Part 10

Oli kuitenkin Renanin opettajien joukossa Issyssä yksi, jonka uskonkiihkoiselta tarkkanäköisyydeltä ei jäänyt huomaamatta, että Renan itse asiassa oli lakannut olemasta kristitty. Se oli filosofian opettaja Gottofrey, joka eräänä iltana, kun Renan oli antanut tavallista suuremman vapauden heräävälle järjelleen, lausui hänelle nuo painavat sanat: »Te ette ole kristitty!» Renanissa ne herättivät tavattoman järkytyksen, mutta johtajan rauhoittelu, kun hän tälle kertoi tapauksen, esti sen saamasta aikaan sen suurempaa vaikutusta...

Renan on »Muistelmissaan» tehostanut sitä seikkaa, etteivät mitkään yleiset filosofiset mietiskelyt häntä saattaneet astumaan kirkon helmasta ulos, vaan sen teki perehtyminen katooliseen jumaluusoppiin, jonka taivaita tavoitteleva, mutta hauras rakennus hänen nuorekkaan kritiikkinsä edessä hajosi raunioiksi...

Katoolisen kirkon oppi on yhtenäinen aaterakennus, jonka kenties omituisin piirre on sen ratsionalismi, sen luottamus siihen, että tuo aaterakennus voidaan järjen avulla todistaa oikeaksi. Sen eri osat liittyvät toisiinsa hyvin lujasti, mutta perustus on uskomattoman heikko. Tämä perustus on oppi yliluonnollisesta ilmoituksesta, pyhien kirjojen kirjaimellisesta innoituksesta.

Siihen kiveen kompastui Renanin usko, siitä enää koskaan nousematta.

Raamatun kirjoissa ei kirkon opin mukaan saanut olla mitään erehdyksiä eikä ristiriitaisuuksia, koskapa jumalallinen innoitus ne oli luonut. Mutta Renanin oli mahdoton olla huomaamatta, että neljännen evankeliumin ja synoptikkojen (kolmen edellisen) välillä oli tärkeitä eroavaisuuksia, että jälkiosa Jesajaa ei voi olla Jesajan kirjoittama, että Uusi Testamentti ei ole suinkaan erehtymätön, kun se siteeraa Vanhaa, jne. jne.

Renanin sielunelämässä tähän aikaan on mitä mielenkiintoisin sielullinen näytelmä katseltavanamme.

Hän oli itse tietoinen ajattelunsa erikoisesta luonteesta: hän sanoo eräässä senaikaisessa kirjeessä, että voima, joka on järkyttänyt hänen uskonsa, joka on ollut hänen elämänsä ja onnensa perustus, on hänen omasta persoonallisuudestaan riippumaton. Hän käsitti jo silloin, että ihmisen tulee totuuden edessä riisua kaikki persoonalliset harrastukset, valmiina kuletettaviksi, minne painavin syy viittaa. Hän seurasi aatteitten kamppailua omassa rinnassaan pyyteettömänä katselijana, antamatta pelkojensa tai toiveittensa vaikuttaa taistelun tulokseen. Ja tulos oli se, että hän näki kirkonopin paikkansapitämättömyyden niin ehdottomalla varmuudella, että hän olisi saattanut antaa sen pantiksi elämänsä.

Mutta tämän tuloksen käytännölliset johtopäätökset panivat hänen luonteensa kovalle koetukselle.

Kasvatus, jonka Renan oli saanut, tähtäsi kokonaan kirkolliselle uralle. Sen ulkopuolella hänellä oli hyvin vähän mahdollisuuksia; Saint-Sulpicen portin toisella puolen häntä ei odottanut muu kuin puute ja katu; hänellä ei ollut suhteita eikä tuttavuuksia.

Kirjeet Henriettelle antavat elävän käsityksen hänen vaikeuksistaan. »Ah Jumala», hän huokaa, »kuinka kovaa on, kun täytyy näin nuorena ratkaista kysymys, jolla on mitä välittömin vaikutus koko olemassaoloon.» Se mikä vieroittaa hänet katoolisesta kirkosta on yksinomaan hänen puutteellinen uskonsa. Hänen tunteensa, hänen luonteenlaatunsa, hänen tottumuksensa--kaikki tämä houkuttaa häntä jäämään kirkon helmaan. Evankeliumin moraali on aina oleva hänen; Jesus tulee jäämään hänen Mestarikseen; kirkon ulkopuolellakin tulisi hän viettämään samanlaista elämää kuin hän on viettänyt sen sisäpuolella. Hän ajattelee kauhulla sitä tuskaa, mitä hänen täytyy rakastetulle äidille tuottaa jättämällä kirkko; hän pelkää raastavansa rikki hänen sydämensä...

Tällä välin on aika tehnyt ratkaisun lopultakin välttämättömäksi. Kaksivuotinen kurssi Saint-Sulpicessa on lopussa. Renan on kaiken aikaa kieltäytynyt ottamasta vastaan niitä alkuasteen kirkollisia arvoja, joihin häntä on kehoitettu. Tuli kesä 1845. Hän luki silloin paljon saksalaista kirjallisuutta. Herder ja Goethe, Fichte ja Hegel tulivat hänelle hyvin tuttaviksi. Tämän kirjallisuuden ihanteellisuus ja uskonnollisuus ilman dogmeja täytti hänet ihastuksella. Hän uskoi astuneensa temppeliin, kun hän siihen tutustui. Kahden kuukauden ajan hän tunnusti itsensä protestantiksi; hän ei voinut yhdellä iskulla kokonaan irtaantua siitä kristillisestä traditiosta, johon hän hengeltään kuului. Mutta kirkostaan hänen täytyi erota...

II

Renan jätti katoolisen kirkon helman samanlaisella kaipauksella kuin rakastaja rakastettunsa sylin.

Hänen sielunsa oli täynnä suitsutuksen tuoksua ja gootilaisten holvien puolihämyä, jossa hurskaat rukoukset hymisevät; kirkko oli vanginnut hänen sielunsa maagilliseen kehäänsä. Kun hän nyt astui ulos maailmaan, josta hän ei mitään tiennyt, näytti se hänestä alastomalta ja tyhjältä. Hänen ensimäinen kosketuksensa sen kanssa herätti hänessä vastenmielisyyttä. Hän, joka oli kaiken nuoruutensa viettänyt puhtaitten henkisten harrastusten ilmapiirissä, huomasi inholla, kuinka niiden ihmisten ainoana pyyteenä, joiden kanssa hän tuli tekemisiin, oli käyttää häntä hyväkseen, lyödä hänestä rahaa. Hänestä näytti ihmismaailma olevan lukematon joukko ahtaita itsekkyyden pyörteitä, joista kukin koetti omaan sieluunsa imeä mahdollisimman runsaan osan maallista hyvää.

Tällaiset masentavat kokemukset eivät kuitenkaan saattaneet häntä peruuttamaan otettua askelta. Joskin hän joskus, alakuloisuutensa hetkinä, oli tuntenut sielunsa pohjalla edelleenkin asuvan uskon uudelleen kohoavan ja kietovan hänet pehmoisiin harsoihinsa, ei hän ratkaisevan askeleen jälkeen enää kertaakaan todenteolla ajatellut palaamista. Päinvastoin ei hän voinut olla tuntematta syvää tyydytystä siitä, että hän oli voinut tuon askeleen ottaa; usein hän tunsi itsensä juuri senkautta erikoisesti Mestarinsa seuraajaksi, että oli uhrannut omat etunsa kunnioituksesta totuutta kohtaan.

Mutta Renan ei voinut olla tunnustamatta, että se elämäntaso, johonka hän opettajissaan oli tutustunut, oli suunnattoman paljon korkeampi kuin hänen nykyisen ympäristönsä. Elävästi tunsi hän, ettei hänestä koskaan tulisi »maallikkoa», että hän pysyisi hengen miehenä edelleenkin. Hän noudatti edelleenkin vanhoja elämäntapojaan, hän keskusteli mielessään entisten opettajiensa kanssa, kun todellinen keskustelu ennen pitkää näyttäysi mahdottomaksi, mielipiteiden eroavaisuuden takia. Hän eli hyvin erillään, hautautuneena opintoihinsa ja tutkimuksiinsa, joita hän jatkoi samalla kiihkolla kuin ennenkin...

Tässä intensiivisessä henkisessä työskentelyssä yllätti Renanin vallankumousvuosi 1848. Pariisin kumoushaluinen levoton aines otti taas Ranskan ohjat käsiinsä ja alku näytti suurenmoiselta. Renan oli silloin vielä töissään kiinni eikä hän antanut häiritä itseään: tiede oli uskonto, jota oli palveltava kaikissa olosuhteissa. Mutta vaikutelmat kasaantuivat hänessä; hänen aivonsa olivat pakahtuakseen täynnä henkistä energiaa, ja kun hän syksyllä vapautui töistään, käytti hän seuraavat talvikuukaudet pannakseen paperille kuohuvat aatteensa. Siitä syntyi valtavan paksu käsikirjoitus, jonka nimeksi tuli »Tieteen tulevaisuus» (L'Avenir de la Science)...

Tällaiseen kirjaan kannattaa lähemmin tutustua pelkästään sielullisena todistuskappaleena. Meille se on erikoisen mielenkiintoinen siksi, että siinä Renanin elämänkatsomus kaikissa pääpiirteissään valmiina tulee vastaamme. Se on se vuorenhuippu, jolta hän on katsonut Luvattuun maahansa. Kaikki Renanin hengen myöhemmät muuntelut ja käänteet ovat ymmärrettävissä vain tätä taustaa vastaan.

Koettaessamme tavoittaa tätä elämänkatsomusta, on vähemmän tärkeätä seurata sen kaikkia haarautumia ja vivahduksia kuin tavoittaa sen ydinhermo. Se on mielestäni seuraava.

Korkein elämänarvo on uskonto.[7] Mutta uskonto ei, tarkkaan ottaen, ole tosi.

Näistä kahdesta premissistä voidaan tehdä kaksi äärimäistä vastakkaista johtopäätöstä:

1) _siis täytyy uskonnon tulla todeksi;_

2) _siis on elämä vailla syvempää arvoa_, se on vain »huono farssi».

Nuoruudessaan Renan teki edellisen johtopäätöksen, vanhuudessaan hän pettymyksien opettamana kallistui jälkimäiseen.

Käsittääkseni on meillä tässä edessämme Renanin henkisen olemuksen sisin jousi; nyt se on vielä täynnä kireätä jännitystä, täynnä pingoitettua voimaa, mutta tuo jännitys laukee aste asteelta sankarimme iän mukana.

Renan ei suinkaan ollut tietoinen tästä salatusta syllogismista, joka oli hänen elämänfilosofiansa pohjalla. Uskonnollisuuteen, sanan ihanteellisessa merkityksessä, taipui ja tähtäsi hänen koko olentonsa, puhdas henkisyys oli hänen ilmapiirinsä, hengen valtakunta ainoa olotila, mitä hän saattoi käsittää. Ja kun hän nuorekkaisuudessaan käsitti oman olentonsa esikuvaksi koko ihmisyydelle, omat ihanteensa senkin kehityksen päämääräksi, esiintyi hänelle tuo johtopäätös itsestään selvänä. Häntä tietysti tuki siinä mitä voimakkaimmin idealistinen filosofia, Hegelin aaterakennus varsinkin, joka vaikutti häneen koko elämänsä ajan.

Palaamalla seuraavassa aina uudelleen tähän salattuun älylliseen koneistoon, joka piili Renanin elämänkatsomuksen ja sen käänteitten pohjalla, on minun toivoakseni onnistuva tehdä täysin ymmärrettäväksi monta omituisuutta, monta näennäistä mahdottomuutta ja ristiriitaisuutta hänen ajatusmaailmassaan.

Tällä kertaa on meidän sen valossa tarkastettava »Tieteen tulevaisuuden» perusaatteita.

Kun Renan tarkastelee maailmaa ja sen kehitysprosessia kokonaan sen uskonnollisen loppumäärän valossa, minkä uskoo tällä olevan, tuntee hän itsensä voimakkaasti solidaariseksi kaikkien niiden voimain kanssa, jotka tähän loppumäärään ovat myönteisessä suhteessa. Uskonnolliset käsitteet säilyttävät hänelle täyden elävän sisällyksensä. Vaikka hän juuri on rikkonut välinsä positiivisen uskonnon kanssa, vaikka hän joskus saattaa mennä niin pitkälle, että hän leimaa yliluonnollisuususkon »kummalliseksi sairaudeksi», »sivistyksen häpeäksi» (s. 48), on hänelle kuitenkin uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden vastakohta yhtä ratkaisevaa laatua kuin konsanaan jollekin kirkon miehelle. Renanilla tämä vastakohta vain ei liiku älyn, vaan kokonaan tahdon, siveellisyyden alalla. Uskonnollinen ihminen on jokainen joka vaikuttaa tuon ihanteellisen loppumäärän hyväksi, jokainen hengen valtakunnan palvelija, jokainen epäitsekkään työn tekijä. »Yksi ainoa on tarpeellinen», niillä sanoilla alkaa hänen kirjansa, nimittäin elää hengen elämää, palvella ihannetta. Ahdasmielisinkin fanaatisuus, inkvisitio, julmat kultit, ovat hänelle mieluisempia kuin kaikki »légèreté» ja »frivolité», kaikki vakavuuden puute, haluttomuus elää korkeamman hyväksi. Ateisti ei ole se joka ei usko yliluonnollisen olennon olemassaoloon, vaan se, jonka elämänpäämääränä ovat »plaisirs» ja »intérêts», nautinnot ja pyyteet. Yhtä paljon kuin hän näitä halveksii, yhtä väkevään hymniin puhkee hänen mielensä ajatellessaan kaikkia epäitsekkään elämän sankareita, kaikkia pyhimyksiä, apostoleita, munkkeja, erakkoja, askeetteja. Heidän subliimeissä intoiluissaan ovat ihmiskunnan yliaistilliset vaistot tulleet näkyviin. He ovat sen voiman elävä ilmaus, joka pakoittaa elämää joka askeleella kohoamaan ylemmäs, ojentumaan kohti säteilevää loppumäärää.

Renan ei siis itselleen hyväksy nimitystä ateisti. Päinvastoin hän säilyttää Jumala-käsitteen, vaikka kieltää kaiken yliluonnollisen. »Jumala» on vanha hyvä sana, jolla sopivasti ilmaistaan kaikkea sitä ihanteellisuuden, epäitsekkyyden voimaa, joka maailmassa vaikuttaa. »Jumala» on »la catégorie de l'idéal» (s. 476), se muoto, jossa me käsitämme ihanteen. Mutta onko tämä »Jumala» olemassa? Ainakin se on kerran oleva, kun koko maailma on organisoitu ja lopullinen korkeampi yhteys on saavutettu.

Tällä kehitysprosessilla, sellaisena kuin se ihmiskunnassa tapahtuu, on kaksi astetta, vaiston ja harkinnan asteet. Alkuasteillaan tapahtuu tuo prosessi tiedottomasti, vaistomaisesti, ilman että ihmiskunta itse omin käsin ohjaa kulkuaan. Määräsuuntaan vaikuttavat voimat, joitten läpitunkema maailma on, ohjaavat elämää sokeasti. Mutta tässä tapahtuu muutos. Päämäärä tulee tietoiseksi, ihmiskunta tulee tajuiseksi siitä mitä se tahtoo: alkaa harkinnan aika. Renan uskoo, että Ranskan suurella vallankumouksella oli suuri merkitys tuollaisena käännekohtana, jolloin ihmiskunnalle kävi selväksi, että sen ei enää tule jättäytyä sokeasti, vaistomaisesti vaikuttavien voimien varaan, vaan ryhdyttävä itse järjestämään olemisensa muodot. _Tiede_ on se välikappale, joka on astuva sokean vaiston sijaan. »Ihmiskunnan tieteellinen organisoiminen, se on nykyisen tieteen viimeinen sana, se on sen rohkea, mutta oikeutettu vaatimus.»

Mutta sen jälkeen kuin tiede on organisoinut ihmiskunnan, tulee se organisoimaan maailman! Järki, tiede, on tästä lähtien oleva päätekijä siinä universaalisessa työssä, jonka loppumääränä on »tehdä Jumala täydelliseksi» (s. 37), s.o. toteuttaa uskonto.

Tieteelle, joka ilman epäilystä uskaltaa ryhtyä tällaisiin kosmillisiin tehtäviin, ei tietysti ole tuottava suuriakaan vaikeuksia yhteiskunnallisen pulman ratkaisu. Renan ei ole suorastaan sosialisti, mutta varsin suuret vaatimukset hän yhteiskunnalle asettaa. Sen tulee hoivata tieteet ja taiteet, sen tulee pitää huolta siitä, että kaikki tulevat osallisiksi korkeimmista henkisistä harrastuksista (s.o. Renanin kannalta: seemiläisestä filologiasta, on joku ironisesti huomauttanut), ei sentähden, että nämä harrastukset tuottavat nautintoa, sillä nautinto ei ole elämän tarkoitus, vaan siksi, ettei ihminen voi olla täydellinen ilman täydellistä tietoa. »Tieteen tulevaisuudessa» on Renan ensimäisen ja viimeisen kerran elämässään demokraatti. Olemme hävittäneet haudantakaisen taivaan, siis on meidän tehtävä taivas maan päälle, sanoo Renan yhtyen aikansa sosialistisiin haaveilijoihin.

Tietäminen on kaikista elämän toiminnoista vähimmin profaani, sillä se on kaikkein pyyteettömin, kaikkein riippumattomin nautinnosta. Sille hän tahtoo elämänsä uhrata ja siten palvella Jumalaansa. Tiede on nyt hänen uskontonsa. Ja suurin ääriviivoin hahmoiteltuansa maailmanprosessin ja ihmiskunnan historian suunnan ja päämäärän, hän myös esittää oman elämäntyönsä ohjelman. »19. vuosisadan tärkein teos on oleva: _Kristinuskon alkuperän kriitillinen historia_. Suurenmoinen teos, jonka tekijää minä kadehdin ja joka on oleva minun kypsän ikäkauteni työ, ellei kuolema ja ulkonaiset onnettomuudet minua siitä estä» (s. 279). Historia on näet tämän vuosisadan todellinen filosofia. On opittava ymmärtämään ihmiskunnan kehitysprosessi. Sitä varten on mitä tunnollisimman yksityistutkimuksen yhdistyttävä mitä laajimpiin näköaloihin. Ennen kaikkea on opittava ymmärtämään »primitiivinen psykologia», josta valistusfilosofia ei mitään käsittänyt, tuo hämärätajuinen sielunelämä, jossa ihmismaailman salattujen voimain vaikutukset kaikkein selvimmin astuvat näkyviin...

V

Brandes on sattuvasti sanonut, että kun kirjallisuudenhistorian käänteentekevät merkkimiehet, kuten Ranskassa edellisellä vuosisadalla Voltaire, Rousseau, Diderot, luovat kokonaan uusia, ennen tuntemattomia tunteita, jotka sitten heidän kirjallisen toimensa kautta siirtyvät yhteiseksi omaisuudeksi, on sensijaan Renan luonut vain uusia _vivahduksia_, uusia tunnesävyjä ja ylimenoja. Mutta se on paljon sekin!

Aivan sama huomautus voidaan tehdä Renanin filosofisen tuotannon suhteen. Jos tätä tarkastellaan sen ainesosiin nähden, täytyy se suurimmalta osalta tunnustaa lainatavaraksi. »Tieteen tulevaisuudessa» ei tarkasti ottaen liene montakaan todella alkuperäistä aatetta. Hegeliltä on hän saanut aaterakennuksensa rungon: idealistisen, ihanteen kannalta orienteeratun maailmankatsomuksen, jonka mukaan olevaisen kehitysprosessia johtavat »aatteet». Hän noudattaa Hegeliä niin uskollisesti, että hän tämän tapaan uskoo tuon prosessin tapahtuvan kolmijaksoisena: kahden toiselleen vastakkaisen tilan kautta korkeampaan yhteyteen. Saint-Simonilta, Pierre Leroux'lta y.m. senaikaisilta sosiaalipoliitisilta haaveilijoilta on Renan saanut tuon omituisen samalla kertaa ratsionalistisen ja haaveellisen yhteiskuntaohjelmansa; romantiikan suuri historioitsija Michelet on vaikuttanut hänen käsitykseensä niistä tehtävistä, joita historiantutkimuksen oli lähinnä suoritettava. Ja mitä taas tulee käsitykseen, että tieteen on ryhdyttävä ohjaamaan ihmiskunnan vaiheita, niin on se niitä aatteita, joihin sitten Francis Baconin päivien miltei jokainen vuosisata on kerran innostunut. Meidän aikamme »monismi» voisi ohjelmakirjoituksiinsa huoleti painattaa moniaita sivuja »Tieteen tulevaisuudesta» ja olla varma siitä, että niitä pidettäisiin viimeisten päivien viisautena.

Mutta tämän rinnalla on Renanin filosofiassa eräs vivahdus, eräs ajatuskäänne, joka yksinään on niin erikoinen, että hänen filosofiansa senkautta tulee paljon mieltäkiinnittävämmäksi kuin moni ainesosiltaan oikeastaan paljon alkuperäisempi filosofia. Ymmärtääksemme tämän vivahduksen merkityksen, on meidän ensinnä asetettava se oikeaan taustaansa.

Idealistinen aaterakennus, sellainen kuin Hegelin, on nykyajan ihmiselle oikeastaan varsin vaikea käsittää. Ääretön, välinpitämätön, meille vieras luonto, jäisten avaruuksien kuolemanuhka on meille tullut niin elävästi tietoiseksi, että on kuin kuuntelisimme hourailijaa kuullessamme, mitenkä »aatteet» ja »ihanteet» muka ovat maailman napa, jonka ympäri kaikki pyörii. Ihmismaailmahan on vain haihtuva tomuhiukkanen maailman myllyssä, jonne se on joutunut ikäänkuin sattumalta, tiesi minkä oikun kautta syntyneenä, ja jonka rattaisiin se kerran on armottomasti musertuva. Ja jokin sellainen tunne syntyi myös Renanissa, kun hän pari vuotta ennen kuolemaansa taas ryhtyi silmäilemään nuoruudenkirjoitustaan, vihdoinkin julkaistakseen sen. Esipuheessaan--Renanin esipuheet ovat yleensä herkullisinta, mitä hän on kirjoittanut--hän nyt (1890) myöntää, että hän oli tehnyt saman virheen kuin Hegel: antanut ihmiskunnalle liian keskeisen aseman maailmankaikkeudessa; onhan olemassa se mahdollisuus, että ihmiskunnan merkitys on yhtä suuri kuin sammaleen tai jäkälän, joka kasvaa kiven pinnalla!

Kuitenkin on idealistisessa maailmankatsomuksessa sentään vähän enemmän »järkeä» kuin mitä moderni katsantokanta on taipuvainen myöntämään.

Ero entisen idealistisen ja nykyaikaisen naturalistisen katsomuksen välillä voidaan kenties kaikkein paraiten ilmaista siten, että edellinen tulkitsee maailmaa niiden _tulosten_ ja _ihanteiden_ valossa, joita maailmankehitys on toteuttanut, kun sensijaan jälkimäinen tulkitsee maailmaa niiden _syiden_ valossa, jotka kosmillista tapahtumista määräävät. Nyt on kiistämätön tosiseikka, että ainakin meidän kiertotähdellämme tämä »kehitys» on merkinnyt huimaavaa nousua kohti henkisyyttä, kohti yhä korkeampaa sielunelämää ja on ilmeistä, että tämä »kehitys» yhä jatkuu, vaikka--se kernaasti myönnettäköön--paljon hitaammin kuin yleensä ollaan taipuvaiset myöntämään. Ennakkoluulottoman on mahdoton sulkea silmiään siltä, että tämä kiertotähti on menossa kohti »hengen valtakuntaa».

Toiselta puolen tiedämme--tai uskomme tietävämme--että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu välttämättömyydellä. Jos määrätty prosessi tuottaa määrätyn tuloksen, tapahtuu se siksi, että sen, määrättyjen lakien nojalla, _täytyi_ tuottaa tämä tulos; mistään oikusta tai epäsäännöllisyydestä ei tässä voi olla kysymys. Jos kehitys planeetallamme toteuttaa »ihanteen», on niissä syissä, jotka ovat tätä kehitystä johtaneet, täytynyt piillä jotain, joitten kautta »ihanne», kuin siemenessä, jo oli niissä olemassa.

On nyt olemassa eräs kokemuspiiri, jolla teleologinen katsantokanta, se katsantokanta, joka tulkitsee ilmiöitä niiden tuottamien tulosten mukaan, on luonnollinen ja oikeutettu. Se on elimellisen, orgaanisen elämän piiri. Kaikki täällä on niin rakennettu, että se näyttää olevan olemassa määrättyä tulosta: suvun jatkamista ja lisäämistä varten. Tuota pientä hiekkajyvän tapaista murusta emme nimitä, kuten hiekkajyvää, vain muruseksi: me sanomme sitä »siemeneksi»: me näemme siinä suuren prosessin alun, me tiedämme että siinä on itiössään sitä paljon suurempi olio. Meidän ei »vitalistien» tavoin tarvitse otaksua, että tuossa murusessa pulisi joitakin erikoisia voimia; vaikka uskomme, että se on aivan hiekkajyvän kaltainen siinä suhteessa, että sekin on vain kokoumus muualla luonnossa olevia aineita, katsomme sitä kuitenkin toisilla silmillä kuin hiekkajyvää: emme voi unohtaa että se sittenkin on »siemen», se on, määrätyn tuloksen ensi aihe.

Idealistinen filosofia merkitsee nyt tämän teleologisen katsantokannan yleistämistä ja sovittamista maailmanprosessiin kokonaisuudessaan.

Ajatuskulku on tämä: meidän kiertotähdellämme on kehitys toteuttava »ihanteen»: siis on jo siinä »siemenessä», josta tämä kehitys on alkunsa saanut, täytynyt piillä »ihanteellisia» voimia. Muu maailmankaikkeus on kaiken todennäköisyyden mukaan rakennettu saman peruskaavan pohjalle kuin meidän kolkkamme ja tulee tuottamaan saman tuloksen: siis voi koko maailmanprosessin tulkita sen tuloksen mukaan ja sanoa, että »ihanteelliset voimat», »aatteet» jne. johtavat sitä.

Renanin filosofian erikoinen piirre piilee nyt siinä tavassa, mitenkä hän tähän idealistiseen maailmantulkintaan yhdistää kokemusperäisen, empiristisen, katsomuksen ja menettelytavan.

Hän sanoo esim.: »Ääretön ei ole olemassa muuten kuin mikäli se pukeutuu äärelliseen muotoon. Jumala ei ilmene muuten kuin ruumiillistumissaan.» Se on: »aate», »ihanne» ovat olemassa vain ilmiömaailmassa, käsin kosketeltavassa, silmin nähtävässä, tunnettavassa olevaisuudessa. Hegelille ja muille spekulatiivisille filosofeille »aate» sensijaan on »das Ding an sich», olio itsessään, se mitä jää jälelle ilmiöiden »taakse», kun nämä ajatellaan poistetuiksi. Kuten yllä on huomautettu, tuli Renan varsin aikaiseen hylkäävälle kannalle kaikkeen tällaiseen abstraktiseen metafysiikkaan nähden. Hän ei esim. koskaan ollut spiritualisti, niin idealisti kuin olikin, se on, todellisuus ei hänen käsityksensä mukaan saanut arvoansa senkautta, että sen ydin olisi ollut henkistä, sielullista laatua, siis jotenkin »jalompaa» ainesta kuin aineellisuus. Vaan sen arvon, mikä todellisuudella on, saa se siitä, minkä verran siinä, juuri tässä aineellisessa olevaisessa, toteutuvat ihanteelliset päämäärät. »Sielu» ja »Jumala» eivät ole mitään aineellisuudelle vastakkaisia henkisiä perusolioita, vaan aineellisten voimain _tuotteita_, kehitysprosessin _tuloksia_. (Tämä renanilainen materialismi täytyy kyllä tunnustaa yhdeksi hämärimmistä kohdista hänen filosofiassaan.)

Kokemus saa tämän kautta Renanin silmissä ihan toisen arvon kuin sillä on spekulatiivisen idealismin aaterakennuksessa. Kokemus on ainoa tiedonlähde; ainoastaan kokemuksen kautta voidaan ratkaista myös se, onko yleinen idealistinen maailmankatsomus tosi. Jos tosiaan aatteet hallitsevat maailmaa, jos tosiaan maailma pyrkii toteuttamaan ihanteen, täytyy tämän olla olevaisuudessa silmin nähtävänä ja korvin kuultavana. _Kokemus voi myös osoittaa idealistisen maailmankatsomuksen vääräksi_.

Sitä se esim. Hegelille ei koskaan voinut tehdä. Jos kokemus näytti menevän toiseen suuntaan kuin mitä aatteiden kehityskulku olisi vaatinut, niin »sen pahempi tosiseikoille». Aatteen valtaa, sen ajattomassa korkeudessa, ei tuo voinut järkyttää.