# Valitut teokset 1910-1922

## Part 13

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/valitut-teokset-1910-1922-13428/index.md

_Wolff_in koe sisältyi siihen, että hän poisti vesiliskon (Triton Taeniatus) silmästä _linssin_--ainoastaan linssin. _Linssi kasvoi uudelleen._ Tämän merkillisen regeneratioilmiön[9] oikeaksi arvostamiseksi on tarpeen huomauttaa, että luurankoisten silmä on kehitykseensä nähden kokoonpantu aiheista, jotka ovat kotoisin eri tahoilta. Silmän sisemmät osat (m.m. iris) ovat peräisin silmärakosta, joka aivoaiheesta kasvaa kohti ihoa. Linssi sensijaan on alkuisin ihosta: siinä missä silmärakko koskettaa ihoa, painuu sen pää sisään, iho seuraa mukana tätä syvennystä ja muodostuu linssiksi. Kun siis linssi oli keinotekoisesti poistettu, täytyi uuden linssin kasvaa aivan toisesta aineistosta, jolla koko luurankoissarjassa ei ole linssin kanssa mitään tekemistä: uusi linssi kasvoi todellisuudessa iriksen yläreunasta. _Spemann_ huomauttaa, että regeneratio on niin täydellinen, että on mahdoton eroittaa uutta linssiä entisestä.[10]

_Wolff_ katsoi tuloksensa todistavan, että eliöissä ei esiinny ainoastaan »kiinteätä» (»fixiert») tarkoituksenmukaisuutta, joka johtuu perityistä reaktiotavoista, vaan myöskin »_primääristä tarkoituksenmukaisuutta_». Tällainen on _Wolff_in mielestä »mekanistisesti» selittämätön: yhtä vähän kuin on todennäköistä, että minä miljoona-arpajaisissa voitan päävoiton, yhtä vähän on »sattuma» voinut tuottaa tällaisen käsittämättömän monimutkaisen tarkoituksenmukaisen tuloksen, ja muu kuin »sattuma» ei »mekanistiselta» kannalta voi tulla kysymykseen, koska _Wolff_in mielestä ei tässä tapauksessa voida olettaa erikoista darwinistisesti kehittynyttä regeneratiomekanismia. Senvuoksi »_tällaiset tapaukset suoranaisesti todistavat vitalistisen tapahtumisen olemassaolon_».[11] Vitalistinen tapahtuminen merkitsee siis tapahtumista, joka pakoittaa olettamaan, että määrätty »efekti» on kausaalisesti vaikuttavana tekijänä niiden edellytysten joukossa, jotka sen tuottavat. Tällaiseen oletukseen pakoittaa--puheenalaisissa tapauksissa--yksinkertainen todennäköisyyslaskelma, siis loogillinen välttämättömyys.[12]

_Millä tavoin_ »efekti», tulos, päämäärä vaikuttaa--siitä ei tämä ylen kriitillinen tutkija koskaan ole lausunut mitään arveluita. Hän on tyytynyt vain toteamaan mainitun loogillisen välttämättömyyden. Nimenomaan on hän jyrkästi vastustanut sitä käsitystä, että »teleologinen käsitystapa merkitsee samaa kuin psyykkisellä syyllä korvaaminen».[13] Se teleologisen tapahtumisen muoto, jolloin »efekti» vaikuttaa senkautta että se tajuavan olennon _päämääränmielteenä_ ohjaa hänen toimintaansa, on _Wolff_in mielestä vain _erikoistapaus_.

Tällainen »vitalismi» sisältää siis väitteen, että orgaanisissa ilmiöissä esiintyy tapahtumista, joka määrätyllä tavalla periaatteellisesti poikkeaa epäorgaanisen luonnon tapahtumisesta. Mutta tämä poikkeavaisuus ei suinkaan sisällä, että »vitalistinen» tapahtuminen ei olisi kausaaliprinsiipin alainen. Päinvastoin esim. _Wolff juuri kausaaliprinsiipin nimessä_ vaatii oletettavaksi »vitalistista» tapahtumista: täytyy olettaa, että »efekti» on _kausaalisesti vaikuttavana tekijänä_. Myöskään ei tällainen »vitalismi» sodi energian säilymisprinsiippiä vastaan; nykyajan vitalistit olettavat kaikki, että, mikäli vitalistinen tapahtuminen määrätyssä »tilanteessa» on mahdollinen, täytyy sen energeettisesti _mahdollisuutena_ sisältyä tähän tilanteeseen; vitalistinen tapahtuminen ei lisää eikä vähennä kysymyksessäolevan aineellisen Systemin fysikaaliskemiallisia energioja, se vain _ohjaa_ niitä;-- kuten _E. Becker, Driesch_ y.m. ovat osoittaneet, voidaan tällaista ohjaamista ajatella muodoissa, jotka täydellisesti noudattavat energian säilymisprinsiippiä.[14]

Vitalistinen tapahtuminen on siis sekä kausaalilain että energiansäilymisprinsiipin alainen, ainoa mistä se poikkeaa, sen vastakohta siis, on »_mekanistinen_» kausaliteetti.

Käsitteet »mekanismi» ja »mekanistinen» ovat kiinteästi juurtuneet nykyajan biologiaan ja niitä käytetään likipitäen siinä filosofisessa merkityksessä, minkä _Kant_ niille antoi teoksessaan »Kritik der Urteilskraft». Seuraavassa ymmärrän »_mekanistisella prinsiipillä_» sitä yleisen kausaaliprinsiipin _erikoismuotoa_, jonka mukaan kunkin aineellisen systemin tila ajankohtana _b_ on lainmukainen seuraus _yksinomaan_ sen ynnä sen ympäristön _aineellisesta_ tilasta _edellisenä_ aikadifferentiaalina _a_.[15] Kaikki myöntävät, että »mekanistinen prinsiippi» joka tapauksessa elottomassa luonnossa on yksinvaltias. Kysymyksenalaista saattaa olla vain, onko se yksinvaltias myös elollisessa luonnossa ja varsinkin korkeampien eläinten toiminnassa, joiden keskushermostoon liittyy sielunelämää. Ilmeistä on, että vanhanaikainen »vuorovaikutusteoria», jonka mukaan »sielu» vapaasti vaikutti ruumiiseen, välttämättä samalla oli biologisessa suhteessa vitalismia, se ei ainakaan korkeampain eläinten toimintaan nähden myöntänyt »mekanistista prinsiippiä» yksinään määrääväksi. Ensi hetkessä saattaa näyttää siltä, kuin »parallelismi», joka opettaa, että sielunelämä on keskushermoston prosessien rinnakkaisilmiö, joka ei millään tavoin vaikuta näihin prosesseihin, välttämättä samalla olisi »mekanistinen», jopa tunnustaisi, sikäli kuin sielunelämä sen mukaan on _funktionaalisessa_ suhteessa fysiologinen ilmiö, »mekanistisen prinsiipin» sielunelämäänkin nähden--välillisesti--päteväksi. Ajateltavissa on kuitenkin sellainen »parallelismi», joka biologisessa suhteessa olisi vitalismia, joka siis opettaisi, että sielunelämä on keskushermoston prosessien tehoton rinnakkaisilmiö, mutta _kieltäisi_ »mekanistisen prinsiipin» yksinvaltiuden näihin prosesseihin nähden;--todellisuudessa tällaista tapausta kuitenkin tuskin esiintyy, siksi »parallelismi» on maailmankatsomuksena ilmaus »mekanistisista» ajatustottumuksista. Toisaalta on selvää, että _jos_ »mekanistinen prinsiippi» voidaan osoittaa yksinvaltiaaksi myöskin orgaanisen, siis m.m. keskushermoston tapahtumisen alalla ja _jos_ »parallelismi»--taikka kriitillinen »vuorovaikutusteoria», joka, kuten tulee osoitettavaksi, ei empiiriseltä sisällöltään poikkea »parallelismista»--on oikeassa, niin _»mekanistinen prinsiippi» on kaikessa olevaisessa, niin hyvin fyysillisten kuin välillisesti myös psyykillisten ilmiöitten alalla yksinvaltias._

Mekanismin ja vitalismin taistelulla on siis verraton filosofinen merkitys, sikäli kuin siinä on esillä maailmankatsomukseemme nähden ratkaiseva kysymys, voidaanko maailma »selittää» yhden vaiko vasta useamman periaatteen avulla?

* * * * *

Kun siis, palataksemme takaisin lähtökohtana olleeseen erikoistapaukseen, _Gustaf Wolff_ opettaa, että vesilisko vitalistisella tavalla regeneroi linssinsä, sisältää tämä väite, että regeneratio-ilmiö ei ole _yksinomaan_ seuraus niistä fysikaalisista, kemiallisista ynnä mahdollisista muista aineellisista eli »mekanistisista» syistä, jotka operatiokohdassa vaikuttavat. Tämän erikoisproblemin myöhemmistä vaiheista on tässä mainittava seuraavaa. _Spemann_ osoitti, että linssin regeneratio on seuraus silmärakon ja ihon kosketuksesta. Jos silmärakko hävitetään, ei mitään linssiä muodostu; mutta niinpiankuin silmärakko regeneroituu ja koskettaa ihoa, muodostuu linssi. _Lewis_ täydensi tärkeällä tavalla edellisiä tutkimuksia. Transplantatiokokeiden avulla hän osoitti, että mikä _ihon osa tahansa voi muodostaa linssin_, niin piankuin silmärakko vain tulee ihon kanssa kosketukseen. _Lewis_ olettaa, että linssin muodostuminen on välttämätön »mekanistinen» seuraus toisaalta kaikkialla ihossa, toisaalta silmärakossa löytyvien aineiden keskinäisistä kemiallisista reaktioista.[16] Tämä lopputulos on yhtä yllättävä kuin alku: nythän, siltä näyttää, yhtäkkiä käy darwinistisesti ymmärrettäväksi, mitenkä linssi fylogeneettisesti on syntynyt: iho on sattumalta saanut sellaisen omituisuuden, että silmärakon sisältämäin aineiden kemiallinen kosketus ihoon aiheuttaa linssin syntymisen.

Mutta merkillistä: yhtä vähän _Wolff_ kuin muut nykyajan vitalistit arvelevat, että tämä tulos kumoaa heidän vitalismiansa. _Spemann_ itse, joka on erinomaisen ansiokas ja kriitillinen tutkija, päästää iroonisten lauseittensa lomista näkyviin syvän epäuskonsa Darwinin prinsiippeihin eikä haikaile vallan bergsonistiseen sävyyn ilmaista epäluottamustansa koko »mekanistista» järkeä kohtaan, koska muka »muuttuvaista ei ylipäätään voi jäännöksettömästi ilmaista kiintein käsittein».[17]

Vitalistit huomauttavat näet, etteivät he väitäkään, että vitalistinen tapahtuminen olisi kaikkivaltias ja ettei se olisi sidottu määrättyihin mekanistisiin mahdollisuuksiin. Vitalistinen tapahtuminen on heidän mukaansa rajoitettu niihin puitteisiin, joita sen kykenemättömyys luoda uutta energiaa, siis energiansäilymisprinsiippi, sille asettaa. Tätä kohtaa on, kuten tulee esitettäväksi, varsinkin _Driesch_ kehitellyt. Senvuoksi ei nykyaikaista vitalismia voidakaan kumota osoittamalla, että regeneratio- ynnä restitutio-ilmiöillä samoinkuin muilla orgaanisilla regulatioilla on rajansa.

Herää senvuoksi seuraava ajatus.

Sielunelämä on funktionaalisessa suhteessa fysiologinen ilmiö. Niinkuin biologiassa yleensä täytyy tälläkin sen erikoisalalla mekanismin ja vitalismin vastakohdan esiintyä. Voidaanko ehkä sielunelämän alalla tämä kiista ratkaista puoleen taikka toiseen? Mekanistinen prinsiippi olisi sielunelämän alalla osoitettu päteväksi, jos voitaisiin näyttää, että _jossakin tapauksessa on annettuna kaikki energeettiset edellytykset määrättyyn tyypilliseen tarkoituksenmukaiseen reaktioon, mutta tämä kuitenkin jää pois, koska jokin puhtaasti mekanistinen edellytys ei ole täytetty._ Luulen, että tällaisia tapauksia voidaan osoittaa oleviksi ja erästä sellaista tulee seuraavassa yksityiskohtaisesti tarkasteltavaksi.

Seuraava tutkielma on näinollen vain pitkä todistusketju. Ensin on osoitettava oikeaksi sen pääpremissi: että sielunelämä määrätyssä merkityksessä on fysiologinen ilmiö. Kun on syytä ryhtyä asiaan mahdollisimman perinpohjaisesti, tuntuu sopivalta alkaa muutamilla huomautuksilla fyysillisestä ja psyykillisestä kausaliteetista.

Toisessa luvussa tulee sitten tärkeällä tavalla syvennettäväksi »mekanistisen prinsiipin» määritelmää. Senkautta, että tämä prinsiippi, loogilliselta kannalta tykkänään epäoikeutetulla tavalla, vielä nykyäänkin enimmäkseen määritellään erään _luonnonfilosofisen teorian_, nim. »mekaanisen luonnonkäsityksen» kannalta, lankeaa tämän teorian heikkous toisaalta vitalismin hyväksi. Senvuoksi on etsittävä tämän prinsiipin loogillisesti virheetön määritelmä, jolloin samalla saadaan syviä silmäyksiä biologian todelliseen tehtävään ja eräisiin sen peruskäsitteisiin.

Vasta kolmannessa luvussa yritetään »vitalismin psykologista kumoamista».

»Vitalismiksi» (paremmin »neovitalismiksi») olen tässä nimittänyt sitä biologista filosofiaa, jota _Wolff_ ja _Driesch_ edustavat. Näitä kahta kriitillistä ja ansiokasta tutkijaa, joiden oppi perustuu kokeelliseen tieteeseen ja terävään loogilliseen harkintaan--mutta jotka sivumennen sanoen eivät ole läheskään yksimielisiä, vaan varsin tuimasti ovat toisiaan arvostelleet--, mainitsevat kaikki asianymmärtävät biologit erinomaisella kunnioituksella.[18] Mutta tämän kriitillisen vitalismin rinnalla vaikuttaa nykyajan biologiassa toinen, jolta tuo mainesana täytyy kieltää: _Pauly_n, _A. Wagner_in, _Francé_n ym. edustama »psykolamarckismi», joka koettaa selittää tarkoituksenmukaisuusilmiöt _Lamarck_in tapaan, mutta vetoaa puhtaasti psykologisiin selitysperusteihin. Näitä virtauksia ynnä eräitä niiden kriitillisempiä sukulaisia--jotka kaikki kuitenkin tekevät sen virheen, että ne, _Mill_in termejä käyttääkseni, koettavat derivatiivisten eli johdannaisilmiöiden avulla selittää perusilmiöitä, siis saman virheen, minkä ilmatieteilijä tekisi, jos hän meteorologisten ilmiöiden nojalla koettaisi selittää fysiikan perusilmiöitä--näitä virtauksia tuntuu olevan aihetta lopuksi lyhyesti käsitellä.

* * * * *

2. _David Hume_n syvälliset, kirkkaat huomautukset kausaliteetin luonteesta tarjoutuvat itsestään lähtökohdaksi.

»Me kuvittelemme, että jos äkkiä olisimme tulleet maailmaan, olisimme heti voineet päätellä, että biljardipallo, törmätessään toista samanlaista vastaan, saattaa tämän liikkeeseen, ja me uskomme, että meidän ei olisi tarvinnut odottaa tulosta, voidaksemme tämän varmuudella väittää. Niin suuri on tottumuksen mahti.»

Mutta yhtä vähän kuin »monimutkaisemmissa» luonnonilmiöissä havaitaan mitään loogillista perustetta--»kukaan ei väitä että räjähdysaineen tai magneetin voima koskaan olisi voitu keksiä järkipäätelmien kautta»--yhtä vähän tässä yksinkertaisimmassa tapauksessa syyn ja seurauksen välillä ilmenee mitään välttämätöntä sidettä.

»Kun näen esim. biljardipallon suoraa rataa etenevän toista kohti, niin toisen pallon liike tosin esiintyy kosketuksen eli työnnön tuloksena, mutta voinhan yhtä hyvin kuvitella tämän syyn aiheuttavan satoja muunlaisia seurauksia! Eivätkö molemmat pallot voisi tykkänään pysähtyä paikalleen? Eikö ensimäinen pallo voisi lähteä suoraviivaisesti taaksepäin tai kääntyä alkusuunnastaan johonkin muuhun? Kaikkia näitä mahdollisuuksia saattaa ajatella. Miksi siis asettaisimme toisen niistä toisen edelle, joka yhtä hyvin on ajateltavissa? Mikään järkiperuste ei koskaan voi antaa mitään selitystä tähän.»

»Lyhyesti, jokainen vaikutus on syystänsä poikkeava tulos. Senvuoksi sitä ei voida tästä syystä löytää, ja jokaisen yrityksen keksiä se apriorista tietä täytyy jäädä täysin mielivaltaiseksi. Ja senkin jälkeen kuin se on tullut tutuksi, täytyy sen liittymisen juuri tähän syyhyn näyttää yhtä mielivaltaiselta, koska järjen kannalta monien muiden vaikutusten täytyy näyttää vallan yhtä luonnollisilta. Turhaan me siis ilman vaarinoton ja kokemuksen apua kuvittelemme voivamme määrätä tuloksen taikka voivamme päätellä syyn taikka vaikutuksen.»[19]

Yksityiskohtaisesti osoittaa _Hume_, että me emme missään, ei fyysillisessä eikä psyykillisessä havainnossa, vaarinota sellaista »voimaa taikka energiaa», että »voisimme ilman mitään kokemusta ennakolta nähdä tuloksen ja jo ensi kerralla pelkän ajatus- ja päättelytoiminnan avulla varmuudella ilmaista sen». »_Kaikki tapahtumat näyttävät täysin irrallisilta ja erillisiltä_»[20]; ne ovat »_disjecta membra_», kuten _Wundt_ sattuvasti sanoo.[21]

»Enin, mihin ihmisjärki pystyy, on senvuoksi saattaa luonnontapahtumien prinsiipit yksinkertaisempaan muotoon ja johtaa moninaiset erikoiset vaikutukset muutamista yleisistä syistä analogiamenettelyn, kokemuksen ja vaarinoton avulla.» »Täydellisin luonnontutkimus vähentää tietämättömyyttämme vain hitusen verran ja ehkäpä täydellisimmästä filosofiasta on vain se hyöty, että se osoittaa, mitenkä tietämättömyytemme edelleen jää voimaan.»

Yleisesti on tunnettua, mitenkä _Hume tottumuksen_ avulla selittää sen näennäisen välttämättömyyden siteen, mikä tutuissa ilmiöissä-- esim. biljardipallojen työnnöissä--näyttää yhdistävän seurauksen syyhyn. Syy ja seuraus ovat tällaisissa tapauksissa kiinteästi assosioituneet toisiinsa meidän tajunnassamme; tämän perusteella me syyn esiintyessä suurella varmuudella _odotamme_ määrätyn seurauksen esiintyvän; ja tämän subjektiivisen varmuuden eksymme luulemaan loogilliseksi välttämättömyydeksi.[22] Tällainen odotus on luonnollinen ja käytännöllisesti oikeutettu senvuoksi, että samat syyt tähän saakka aina ovat tuottaneet samoja seurauksia. Uskomme luonnontapahtumisen yhdenmukaisuuteen, kausaliteettikäsityksemme, perustuu siis »luonnon tavallisen viisauden mukaisesti vaistoon eli sokeaan viettiin, jonka vaikutus on taattu»--nim. tottumukseen--eikä »petollisiin järkipäätelmiin», jotka ovat kaikenmoisten hairahdusten alaisia.[23] Tämä hengentoiminta on välttämätön sekä käytännöllisessä että tietopuolisessa suhteessa; jälkimäisessä katsannossa on huomattava, että »kaikkien kokemuspäätelmien edellytyksenä on, että tulevaisuus vastaa menneisyyttä. Yritys koettaa osoittaa tämä oletus todennäköisyystodistuksen kautta oikeaksi johtaisi ilmeiseen kehään, silloin pidettäisiin myönnettynä se, mikä juuri on kysymyksenalaista.»[24]

Ei saata olla parempaa todistusta _Hume_n suorittaman kriitillisen työn merkityksellisyydestä kuin se, että ne sitkeät ratsionalistiset ajatustottumukset, joita vastaan hänen kritiikkinsä oli kohdistettu, yhä vielä tänä päivänä, lähes kahden vuosisadan kuluttua, monissa luonnontutkijoissa vaikuttavat yhtä voimakkaina hämmentävinä tekijöinä kuin hänen aikanaan. Esimerkkinä saattaa mainita erään nykyajan syvällisimmistä biologisista ajattelijoista, »kehitysmekaniikan» perustajan _Wilhelm Roux_'n, jonka merkitykselliset lisät »mekanismi ja vitalismi» kysymykseen tulevat seuraavassa antamaan aihetta käsittelyyn.

Tämä etevä ajattelija ja kokeellinen tutkija ei luultavasti koskaan ole perehtynyt _Hume_en; hänen kausaliteetti-käsityksensä on räikeästi ante-humelainen. Hän lausuu esim.

»Syy, _causa_ on se mikä vaikuttaa, latinaksi siis faktori. Syyperäisyydeksi eli kausaliteetiksi nimitetään kiinteänä, muuttumattomana pysyvää suhdetta syyn ja vaikutuksen välillä... Faktorien _vaikuttaminen_ aiheuttaa _välttämättömyydellä_ niiden tuloksen eli vaikutuksen.»

»Mutta jos, kuten monet filosofit tekevät, vaikuttamista ei oteta lukuun, niin syyn ja seurauksen konstantti suhde tietysti on jotakin käsittämätöntä, mystillistä, kun sensijaan _vaikuttaminen tekee sen itsestään selväksi_.»[25]

Kuin ei _Hume_ koskaan olisi julistanut syviä ajatuksiansa, esittää _Roux_, että syyn yhdistää seuraukseen sellainen »voima eli energia», jonka perusteella voimme edellisestä välttämättömyydellä johtaa jälkimäisen. Senvuoksi määrittelee hän tieteensä päämäärän seuraavasti:

»Tämän _välttämättömän_ aikaisemman tapahtumisen, joka on seuraavan (tapahtumisen) kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti _riittävä syy_, tahdomme me tämän välttämättömyyden eli kausaliteetin perusteella eliöiden kehitystapahtumiin nähden mahdollisimman tarkasti kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesta selvitellä.»[26]

Yleensä voidaan sanoa, että kun luonnontutkijat puhuvat kausaliteetista, niin se yhä vieläkin tavallisimmin esitetään _loogillisena_ välttämättömyytenä.[27] Esimerkkinä siitä voisi monien muiden muassa mainita erään toisen biologisen ajattelijan, _H.S. Jennings_in, jonka mietteet niinikään tulevat seuraavassa antamaan runsaasti puheenaihetta. Kun erästä alkueläintä häiritsevästi ärsytetään, vastaa se, regulatoorisen luonteensa mukaisesti, jokaiseen uuteen ärsytykseen uudella, edellistä jos mahdollista tehokkaammalla reaktiotavalla. Täytyy siis otaksua, että jokainen ärsytys muuttaa sen sisäistä fysiologista tilaa. »Tämä olettamus saa, _lukuunottamatta sitä että se on loogillinen välttämättömyys_, tukea monista kokemusseikoista.»[28]

Voisiko--katsoen siihen sitkeyteen, millä ajattelijat yhä vielä aivan samoin kuin ennen _Hume_a käsittävät kausaliteetin loogilliseksi prosessiksi, joka on analoginen loogillisen perusteen ja seurauksen kanssa--otaksua, että _Hume_lta olisi jäänyt joku tärkeä näkökohta huomaamatta, että hänen esityksensä kaipaisi, joskaan ei oikaisua niin kuitenkin täydennystä?

Näin lieneekin laita.

Kun nykyajan loogikot esittävät oppinsa kausaliteetista, niin nekin, jotka asiallisesti ovat _Hume_n kannalla, kuitenkin tavallisesti laveasti esittävät, mitenkä kausaliteetti ainakin on »erkenntnisnotwendig», joskaan ei »denknotwendig»:[29] emme voi tieteellisessä työssä astua askeltakaan eteenpäin, ellemme edellytä luonnonkulun säännönmukaisuutta, vaikkakin tämä edellytys perustuu vain »uskoon», jonka aikaisempi kokemus on synnyttänyt. Jos todellisuudessa olisi vallalla täydellinen säännöttömyys, ei »kokemus» sanan ankarassa merkityksessä olisi mahdollinen; täten voidaan kantilaisella käänteellä sanoa, että kausaliteetti »sisältyy kokemuksen käsitteeseen».[30] Kun _Bessel_ »havaitsi» Uranuksen radassa »säännöttömyyksiä», sisältyi jo itse tähän vaarinottoon vakaumus kausaliteetin pätevyydestä; eihän muuten olisi ollut mitään aihetta puhua »säännöttömyyksistä» eikä otaksua niiden aiheuttajaksi uutta kauempana olevaa planeettaa (jonka _Galle_ sitten keksikin ennakolta lasketusta taivaankohdasta).

Kuitenkaan ei mielestäni voida _Hume_lle lukea viaksi suurempaa laiminlyöntiä nyt puheenalaisessa kohdassa. Onhan hän--kuten ylläesitetyistä sitaateista selviää--nimenomaan huomauttanut, että vakaumus luonnonkulun yhdenmukaisuudesta on jokaisen kokemuspäätelmän edellytys.

Sensijaan on olemassa eräs toinen kohta, jossa _Hume_n ajatuskehittelyt todellakin lienevät riittämättömiksi katsottavat. Asian tärkeyteen katsoen en malta olla esittämättä sitä hieman laajemmin. Lainaan sitä varten eräitä esimerkkejä tieteestä, jota _Hume_n aikana tuskin voi sanoa olleen olemassakaan, joka _Kant_in mielestä vielä oli pelkästään »Experimentallehre»--se kun ei sisältänyt matematiikkaa--, mutta joka senjälkeen nopein askelin on kehittynyt kohti eksaktisen tieteen ankarinta ihannetta--nykyisestä kemiasta, lähemmin _orgaanisesta kemiasta_.

Kuten tunnettua on kemian perustuksena »kerrannaisten painosuhteiden laki», joka lausuu, että alkuaineet yhtyvät toisiinsa määrätyissä painosuhteissa ja näiden kokonaisissa kerrannaisissa (minkä lain katsotaan saaneen selityksensä atomihypoteesin kautta). Orgaanisessa kemiassa nimitetään _homologisiksi sarjoiksi_[31] sellaisia yhdistyssarjoja, joiden jäsenet eroittaa toisistaan _samansuuruinen_ hiili- ja vetymäärän _ero_. Täten yhtyvät esim. hiili ja vety painosuhteissa 1 ja 4 (CH4 = metaani), 2 ja 6 (C2H6 = etaani) 3 ja 8 (C3H8 = propaani) j.n.e., jolloin sarjan jokaisen jäsenen eroittaa edellisestä yhden hiili- ja kahden vetyatomin lisäys (CH2). Merkityksellinen on tällaisten sarjojen omituisuus, että molekyylin suurentuessa mainitulla tavalla eräät yhdistysten fysikaaliset ominaisuudet, tiiviys, sulamispiste, taittokyky y.m. _lainmukaisesti_ muuttuvat. Esim. aineen kiehumispiste saattaa kohota määrätyn astemäärän jokaista CH2-lisäystä kohti.

Jos nyt jossakin tällaisessa sarjassa on aukko, s.o. jos, järjestettäessä siihen kuuluvat tunnetut yhdistykset tasaisesti ylenevään sarjaan, kahden sarjan jäsenen välillä on kaksi kertaa suurempi hiili- ja vetypitoisuuden ero kuin muualla, voidaan tällä perusteella _ennustaa_ toistaiseksi tuntemattoman yhdistyksen olemassaolo. Tämän tuntemattoman yhdistyksen kemialliset ja fysikaaliset ominaisuudet voidaan tällöin _ennakolta varmuudella sanoa_; ne saadaan »interpolation» kautta lähinnä seuraavista ja lähinnä edellisestä yhdistyksestä.[32]

Kun loogilliselta kannalta ja _Hume_n kausaliteettiteorian valossa tarkastellaan tällaista tietoprosessia, käy heti ilmi, ettei siinä ole edessämme yksi noita yksinkertaisia tapauksia, joita _Hume_ käyttää esimerkkeinä oppiansa esittäessään. Kun kemisti valmistettuansa uuden yhdistyksen ennakolta sanoo esim., että sen kiehumispiste on 19° korkeampi kuin sarjan edellisen jäsenen, ei tämä arvostelma enää perustu kokemukseen sanan kaikkein primitiivisimmässä merkityksessä; tutkijahan ei ole koskaan ennen tehnyt mitään kokemuksia juuri tästä yhdistyksestä. Se kokemus, johonka puheenalainen väite pohjaa, ei kohdistu yksityisiin ilmiöihin, vaan erääseen sääntöön, jonka oletetaan pitävän paikkansa esilläolevassa tapauksessa niinkuin se pitää paikkansa muissa samankaltaisissa. Mutta ilmeistähän on samalla, että säännön paikkansa pitäväisyys myöskin tässä tapauksessa ei suinkaan ole mikään järjen vaatimus. Kemistimme ennakkoarvostelma ei siis suinkaan nojaa mihinkään loogilliseen perustaan, vaan sittenkin aivan samanlaiseen »tottumuksen» aiheuttamaan uskoon, että luonto kaikkialla on säännönmukainen, kuin kaikkein primitiivisimmät kausaaliarvostelmat.

Herää kuitenkin seuraava ajatus.