Part 5

Mutta keskellä pihamaata lepäilee harmaapörröinen ja aivan määrittelemätön Takku-koira. Kun se kuulee minun tulevan kuistille, niin se kohottaa päätään, höristää korviaan ja katselee minua kaksine kiiluvine ruskeine silmineen; ja vasta lausuttuani sen nimen: Takku! ja näpsäytettyäni hiukan sormiani merkiksi siitä, että tahdon jutella sen kanssa, se nousee, oikoo jäseniään haukotellen pitkään ja tulee vastaani, rakastettavasti heiluttaen häntäänsä. Mutta tämä heilutus ei ole liehakoiva eikä erittäin sydämellinen; se on hiukan enemmän kuin pelkkä muodollisuus, mutta se ei ole mikään varsinainen tunteenpurkaus. Se on tarkoin sovitettu Takun ajatuksien mukaan minun ihmisarvostani ja minun asemastani talossa. Sillä minä en ole sen isäntä, mutta olen sen isännän ystävä ja siksi myöskin sen.

— Takku, sanon sille, minkälainen koira sinä oikeastaan olet? Isäntäsi sanoo sinun olevan kirotun talonpoikaiskoiran; mutta minä, joka olen vieraana ja haluan olla kohtelias sinulle, minä tahdon mieluummin nimittää sinua fantasia-koiraksi. Pitkä selkäsi ja lyhyet jalkasi kantelevat sinun olevan sukua naapurin vanhalle syntiselle mäyräkoiralle. Sinun karkea takkukarvasi on muistolahja joltakin rottakoiralta äidinpuoleisten esi-isiesi joukossa; mutta autuaasti edesmennyt äitisi ei ollut mikään rottakoira — tunsin hänet jokseenkin hyvin ja muistan vieläkin hänen iloisen haukuntansa, kun hän ennenmuinoin tuli alas tienhaaraan vastaani, ja hän oli eniten villakoiran näköinen. Mutta sinä itse, Takku, minkä näköinen sinä olet? Haluatko ehkä olla olevinasi joku niistä Dandie-Dinmonts'eista, jotka Walter Scott aikoinaan saattoi muotiin kotimaassaan, ja joita todellakin kaukaa katsoen hiukan muistutat?

— Ei, vastaa Takku, älä yritäkään hivellä turhamaisuuttani. Iloitsen, etten ole mikään rotukoira, enkä käsitä mitä hauskuutta on istua kahlehdittuna ja ulvoa kokonaisen viikon koiranäyttelyssä. Hoidan virkani yhtä hyvin kunniarahattakin. Vartioitsen herrani taloa ja kartanoa, ja haukuntani, joka on syvä-äänisempi ja voimakkaampi kuin muitten pienten kyläpiskien tällä seudulla, pitää maankiertäjät etäällä. Ja toissa syksynä purin kuoliaaksi ketun.

— Kukkokiekuu! sanoo kukko veräjäpylväältä puheen vahvistukseksi.

Ja se on todellakin totta; Takku on nitistänyt ketun, niin pieneltä ja mitättömältä kuin se näyttääkin, ja pelastanut kukon. Muistan sen kyllä; se tapahtui toissa syksynä ja minä olin itse Takun mainetyön todistajana. Olin silloin kuten nytkin vieraana talossa. Olimme kuulleet ketun jo edellisenä iltana rupatellessamme teepöydän ääressä, tuulen vinkuessa akkunanraoissa ja Takun maatessa matolla oven vieressä vain toinen silmä ummessa. Yhtäkkiä kävi se levottomaksi ja alkoi murista ja haukahdella, kunnes se äkisti syöksähti pystyyn täydessä raivossa, haukkui kuin riivattu ja hyppi ovea vasten päästäkseen ulos. Välistä se vaikeni kuunnellen korvat hörössä ja niskakarvat pystyssä. Mekin kuuntelimme kummallista ääntä, jonka tuuli toi tullessaan metsästä päin. Se oli kettu, joka istui metsän reunassa ja valitteli huonoja aikoja, sillä oli huomannut että kanat olivat öisin hyvässä turvassa. Sen ääni muistutti koiraa, joka yritti haukkua mutt'ei kunnolla voinut jonkun vaikean vilustumisen vuoksi.

— Oi, älkää päästäkö sitä ulos, sanoi talon rouva — silloin kettu sen vie!

— Ei, sanoi isäntä, minun ystäväni — Takku on liian pieni tapellakseen ketun kanssa.

Takku sai jäädä sisälle. Ei auttanut edes, että se mitä kettumaisin ilme ruskeissa silmissään nosti toista koipeaan seinää vasten toivossa tulla ulosajetuksi. Tämä viekkaus oli vanha ja kulunut ja huomattiin heti. Se sai hutkauksen herraltaan, ryömi pöydän alle ja unohti teeskennellyn tarpeensa.

Mutta seuraavana päivänä Takku otti vahingon takaisin. Seisoimme kaikessa rauhassa krokettia pelaten, kun yht'äkkiä syntyi kauhea metakka takapihalla. Takku haukkui ja kanat kaakottivat kuin olisi tuomiopäivä koittanut. "Kettu!" huusimme kaikki yhtä suuta ja hyökkäsimme sotanäyttämölle krokettinuijat koholla. No, kettu oli jo tietysti mennyt menojaan; kanat luettiin ja huomattiin olevan hyvässä tallessa, ja kukko oli lentänyt korkealle erääseen kastanjapuuhun. Sinne se jäi istumaan noin tunnin ajaksi. Kauhu oli yhtäkkiä opettanut sen lentämään, mutta kerran turvaan päästyään se oli unohtanut tuon vaikean taidon. Kauan sen jälkeen, kun rauha oli jo palautettu, se istui siellä ylhäällä mittaillen silmillään hirvittävää syvyyttä allaan ja kaakotti hämillään. Se oli viimein noudettava sieltä tikapuitten avulla. Ja vasta silloin me huomasimme sillä olevan syytä surra parin kauneimman pyrstösulkansa menettämistä.

Mutta missä oli Takku? Takku oli poissa. Oli turhaa vihellellä ja houkutella; se oli juossut metsään ketun perässä.

Talon rouva oli kovin hätäännyksissään.

— Nyt repo vie pikku Takkuni, sanoi hän. En saa sitä enää milloinkaan nähdä!

Hän kuvitteli kettua kauhistuttavaksi pedoksi.

Lohdutin häntä mikäli voin.

— Ei pidä koskaan tulla toivottomaksi hyvän voiton suhteen, sanoin hänelle. On totta, että Takku on kettua pienempi; mutta se on rohkeampi, ja tunne siitä, että on virantoimituksessa, saa sen voimakkaaksi. Ketulla sitä vastoin on huono omatunto, kuten rakennusmestari Solness'illa.

— Kyllä koira tulee toimeen, sanoi Takun isäntä. Isä on mäyräkoira!

Juuri päivällispöydästä noustessamme palasi Takku kotia metsästä. Se kantoi häntäänsä korkealla, silmät loistivat, ja suussa sillä oli ketun poikkipurtu häntä.

Me tuijotimme hämmästyneinä toisiimme ja Takkuun. Oliko se todellakin tappanut ketun, vai oliko Repo-Mikko ehkä jättänyt häntänsä henkensä päästimeksi?

Takku antoi meille selvän vastauksen kysymykseen.

Ketunhäntä siltä riistää puolitiessä, ja selvään: yhä suussaan — ei ollut yrittämistäkään sitä — painalsi se metsää kohti, mutta pysähtyi päästi ketunhännän hetkeksi, haukahti lyhyesti:

— Tulkaa mukaan! se sanoi.

Me seurasimme sitä ja se näytti tietä. Kaukana metsässä löysimme ketun, kuolleena, puremat kurkussa ja vatsanpohjassa.

— Ne ovat mäyräkoiran puremia, sanoi Takun isäntä. Mutta tuo lienee nuori kettu. Vanha repo ei olisi milloinkaan antanut nitistää itseään tuolla tavoin.

Se olikin aivan nuori ja hyvin kaunis kettu, punainen ja valkoinen kuten nuorten tulee olla. Jaloissa ja käpälissä oli vielä jäljellä hiukan penikan lystikästä kömpelyyttä. Siinä oli jotakin viatonta, sen siinä levätessä, eikä mikään pitkä tai erittäin syntinen seikkailijaelämä ollut vielä ehtinyt sekoittaa sen turkkiin mitään likaista tai harmaata. Sovimme siitä, että antaisimme sille anteeksi sen rikollisen rakkauden kukkoon ja lähettäisimme sen turkin turkkurille saadaksemme siitä maton.

* * * * *

— Niin, Takku, sanon minä koiralle, yhdessä läpikäytyämme tämän muistelmiemme katkelman — se oli sinun suuri päiväsi, Takku, ja sinä olet ihailtava koira.

Ja totta on, että mitä enemmän minä ajattelen Takkua ja sen vertaisia, sitä enemmän täytyy minun ihailla niitä. Mutta kun minä olen oikein ehtinyt tunkeutua koiraa kohtaan tuntemani tunteen pohjille, niin huomaan helposti, että mitä siinä oikeastaan enin ihailen, on itse asiassa omaa laatuani, ihmisen laatua. Kaikki kotieläimemme, kukko tuolla veräjäpylväällä ja kissa omallaan, lehmä haassa ja porsaat lätissä — kaikki nämä ovat osittain omaa tekoamme, ihmisen tekoa. Me olemme niitä kaikkia hiukan muutelleet, lieventäneet yhtä ominaisuutta ja vahventaneet toista; olemme muodostelleet niitä tarpeittemme mukaan. Mutta sudesta ja shakalista teimme jotain aivan uutta, kun teimme ne koiriksi; jotain, jota tuskin likimainkaan oli luomakunnassa olemassa ennen meitä. Ei, koiraa emme ole tyytyneet muodostelemaan: olemme tehneet sen aivan kokonaan uudestaan, olemme tehneet sen entisensä vastakohdaksi, olemme opettaneet sen vihaamaan omaa lihaansa ja vertaan ja liittymään veriviholliseensa, ihmiseen. Tässä maailmassa, missä kaikki alunpitäen oli meille vihollista, on koira yksin oppinut katselemaan elämää meidän näkökannaltamme ja mittailemaan meidän mitoillamme, kutsumaan hyväksi sitä, mikä meitä hyödyttää, ja pahaksi, mikä on meille vihollista. Muut eläimet, jotka olemme saattaneet valtamme alle, palvelevat meitä tietämättään ja tahtomattaan. Kissa pyydystelee rottia yksinomaan omaksi huvikseen, eikä se ole milloinkaan ymmärtänyt, miksi nuo omituiset ihmiset ylistävät sitä, kun se on siepannut rotan, mutta peittoovat sitä, jos se sydämensä yksinkertaisuudessa tulee pieni lintunen suussaan. Se on väsynyt sitä kysymystä mietiskelemään ja tekee kaikissa tapauksissa oman päänsä mukaan. Kanat eivät muni muniaan, jotta me saamme syödä ranskalaista munakokkelia, lampaat eivät tarjoa meille villaansa alamaisena verona, lehmä tosin ammuu kaivaten lypsyä, mutta vain sen vuoksi, että maito pakottaa. Vain koiran onni ja korkein kunnianhimo on palvella meitä tahtoen ja ymmärtäen.

Koiralla on uskonto ja sen jumalan nimi on: ihminen. Ja koko maailman jumalanpalvelijoitten joukossa lienee koira jyrkin monoteisti. Se tarvitsee _yhden_ herran. Muistan jutun vanhasta pihakoirasta, joka ei tuntenut isäntäänsä, sillä tämä ei välittänyt siitä. Hän oli metsämies, tuo isäntä; hänellä oli ajokoiria ja vinttikoiria, ja hän halveksi kömpelöä mustaa koiraa, joka vartioitsi hänen taloaan. Mutta tämä koira valitsi itse sensijaan itselleen herran: vanhan päivätyöläisen se valitsi, vanhimman kaikista, kauvimmin talossa olleen. Häneen se liittyi, häntä yksin se totteli, ja häntä se irti ollessaan seurasi.

Mutta juuri sentähden, että ihminen on luonut koiran omaksi kuvakseen, kävisi minulle yhtä mahdottomaksi aivan ylimalkaisesti sanoa, että pidän koirista, kuin sanoa, etten niistä pidä. Kairon muhamettilaisten keskuudessa on muuan lahko, joka pitää sitä jäsentään saastaisena, jonka päälle on päivän varrella langennut koiran varjo. Ja Mästersamuelinkadun varrella Tukholmassa asuu muuan vanhanpuoleinen neiti, joka joka ilta lukee ehtoorukouksensa yhdessä Moppensa kanssa, ja joka sen kanssa ei ja'a yksin vuodettaan, vaan myöskin hammasharjansa; ja hänen sydämensä olisi yhtä avoin maailman kaikille Mopeille, kun hänellä vaan olisi varaa maksaa niin paljon koiraveroa. Kiinalaisen rakkaus koiriinsa pysyttelee järkevällä keskitiellä näiden molempien äärimmäisten napojen välillä, hän syö ne. Mitä minuun itseeni tulee, niin minäkin pysytteleiksen keskitiellä, vaikkakin toisella tavalla; minä pidän koirista melkein samaan tapaan kuin ihmisistäkin, nimittäin eri tavoilla. Koirien joukossa, kuten ihmistenkin, on neroja ja idioteja, haaveilijoita ja poroporvareita, lähimmäisrakkaita ja synnynnäisiä rikoksellisia. Mieskohtaisesti tuntemieni koirien joukossa olen tavannut sekä leikinlaskijoita että totisia miehiä, ja mieleeni muistuu myöskin jokunen ulkokullattu, joka kantoi tragillista naamaria tarkoin peittääkseen erittäin kehnon sielun. Ja siinäkin koirat ovat ihmisten kaltaisia, että niistä voi pitää vain yksilöinä. Laumassa ne ovat melkein aina inhoittavia — kuten ihmisetkin. Jos olen ulkona ja astelen kaunista tietä miettien mailman menoa, ja silloin kuulen kaukaa melua jonkun rikkaan kartanonomistajan koiratarhasta, niin mieluimmin käännyn ja kuljen toista tietä. Enkä voi kieltää, että tunnen eläinystävällisyyteni viileentyvän joka kerta kun näen suurkaupungin koira-roskajoukon hurjaa neliä ajavan takaa pientä narttua läpi puistojen ja istutusten, yli nurmikkojen ja kukkapengerten.

Kuitenkin kaikitenkin, koira, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, on omaa tekoamme, ja tuskin voimme sitä oikeudenmukaisesti moittia ainoastakaan paheesta tai vallattomuudesta, missä emme olisi kulkeneet sen edellä hyvällä esimerkillä. Ja vain alituinen yhdessäolo ihmisen kanssa ylläpitää koiran sukua, ja voimme levollisina ennustaa, ettei se tule kauvan elämään meidän jälkeemme, kun se päivä koittaa, jolloin tulet sammuvat liesiltämme ja asumuksemme sortuvat raunioiksi. Pienet rodut tulevat katoamaan, suuret unohtavat pian mitä olemme niille opettaneet ja muuttuvat jälleen siksi, mitä olivat ennenkuin tapasivat meidät. Ja silloin kun ei enää mikään ihmisääni huutele koiraa, silloin on koira jo unohtanut kielensä, eikä muinaista iloista haukuntaa voida enää eroittaa suden nälkäisestä ulvonnasta tai shakalin mielipuolisesta naurusta.

Ja niin on tuo vanha tarina koirasta, joka paneutui kuolemaan herransa haudalle, varmaankin vertauskuva koko suvun suhteesta meihin ihmisiin, jotka veljiemme eläinten keskuudessa olemme hankkineet niin monta palvelijaa, mutta vain yhden ystävän.

JOKIMATKA

I

Päivänkoitto.

Leveänä ja raskaana liukuu laakeapohjainen ja katettu lotja Noakin arkki virtaa ylöspäin, pienen nokisen, lyhyeen ja raskaasti hengittävän höyrypurren hinaamana. Kello on puoli viisi aamulla. Öiset usvat leijailevat vedenpinnalla kevyenä savuna, silloin tällöin tuulenhenkäys ne repii siekaleiksi, mutta ne ehentyvät kohta seuraavassa silmänräpäyksessä; mutta vuorten huippujen ympärillä ne riippuvat kuin valkoset villatukot. Molemmin puolin rannat hitaasti vierivät ohi, korkeina ja tummina, milloin sumuun peittyneinä, ikäänkuin rivi väijyksissä olevia jättiläisiä, milloin värjyen varhaisen sarastuksen arassa ja kalpeassa valossa.

Ilma on raakaa ja kylmää. Heikko myötätuuli puhaltaa, liian heikko saadakseen väylän karehtimaan; mutta lotjakipparin piipusta savu hitaasti leijailee kokkaan päin ja kutoutuu sumuun.

Seison torkkuen kajuutan ovessa ja kuuntelen, kuinka uittotukit törmäilevät lotjan kokkaa vastaan. Tukinuitto on parhaillaan käynnissä, yksitellen mahtavat honganrungot soluvat katkeamattomassa jonossa, törmäävät lotjaa vasten ja työntyvät syrjään tai painuvat jytisten lotjankölin alle ja katoavat. Törmäysten välillä lepää laakso hiljaisena kuin kirkko ja sumu vaippaa liikkumattomana kuusien latvat.

Maisemalla on vielä silmät unessa ja yömyssy päässä.

II

Mietiskelyä.

Minua paleltaa. Käyn kajuuttaani ja tartun matkaluettavaani, mutta se ei kauan huvita minua. Se on nimittäin joku Bourget’in viimeisistä teoksista, eikä Bourget enää oikeastaan tuota mitään huvia, nyt kun hän on saanut vakavan elämänkatsomuksen.

Kirja putoo kädestäni, ja ajatukseni taivaltavat omia teitään.

Matkustaminenhan on suurenmoista ja opettavaista huvia, sen tietää jokainen ja siitä olemme kaikki kerran kirjoittaneet aineen koulussa, mutta ajanpitkään se käy hiukan väsyttäväksi; ja minä olen nyt ollut matkalla lähemmäs neljä päivää. Se on alituista kievarin ohi kulkemista. Olemassaolo muuttuu hiukan potpourrin kaltaiseksi: on tuskin ehtinyt kiintyä johonkin säveleeseen ja mieltyä siihen — pehmeään adagioon, selkeään ja tyyneen andanteen — kun jo joutuu keskelle galoppia tai rämisevää polkamasurkaa. Saa nähdä ja kuulla jos jotakin; mutta saavutetut kokemukset ovat hyvin pintapuolisia, eikä missään ole aikaa syventyä. Onhan olemassa paljon ihmisiä, joiden mielestä elämä on suuri panoptikoni, täynnä nähtävyyksiä, ja joilla on huono omatunto, jos heiltä, kun he kerran ovat suorittaneet sisäänpääsy-maksunsa, jäisi sattumalta näkemättä ainoakaan laitoksen schene Rariteten'eistä; sellaiset ihmiset ovat synnynnäisiä turisteja, enkä minä puhu heidän puolestaan.

Maisema, missä en ole mitään elänyt, on minusta pelkkä kulissi, kaunis katsella, mutta sisällyksetön.

Istuin joku päivä sitten eräässä kanavalaivassa. Olimme juuri sivuuttaneet Bergin sulut. Oli kirkassäinen iltapäivä, sininen Roxen päilyi jalkaimme juuressa, suurena ja valoisana ja häikäisevän sinisenä; vilja lainehti keltaisena, ja etäällä kimalteli valkea kirkko auringonvalossa. Ajattelin, kun hitaasti liu'uimme erään valkoisen talon ohi, jota jalavat ja kastanjat varjostivat: täällä mahtaisi olla hyvä elää. Täällä voisi antaa kesän kaikkien päivien Viena, yksitellen, niinkuin valkoiset purjeet soluvat yli vetten... Mutta laiva kulki edelleen, ja valkoisen talon vieressä näin minä tuomien ja kirsikkapuiden muodostaman lehtimajan. Oksien välistä häämöitti kahden nuoren ihmisen ääriviivat, ja mehiläisten surinaan sekaantui ääneen lukevan ihmisen ääni...

Huomasin, että maisema oli heidän eikä minun. Sininen järvi ja keltainen vilja, kaikkityyni oli heidän. Ja hitaasti ja kuitenkin liian nopeasti liu'uin edelleen ohi...

Ihmisen täytyy rajoittautua. Jos mieli elää onnellisena ja elää levossa, niin on sanottava: minun seutuni on mailman kaunein, minun aikani on ensimäinen varsinaisesti viisas aika, mitä on ollut, minun rotuni on korkeimmalla kehityskannalla ja minun yhteiskuntaluokkani on enin kunnioitusta ansaitseva. Tulin ajatelleeksi näitä seikkoja nähdessäni pienen pyöreävatsaisen ja punakan hammaslääkärin, joka istui minua vastapäätä peräkannella juoden kahvia chartreusen kera. Olimme juuri käyneet katsomassa tuota välttämätöntä Vretan luostaria. Hammaslääkäri oli mukana; hän oli juonut samppanjaa päivällisillä ja hän huvitti seuruetta laskettelemalla monta hyvää sukkeluutta, ja muutaman vähemmän hyvän myöskin, vanhan luostarikirkon lapsellisista kristus-kuvista ja pyhimysmaalauksista. Naurettiin sydämen pohjasta, ja minä nauroin muiden mukana, sillä en kernaasti halunnut olla niin tahditon, että olisin pysynyt totisena seurassa, missä kaikki muut nauroivat. Vähitellen lähenimme ulko-ovea. Askeltemme ääni häipyi harmaisiin holveihin, jotka olivat suoneet suojaa ja varjoa niin monille sukupolville hartauteen vajonneita naisia ja miehiä. Nauru ja puheenporina vaikenivat hetkeksi, ja kylmä tuulahdus tuntui kirkossa. En tiedä miten se tapahtui, mutta minussa heräsi äkisti vastustamaton tunne siitä, että manalle menneet sukupolvet kylmästi ja voitollisesti hymyilivät sille sukukunnalle, joka nyt leikkii auringonpaisteessa.

Sellaisia ivanhymyjä on, jos suinkin mahdollista, varottava huomaamasta. Kaikki aikakaudet, kaikki rodut ja yhteiskuntaluokat ovat pitäneet toisiaan naurettavina ja huonoina — se on tunnettu asia — mutta itsesäilytysvaisto käskee meitä takertumaan nykyisyyteen ja satunnaiseen, panemaan painoa omilla huulillamme leikkivälle ivanhymylle ja olemaan näkemättä vastapuolueen; me muutoin helposti menetämme sen haaveen olemassaolomme tärkeydestä, mikä on välttämätön selkärankamme vahvana pysymiselle. On liityttävä johonkin puolueeseen. Muutoin voi helposti katsella itsensä sairaaksi tarkastelemalla universaalista ivanhymyä; on kuin olisi ihminen silloin saanut silmäänsä sirun Andersenin taikapeilistä.

Hammaslääkärin nauru oli siis tervettä ja viisasta.

Tervettä ja viisasta.

III

Välikohtaus.

Ajatusteni juoksu keskeytyi, kun yhtäkkiä kuulin lotjakipparin juoksentelevan kajuutankatolla Ja kiroilevan; hän kiroili todellakin jumalattomalla tavalla. Otin Bourget’in joka oli pudonnut lattialle, Ja nousin kannelle. Sumu oli hälvennyt, Ja aurinko loisti korkealla kuusenlatvojen yläpuolella; mutta hiekkasärkällä keskellä virtaa seisoi hinaaja-aluksen kapteeni kiroillen Ja vannoen — korkeamman virka-arvonsa mukaisesti — uskonnolliselta kannalta vielä hyljättävämmän kaavan mukaan kuin lotjamies. Virran vasemmalla rannalla seisoi kolme talonpoikaa naureskellen.

Olimme tietysti tarttuneet juuri sille hiekkasärkälle, jolla kapteeni seisoi kiroillen.

Asia ei oikeastaan hämmästyttänyt minua. Olin kuullut tällä kulkureitillä toisinaan niin tapahtuvan, ja ymmärsin heti, että nuo molemmat miehet oikeastaan vain kiroilivat luulotellakseen minulle ja molemmille matkatovereilleni, että jotain tavatonta oli tekeillä. Olihan asianlaita sitä paitsi hyvin luonnollinen. Pitkällisen poudan jälkeen oli virrassa hyvin vähän vettä, ja joenpohja, jonka muodostaa pehmeä, hieno hiekka, muuttaa sen lisäksi alinomaan muotoaan: ei tiedetä missä hietasärkkä milloinkin on, ennenkuin ollaan sillä.

Astuimme jotakuinkin levollisina maihin hiekkasärkälle, kiroilimme hiukan osoittaaksemme myötätuntoamme kapteenia kohtaan ja jätimme asianomaisten huoleksi irroittaa alus karilta.

Katselen maisemaa ympärilläni ja tunnen hyvin paikat. Olen kerran lapsena leikkinyt suven tämän saman virran rannalla, tämän virran, joka vierii kirkkaana ja sinisenä vihreitten vuorien välillä, ja rakastan tämän maiseman hiljaista yksitoikkoisuutta. Sillä minä nautin enin luonnon suuresta yhdenlaisuudesta; se tuottaa minulle suurimman levon. Rannikkomaisemasta ilman saaristoa, meri taustana; lakeudesta laveine näköaloineen ja varjoineen vainioilla, kun aurinko alkaa mennä mailleen; metsästä, jonka vehreys on tumma ja rauha syvä.

Ja täällä luonto on yksitoikkoista, yksinkertaisin, selvin piirtein. Kapeaan laaksoon virran rantamilla ovat ihmiset ahtautuneet, rakentaneet talojaan ja kyntäneet sarkojaan. Idässä ja lännessä kohoavat kukkulat jyrkin pengermin; niiden takana leviävät salot, rämeet, autiot lakeudet. Pohjoisessa tapailevat sumunsiniset tunturit taivasta. Ja etelässä... Etelässä on maisemassa suuri aukko, mistä osoitetaan auerta ja sanotaan: tuolla on mailma!

IV

Ukonilma.

Tunti on seurannut toistaan. Iltapäivä on käsissä, ja me olemme päässeet monta penikulmaa kauemmaksi pohjoiseen.

Noakin arkissa on kauhean kuuma. Ilma värisee helteessä; terva kansilautojen lomissa sulaa ja tarttuu jalkoihin; auringonsäteet pistävät valkeana hohtavasta raudasta tehtyjen tikarien tavoin.

Ilmassa on ukkosta.

Mahtavan Femtå-vuoren kiireellä, joka kohottaa linnamaiset, melkein rakennustaiteellisen säännölliset ääriviivansa puolisen peninkulmaa koilliseen, lepäilee raskaita orvokinsinisiä pilviröykkiöitä, tiukkaanahdettuja, taajoja, jykeviä laattoja, kerros toisensa päällä. Törmäpääskyset, jotka rakentavat pesänsä hiekkatörmiin rantamilla — läven toisensa viereen pitkiin riveihin — päästävät lyhyitä, pelokkaita piipahduksia ja lentävät niin alhaalla, että pyrstösulat kerta toisensa perästä liipasevat vedenpintaa.

Ja hiekkasärkällä vasemmanpuoleisella rannalla istuu yksinäinen varis rääkkyen rumasti.

Lehmänkellojen ääni tunkeutuu lotjan luo kaukaa ylhäältä, ja etäällä jyrisee jo ukkonen.

Pieni musta koira juoksentelee yksin ja rauhattomana rantaviertä nuuskien kaikille tahoille, häntä luimussa; toisinaan se pysähtyy ja katselee hädissään ympärilleen pelokkaissa mustissa silmissään outo kiilto; vihdoin se nostaa päänsä korkeutta kohden, kurottaa kaulaansa Ja ulvoo, ulvoo...

Mutta ukkospilven luomavarjo lähenee yhä laaksoa, ja vuoren juurella virta vierii tummana kuin muste.

Olemme päässeet siihen Femtå-vuoren juurella olevaan lauttauspaikkaan, missä hinaaja-aluksella on tapana laskea maihin uudistaakseen puuvarastoaan. Pieni laiha ruskea hevonen, joka vetää keltaisia kiesejä, ajaa juuri lautalle; sillä on pelästyneet silmät ja levottomat korvat Ja se säpsähtää jokaista kolinaa. Valkoinen salama leimahtaa, jyrähdyksen seuraamana... Samassa höyrypursi viheltää, pitkään, venyttäen, kimakasti... Hevonen hätkähtää, ajaja riuhtoo, huutaa, kiroilee...

Vihurinpuuska.

Ladonovi ylhäällä mäellä lämähtää kiinni, ja pari lehmää tulee juoksujalkaa kolisevin kelloin... Niiden kintereillä tulee pelästynyt lammaslauma, kulkusissa heleämpi ääni...

Myrskynpuuska on saavuttanut meidät. Sade vihmoo vedenpintaa, ja virralla kiitää joukko pieniä, jyrkkäharjaisia, mustanharmaita aaltoja. Salama seuraa salamaa, jyrähdys jyrähdystä ja sade kohisee koskena. Maisema on vajonnut tummanharmaaseen hämärään.

Hevonen alhaalla lautalla nousee takajaloilleen pystyyn ja hirnahtelee ja päristeleikse.

Mutta suurella kivellä vanhan kuusen naavaisten ja riipalla olevien oksien alla seisoo harmaa pukki katsellen tätä kaikkea kasvoilla kaikkein kivettynein ivallinen ilmeensä, ilmaisten mielipiteensä hevosen käytöksestä kerta toisensa perästä päästämällä tuon äänen, joka vanhan legendan mukaan on tulkittava näin; kas per-ha-na-a!

V

Kuolema.

Ilta on viileä ja kirkas.

Tuli loimuava auringonlasku, vuoristoseutujen räikeän värikarkelon hurja temmellys: verestynyttä punaista, joka värikylläisin juovin kutoutui oranssikelta-pohjalla olevaan kulta-ompelukseen, sillävälin kuin verkko ohuita kalpeansinisiä rihmoja ilmoja piirrellen asettui itäiselle taivaanrannalle, joka vaipui yhä syvemmälle tummenevaan sineen ja hämärään punasinervään.