Part 7

— Isä, sanoo hän äkisti isälleen, joka juuri on lopettanut aamiaisensa ja sytyttänyt päivän ensimäisen sikarin — hän näet mittaa aikaa sikareilla — isä, näin niin paljon unia viime yönä. Näin unta tuoleista ja viheriäisestä matosta ja peilistä ja kellosta ja uunista ja luukuista ja komerosta!

Ja hän hyppää uunin luo, missä aamutuli loimuaa ja räiskyy, ja heittää kuperkeikan sen edessä. Hän pitää uunia ja sen edustaa huoneen arvokkaimpana ja tärkeimpänä paikkana.

Isä nyökäyttää päätään ja nauraa hänelle sanomalehtensä reunan yli. Ja poika nauraa myöskin, nauraa hillittömästi; täyttä kurkkua. Hän on siinä ijässä, jolloin nauru on vain ilon ilmaisu, eikä ilmaise havaittuja naurettavaisuuksia. Kun hän tässä muuanna iltana seisoi ikkunan luona ja nauroi kuulle, niin se ei tapahtunut senvuoksi, että kuu hänen mielestään oli lystikäs, vaan senvuoksi, että se tuotti hänelle iloa pyöreällä, kiiltävällä naamallaan.

Naurettuaan kyllikseen, nousee hän polvilleen tuolille ja osoittaa muuatta taulua seinällä:

— Ja sitten minä näin eniten unia tuosta taulusta, sanoo hän.

Taulu on valokuva-jäljennös eräästä vanhasta hollantilaisesta maalauksesta: "Palava kaupunki".

-— No, minkälaista unta sinä sitten näit? kysyy isä.

— Sitä minä en tiedä.

— Muistelehan!

— Niin, näin unta, että oli tulipalo, ja että minä taputtelin koiraa.

— Mutta muutenhan sinä tavallisesti pelkäät koiria?

— Niin, mutta tauluissa olevia koiria minä sentään uskallan hiukan taputella.

Ja hän nauraa ja hyppii Ja tanssii.

Sitten hän tulee isän luo ja sanoo:

— Isä hyvä, ota taulu alas. Tahdon, että isä taas näyttää minulle taulua niinkuin eilenkin.

Taulu on uusi tulokas huoneessa; se oli tullut edellisenä päivänä. Muihin kuviin ylt'ympäri seiniä on poika aikoja sitten tutustunut. Hän tuntee setä Strindberg'in ja setä Soppihurrin [Schopenhauer] ja setä Napolionin ja ruman Goethe-ukon ja isoäidin nuorena. Mutta palava kaupunki on uusi, ja onpa se muutenkin paljon hauskempi taulu kuin nuo muut. Isä tekee pikkupojan mieliksi ja ottaa taulun seinältä, ja he nauttivat siitä yhdessä. Leveän joensuun yli, joka kiemurtelee merelle päin, ja on täynnä veneitä ja aluksia, kulkee silta, jossa on pyöreät holvikaaret ja päädyssä torni. Vasemmalla rannalla on palava kaupunki: rivittäin kapeita taloja, joilla on suippopäädyt ja korkeat katot, kirkkoja ja torneja; toinen toistensa ohi juoksentelevia ihmisiä vilisee, tuli- ja liekki-meri, muureja vasten pystytettyjä tikapuita, hevosia, jotka pillastuneina juoksevat vetäen täriseviä kuormiaan, rantalaituri täynnä tynnyreitä ja säkkejä ja kaikenlaista romua, joella joukko ihmisiä veneessä, joka on kaatumaisillaan, sillan yli juoksee ihmisiä henkensä edestä, ja lähinnä etualalla on pari koiraa, jotka nuuskivat toisiaan. Mutta kaukana taustalla, missä joensuu levenee merelle päin, on taivaanrannalla aivan liian pieni kuu kalpeitten pilvien usvassa, ja se katselee kalvakkaana ja surullisena kaikkea tätä surkeutta.

— Isä, kysyy pikkupoika, miksi kaupunki palaa?

— Joku on pidellyt varomattomasti tulta, sanoo isä.

— _Kuka_ on ollut varomaton.

‒ Niin, sitä nyt ei voi niin varmaan tietää, näin kauan jälkeenpäin...

— Kuinka kauan jälkeenpäin?

On monta sataa vuotta siitä, kun tämä kaupunki paloi, sanoo isä.

Tästä poika ei tule hullua hurskaammaksi, sen isä kyllä hyvin tietää, mutta jotainhan hänen on vastattava. Poika istuu hetkisen hiljaa ja miettii. Uusia ajatuksia ja käsityksiä asioista liikkuu hänen aivoissaan ja törmäilee vanhoja vastaan. Hän näpertelee pienillä sormillaan palavaa kaupunkia peittävää lasia ja virkkaa:

— Niin, mutta sehän paloi eilenkin, ja tänään se myöskin palaa.

Isä koettaa selittää eroa taulujen ja todellisuuden välillä. Tämä ei ole mikään oikea kaupunki, hän sanoo, tämä on vain taulu. Oikea kaupunki on palanut aikoja, aikoja sitten. Sitä ei ole enää olemassa. Ihmiset, jotka juoksevat tuossa huitoen käsillään, ovat kuolleet eikä heitä enää ole olemassa. Talot ovat palaneet. Tornit ovat sortuneet. Siltakin on poissa.

— Ovatko tornit palaneet kumoon vai kaatuneet kumoon? kysyy poika.

— Ne ovat sekä palaneet että kaatuneet.

— Ovatko höyrylaivatkin kuolleet?

— Laivatkin ovat poissa jo aikoja sitten, sanoo isä. Mutta eivät nuo ole höyrylaivoja, ne ovat purjelaivoja. Höyrylaivoja ei ollut olemassa siihen aikaan.

Pikkupoika pistää alahuulensa pitkälle eikä näytä tyytyväiseltä.

— Mutta minä _näen_, että siinä on höyrylaivoja, sanoo hän. Isä, mikä tämän höyrylaivan nimi on?

Hän pitää oman päänsä, tuo poika. Isä on väsynyt opetustoimeen ja on vaiti. Poika näplii sormellaan vanhoja hollantilaisia koffeja ja puhelee itsekseen: tuon höyrylaivan nimi on Brage ja tuon nimi on Hillersjö, ja tuon nimi on Prinsessa Ingeborg.

— Isä, virkkaa hän sitten yhtäkkiä, onko kuukin poissa?

— Ei, kuu on jäljellä. Kaikesta tuosta se on ainoa, joka on vielä jäljellä. Se on sama kuu, jolle sinä tässä muuanna päivänä nauroit lastenkamarin ikkunasta.

Jälleen istuu pikkupoika vaiti ja mietiskelee. Sitten tulee vielä yksi kysymys:

— Isä, onko siitä _hyvin_ kauan, kuin tämä kaupunki paloi? Onko siitä yhtä kauan kuin siitä, kuin me lähdimme maalle Prinsessa Ingeborg'illa?

— Siitä on paljon, paljon pitempi aika, vastasi isä. Kun tämä kaupunki paloi, ei ollut sinua eikä minua eikä äitiä eikä isoäitiä.

Pojan kasvot käyvät äkisti totisiksi. Hän näyttää aivan huolestuneelta. Hän istuu kauan vaiti mietiskellen. Mutta näyttää siltä, kuin hän ei pääsisi selville asioista.

— Sanohan isä, kysyy hän vihdoin, missä _minä_ olin silloin kun tämä kaupunki paloi? Paloiko se silloin kun minä olin äidin kanssa Grennassa?

Ei, ukkoseni, vastasi isä, kun tämä kaupunki paloi, ei sinua vielä ollut olemassa.

Poika pistää jälleen alahuulensa pitkälle, kasvoissa ilme, joka sanoo: ei, tähän minä en suostu. Ja hän toistaa pontevasti kysymyksensä:

— Mutta _missä_ minä sitten olin?

Isä vastaa:

— Sinua ei ollut ollenkaan.

Poika katsoo suurin silmin isäänsä. Yhtäkkiä kirkastuvat pienet kasvot, hän riistäytyy isän sylistä ja alkaa jälleen hyppiä ja tanssia viheriäisen maton auringonpilkussa ja huutaa täyttä kurkkua:

— Olinpas! Olin sittenkin! Olinpa kuitenkin, olin kuin olinkin!

Hän luuli, että isä vain puhui leikkiä hänelle. Tämähän oli selvään liian hassua. Palvelustytöillä oli tapana joskus piloillaan valehdella hänelle, ja hän ajatteli, että isä teki samoin kuin he.

Ja hän hyppii ja tanssii auringonpaisteessa.

SIBYLLAN LUOLA

— Siinä on kaunis pari, sanoi majuri Vellingk pöytänaapurilleen parooni Grothusenille, nuoren morsiamen serkulle.

Grothusenin hiukan sameat silmät etsivät serkkua.

— Niin on, hän virkkoi, Elsa on sievä tyttö. Mutta Kalle Hennigsistä en voi lausua mitään. Onko joku mies ruma vai kaunis, sitä minä en ymmärrä.

Grothusen itse oli Ruotsin rumimpia parooneja, ja hän tiesi sen.

— Mutta millä he oikeastaan menevät naimisiin? kysyi majuri. Eihän heillä ole mitään. Ja luutnantinpalkka.

* * * * *

— Olga täti antaa heille tuhatviisisataa vuodessa, ja Henningsillä kuuluu olevan muuan rikas täti, joka antaa hänelle yhtäpaljon. Luutnantinpalkka riittänee täytteeksi.

Pöytä oli katettu pihamaalle suuren, humisevan lehmuksen alle. Syyskesän taivas oli suurenmoinen ja hohtavan sininen ja pilvetön, nyt illansuussa. Joku yksinäinen linnunpiipitys sekaantui aterioivien puheensorinaan ja nauruun.

— Oikeastaan ei minun mielestäni pitäisi syödä ulkosalla, sanoi majuri. Tuntuu rumalta, kun näkee kaikki kuumissaan olevat kasvot ulkona kirkkaassa päivänvalossa.

Grothusen naurahti lyhyeen:

— Niin, sinulla on päähänpistosi, Fredrik, sanoi hän. Sinä olet oikeastaan vanha parantumaton estetikko-intoilija. Mutta olet oikeassa muuten. Ja tiedätkö mitä — kaunein ihminen tässä seurassa on yhä vieläkin Olga. Viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta.

Majuri nyökähytti päätään. Ja kului hetkinen ennenkuin hän vastasi — ikäänkuin itsekseen puhuen:

— Niin, hän on ihastuttava. Ei voi milloinkaan muuksi muuttua. Ei milloinkaan, niin kauan kuin hän elää.

Ja yhtäkkiä hän punastui kuin nuori poika. Hän muisti että hänellä oli Olgan tytär vieressään oikealla. Ja hän tiesi, ettei Nanny pitänyt siitä, että äidin kauneutta ylistettiin.

— Äiti — kuului Nannyn heikko ja hiukan terävä ääni — oli vahinko, ettet kuullut, mitä setä Fredrik äsken sanoi.

Mutta hänen äänensä hukkui hälinään. Äiti ei häntä kuullut.

— Maljasi, pikku Nanny, sanoi majuri häntä lepyttääkseen.

— Sedällähän on myöskin tapana sanoa, että äidillä on "taipumusta rococo'hon", sanoi Nanny. Ja se on hirvein tyyli, mitä minä tiedän.

— Noh, herranen aika, Nannyseni. Kukin tyyli saa kai olla omassa arvossaan. Ja että sinulla on taipumusta vakavampaan tyyliin, senhän minä tiedän.

Nanny ei ollut perinyt ainoatakaan piirrettä äidiltään. Hän ei ollut ruma, mutta häneltä puuttui viehättäväisyys, ja hän tiesi sen. Hän läheni kolmeakymmentä, eivätkä hänen huulensa olleet milloinkaan tunteneet lemmensuudelmaa. Hän haki lohdutusta uskonnosta ja ilkeydestä.

— Sedän mielestä minulla kai on taipumusta suippokaarityyliin, sanoi hän.

Sillä hän saattoi olla ilkeä itseäänkin kohtaan.

Majuri oli muutoin se seurasta, jota hän parhaiten sieti, sillä hän oli ainoa — paitsi sulhasta — joka ei kuulunut sukuun. Hän oli herraskartanon lähin naapuri ja seuraystävä.

Majuri ei tiennyt mitä vastata puheeseen suippokaarityylistä. Hän suomusti ajatuksiinsa vaipuneena koppiloartisokkaansa ja vaikeni.

Pöydän toisessa päässä istui mummo Düring ja vaikeroi nykyajan kirjallisuutta. Hän oli Olga Mertensin anoppi tämän ensimäisestä avioliitosta professori Düringin, Nannyn isän kanssa. Mutta kävi ilmi, että hän nykyajan kirjallisuudella tarkoitti paria Aleksander Kiellandin kirjaa. _Sillä kohtaa_ oli hän astunut pois junasta.

— Ei pitäisi kirjoitella kirjoja, kun on niin surullinen elämänkatsomus, sanoi hän.

Olga Mertens nauroi — nuorta ja sointuvaa naurua.

— Siinä on täti tavallaan oikeassa, sanoi hän. Tulee elää niinkuin opettaa. Ja saarnaajan, joka kirjoitti, että kaikki on turhuutta, ei olisi pitänyt kirjoittaa sitä, vaan mennä hirteen sensijaan.

— Rouva Düring on ehdottomasti oikeassa, sanoi majuri. On käynyt jonkunlaiseksi urheiluksi kirjoittaa kirjoja, jotka vievät ihmiseltä kaiken halun elää. Olisi kiellettävä noin vaan edeltäkäsin puhumasta nuorisolle, millaista elämä on. Se on sama kuin sanoisi nuorelle miehelle, joka on astumassa elämään onneaan luomaan: sinun on mentävä sinne ja sinne; tie on ikävä ja vaivaloinen, mutta kauniinpuoleinen toisinaan, ja kun pääset perille niin sinut hirtetään.

— Kuulehan Fredrik — Olga vastasi — etkö kuitenkin usko, että ihmisten halu elää riippuu aivan muusta kuin siitä, mitä kirjoja he lukevat? Ei _elämä_ välitä kirjoista.

Sulhanen ja morsian istuivat hiljaisina ja hiukan jäykkinä eivätkä puhuneet paljon. Heidän ajatuksensa tapasivat toisensa pöydän alla.

Olga Martens jatkoi — pehmeällä, hiljaisella äänellä:

— Etkö ole huomannut Fredrik, että mitä sanotaan ja kirjoitetaan — olkoonpa se sitten tyhmää tai järkevää, oikeata tai väärää — niin on se kuitenkin kaikkityyni kuin kirjoitus virran vedessä. Se ei merkitse mitään. Ajattelehan vaan eniten luettua ja uskottua kirjaa, mikä on olemassa: Uutta testamenttia. Mikä on sen pääsisältö? Että tämä elämä ei ole mitään, ja tuleva kaikki. Ei pidä murehtia huomisesta päivästä; ei kylvää eikä niittää; on jätettävä kaikki murheet Herran huomaan; jaettava kaikki omaisuus vaivaisille; ei pidä lainata rahoja korkoa vastaan eikä vaatia maksettavaksi, mitä on lainannut; vääryyttä ei ole kostettava; ei tuomittava; ei seistävä pahaa vastaan. Tuhannet lukevat sitä ja uskovat siihen ja pitävät sitä jumalan sanana. Mutta heidän elämäänsä se ei jätä mitään jälkiä. Ja jos meidän kelpo kirkkoherramme Sundius alkaisi elää niinkuin hän opettaa, niin koko seurakunta luulisi hänen tulleen hulluksi. Mitä välittää _elämä_ kirjoista? Elämä on lihaa ja verta. Ei mielipiteitä eikä ajatuksia.

— Perhana, kuinka Olga on tullut kirjanoppineeksi, virkkoi Grothusen.

— Niin — Olga hymyili surumielisesti — minä luen todellakin raamattua toisinaan. Siellä löytyy niin paljon uutta. Ja kun rakas Nannyni viime vuosina on tuskin muuta tehnyt kuin riidellyt minulle uskonnosta, niin olen koettanut hiukan perehtyä siihen, mistä on kysymys.

Mummo Düring sanoi jotain, mikä hukkui hälinään. Mutta Nannyn tympeä ääni viilsi kuin veitsi:

— Enpä luule, että sinä _voit_ perehtyä siihen, äiti. Sinulla ei ole taipumusta siihen. Sinulla on "taipumusta rococohon", kuten Fredrik-sedällä on tapana saada. Olet muuten _elänytkin_ rococotyyliin.

Hän tahtoi näillä sanoillaan viitata siihen, että äidillä oli aikoinaan ollut pari kolme rakastajaa.

Syntyi lyhyen hetkisen kestävä vaitiolo. Mutta puhelu alkoi kohta jälleen. Oli vanha tapa suvun kesken ymmärtää Nannyn ilkeydet äidistään pieniksi viattomiksi pilapuheiksi. Olga itse tuskin huomasi niitä. Hän ei milloinkaan kuunnellut tytärtään muuta kuin puolella korvalla. Hän välitti Nannysta niin vähän. Oikeastaan piti hän enemmän sisarentyttärestään, Elsa Grothusenista, joka oli ollut hänen kodissaan, ja jolle hän oli ollut äidin asemassa aina siitä asti, kuin tämä oli tullut orvoksi. Häntä kiusasi usein se, ettei hän voinut pitää omasta lapsestaan niin paljon kuin hänen olisi pitänyt. Mutta hän ei mahtanut sille mitään. Ja häntä säälitti suuresti tyttärensä, joka oli saanut niin näivettyneen ja pienen sielun.

Elsa istui kuunnellen hiukan hajamielisesti häntä vastapäätä istuvaa tehtaanomistaja Mertensiä, muuatta Olgan lankoa. Tehtaanomistaja oli ensi kamarin jäsen ja häntä kunnioitettiin suuresti rikkautensa ja terveitten mielipiteittensä vuoksi. Hän puhui ruo'asta ja ylisti sitä lämpimästi.

— Kelpo Olgamme — virkkoi hän — tietää, millaisen ruotsalaisen herraskartano-päivällisen tulee olla.

Hän kääntyi näine sanoineen vain muodollisesti Elsan puoleen, niin että tämä ei tuntenut olevansa velvollinen vastaamaan, vaan nyökäytti vain hiukan hienopiirteistä tytönpäätään, jota runsas ruskea tukka peitti. Ja tuskinpa hän oli kuullutkaan, mitä Mertens sanoi. Hän oli niin onnellinen. Hän _tunsi_ onnen lämpönä koko ruumiissaan, tunsi sen niin voimakkaasti, että hän miltei häpesi. Hän pelkäsi, että se näkyisi liian selvästi hänestä. Yhtäkkiä, hänen tietämättään miksi, tuli hän ajatelleeksi häntä, jota hän oli suudellut edellisenä kesänä. Kuinka omituista: hänenkin nimensä oli Karl. Elsa näki hänet edessään kuin sumussa, mutta suuresti pienentyneenä ja etäisenä ja epäselvänä. Oikeastaan näki hän vain hänen tummansiniset vaatteensa. Mutta mistä nyt puhuttiinkaan? Vai niin, sodasta. Näytti siltä, kuin syttyisi sota Norjaa vastaan. Kuinka ilkeätä! Ja juuri nyt, kun hän oli mennyt kihloihin luutnantin kanssa... Ei, eihän saattanut tapahtua mitään niin hirveätä... Hän kuuli mummo Düringin sanovan:

— _Minä_ puolestani olen sitä mieltä, että on eniten synti hevosia, joiden täytyy olla mukana kärsimässä, vaikkeivät ollenkaan saata käsittää, mistä on kysymys.

Ja Elsa kuuli rakastettunsa vastaavan ja näki hänen hymyilevät valkoiset hampaansa:

— Pelkäänpä, että useimmiten olisi ratsumiehelle tappioksi, jos hän ilmoittaisi asian hevoselleen. Parasta on olla tietämättä, mistä on kysymys, vain käydä päälle. Jos ajattelee, mistä oikeastaan on kysymys, niin menettää ehkä halun olla mukana kauemmin. Ja silloinhan sitä ei kelpaa sotilaaksi.

Elsa nautti hänen jokaisesta äänenvivahduksestaan.

— Kas se on oikein, sanoi tehtaanomistaja Mertens. Vain käydä päälle! Niin on ruotsalaisen sotilaan puhuttava.

Hänellä oli se omituisuus, että hän kaikesta, mitä lausuttiin, kiinnitti huomiota vain siihen, mikä miellytti häntä. Muu meni häneltä sivu korvien.

Olga Mertens istui ääneti katsellen noita kahta nuorta. Hänen silmänsä laajenivat sekunniksi — _nälkäisesti_. Sitten hän jälleen siristi ne kahdeksi kapeaksi juovaksi, ja hän tunsi kostean sumun verhoavan niitä. Hänen huulensa liikkuivat huomaamatta, ja hänen ajatuksensa kuiskasi sanoja, joita ei kukaan kuullut:

"Est-ce un souvenir, est-ce un rêve, Ce souffle ardent qui nous soulève? Je me souviens, je me souviens! Force et jeunesse! O joyeux biens! L'amour, l'amour! je me souviens!"

— Perhana, sanoi tehtaanomistaja Mertens, pelaako luutnantti shakkiakin. Sitten meidän on pelattava peli ruo'an jälkeen.

— Pelaan hyvin huonosti, vastasi Karl Hennings. Jos mieli oppia pelaamaan shakkia kunnollisesti, niin on jätettävä kaikki muu, rakkaus, virkaura, kaikkityyni. Koko niin sanottu _elämä_.

— Sitä en minä ole huomannut, sanoi tehtaanomistaja hämmästyneenä.

... _Shakki_. Olgan mieleen muistui hänen miehensä. Artur Mertens. Hänkin pelasi shakkia. Ja omituista. Olga muisti hänelläkin olleen tapana sanoa aivan samaa: jos mieli oppia pelaamaan shakkia, niin oli siihen antauduttava kokonaan. Mutta hän pelasi kernaimmin yksin itsekseen. Eihän sillä paikkakunnalla ollutkaan muuten ketään, josta olisi ollut hänelle vastapelaajaksi.

Olgan mielestä se oli niin mielettömän käsittämätöntä, koko tuo peli.

Ja hänen ajatuksensa kiersivät edelleen samaa ja samaa: Arturia. Missä hän nyt lienee? Kuinka kuluu hänen päivänsä ja yönsä?

Hän oli ollut Olgan viimeinen rakkaus. He olivat eläneet muutaman onnellisen vuoden yhdessä. Mutta viimeisen vuoden hän enimmäkseen istui päiväkaudet pelaamassa shakkia itsekseen.

... Kunnes hän yhtäkkiä eräänä päivänä matkusti pois vieraan naisen seurassa.

Siitä oli seitsemän vuotta.

"Hän" hylkäsi Arturin pian. Mutta Artur ei palannut enää kotiin. Hän vaan yhä matkusteli. Eikä hän milloinkaan kirjoittanut.

Olga ei tiennyt missä hän oli tai oliko hän elossa. Mutta viime kesänä joku oli nähnyt hänet Ostenden pelisaleissa.

— Niin, sanoi Karl Hennings. Moltken sotasuunnitelma oli tietenkin nerokas. Mutta se oli etenkin erittäin yksinkertainen. Sen pääsisältö oli, ”että vihollinen oli haettava käsiin ja hänen kimppuunsa oli hyökättävä missä hänet vain voitiin tavata”.

— Puh! pääsi Grothusenilta —, sen suunnitelman olisin minäkin voinut keksiä!

— Kerron sanasta sanaan, jatkoi Karl. Olen itse nähnyt asiakirjan lasilaatikossa Potsdamissa.

Hän punastui hieman sanoessaan tämän. Sillä hän ei ollut nähnyt asiakirjaa, vaan lukenut siitä jossain kirjassa. Mutta sehän oli yhdentekevää.

— Oli luonnollisesti toinenkin, yksityiskohtaisempi suunnitelma. Mutta sitä ei voitu seurata. Se oli rakennettu sille perusteelle, että vihollinen hoitaisi peliään mahdollisimman viisaasti. Mutta kun sensijaan tapahtui päinvastoin, niin oli tietysti muutettava suunnitelmaa.

Hän huomasi yht'äkkiä kuuntelevansa omaa ääntään kuin sisällyksetöntä ja vierasta ääntä. Hänen mielestään oli kaikki hänen ympärillään niin vierasta. Hän istui tuntemattomien ihmisten parissa. Olihan hän tosin tavannut Grothusenia muutaman kerran. Mutta hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että hän saattaisi joutua tämän sukulaiseksi.

Oli hetkiä, jolloin hänen rakastettunsakin kävi hänelle yht'äkkiä vieraaksi. Se oli hänestä niin kamalata. Sillä hän rakasti häntä. Ja hän _tahtoi_ rakastaa häntä.

Ja hän halusi kotia ja lapsia. Juurensijaa elämässä. Hän ei ollut pitkään aikaan tietänyt mitään kodista: hänen vanhempansa olivat kuolleet varhain. Siinäkin näki hän siteen rakastettunsa ja itsensä välillä, että he molemmat olivat orpoja.

Ja hän tunsi, ettei hän kauempaa voinut elää kuten tähän asti: rakkaudettomana. Se johti niin paljoon rumaan. Hän muisti "ensimäisen naisensa". Tämä oli ollut palvelustyttönä täyshoitolassa, missä hän oli asunut viimeisenä kouluvuotenaan — hän oli kahdeksantoistavuotias. Tyttö oli sievä, ja heillä oli tapana toisinaan suudella toisiaan. Ei näyttänyt siltä, kuin olisi siitä tullut mitään sen enempää — tyttö tuntui pitävän kaikkea vain leikkinä ja pilana, kunnes tyttö vihdoin — kun hän jo oli miltei luopunut koko asiasta — muuanna yönä hiipi hänen luokseen aivan itsestään...

— Niin — sitten tuli siitä tietysti hitonmoinen juttu. Ja _hänelle_ kävi huonosti, raukalle. Mutta niinhän täytyikin käydä.

Ja sitten oli hän ollut mukana jos jossakin.

Oi, kuinka väsynyt ja kyllästynyt hän oli kaikkeen tähän. Eihän hän halunnut mitään sen kernaammin, kuin saada elää kauniisti. Ja hän tunsi itsessään suuren, valoisan rauhan nyt, kun rakkaus vihdoinkin oli tullut. Oikea rakkaus.

Salaman tavoin se oli tullut...

Tehtaanomistaja Mertens kilisti lasiaan. Hän pyysi saada esittää vastakihlautuneitten maljan. Hän ei puhuisi pitkälti. Hän inhosi pitkiä puheita.

Kuunneltiin hartaasti.

Hän tahtoi verrata rakkautta iloiseen pilaan. Mutta avioliitto on elämän vakavuutta. Avioliitto, missä rakkaus vallitsee, on vakavuuden ja leikin sopusointuisa yhdistys.

Hänelle oli kerrottu, että nuorten liiton hänen niin sanoakseen ensimäinen oras oli solmittu — aivan äskettäin — tuossa vanhassa, historiallisesti muistorikkaassa Kalmarin kaupungissa.

(Karl Johan hyvä, pisti Olga Mertens väliin, kuinka sinä oikeastaan menettelet solmiessasi orasta?)

Puhuja senvuoksi ei luullut lausuvansa mitään kovin kovin huonoa ennettä, jos hän tästä otti aiheen verrata näiden kahden nuoren liittoa Kalmarin unioniin. Sillä tosin oli myrskynsä. Mutta millä avioliitolla ei niitä ole? Täytyy kuitenkin myöntää, että näinä ihmeellisinä aikoina, jolloin mennään naimisiin ja erotaan aivan kuin vaihdettaisiin paitaa, on pidettävä sitä jokseenkin kauniina tuloksena, jos avioliitto kestää yhtä kauan kuin Kalmarin unioni! Ja hän halusi ilmituoda sen varman toivon, että liitto, joka nyt oli puhkeamaisillaan kukkaan, tulisi kestämään paljon kauemmin.

Puhuja ei voinut välttää sitä, että hän Kalmarin unionista suoraan johtui hiljattain niin surullisella ja kevytmielisellä tavalla purettuun unioniin Ruotsin ja Norjan välillä.. Ja hän tahtoi lausua olevansa varmasti vakuutettu siitä, että meille kaikille rakkaasta pikku Elsasta tulisi paljon parempi ja uskollisempi vaimo Karl Hennings ystävälle (hän oli juuri juonut sinun maljat tämän kanssa) kuin Norja oli ollut Ruotsille. Ja että Karl Hennings tulisi olemaan pikku Elsalle hyvä ja uskollinen puoliso, siitä olemme kaikki — lopetti puhuja — jo vakuutetut. Oikean ruotsalaisen soturin sydämessä ei ole vilppiä!

Vastakihlautuneitten malja!

Maljan juontiin yhdyttiin lämmöllä. Käsiä puristettiin, kasvot hehkuivat sydänten lämmöstä ja hämilläolosta ja hyvästä viinistä.

Maljan jälkeen syntyi hetken vaitiolo. Olga Mertens, katkaisi sen:

— Kuuntelen niin mielelläni kun Karl Johan puhuu, sanoi hän. Usein olen toivonut, että olisin mies. Mutta kun kuulen Karl Johanin pitävän puhetta, niin tunnen olevani tyytyväinen asemaani.

Senaattori vaipui näiden sanojen johdosta hiljaiseen mietiskelyyn. Hänen kälynsä puhui toisinaan asioita, jotka tuntuivat hänestä ihmeellisiltä.

Mutta ihastuttava nainen hän oli, se oli varma. Ja hänen veljensä Artur oli kohdellut häntä sikamaisesti.

— Onhan hän veljeni, oli hänellä tapana sanoa Olgalle, ja siksi, että hän on veljeni, minä pidän hänestä. Mutta aika lurjus hän on ja on aina ollut.

Mutta hän ei milloinkaan saanut muuta vastausta kuin katseen, joka liukui hänen _ohitsensa_...

Hän kilisti lasiaan ja pyysi saada omasta ja muiden vieraitten puolesta kiittää rakastettavaa emäntää sekä ruokiin että juomiin nähden erinomaisista päivällisistä.

* * * * *

Kahvia tarjottiin kuistilla.

Karl ja Elsa seisoivat kuistin kaidepuun ääressä ja katselivat puiston puitten kellahtavia latvalehviä.

Elsan mielestä setä Karl Johan oli puhunut oikein hyvin ja kauniisti.

Karl kumarsi päätään. Ja hän hyväili Elsan kättä.

Hän ei oikeastaan juuri pitänyt tuosta jutusta Kalmarin unionista. Hänen mielestään se oli pyhätön häpäisemistä, pyhätön, jonne vieras jalka ei saanut astua.

Mutta hän ei puhunut mitään. Seisoi vain tuijottaen avaruuteen.

Herraskartano ja puisto olivat korkealla paikalla, niemellä. Alhaalla sinersi Vettern. Ja kaukana pohjoisessa kohosi Omberg kuin etäinen vaaleansininen pilvi.