# Valitut teokset 1910-1922 ## Part 12 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/valitut-teokset-1910-1922-13428/index.md Olisi synti sanoa, että nämä kohdat Renanin elämänfilosofiaa olisivat erikoisen selviä. Välistä näyttää hän ymmärtävän asian niin, kuin olisivat ne idealistiset uskomukset, se uskonnollisuus, joka hänen mielestään erottamattomasti liittyy inhimillisiin siveellisiin käsitteisiin, siveellisen toiminnan suoranainen _vaikutin_, liikkeelle paneva motiivi. Hän esim. pelkää, että jos positiivisten uskontojen häviötä vielä seuraa noiden idealististenkin uskomusten raunioituminen, on tavaton siveellinen alennus oleva siitä tuloksena. Sen mukaan täytyisi näitä uskomuksia pitää siveellisen toiminnan vaikuttimena, joita ilman se ei voi pysyä pystyssä. Mutta toiselta puolen Renan tehostaa sitä seikkaa, että meidän on pakko noudattaa sisäistä innoitustamme silloinkin kun sen petollisuus on ilmiselvä. Sen mukaan siveellisellä toiminnalla olisi vaikuttimensa itsessään, riippumatta uskomuksista, joita siihen mahdollisesti liittyy tai on liittymättä. Pulma täytynee ratkaista niin, että Renan kyllä omasta puolestaan katsoi voivansa tulla toimeen tällaisella puhtaasti »humaanisella» siveysopilla, mutta epäili vahvasti, jaksaako ihmisten suuri enemmistö sellaiseen tyytyä. Sama huomautus on tehtävä, mitä tulee siihen käsitykseen, että »hyve» on petkutusta, koska siitä ei seuraa mitään ajallista etua. Renan teki siinäkin suhteessa jyrkän eron ihmisten enemmistön ja oman tyyppinsä välillä, s.o. sen tyypin, jolla on suuri henkinen kutsumus. Tästä enemmän tuonnempana.-- »Petos» näyttää siis olevan luonnon perustus. Luonnon »machiavellismia» vastaan on ihminen voimaton taistelemaan. Päämääränsä saavuttamiseksi on sillä käytettävänään tuhannet temput. Silloinkin kun me luulemme sitä vastustavamme, me kuuntelemme juuri sen ääntä. Yritys jonkun Schopenhauerin tavoin nousta kapinaan Iäistä vastaan on rikos »par excellence». Ainoa viisaus on alistuminen, mutta meidän ei tarvitse sulkea silmiämme siltä, että meitä petkutetaan. Ja, Jumalan kiitos, tämä alistuminen ei olekaan mitään vaikeata! Maa, ihmisen asuinsija, on kuitenkin ihana, luonto on kaikesta huolimatta sittenkin hyväntahtoinen, ja se minkä verran elämässä on »huonoa farssia», sen me iloisuudella käännämme jälleen hyväksi. Älkäämme ottako näytelmää liian vakavasti; me mukaudumme parhaiten Iäisen tarkoituksiin, käyttämällä pientä ironiaa elämän maustimena. Renanin nuoruuden sankarillinen idealismi kääntyi hänen vanhoilla päivillään yhä enemmän lyyrilliseksi. Nuoruudessaan hän oli ihaillut kaikenlaista fanatismia, jossa sokea uhrautuminen ihanteen hyväksi tuli näkyviin; vanhempana kaikki se kävi hänelle vastenmieliseksi. Hän kadotti esim. sympatiansa juutalaista henkeä kohtaan, joka ei osaa hymyillä, joka ottaa kaiken niin traagillisen juhlallisesti. Oikea euroopalainen henki on se, joka uskaltaa sanoa itselleen, että työ, jolle on uhrannut elämänsä, kenties on turhuus. Aristokraatiseen hengenkulttuuriin sisältyy pisara skeptillisyyttä, joka saattaa omasta oivallisuudestaan sanoa: »Hyve, sinä et ole muuta kuin sana!» Nuoruudessaan Renan perusti idealistisen hypoteesin etupäässä siveellisen tietoisuuden tosiseikkaan. Vanhetessaan hän alkoi nähdä varsinkin _rakkaudessa_ ihanteellisuuden ilmauksen. Matalimmassakin sielussa herää hellyyden ja jalomielisyyden väre, kun rakkaus sitä koskettaa; kaikkein ahtainkin mieli tuntee silloin koskettavansa äärettömyyttä. »Rakkaus on paras todistus Jumalan olemassaolosta.» Renan kallistui yhä enemmän naisellisen elämänymmärryksen puoleen. Hänen idealisminsa tuli subjektiiviseksi tunneliikutukseksi, jonka valtaan hän saattoi vapaasti antautua, sallimatta sen silti vangita itseään. Hän näki yhtaikaa ihanteen ja todellisuuden, ne ovat kuin kaksi yhdensuuntaista viivaa, jotka koskettavat toisiaan äärettömyydessä. Yli karun maan antoi hän ihanteen Arielin soittaa ilmaharppuaan. Tietoisuus siitä, että järjen kritiikki on voimaton luontoa vastaan, antoi hänelle turvallisuutta, kun hän oli pakoitettu jatkamaan »alasrepijän» työtä. Sanoimmepa mitä tahansa, veimmepä kieltämyksen sen äärimäisille rajoille saakka, sisäiset äänet, jotka nousevat tajuttomista syvyyksistä, ja jotka kuiskaavat korkeammasta todellisuudesta, jatkavat siitä huolimatta lumoavaa soittoaan. Sanoimmepa mitä tahansa, meitä uskotaan lopulta kuitenkin vain jos se käy yhteen noiden äänien kanssa, ja itse asiassa me olemme siitä ihastuneita!... VII Renan kuoli tieteellisten töittensä ääreen 2 päivänä lokakuuta 1892. Hautakiveensä hän tahtoi kirjoitettavaksi: Veritatem dilexi--olen rakastanut totuutta. Meidän on tämän tunnuslauseen valossa luotava jälkisilmäys aineeseemme, ja varsinkin tarkastettava niitä kahta mainesanaa, jotka tavallisesti liitetään Renanin nimeen: »skeptikko» ja »diletantti». Epäilyä on monenlaista, ja sillä voi olla monenlaiset edellytykset. Toisinaan se ei ole muuta kuin henkistä mukavuutta, totuuden harrastuksen laimeutta, lopullisen varmuuden pitämistä siksi vähäarvoisena, ettei kannata sen tähden nähdä liikaa vaivaa. Renanin epäilyn edellytykset olivat päinvastaista lajia. Hän oli jo varhaisessa nuoruudessaan tuntenut totuuden tavoituksen koko hekkuman; hänestä tuli yksi Euroopan ensimäisiä tiedemiehiä, jonka tietopiiri oli suunnattoman laaja ja totuudennälkä sammumaton. Mutta hänen olennossaan oli toinen puoli yhtä mahtavasti kehittyneenä kuin tämä. Se oli hänen tarpeensa sovittaa maailmaan ihanteen näkökulma, tulkita se aatteellisen uskonsa valossa. Koska hänen mielensä oli selkosen selällään todellisuutta kohtaan, sai tämä hänen ihanteellinen pyrkimyksensä yhden kolauksen toisensa jälkeen. Mutta Renan pysyi uskollisena sisimmälle olemukselleen: kun ihanne häntä lähinnä ympäröivässä todellisuudessa näytti näivettyvän, kohotti hän katseensa kauemmaksi, missä hän vielä saattoi nähdä sen väikkyvän edessään. Voisi kenties johtua sanomaan, että tässä alinomaa uudistuvassa palaamisessa ihanteen näkökulmaan, jonka todellisuus aina uudelleen osoitti pätemättömäksi, ilmenee jonkunlainen päättämättömyys, jonkunlainen kykenemättömyys kertakaikkiseen ratkaisuun. Mutta se nyt kerran oli Renanin sisäisen elämän laki. Ja tämä elämä oli jotain siksi mahtavaa, että pian kadottaa halunsa ruveta sitä mestaroimaan, kun lähemmin tutustuu siihen. Jos siis skeptikolla tarkoitetaan velttoa henkeä, joka viihtyy epävarmuudessa silloinkin kun varmuus olisi saavutettavissa, niin oli Renan skeptikon vastakohta: epäily tuli hänen mielensävynsä hallitsevaksi piirteeksi, kun hän rupesi olemaan varuillaan olentonsa parantumatonta taipumusta kohtaan uskoa todellisuudesta _liian_ paljon, _liian_ hyvää. »Diletantti»--sanan syvemmässä merkityksessä--on sellainen elämänleikittelijä, jonka sielulta puuttuu oma vakava pysyvä sointisävy, oma lahjomattomasti pyrkivä minuus, jolle eri elämänkannat ja mielensävyt tulevat vain henkisen herkuttelun esineiksi, hänen olentonsa syvemmin ankkuroitumatta yhteenkään niistä. Tässäkin taas Renanin olennon erikoinen monisäikeisyys ja runsaus tulee ilmi siinä, että häneen vissillä oikeutuksella voidaan sovittaa tuollainen mainesana, mutta se tulee silloin saamaan uuden ihanteellisen merkityksen. Jos Renan saattoi antaa henkensä vaivattomasti solua läpi kokonaisen sarjan elämänkantoja ja mielensävyjä, niin se ei johtunut siitä, että häneltä syvemmässä merkityksessä olisi puuttunut oma minuus, vaan päinvastoin siitä, että tämä minuus oli niin rikas, siitä että se oli käynyt läpi niin monivaiheisen uran, että sen oma ulottuvaisuus oli niin suuri. »Jumala varjelkoon minua ystävistäni», on useampi kuin yksi suuri henki saanut huudahtaa. Renanin seuraajina pidetään moderneja hengenherkuttelijoita Anatole Francen tyyliin, »diletantteja», jotka luulevat voivansa imeä mehun eri elämänkannoista, vaikka eivät ole niihin koskaan sen syvemmin suhtautuneet. Renan sensijaan oli »diletantti» etupäässä jonkunlaisesta uskollisuudesta niitä edellisiä elämän asemia kohtaan, jotka hän aikaisemmin oli sivuuttanut. Hän säilytti niihin senkin jälkeen elävän suhteen. Joku tällainen suuri piirre on myöskin renanilaisessa ironiassa. Kaikki katkeruus on siitä poissa--jo senkin tähden, että se suurelta osalta on itse-ironiaa, eikä ihminen juuri ole ilkeä itselleen. Sen alla sykkii elämän kaikki mystiikka. Monisokkeloisuutensa ohella oli Renanissa eräs selkeän yksinkertainen juonne. Se oli hänen »hyvä omatuntonsa». Hänen vanhuutensa optimismi oli tulos siitä siveellisestä terveydestä, joka oli seurannut häntä läpi elämänsä. Hän sanoi mielellään, ettei hän muuttaisi elämässään mitään, jos hän saisi alkaa sen alusta. Se oli kulkenut oman sisäisen lakinsa mukaan eikä siinä ollut mitään korjattavaa. * * * * * AARNI KOUDAN _ELÄMÄ JA KUOLEMA_ (1917) Pari novellettia (»Isä», »Elämä ja kuolema»), sarja päiväkirjan lehtiä (»Talvi»), pari hymniä elämälle ja auringolle (»Lusifer», »Auringosta olet sinä tullut ja auringoksi pitää sinun jälleen tuleman»). Yhteistä näillä on pyrkimys suurpiirteiseen tyyliin ja monumentaaliseen elämännäkemykseen. Sama »kosmillisten» mielikuvien runsaus, minkä tunnemme jo tekijän viimeisestä runokokoelmasta, esiintyy täälläkin. Tämä kirja on kuvaava Nuoren Suomen viimeiselle vaiheelle. 'Luonnontieteellinen maailmankatsomus' on alkanut menettää tenhoansa; pyritään myönteisempään elämänkantaan. Suunnan johtaja, Eino Leino, hipuaa »Sunnuntai» lehtineen jo teosofiaa; toiset eivät ole ainakaan vielä yhtä pitkällä, mutta johtajan vaikutusvalta näyttää olevan suuri. Se menee niin pitkälle, että se tuntuu kaikkein ulkonaisimmissa tyyliseikoissakin. Leinon nykyiselle proosalle on tunnusmerkillistä, että teonsana mikäli mahdollista sijoitetaan lauseen loppuun; ja valitettavasti Aarni Kouta katsoo olevansa velvollinen menettelemään samoin. Tarkoitus on kai täten saada sanonta raamatullisesti korkeatyyliseksi, mutta keino on liian helppohintainen: syntyy vain köyhää mahtipontisuutta. Kaukana ovat nyt Zarathustra ja Antikristus. Uskotaan taas elämän lempeyteen ja hyvyyteen. Jumala-sana alkaa taas kaikua korvissa siedettävältä, melkein kauniilta, vaaditaan nöyrää ja myöntävää, valoa janoavaa ja suurestinäkevää mieltä. Kaikkien näiden vaiheiden, kääntymysten ja vastakääntymysten mielenkiintoisuutta vähentää se seikka, että ne tuntuvat tapahtuvan niin helposti, ei oikein herää usko asian vakavuuteen. Miten paljon siinä on uusien vaikutelmien tavoittelua, miten paljon alastomaksi raastetun sielun koristeellista verhoamista ja miten paljon todellakin vilpitöntä etsintää? Tulevaisuus on sen näyttävä: hedelmistään puu tunnetaan. (_Uusi Suometar_ 10.5.1917) * * * * * PIIRTEITÄ NYKYAJAN TIETEEN HENGESTÄ. PROF. TIGERSTEDTIN »VETENSKAPLIG KRITIK» TEOKSEN JOHDOSTA. (1919) »Muoti» vaihtelevine päiväntuulahduksineen ei yksinvaltiaana määrää vain ihmisten suuren enemmistön pukeutumista, vaan myöskin heidän ajatus- ja tunnetapaansa. Muotileijonia on filosofiassa ja osittain tieteessäkin yhtähyvin kuin taiteessa ja pukeutumistavassa. N.s. »ajanvirtaukset» ja »aatesuunnat» ovat usein silkkaa muotia ja varsin vieraat sille syvemmälle henkiselle elämälle, joka sykkii siellä, missä nerokkaat aivot tekevät luovaa työtään. Jos ryhtyisimme tutkimaan kunkin aikakauden syvimpien tutkijoiden yleisiä filosofisluonteisia käsityksiä ja uskomuksia ja vertaisimme niitä päivän »aatesuuntaan», tulisimme monissa tapauksissa varmasti verrattain yllättävään tulokseen. Saisimme nähdä, että monet tällaisista hengistä eivät ole ensinkään »moderneja», eivät ole ensinkään taipuvaisia vannomaan siihen, mikä kaduilla ja turuilla julistetaan viimeiseksi totuudeksi. Päinvastoin, syvemmillä tutkijahengillä on usein ikäänkuin vaistomainen vastaanväittämisen halu. Heissä herää helposti epäluulo sellaisia »totuuksia» kohtaan, jotka äkkiä ovat päässeet suureen huutoon, ja tutkijavaistonsa opastamina he ovat erikoisen herkkiä huomaamaan sellaista, mikä näyttää tekevän niiden pätevyyden kiistanalaiseksi. Tästä ynnä muista seikoista johtuu, että ne yleisissä käsityksissä huomattavat siirrähdykset, joita on tunnettavissa siinä ilmapiirissä, mikä luovien tutkijoiden työpajoissa on vallalla, ovat usein koko lailla toiset kuin päivän »aatesuunnat». Tällaisia siirrähdyksiä on kuitenkin kieltämättömästi olemassa. Tietenkään ne eivät edes rajoitetunkaan tutkimusalan piirissä, esim. varsinaisten eksaktisten tieteitten työpajoissa, ole kaikki yhdensuuntaisia. Mutta kullekin ajalle ovat kuitenkin toiset niistä tyypillisempiä kuin toiset. Korkeimpien kysymysten harrastajalle ei mikään saata olla mielenkiintoisempaa kuin puheenalaiset tieteellisessä hengessä havaittavat siirrähdykset. Tieteitten, nimenomaan luonnontieteitten filosofia on kaikista filosofioista mielenkiintoisin--ellei se ole suorastaan ainoa huomionarvoinen filosofia. Tällä emme tarkoita vain niitä väitteitä, joita luonnontutkijat filosofisista kysymyksistä esittävät--se on vähimmin mielenkiintoinen puoli luonnontieteen filosofiaa ja ammattifilosofien on useinkin helppo sellaisissa seikoissa lyödä luonnontutkijoita sormille--vaan ennen kaikkea sitä henkeä, joka tutkimustyötä itseään elähyttää, sitä ilmapiiriä, joka tutkimuksen työpajoissa on vallalla. Tämän hengittäminen kaikkine tomuineen ja tuhkineen on tosifilosofeille hurmaa. Kantista lähtien onkin ammattifilosofien työ pääasiassa kohdistunut sen omalaatuisen ajatuselämän selvittämiseen, joka on saanut ilmauksensa nykyaikaisen eksaktisen tieteen, fysiikan, kemian, osittain biologian valtavissa rakennuksissa. Mutta se mikä näihin eksaktisen tieteen rakennuksiin lopulta jää pysyvänä aineksena jäljelle, se on vain murto-osa kaikesta siitä, mikä tutkimuksen työpajoissa on synnytetty. Todennettujen, lopullisilta näyttävien totuuksien yläpuolella leijuu ja elää miltei päivästä toiseen muuttuva hypoteesien ja teorioiden monivärinen maailma. Niissä elää se mikä tieteessä on katoavaista ja katoavaisinta--mutta usein myöskin se, mikä siinä on nerokkainta. Niissä elävät tieteelliset »ajanvirtaukset». Se viehättävä kirjanen, jonka prof. Tigerstedt poistuessaan oppituolistaan viime keväänä jätti oppilailleen muistoksi, on sisällöltään ja yleiseltä suunnaltaan nykyajan luonnontutkimuksen hengelle tyypillinen. Ei tosin ehkä kaikissa piirteissään. Filosofisesti on näet prof. Tigerstedt lähinnä Dubois-Reymondin 'ignoramus et ignorabimus' kannalla. Hänen kantansa tärkeimmässä kaikista filosofisista kysymyksistä--kysymyksessä sielunelämän asemasta olevaisuuden kokonaisuudessa--pohjaa siihen, että »me emme yhtään tiedä, mitä tajunta ja tahto luonnontieteellisesti katsoen ovat». Tällainen probleeminasetteluhan on nykyajan valistuneimpien luonnontutkijoiden keskuudessa hylätty. Ajateltakoon esim. prof. Tigerstedtin kolleegaa Max Verwornia y.m. tutkijoita, jotka oivaltavat, että on järjetöntä kysyä, miksi aivomolekyylit eivät voi selittää sielunelämää--koskapa kaikki tiedonobjektit ovat tajunnansisältöjä, siis »sielua». Tämä prof. Tigerstedtin kanta on yhteydessä sen seikan kanssa, että hän Helmholtzin tavoin uskoo aistimuksemme tajunnasta riippumattoman ulkoisen todellisuuden »merkeiksi» ja sen mukaisesti myöntää tietämyksellemme tähän todellisuuteen nähden symboolisen arvon. Tällainen käsitys nähdäkseni kaatuu jo siihen, että luonnontiede faktillisesti käsittelee esineitään realiteetteina eikä symbooleina. Mutta jääkööt sikseen nämä yksityiskohtaiset huomautukset. Suurinta mielenkiintoa on siinä yleisössä, jolle prof. Tigerstedt on kirjasensa tarkoittanut, herättävä se avaramielinen kanta, jolle hän teoksensa hauskimmassa, 7:nnessä luvussa, on asettunut ihmiselämän ylimpiin kysymyksiin nähden. Hän siinä taitavan tutkijan koko tunnollisuudella ikäänkuin punnitsee vastakkain luonnontieteellisen tietämyksemme pisaroita ja tietämättömyytemme valtamerta. Uskallammeko näiden pisaroiden perusteella lausua jotakin tuon valtameren syvyyksistä? N.s. »luonnontieteellinen maailmankatsomus», joka vastaa tähän myöntävästi, sisältää hänen mielestään yhtä paljon metafysiikkaa kuin mikä muu maailmankatsomus tahansa. Inhimillisen kulttuurityön suuret aikaansaannokset tuntuvat viittaavan päinvastaiseen suuntaan kuin luonnontapahtumien tieteellinen tarkastelu, joka avaa meille perspektiivin maailman kaikkeuden ikuiseen kuolemaan. Mikään lopullinen ratkaisu ei näytä mahdolliselta. Syvä skepsis, epäily, joka samalla on kaiken inhimillisen tietämyksen hedelmöittämä, on tulos, ja se onkin todella omaksuttuna, pidettävä yhtenä korkeimmista hengen asenteista. Tämä syvällisen epäilyn piirre, nimenomaan myöskin kehitysopillisissa kysymyksissä, onkin prof. Tigerstedtin kirjasessa nykyaikaisesti tyypillisintä. Meillä on nyt Ernst Haeckelin kuolinvuosi. Hänen mukanaan meni ehkä lopullisesti mailleen _darwinistinen kausi_ biologisessa ajattelussa. Nykyajan kokeellisbiologinen tutkimus on sivuuttanut Darwinin ja Haeckelin opin »luonnollisesta valinnasta» kehityksen aiheuttajana niin täydellisesti kuin mahdollista. Eräässä lausunnossa vuodelta 1914 toteaa tunnettu perinnöllisyystutkija, prof. _Johannsen_, että kokeellinen perinnöllisyystutkimus on riistänyt pohjan koko darwinistiselta oppirakennukselta. Jos mahdollista vielä pidemmälle menee hänen mainio kolleegansa _Bateson_ eräässä »British Associationissa» esitetyssä lausunnossa samalta vuodelta. Batesonin mielestä ei perinnöllisyystutkimuksen kannalta ole mitenkään ymmärrettävissä, että »ituplasmaan» olisi »kehityksen» kuluessa tullut lisää uusia tekijöitä, mutta kylläkin, että näitä varisee pois. Fysiologisessa mielessä ei siis koskaan olisikaan mitään »kehitystä» tapahtunut, vaan eliöiden sarjassa olisi ituplasmasta vähitellen pudonnut pois joukko ehkäisyfaktoreita, ts. ne alkueliöt, joista kehityssarja on lähtöisin, olivat rakenteeltaan _monimutkaisempia_ kuin niiden »korkealle kehittyneet» myöhäiset jälkeläiset. Tämä ei ole mitään mahdotonta--Shakespearekin sisältyi kerran silmin tuskin näkyvään limajyväseen. Mainittu Batesonin paradoksi--enempää se ei tahdo olla--on nykyajan biologiselle, ja muullekin luonnontieteelliselle, ajattelulle kuvaava. Nykyajan tieteen silmissä on elämänilmiöiden arvoituksellisuus mittaamaton. Bateson on samassa esitelmässään maininnut, mitenkä nykyajan biologin täytyy suhtautua niihin teorioihin, joiden avulla viisikymmentä vuotta sitten luultiin voitavan selittää elämänilmiöt ja kehitys: häntä »niiden yksinkertaisuus ja rohkeus huvittaa». Se ken jossain määrin tuntee nykyajan biologisia suuntia ja niissä voimakkaina esiintyviä filosofisia virtauksia, ei voi muuta kuin hämmästyä sitä jyrkkää käännettä pois yksinkertaisista mekanistisista käsityksistä, mikä niissä ilmenee, ja sitä radikaalisuutta, millä nykyajan biologiassa aikaisemman tieteen uskonkappaleita asetetaan kysymyksenalaisiksi. Tähän voi verrata ei ainoastaan sitä häikäilemättömyyttä, millä nykyajan fyysikot muovailevat uudelleen tieteensä perimmäisiä käsityksiä, säälimättä edes vanhimpiakaan ajatustottumuksiamme. Sellainen mullistava hypoteettinen maailmankuva, jonka nykyaikainen fysikaalinen relativiteettiteoria tarjoo, on päätä huimaavassa rohkeudessaan, johon samalla sisältyy mitä syvintä epäilyä vanhoja ajatustottumuksia kohtaan, nykyajan tieteelliselle hengelle kuvaava. Ei ole mielestäni mitään epäilystä siitä, että tähän nykyajan tieteelliseen henkeen, nimenomaan sen ylenpalttiseen skeptillisyyteen biologisissa kysymyksissä sisältyy tuntuva joukko ohimeneviä, hetkellisiä piirteitä. Niinkuin olen eräässä toisessa yhteydessä esittänyt, piilee mielestäni darwinismissa filosofisesti arvokas ydin, joka vain tarvitsee pukea onnelliseen muotoon. Samantapaista yli maalin ampuvaa skeptillisyyttä sisältyy nähdäkseni myöskin siihen filosofiseen katsomukseen, jota prof. Tigerstedt kirjasessaan edustaa. Prof. T. lausuu m.m., ettei meillä ole mitään perusteita väitteeseen, että energian säilymisen prinsiippi olisi psyykillisiin prosesseihin nähden pätevä. Todellisuudessa meillä tällaisia perusteita kuitenkin lienee. _Rubnerin, Atwaterin_ y.m. kuuluisat teokset, joiden kautta on osoitettu mainitun prinsiipin pätevyys kaikessa fysiologisessa tapahtumisessa, ovat samalla epäsuorasti tehneet sen pätevyyden psyykillisunkin prosesseihin nähden erinomaisen todennäköiseksi; noista kokeistahan seuraa välittömästi, että ajatus ja tahto eivät mitattavissa olevalla tavalla lisää ruumiin fysiologista energiaa. Tämän mukaisesti eivät edes nykyajan _spiritualistiset_ psykologit--esim. prof. E. _Becher_ Münchenissä-- hyväksy mitään sellaista oppia ruumiin ja »sielun» suhteesta, joka on ristiriidassa mainitun prinsiipin kanssa. Ylimalkaan olisin taipuvainen luonnontieteelle myöntämään maailmankatsomus-kysymyksissä enemmän sananvaltaa kuin kuuluisa luonnontutkijamme. Jottei minun luultaisi kaikessa vannovan opettajan sanoihin, olen rohjennut tehdä nämä huomautukseni, jotka samalla sopivat reunamuistutuksiksi prof. Tigerstedtin kirjan suomalaiseen painokseen, mikä minun toimittamanani ja Otavan kustannuksella piakkoin ilmestynee. (_Iltalehti_ 30.9.1919) * * * * * SIELUNELÄMÄ BIOLOGISENA ILMIÖNÄ (1920) »_Luonnontutkijan ylimpänä filosofiana on epätäydellisen maailmankäsityksen sietäminen._» Ernst Mach, _Die Mechanik in ihrer Entwicklung_ (1883). SISÄLLYS. I Missä merkityksessä sielunelämä on biologinen ilmiö ja mitä siitä seuraa mekanismin ja vitalismin kysymykseen nähden 1. Mitä »neovitalismi» on. 2. Kausaaliprinsiippi nykyajan luonnontutkimuksessa. 3. Psyykillinen kausaliteetti. 4. Psyykillinen kausaliteetti fysiologisen kausaliteetin erikoistapauksena. 5. Mekanismin ja vitalismin kysymys sielutieteen alalla. II Mekanistisen prinsiipin lähempi määrittely 1. Elämänilmiöiden fysikaaliskemiallinen selittäminen näyttää toivottomalta yritykseltä. 2. Mekanistista prinsiippiä ei saa määritellä »mekaanisen luonnonkäsityksen» kannalta. 3. _Oscar Hertivig_in käsityksen arvostelua. 4. _Driesch_in biologisen filosofian esitys ja arvostelu. III Vitalismin psykologinen kumoaminen 1. Tapaus, jossa tyypillinen tarkoituksenmukainen reaktio jää pois, vaikka kaikki 'energeettiset' edellytykset siihen ovat olemassa, koska eräs mekanistinen edellytys on poistettu. 2. Psykolamarckismin esitys ja arvostelu. 3. _Becker_in psykovitalismi. 4. Loppusanat. * * * * * I MISSÄ MERKITYKSESSÄ SIELUNELÄMÄ ON BIOLOGINEN ILMIÖ JA MITÄ SIITÄ SEURAA MEKANISMIN JA VITALISMIN KYSYMYKSEEN NÄHDEN 1. Vuonna 1894 teki psykiatrian professori Baselin yliopistossa _Gustav Wolff_, jonka elämäntyön huomattavin osa kuuluu teoreettisen biologian alaan, merkillisen eläintieteellisen kokeen. Ollen monien muiden kriitillisten tutkijain tavoin vakuutettu siitä, että Darwinin periaatteet eivät riitä selittämään eliöiden tarkoituksenmukaisuutta-- yksinkertaisinkin alkueläin on verrattomasti paljon monimutkaisemmin ja tarkoituksenmukaisemmin rakennettu kuin mikään ihmisten keksimä kone, sillä edellinen pystyy »itseregulationsa» avulla vaihtelevissakin ulkonaisissa oloissa saavuttamaan »tarkoitetun» tuloksen, mihinkä jälkimäinen ei pysty--, koetti _Wolff_ keksiä sellaisen konkreettisen yksityistapauksen, joka poikkeaisi kaikista niistä »tilanteista», mihinkä yksilö oman taikka suvun kehityksen kuluessa on voinut joutua. Jos yksilö tässäkin tilanteessa ulkoisen vaikutuksen tuottamaan häiriöön, jonkalaatuista se olettamuksen mukaan ei koskaan ennen ollut kokenut, vastaisi tarkoituksenmukaisella tavalla, oli _Wolff_in mielestä senkautta kokeellisesti todistettu, että _Darwin_in periaatteet ovat riittämättömät: koska puheenalaista häiriötä ei koskaan ollut yksilön eikä suvun historiassa esiintynyt, ei myöskään se _aivan erikoislaatuinen_ »mekanismi», joka oli häiriön poistamiseksi tarpeen, ollut voinut »sattuman» kautta »olemassaolon taistelussa» kehittyä.