolestaan, tuttuine analyyttisine ja synteettisine metodeineen, on epäilemättä jäävä erikoiseksi atomien tieteeksi vielä senkin jälkeen, kuin tulevaisuuden tiede käsittää, millä tavoin eripainoiset atomit ja niiden yhtymislait johtuvat elektronien omituisuuksista. Tämä aiheutuu siitä, että historiallisesti muodostuneet tieteet eivät pohjaa vain teoreettisiin näkökohtiin, vaan ovat yhteydessä määrättyjen käytöllisten tarpeiden kanssa.

Todellisuudessahan ei nyt ole mitään puhettakaan siitä, että empiiriset erityistieteet voitaisiin deduktiivisesti kehitellä perustieteistään, kemia elektroniteoriasta, biologia fysikokemiasta, psykologia biologiasta (fysiologiasta). Päinvastoinhan asia on niin, että mitä erikoisesti psykologiaan tulee, sen fysiologiset perusteet ovat miltei terra incognita. Etupäässä puhtaasti _psykologisten_ häiriöiden perusteella täytyy meidän kausaaliprinsiipin vaatimuksesta olettaa verrattoman hienosti toisiinsa punoutuvia, mutta rakenteeltaan tuntemattomia fysiologisia aivokuoren mekanismeja. Vasta _psykologisten_ säännönmukaisuuksien kautta saamme jotain aavistusta keskushermoston fysiologisista laeista. Ne lukemattomat fysiologiset teoriat, joita on laadittu sieluntoimintojen aineellisesta alustasta, eivät--kuten varsinkin spiritualistiset psykologit kernaasti huomauttavat--ole muuta kuin puhtaasti psykologisten säännönmukaisuuksien projisioimista tälle fysiologisen kartan valkealle täplälle. Eikä nykyään--kuten _Müller_ ja _Pilzecker_ huomauttavat[66]--näytä olevan mitään mahdollisuuksia anatoomisfysiologista tietä lähestyä tätä tuntematonta aluetta.

Tämä psykologian ja aivofysiologian omituinen suhde aiheuttaa psykologisessa tutkimuksessa muutamia erikoisia piirteitä.

Jokaisen tieteen ylin pyrintö on koettaa »_selittää_» ilmiöpiirinsä. Täydellinen selittäminen sisältäisi määrättyyn erikoistieteeseen nähden, että sen ilmiöt ja lait voitaisiin käsittää lähinnä yleisemmän tieteen lakien erikoistapauksiksi; silloin olisi puheenalaisessa tieteessä saavutettu mahdollisimman suuri yksinkertaisuus; kaikki sen ilmiöpiiriin sisältyvät erikoiset faktorit olisi redusoitu toisten fundamentaalisten faktorien kombinatioiksi.

Meillä tosin ei ole vähintäkään suoranaista tuntemusta keskushermoston fysiologisista laeista. Mutta eräät psykologiset ilmiöt--nimittäin assosiatio- ja reproduktio-ilmiöt--näyttävät _fysiologisessa_ suhteessa olevan suhteellisesti yksinkertaisia, s.o. niitä vastaavien keskushermoston prosessien anatoomiset ja fysiologiset edellytykset ovat suhteellisesti harvalukuiset. Tästä syystä saavat alkeelliset assosiatio- ja reproduktio-ilmiöt niin erikoisen aseman psykologiassa. _Selittävä psykologia saa niistä johtavat näkökohdat._ Jos kaikki sielunelämä voitaisiin käsittää näiden ilmiöiden kutoutumiksi, olisi--siltä näyttää--päästy hyvin pitkälle sielunelämän kausaalisessa, fysiologisessa selittämisessä.

Mutta koska fysiologiset tietomme keskushermostosta todellisuudessa ovat niin minimaaliset, ei suinkaan ole varmaa, että assosiatio- ja reproduktio-ilmiöiden tavanomainen fysiologinen tulkinta on oikea. Näyttää kysymyksenalaiselta, ovatko nämä ilmiöt läheskään niin helposti fysiologisesti selitettävissä kuin on luultu.

Tämä viimeksi esitetty näkökohta, että psykologia saattaa fysiologialle ja senkautta yleiselle biologialle olla tärkeä tiedonlähde, lisää sen tehtävän biologista merkitystä, johon nyt ryhdymme: _koska sielunelämä on fysiologinen ilmiö_--kausaalisesti, joskaan ei fenomenologisesti--_täytyy tälläkin alalla esiintyä mekanismin ja vitalismin vastakohta._ Missä muodossa tämä vastakohta psykologiassa esiintyy? _Voidaanko psykologiassa_--siis ainakin yhdellä biologian alalla--_tämä kiistakysymys definitiivisellä tavalla ratkaista?_

* * * * *

5. Nykyaikainen objektiivinen eläinpsykologia[67] kiinnittää erinomaisen vähän huomiota vanhaan kiistakysymykseen, kuinka laajalta luonnossa sielunelämää esiintynee, missä kohden eliöiden ylenevässä sarjassa sen ensi merkit näyttäytynevät. Darwinismin vaikutuksesta, joka mielellään näkee kuilun ihmisen ja muun luomakunnan välillä kapenevan, olivat viime vuosisadan loppupuolella luonnontutkijat taipuvaisia ulottamaan sielunelämän mahdollisimman laajalle, ja tiedettiin kertoa paljon kauniita ja huvittavia asioita varsinkin korkeampien eläinten ihmisenkaltaisesta älystä. Tämän vuosisadan kuluessa eläinpsykologia on kulkenut tykkänään toisten tähtien alla. Uuden suunnan äärimäisyysmiehet _Beer, Bethe_ ja _Uexküll_ julistivat 1899 eräässä kuuluisaksi tulleessa kirjoituksessa,[68] että »biologin kannalta ei mitään eläinpsykologiaa ole olemassa». Tämä kanta johtui osaksi mekanistisen periaatteen valtaanpääsystä biologiassa: myöskin keskushermoston toiminta ynnä sen motooriset ilmaukset ovat selitettävät puhtaasti aineellisen kausaliteetin avulla, osaksi tietokriitillisestä harkinnasta: ei tahdottu väittää, ettei eläimillä olisi »sielua», vaan ainoastaan, että »tästä kysymyksestä ei mikään kokemus ole mahdollinen». »Koska toisenlainen psyyke kuin meidän omamme on meille ehdottomasti suljettu kirja, emme voi eläinsielusta mitään sanoa--emme voi mieleemme kuvailla sellaisia aistimuksia, jotka vain kaukaisesti muistuttavat omiamme.»[69] Mutta näiden äärimäisyysmiesten vaatimuksesta huolimatta, että eläimiä niiden toiminnassakin tuli käsitellä »kemiallisina koneina»,[70] ei eläinpsykologia nimenä ja tieteenä lakannut olemasta, vaan on rinnan muun kokeellisen biologian ja psykologian kanssa herännyt aavistamattoman virkeään eloon. Mutta tämä uusi eläinpsykologia on kokonaan _objektiivinen_ tiede: sen esineenä on eläinten »käytös» (»behaviour», mikä englantilainen nimitys sopivien vastineitten puutteessa on kotiutunut muihinkin sivistyskieliin). Toisaalta varsinaiset biologit, etunenässä syvällinen tutkija _H.S. Jennings_ ryhtyivät yksityiskohtaisesti, kokeellisia menettelytapoja hyväkseen käyttäen, analysoimaan kaikkein alhaisimpienkin eläinyksilöiden (ameebojenkin) jokapäiväistä elämää.[71] Toisaalta varsinaiset psykologit, etunenässä _Thorndike_ älykkäästi keksittyjen laitteiden (»eksytyslaatikkojen», »labyrinttien» y.m.) avulla ryhtyivät kokeellisesti tutkimaan korkeampien luurankoisten (apinoiden, kissojen, kananpoikasten) »älyä». Suuri joukko tutkijoita ja suuri joukko eri menettelytapoja[72] on ollut tätä uutta tieteenhaaraa rakentamassa.

Keskushermoston toimintoina, sen motooristen ilmauksien perusteella, on »muisti» ja »äly» objektiivisesti todettavissa yhtä hyvin kuin selkäydinrefleksit taikka kasvin »tropismit». Se seikka, että näitä eläinten korkeampia toimintoja todennäköisesti myötäseuraa psyykillisiä tiloja, tekee ne meille erikoisen mieltäkiinnittäviksi-- siksihän eroitammekin ne tavallisista reflekseistä erikoiseksi ryhmäksi--, mutta mikään havaintotulosten subjektiivinen tulkinta oman sielunelämämme valossa ei tietenkään saa tulla kysymykseen.

Muisti, s.o. kokemuksesta oppiminen näyttäytyy ensi kerran _selvästi_ äyriäisissä. Esimerkkejä saattaa mainita _Spaulding_in (1904) ja _A. Drzewina_n (1908) kokeet.[73] Kumpikin kokeili erakkokravuilla. Edellinen asetti akvariumiin määrättyyn kohtaan kuolleen kalan verhon alle. Hajuaistinsa opastamina lähtivät äyriäiset etsimään kalaa ja vähitellen _oppivat_ ne yhä nopeammin menemään suoraan verhon luo niinpiankuin se pantiin paikoilleen. Kolmantenatoista päivänä voitiin kala jättää kokonaan pois. _Verhon näkökuvan ja ruuan_ »mielikuvan» _välillä syntyneen assosiation_ vaikutuksesta äyriäiset nytkin viiden minuutin kuluessa kerääntyivät verhon alle, jolloin vasta niille annettiin kala. _A. Drzewina_ taas käytti seuraavaa menettelytapaa. Erakkokravut kuten tunnettu asustavat kotilonkuorissa. Äyriäisiltä riistettiin niiden kuoret ja akvariumiin pantiin toisia kuoria, jotka oli kiinteästi tukittu korkilla. Eläimet kävivät innokkaasti näiden kimppuun ja koettivat riistää korkkia niiden suusta. Mutta vähitellen ne »oppivat» että yritys oli turha: viikon kuluttua ei vedenpinnalla enää ollut korkinsiruja. Kotiloiden näkökuva siis nyt heti viritti ehkäisymekanismin, joka sai eläimet luopumaan turhaksi näyttäytyneestä ponnistuksesta.

Tämän »assosiatiivisen oppimisen» biologinen merkitys on ilmeinen-- eläinhän senkautta tarkoituksenmukaisella tavalla reagoi »representatiivisiin ärsykkeisiin», joilla vasta seuraustensa kautta on sille vitaalista arvoa--, eikä kaipaa enempää todistelua.

Mutta eläinmaailmassakaan eivät korkeamman sielunelämän merkit rajoitu ensi asteen assosiatio- ynnä reproduktiotoimintaan, »älyä» huomataan jo ainakin aiheissaan.

Jokainen älyntoiminta on psykofysiologinen _prosessi_, ja sellaisena sen syy on haettava edelläkäyvistä psykofysiologisista _prosesseista_--sitä näyttää kausaaliprinsiippi vaativan. Sen mukaisesti täytyisi meidän olettaa, että kun ihminen tai eläin ajattelee jonkun määrätyssä tilanteessa tarkoituksenmukaisen ajatuksen, tällä tilanteella on jokin tajuttu piirre, joka keskushermoston fysiologisten lakien perusteella herättää eloon tämän ajatuksen. S.o. assosiatio- ja reproduktiomekaniikan täytyisi _jossain_ muodossa olla kaikkein korkeimmankin mielikuvitus- ja älyntoiminnan selitysperuste.

Yksinkertaisin muoto älyntoimintaa on sellainen, jolloin määrätty tarkoituksenmukainen menettelytapa, joka kerran on sattuman kautta keksitty ja painunut muistiin, reprodusoituu tilanteessa, joka on ainoastaan _jossakin määrin samanlainen_ kuin alkuperäinen. Saattaa hyvin kuvailla, että apina, jolta kerran on pudonnut hedelmäsaalis puusta maahan, mistä se taas on löytynyt, toisella kerralla tahallaan pudottaa epämukavan taakan edellään maahan. Vähemmän välitöntä yhtäläisyyttä ja senmukaisesti korkeampi älyntoiminta on kysymyksessä silloin, kun apina, jonka päähän kerran putoava pähkinä on kipeästi iskenyt, puusta heittää maassa olevaa vihollistaan pähkinällä.

Tällä tavoin siis »äly» näyttää olevan keräymä määrätyissä tilanteissa tarkoituksenmukaisia menettelytapoja. Jokainen spesifinen tilanne vaatii oman spesifisen menettelytapansa, joka oman _erikoisen_ kokemuksen kautta on kerran opittu, ja jota senjälkeen voidaan milloin ahtaammalla, milloin laveammalla alalla, harvemmin tai useammin käyttää. Joka tapauksessa nämä eri menettelytavat eli älyntoiminnat perustuvat _toisistaan erillisiin reproduktioihin_: mitään _yhtenäistä_ kykyä, »älyä», ei ole olemassa, »äly» on vain eräiden prosessien _summa_.

Muilla biologian aloilla tavataan valtava määrä täydellisesti analogisia ilmiöitä. Jos jokin eläin tai kasvi kestävään kylmyyteen reagoi paksummalla karvapeitteellä, tarvitaan siihen erikoinen prosessi, joka tykkänään poikkeaa siitä, millä tavoin eliö suojelee itseänsä esim. kuivuutta vastaan. Mekanisti sanoo, että kummassakin tapauksessa tulee kysymykseen spesifinen, olemassaolon taistelussa _erikseen_ kehittynyt (perinnöllinen) mekanismi. Kun jokin eliö on immuuni eli vastaanottamaton myrkytystä kohtaan, johonka muut sen kaltaiset sortuvat, johtuu se esim. siitä, että se pystyy, aikaisemmin läpikäymänsä taudin johdosta, tuottamaan ne erikoiset »antitoksiinit», jotka tekevät tämän myrkyn tehottomaksi. Mutta sama eliö saattaa sortua toiseen myrkkyyn: mitään _yleistä_ immuniteettia ei ole. Mithridateen täytyi _erikseen_ totuttautua kaikkiin myrkkyihin, jotta hän voisi olla varma siitä, ettei mikään niistä häneen pystyisi.

Tähän katsoen saattoi tunnettu fysiologi _Pflüger_ eräässä kuuluisaksi tulleessa tutkielmassa[74] verrata eliöitä »soittorasioihin, jotka pystyvät soittamaan tuhansia taikka miljooneja säveliä, mitkä ovat suunnitellut ja viritetyt miljooneja elämän kuluessa mahdollisesti esiintyviä tarpeita silmälläpitäen». Ja hän lisää: »Millä tavoin tämä teleologinen mekaniikka on syntynyt, se jää yhdeksi korkeimmista ja hämärimmistä kysymyksistä.»

Nykyaikainen biologia nimittää eliöiden »_itseregulatioiksi_» »sellaisia eliöiden reaktioita muutoksia aiheuttavia, säilymiskykyä vähentäviä vaikutteita kohtaan, jotka vähentävät taikka poistavat muutoksen ja siten taas korottavat taikka entisestään vielä lisäävät säilymiskykyä tai jotka heikentävät muuttavan vaikutuksen. Lyhyemmin sanoen ovat ne sellaisia eliöiden reaktioita, jotka uudelleen korottavat säilymiskykyä taikka estävät sen vähenemisen.»[75]

On selvää, että mekanismi ja vitalismi käsittävät »itseregulatiot» päinvastaisella tavalla. Mekanistisen käsityksen mukaan jokainen spesifinen itseregulatio edellyttää spesifisen mekanismin ja kun jokin eliö ei pysty »mukautumaan» johonkin määrättyyn uuteen tilanteeseen, vaan menee perikatoon, johtuu se siitä, että se ei omista--joko perittyä taikka yksilökehityksen kuluessa hankittua-- erikoista mekanismia, joka poistaisi uuden tilanteen aiheuttaman häiriön. Sentähden on mekanistisen käsityksen mukaan myöskin jokaisen spesifisen regulatioilmiön erikoinen synty ja kehitys luonnollisesti myös erikseen tutkittava.

(Saanen tässä huomauttaa, että jo ennenkuin tieteellisen psykologian biologinen perusta oli minulle selvinnyt, asetin korkeampien sielunilmiöiden erittelyyn nähden aivan samanlaisen työohjelman kuin yllämainittu, nykyisessä biologiassa vallitseva on. Huomautin, ettei ole pyrittävä analysoimaan »ymmärrystä», »tahtoa» j.n.e. yleensä, vaan koetettava päästä perille niistä lukemattomista tarkoituksenmukaisista sisäisistä menettelytavoista _kustakin erikseen_, joista nämä kompleksit toiminnat on kokoonpantu. Myöhemmin nimitin näitä puhtaasti psyykillisellä alalla ilmeneviä itseregulatioita »ideatoorisiksi koordinatioiksi».[76])

Vitalistisen käsityksen mukaan luonnollisesti eliöiden itseregulatio ei ole mikään toisistaan erillisten ja toisistaan riippumatta kehittyneiden mekanismien summa, vaan orgaanisessa maailmassa vaikuttavan yhtenäisen »primäärisen tarkoituksenmukaisuuden» eli »tarkoitushakuisuuden» (»Zielstrebigkeit») ilmaus. Eri tapauksissa, kulloinkin vallitsevan tarpeen mukaisesti, tämä itsessään yhtenäinen tarkoitushakuisuus luonnollisesti on pakoitettu käyttämään eri teitä eli keinoja, saavuttaakseen tuloksen, eliön säilymisen. Sikäli kuin tutkimus rajoittuu pelkästään näiden luonnon eri tapauksissa käyttämien erilaisten menettelytapojen selvittelemiseen, voivat mekanismi ja vitalismi käydä käsi kädessä--eihän nykyajalla mikään suunta voine langeta siihen virheeseen, josta _Lotze_ soimasi oman aikansa vitalismia, tämä kun näytti uskovan, »että tarkoituksen esitys voi olla mahdollinen osoittamatta samalla sitä kausaalista instrumentaatiota, jolla tämä tarkoitus on toteutettu».[77]

Kuitenkin herättää huomiota, että sellainenkin jyrkkä mekanisti kuin _W. Roux_ ei puhu itseregulatiosta pelkästään kiinteiden mekanismien _summana, vaan_ kykynä (»ein charakteristisches... _Vermögen_ aller Lebewesen»). Todellisuudessa _Roux_ ei hyväksykään _Pflüger_in yllämainittua vertauskuvaa, jonka mukaan eliöt ovat äärettömän monimutkaisia »soittorasioita». »Eliöt oppivat joka päivä uusia säveliä.»[78] Tämä johtuu siitä, että kaikissa nykyisin tavattavissa eliöissä esiintyy eräitä luonteeltaan aivan yleisiä itseregulatioita, jotka tulevat käytäntöön melkein jokaisessa elämän tilanteessa ja joiden pohjalla pääsee kehittymään uusia spesifisiä mekanismeja. _W. Roux_ on itse etevällä tavalla analysoinut erästä kaikkein yleisimmistä tällaisista itseregulatioista, osoittamalla, mitenkä kaikella elävällä kudoksella on se ominaisuus, että se oman toimintansa kautta uudelleen synnyttää itsensä ja toimettomuuden kautta pyrkii häviämään. On esim. tunnettua, että lihas käytännön kautta vahvistuu. Aikaisempi käsitys, että tämä yksinkertaisesti johtuu lisääntyneestä verentulvasta, ei pidä paikkaansa. Niin yksinkertainen ei asia ole. Jokaisella kudoksella on se ominaisuus, että se kiihoittuneella assimilatiolla vastaa oman toimintansa sisältämään funktionaaliseen ärsykkeeseen. Täten eivät vain lihakset käytännön kautta tarkoituksenmukaisesti vahvistu, vaan esim. verisuonien haarautumat kasvavat saman kudosominaisuuden vaikutuksesta tarkalleen niiden läpi syöksyvän verisuihkun muotoisiksi ja kiinikasvava murtunut luu, jonka painosuhteet ovat entisestään poikkeavat, mukautuu näihin uusiin olosuhteisiin, niin että sen vahvimmat osat pian taas tavataan juuri siellä, missä paine on suurin. Täten tämä »funktionaalisten ärsykkeiden troofillinen vaikutus» _välittömästi tuottaa mitä korkeimmassa määrässä tarkoituksenmukaisia ilmiöitä_, senkautta kun eliö tulee rakennetuksi niin kuin olisi täydellinen insinööritaito sen suunnitellut: vähimmällä mahdollisella aineksen kulutuksella suurin mahdollinen efekti.[79]

Mutta yleisestä luonteestaan huolimatta on tietenkin tämä itseregulatio niinkuin muutkin kerran syntynyt ja kehittynyt: eliön säilymiskykyä verrattomasti lisäävien ominaisuuksiensa perusteella on lukemattomien muiden kudoslajien joukosta juuri tämä funktionaaliseen ärsykkeeseensä troofillisesti reageeraava kudoslaji vähitellen päässyt yksinvaltiaaksi--niin ajattelee _Roux_ sen darwinistisen synnyn.

Asianmukaista on mainita tässä eräs toinenkin luonteeltaan yleinen, kaikkialla orgaanisessa maailmassa tavattava itseregulatio.