Chapter 2

Hää ol´ ruot´ukko siell Rouheelass ja muuttel´ tallost talloo ympäŕ vuotta -- oleksel´ enimittäi vaa suuriss talośs, pienemmiss senku vaa pistäikse. Monjaiss paikośs eijj ollt ku neljätoist päivää eikä missää hää oikee kotteitunt.

Enimmäksee hää sai assuuksee huonoḿmass sopess, mikä hänele vaa voitii löytää -- hää ku ol´ nii ilkijä ja ruokoto, jott ei häntä ihmisiss voitu kärsii. No en -- herra varjele! -- oo näht rähnäsempää ruumista! Ol´ semmone tutiseva, viistoo mänevä, koukkuselkäne ja vääräsäärine mies. Pää ol´ vinokieross ja nenä ol´ pitkä ja levijä, silmät kassoit haapaa ja alaleuka ol´ suur ja neliskolkkane. Käśvarret riipottiit pitkält alas polvii ja nyrkit olliit ku sontatarikot.

No ei häntä justii ihmise näköseks osant sannoo -- enemmä hää ol´ kallallee vieritety närreekanno ja oikee sanimalise -- näköne ja sielustaa hää ei justijaa olit enemmä eistynt ku vanha rähnäne suś, mikä eijj ennää mihikää kelpaa.

Ei sitä oikee tient, mitä hänest pitt´ ajatella, ku ens kerr näk tuleva maantietä myöte. Parraite sitä arvel´, jott se ol´ vanha piru isse: siin riippu paikka paikast seläss ja koiviss. Kurottel´ ja vääntel´ issijää joka askeleell, ku otti. Pitkä harmaa tukka riippu silmill ja leuvvall ja suumällist tirsku veś yynää.

Jos hänelle siitt tek hyväpäivä, ni hää käännäis pois ja sylkäś ikkää ku ilkkuuksee. Kuul ain, ku hää mäń ja syleks ja haukkuu mutiś nii kauvva, ku hää luul kuuluva.

Ei hää taas osannt niittää tehä ruuvvastakkaa, minkä hää sai -- eikä hää sunkaa koittantkaa. Ku hää ol´ viel nuoŕ, ol´ häntä lyöt kepill, jott saaha työhö. Sev verra se autto, jott hää saatii hakkaamaa vähä halkoi nii kauvva, ku jokkuu kasso päält, mutt ku hää vaa jäi taas isseksee, viskaś hää kirvee hiitee ja mäń luhtii ja vettäiś pitkäksee. Nii jott se selkäsauna, minkä hää sai, tek häne vaa häjyks ja jänist siitt ihmisii yynää -- yhtä laiska ja issepäine ol´ hää ja jäi ennallee.

Ainuva, minkä hää pit´ jonkuu verosen, ol´ ruoka -- puuro, maito ja pannupaisti -- vot siin ol´ se korkei, mitä hää maailmass ties ja tuns. Mutt jumala armaha! -- jos vaa puuro ol´ pohjaa palant, sillo hää viskas puurokupi pitki lattijaa ja alko syleksii ja noituu. Niinikkää ol´ hää hyvi kärkäs näpistelemmää ja varastammaa, minkä vaa tapas ja puhtaast häijjyyvestää vaa.

Monet tuumasiit, jott´ei se ruoja ollt ruokajaa väärt -- ei moise otukse oiś pitänt saaha ellääkää. Ei hää millokaa ees kiittänt kaikest siint, mitä ihmiset hänelle ol´liit tehneet ja kaikk häness ol´ ilkijää ja katteellista.

Mut mie oo tuumant niinikkää, jott ku jokkuu jo alkujaa o´ viinnoo kiertyrit ja kokkoo kolhittu ruumiiltaa ja sielultaa, ni ei herra nähköö ookkaa helppoo ellää ihmisiks, voiha se Ruot´-Jussi olla paras mikä hänest missää tappauksess tulla voi. Se o´ liijjaks vaajittu, jott alkujaa sokija pittää nähä, kuuro kuulla ja ramma kävellä -- ja eikhä sekkii lie mahotonta, jott semmone, joka o´ ilkijän syntynt, tuliś hyväks.

Toiseksee ni kyll Ruot´-Juhanass ol´ hyvvyyttäkkii ja yks ystävä hänell ol´ koko maailmass, vaikk se vaa ol´kii vanha, ihmisille vihane rakkikoira, joka maleks ympäŕ Hämälälä puolell pitäjää. Kaikkii ihmisii se haukku ja ku kiin pääś, ni kyll se puŕ -- mutt Ruot´-Jussi ja hää ol´liit hyvvii ystävii. Ukko varastel´ makupalloi koiralle ja tää ol´ ukolle ratoks ja seuraks -- hyö ol´liit ikkää ku kaks veljestä.

Monta kertaa oom mie näht höijjä molempii laiskoi elukkoihe makkaava messäliepeell -- ja miu mielestäi ol´ yhtä mahollista, jott siin makaś kaks pahaks potkittuu rakkikoiraa, ku kaks vanhaa ränsistynyttä ruot´ukkoo. Hyö eivät olleet missää kotonnaa täss maailmass ja kumpanekkii hyö ol´liit ihmisvihol´lissii koko maailmaa kohtaa ja sentakkee hyö pysyttel´liit yhess.

Peki-Saska herrosskäynt.

G. Frödingin kokoelmasta "Räggler å Paschaser"

(Jääske haasti viisii jääskentänt U. T. S.)

Peki-Saska ol´ hyvi selvä vetelemmää sirmankkaa ja soittelemmaa violii. Ku millo vaa potattitalkoiss tanssittii ja muuta lystii kyläpojat pit´tiit, ol´ hää ain auttamass, jott´ei vaa ikäväks käis. Kyll häne pel´värkissää ol´ monelaisii äänii -- ol´ jumalissii ja ol´ taas hullukurisiikii. Oikee herrasmiehetkii ol´liit kärkkäitä kuulemaa, ku hää soittel´, ku hää istu ja vinguttel´ pel´värkkijää tuvass ja messäpenkereell.

Ja siitt hää ol´ nii eriskummane ja äkomane monell viisii: ei hää asustant missää huoneiss niiku muut ihmiset, mutt maantiell ol´ kotonnaa. Kesäll makaś messäss ja talvell sai maataksee tuvauuni raviss, mut ei hää millokaa maannt yhtä yötä enempää yhess paikkaa ja mihi ikkää hää tul´ sai hää yhe vero syyvväksee, ku soittel´, mitä osaś ja ku ihmisill ol´ synti hänt kurjaa rahjusta. Ei höill olit antaa hänelle rahhaa eikä se Peki-Saska paljo siint piitantkaa, hää ku nääs luul, jott se isse »musta» o rahass. Mutt tupakast ja viinast hää hyvi tykkäś ja otti mielellää, ku hänele tarjottii.

Kyll sen jo näk päältpäi, jott´ei hää olit oikee järissää. Enimmäksee hää kävel´ paljai jaloi ja pääss hänell ol´ vanha kirkkohattu, mikä ol´ enne olit ihka musta, mutt ol´ luopunt hyvi ruohottavaks ja ol´ hyvi kokkoo ryttäitynt sekä eest ett takkaa. Sannoit, jott Saska oiś varastant sen jostakii variksepelättimest, mutt mie vaa luule, jott rovastvaarilt hää ol´ sen saant. Ja päällää hänell ol´ paltto, mikä ol´ hyvi ränsistynt tuuliss ja satteess ja sitä hää pit´ nii päiväll ku yölläi, kesin sekä talvin ja siin ol´ sekä häne aittaase jott konttiise, hää ku nääs ol´ ratkont auk taskuompeleet, njott koko nuttu ol´ ikkää ku yks tasku. Ja siin hää siit säilytel´ kaikkii mitä ikkää hänell ol´ irtonaista ja kiintijää.

Ja häne naamase se ol´ hyvi ilkijä nähä. Häne partaase ja hiukseesa riippuit yynää pörröllää häne ympärillää ja nii ol´ hää musta ikkää ku mustalaine konsanaa. Ja hää kassel´ tuijjottel´ hiuksii alt ja ol´ hyvä lyhytpuhheine ja äksy käänteissää. Uśjatkii häntä vähä pölästyit, ku äkkiistää messäss näkkiit, mutt muute ni hää ol´ hyvi sävysä ihmine eikä tahtont kellekää mittää pahhaa.

Yhe kerr mie tuli ruukille yhten helatorstain, ku alko jo hämärtää. Peki-Saska istu siilo mylly ojall sillakorvall´ ja soittel´ sirmankkaijjaa -- sitä säveltä, mitä hää ain yksinnää ollessaa ruukkaś soitella. Se ol´ teht yhe vanha lystillise ralli mukkaa, mikä alko täll viisii:

»Kuulkaas pojat ja kuulkaas pojat, miks työ ootta nii ilkeitä».

Mie nyökäyti hyväpäivä hänelle ja istahi vastapäätä kuuntelemmaa. Nuoŕ patruuna tul´ kävel´ siihe siitt ja.

»Hyväpäivä Saska», sano hää, »se ol´ hyvi kaunista tää».

»No kohtalaista», sano Peki-Saska ja kassel´ toiseeppäi. »Kyll mie ossaa monta parempaa säveltä» ja alko siit:

»Istui ranna kivellä ja lui lainehia».

»Se ol´ hyvä se», sano patruuna, »Saska pitäś tulla mei kans hovvii ja soittaa vähä mei kuullakseena. Siell o´ muutama nuorii ryökkinöi, mitkä ovat kuulleet Saskast ja mielellää tahtosiit kuulla Saska soittava».

Saska ei virkkant sannaakaa, mutt pist soittovärkkiisä kainaloo ja alko tulla mukan. Hää ei ruukannt millokaa kieltää, ku häntä pyyvvettii soittamaa.

Mie mani peräst, mie ku pelkäsi, jott Saska tekiś jottai hulluutta, jott tarvissiś appuu.

Ja nyt tietäät kaikk, minkälaista väkkii se herrasväk yl´päätää on. Niili ejj oo justii paljo tekemistä ja siks niitä huvittaa nähä semmośta, mikä o´ semmośta kummallista ja erinäisempää.

Ja ku jokkuu vanha raukka o´ moukkamaine tahi o´ teht jottaikkii pahhaa tahikka o´ eriskummane jollaikkii muull viisii, ni sillo ne semmoset ihmist vast ilośsoot laskemall leikkii häne kansaa ja näyttämäll muille, mite lystilline aśja höill o´ käsill. Ja nii kauvva ku jokkuu o´ kylliks ihmeelline, ovat ne hyvillää ja ku parraimmat eriskummallisuuvvet ovat tapahtunneet, aijjaat ne ulos. Isse mie oo ollt samass peliss yhe kerr ja samall viisii se käi Peki-Saskallekkii.

Het ku myö tultii perille ryytmaaha, miss ryökkinät ol´liit ja patruuna sano, jott se ol´ isse Peki-Saska, ku hänell ol´ muvassaa, ni alkoit hyö lyyvvä käsijää polvii ja virnistellä ja tul´liit oikee intoheese. Patruuna anto hänelle yhe lasi konjakkii ja käsk siitt istumaa ja ryökkinät alkoit kysellä hänelt, mist hää ol´ kotosi ja mikä häne vanhempiisa niin ol´ olit ja miss hää ol´ oppint soittamaa.

»Mikä höi nimmeesä ol´, sen taitaat tietää tuoll toisell puole tähtii ja mie asusta siell, miss revot kuleksiit ja soittamaa mie oo oppint paholaiselt isseltää -- njott nyt työ sen tiijjättä», sano hää ja ol´ hyvi kummallise näköne. Monet hullut, jott Saska eijj ollt semmone mörökölli, ku miks hää tekkeity ja jott hää haastel´ semmośta koiruutta pilol´laa vaa.

Ryökkinät virnistel´liit ja vikisiit ja kasseliit toisijaa ja patruuna sano, jott »ompas siull hyvvää seuraa».

»Niihä se o´» tuumaś Saska -- »se o´ hyvi huonoo herrasväkkii koko liuta».

»Mie tahtosi maalata hänet», sano yks ryökkinöist, »hää o´ mainio malliks».

»O-juu -- mutt siitt pitäś hää kammata vähä paremmi», sano patruuna.

»Ei -- justijaa tuommone pitäs häne olla», sano ryökkinä -- »mutt soita Saska parasta, mitä ossaat», tuumaś siitt.

Siilo otti Saska esille sirmankkaase ja alko iskii jalkaa ja soittaa pel´värkillää pitkii, metkukkaisii sävelii ikkää ku lukkaŕ enne ku virre alkaa. Ja siitt hää alko soittaa »Sotilaspoikaa» ja »Meill pohjolan lumine» ja monta sentapasta herraslauluu.

»Jaa -- kyll se o´ hyvä tuo, mutt tuota sie et oo oppint vanhalt paholaiselt -- tuo myö ollaa kuultu enne, mutt soita jokkuu semmone, mikä o´ tähtii toiselt puole».

Sillo käänäisii Saska höist ikkää ku ois hävennt ja soitti vanha viisu, minkä mie oli monta kertaa kuullt mammai laulava, yhest rinsessast, joka ol´ yksi vieraall maall ja suŕ isseesä pahapäiväseks. Kyll se kuulost oikee hyvält ja kauniilt, arveli mie, mutt ryökkinät ja patruuna nauroit, jott veet silmiss, hyö ku ol´liit tottumattomat kuulemaa semmosta sirmankall soitettava.

»Ku aurinko laskoo, tulloo ilves iloseks», sano Peki-Saska, hänell ol´ ain sanapars varul´l, mutt ne eivät olleet mittää oikeita sanalaskui, mutt ol´liit semmosii omatekosii.

Mut patruuna ja ryökkinät nauroit yhä enemmä, ku näkkiit, jott Saska ol´ raivośsaa.

Siilo hää pist »Saksapolkaks», jott vinku ja vonku ja siitt hää äksyst lopetti ja rupes lähtemää.

»Vuotas vähä Saska», sano patruuna ja män hattu kääss ryökkinöi luo ja pyys höijjä kokkoomaa lahja Saskalle. Hyö ottiit ja antoit jokkaine kymmene pynnii ja siit pist patruuna kymmene niinikkää ja ojens hatu Saskalle. Mutt hää vaa käänäiś seli ja sano »hui».

»Sie taijjat olla kopija, luulem mie», sano patruuna, »kas täss o´, ota nyt», sano hää ja tyrkytti hänele hattuu. Mutt Saska löi läimäytti hattuu, jott lantit lensiit ympäriisee ja pist pel´värki kainaloo ja läks tiehee.

»Senkii konna», sano patruuna ja käänäis ryökkinöihi ja sano: »siin sen nyt näkköö, mite se käyp, ku o´ ystävälline mokomille ihmisille».

Mutt ku mie tuli sillalle takasii istu Saska silla reunall ja soittel´ vanhaa laulujaa.

Mie kysyi hänelt, miksei hää tahtont ottaa lanttiloi, hää ku ol´ nii köyhä ja sanoi, jott hää ol´ käyttäytynt siivottomast.

»Se kuka ottaa rahhaa pellaamisest, se o´ paholaiselle myöty», sano Peki-Saskaja alko vejellä taas:

»Kuulkaas pojat ja kuulkaas pojat, miks työ ootta nii ilkeitä».

Sen koommi hää eijj oo ennää missää herrośs käynt.

Ystäville sairasvuoteella.

Puhutte sanoja kuin taivahasta, Soitatte kyökkimoraalilla suuta. Teill' lahjat on -- jo laatkaa saarnaamasta! -- Ne teitä lohduttaa, ei ketään muuta! Mut kielenne, mä pyydän, sitokaa, Ja viisautenne keuhkot tukkikaa, Pois mahtisuus, se kellekään ei sovi! Mä tahdon rauhaa, suunne tukkikaa! -- Kun sielu sairastaa, ei fraasit sovi. Pois virsienne hälinä, Ja vanhain manaustenne tuttu pärinä, Mi käskee: lennä! vaikka siivet kuoli! Pois sormet haavoista, ne vuotaa verta, Mä yksin tahdon täysin tuta kerta Mun oman tuskain -- lohtua en huoli!

Maailman meno.

Myrsky mertä myllerti, Lainehet vyörivat syvyyksiin. »Mies laivasta suistunut kapteeni!» Vai niin.

»Viel' auttaa voitte te, kapteeni!» Myrsky mertä myllerti. »Voi vielä hän tarttua renkaisiin!» Vai niin.

Lainehet vyörivat syvyyksiin. »Hän upposi hyrskyhyn, kapteeni!» Vai niin. Myrsky mertä myllerti.

Mikä on totuus?

»Pilaatus kysyi silloin: mik' on totuus?» Ja kaiku vastasi -- profeetta ei. Ja mykkänä sen suuren selityksen Mies Natsaretin hautaan kanssaan vei.

Jumalan kiitos, ett' on oppineita: Ne muka tietoon tulleet etsittyyn; On legioona, sillä heit' on monta, Kuin Rooman miehen vastaa epäilyyn.

Kuitenkin oudoksun, kun yksi totuus Voi muuttaa muotoaan ja karvoaan; Mi Jeenassa ja Berliiniss' on totta, On Leipzigissä pahaa pilaa vaan.

On niinkuin Hamlet prinssi pilvilöistä Poloniusta ivais lausuen: »Minusta näyttää pilvi kärpäseltä, -- Ei, kameelin se onkin näköinen».

Niin puhui Zarathustra.

Mutta koska ehtoo tuli, menivät Zarathustra ja hänen opetuslapsensa vuorelle tarkastamaan tähtiä.

Ja koska he vuorella istuivat ja ylös taivaasen silmänsä nostivat tai alas laaksoon katsoivat, jossa metsä kasvoi pitkin jyrkänteitä, painoi Zarathustra alas päänsä ja vaipui ajatuksiinsa.

Sen jälkeen kohotti hän taaskin päänsä, puhui ja sanoi:

»Kuinka usein en ole teille sanonut nämät sanat: paetkaat hyvää ja ahkeroitkaat sitä, joka pahaa on! Sillä te tiedätte, että siveys on tyhmien orjien puhe ja paha sille hyvä on, joka pahan herra on ja ei sen palvelija. Ja kuinka en ole kehoittanut teitä rakastamaan ja edistämään teitänne ja ei teidän lähimäistänne! Sillä elämä on lyhyt ja se, joka tekee toisen tekoa ja ei hänensä, hän on oleva kuivan puun kaltainen ja se kuiva puu ei koskaan tule olemaan tarvepuuna siinä sillassa, joka yli-ihmiseen johtaa.

Mutta konsa olen minä teille sanonut, että teidän pitää sitoman ihmiset kahleilla, että te itse vapaina olisitte? Se on orjien kaltaista, jotka valtaan tulleet ovat. Tai koska olen minä teille sanonut, että teidän on lyöminen ja polkeminen niitä, jotka teidän kanssanne vallasta kilvoittelevat? Se on orjien tapa.

Kääntäkäät katseenne alas metsän puoleen, kussa monet latvat yli toistensa kohoovat! Tuleeko korkea puu korkeammaksi, jos matalat puut alaslyödään? Eli nostakaat silmänne ylös tuhansia, aina satoja tuhansia tähtiä kohti, jotka avaruudessa tuikkivat! Luuletteko te, että tähti Sirius loistaa kirkkaammalla valolla, jos muut tähdet sammuisit? Se on pilttien usko.

Niin kavahtakaat orjien tapaa ja pilttien uskoa, kun te annatte yli-ihmisen teissänne kasvaa! Ken tietää, jos hän, joka hänensä suurimmaksi luulee, on suurin? Ja eikö se vielä vähäkasvuinen, jolla suuri kasvuvoima on, ole suurempi kuin jo suurikasvuinen, jolla vähemmin voimaa on syntymästä ja jo on täyttänyt kasvamisensa mitan? Niin antakaat jokaisen kasvaa ja loistaa oman laatunsa ja kykynsä mukaisesti ja älkäätte olko alhaisia! Se, joka voimakkaimmin loistaa ja suurin kaikista on, koska kaikki on täytetty ja täydellisyydessään, hänen siemenestänsä ja väkevyydestänsä on yli-ihminen nouseva!»

Niin puhui Zarathustra ja opetuslapset ihmettelit suuresti.

Nuoruudessa.

Joki tuikkivi kauniisti välkkyellen, Ja lauluja raikuvi kuusi. Kuin turmeltu lapsi mä laiskottelen, Nukun, maaemo, mairitteluusi. Maa laulaa ja tuoksuu ja hymyilee, Ja taivahat loistaen riemuitsee.

On kuin mulle tuulonen viestejä tois, Ilon päivä on valkenemassa. Veri rauhaton on, tääkö lempeä ois? -- Kehen? -- Kaikkehen maailmassa! Jospa taivas ja maa mun rinnoillain Tytön muodossa hetkisen uinuis vain!

Mefisto.

Hän tekeytyy, hän on kuin ystävä. Tahtoisin roistost' olla osatonna. Nyt mene helvettiin sen vietävä! -- Ei kuule hän, vain virnistää se konna.

Näin pukinkavion jo lapsena, Sielt' ajoi mun, miss' oltiin riemukkaina. Mun kietoi viekkahilla pauloilla Tuo henki katkera, mi kieltää aina.

Hän mua varjon lailla piirittää, Pahaksi kaikki näyttää murhaavasti, Rammaksi, rumaks', sen, mi räikeää, Hän osoittaa ja nauraa kamalasti.

On suuruus kuorta vaan, hän todistaa, Kiitetty valo vain on päreen tuike, Valett' on riemu, rakkautt' ostaa saa, On viisaus ajatusten hullu huike.

Kun väsynyt mä olen kaikesta Ja tahdon murheitani kertoella, Ne saada sointuun, muotoon muovata Ja luulen osaavani runoella,

Ryppyihin otsansa hän kurtistaa, Viisaihin niinkuin Rooman Senecalla, Traagillisesti maita osottaa, Ja lausuu paatoksella suurimmalla.

Kun sattuu sanomaan kuin »turhaa, oi!» »Oi kauvan sitten», »haavat taisteluisi», Niin pilkkaa nauraen, hän vaikeroi Ja niistää, rykii niinkuin tukehtuisi.

Häll' ääni tyrehtynyt itkusta Ja joskus kimakasti piipattaapi, Ivaten heittää hatun sulkia Ja teatraalisesti kumartaapi.

Jos hermostun, jos mielein raivostuu, Jos isken runoissain', ett' terät sinkuu, Hän virnuu, että leuvat nurjahtuu, Ja nauraa, että niveleissään vinkuu.

Tuo kettu silmää iskee minulle. -- Mä ymmärrän -- oon vallan neuvotonna -- Mun huonokuntoisille iskuille, Ei isketyille naura hän, se konna!

Ja viekas ääni hirnuu kimakka: »Hyvästi kirjoitit, se kohta paina!» Suus kiinni otus, väisty saatana! -- Hän jääpi vain, hän mua seuraa aina!

Pieni Aune.

Pieni Aune, Aunosein, mull' laulele sa, Niin yksin on sieluni maailmassa, On murhe mulla pohjassa rinnan. Pieni Aune, Aunosein, mull' laulele sa, Se soipi mulle onnea, se soipi lohtua Niin lempeänä yössä mun linnan.

Pieni Aune, Aunosein, mull' laulele sa, Mun puolen valtakuntain sen annan sulle ma Ja kullat kaikki säilöistä linnan. Mun lempeni on kultani kalliit linnassain, Ja puoli valtakuntain on puoli murheestain. Sä peljännetkö murhetta rinnan?

Metsässä.

Sydänmetsien varjostossa On tyyntä ja rauhaisaa, Kylän kuiskehet viestinä sinne Suvituulonen tuudittaa.

Ja pilviä viertävi tuuli Ja päivän ne himmentää Ja lintujen lakkaa laulu Ja painava, raskas on sää.

Mitä kuiskivi kuusissa tuuli, Sitä tiedä ei ainoakaan, Näät huokaavaa humukieltä Nuo metsät taitavat vaan.

Se uusia töitäkö hornan Nyt rotkoissa kuiskailee Ja vilppiä taisteluvimmaa, Joka ihmiset villitsee.

Surumielinen murheenharso Se peittävi hongat nuo, Purot, lähtehet synkiksi käyvät, Kun tuulonen viestejä tuo.

Vihakatseita peikkojen luulis Joka pensaasta ilkkuavan, Salaviekkaat askelet tuntuu Ihan taakseni tassuttavan.

* * * * *

Mä rastahan tunsin, mi lauloi Koko aikansa armaalleen, Kanervan- sekä puolukanvarret Ne nyökkäsi laululleen.

Sen lemmenhehkua säistäin Sinikelloset nurmella sous, Ja tähdikön silmyet loisti, Puna mansikan poskelle nous.

Mut siipienräpsettä kuului Ja rastahan rintahan Löi kyntensä haukka -- ja laulu Kuol' lempivän laulajan.

* * * * *

Ja mairehin metsänlampi, Niin kirkas ja hiljainen, Se päivyttä heijastaissaan Lepäs ihmeitä uinaillen.

Sen pintahan aarteena päilyi Värivaihtelut, valkeus, Ja metsän ja vuorien kesken Suli sointuhun kaikkeus.

Avaruuksien auhtoja maita, Ikiloistoa uinaillen Näki tanssissa tahdikkaassa Ikimaalimat tähtöisten.

Nyt kaihi jo metsän silmän Ikipäiviksi peittänyt on, Tuo kuollut ja kiilloton pinta On saaliina sammalikon.

* * * * *

Oli orava latvassa kuusen, Alas katseli vaieten, Näki jäntevän, kaunihin hirven, Joka käyskeli ylpeillen.

Oli parhain soitimen aika, Oli siksi hän uskalias. Näät viettien mahtava kuohu Kävi suonissa voimakas.

Kuninkaisella ryhdillä kantoi Harasarvisen kaunihin pään, Mut pensahan suojasta tähtäs Sala-ampuja pyssyllään.

Tomun helmahan heilahti kruunu Tuon voihkivan ruhtinaan, Ja kaatunut kanervan kukkiin Vuos hurjoa hurmettaan.

* * * * *

Tuo rohkea mänty, mi nostaa Päin taivasta latvoaan, Mä tiedän sen ylpeän riennon Ja toivonsa voimakkaan.

Sä luulet, taivahan tähden Tuon kaunihin nouset sä luo, Sata vuotta jos kohtakin kestäis Väkikaihosi uskova tuo.

Ja turvassa taivaan tähti Sun oksilla keijuileis, Ja latvasta lakkapäästä Valo lempeä tuikkaileis.

Ja voimakkaana sä nouset Noin toivosi korkeuteen, Sä raivaat tietä, sä kasvat Niin varmaan ja vitkalleen.

Mut kuolo sun runkoa kalvaa, Syö juuresi hiljalleen, Ja tähtesi häipyy, häipyy Niin varmaan ja vitkalleen.

* * * * *

En huoli mä kulkea tuolla Mun vanhassa metsässäin, Eron hetki on tullut meille, Sen tunnen, sen vasta mä näin.

On metsäni lempeä vielä, Myös hertas ja hellä se on, Mun ääneni vaan ei soinnu Tuon metsän laulelohon.

Mun mietteissä turmeltuneissa Hyvä luontokin turmeltuu, Havutuoksuhun, lauluhun kuusen Sorasointuja sotkeutuu.

Kylätielle mä taaskin tahdon, Vihavimmahan, taisteloon! -- Myös katkerat mietteet siellä Elon sointuvat soitantoon.

Talvilaulu.

Mä surra, mä surra, mä surra voin vaan, Niin kylmät ovat tähtöset taivahallaan. On maailma kolkko, kylmä jäässä. Ja ihmiset ne hangissa kamppailevat, Ne käyvät ja kulkevat, kuolevat, Te minne käytte, mit' on matkan päässä?

Ne virvatulen huomaavat eksyessään, On kiire heillä itseään lämmittelemään Ja taloon, jossa ystävät ovat. Jos sattuu joku tielle, se maahan poljetaan, Ne taintuu sitten itse, ei herää konsanaan. Oi, älkää olko ihmiset kovat!

Publius Pulcherille.

Kun sinun pöydälläs tuo Kreikan vaahtosa viini, Lesbon ja Kiioksen rypäleet korukristalliloissa Loisti fasaanien kanss' sekä pronssien hehkuva ryhmä Loi valon hurmaavan, min säihkyäviss' sätehissä Marmori loisti,

Kun sua houkuttivat nuo Memfin untuvapatjat Helmaansa uinumahan sybariittien kaunista unta, Tuudittaess' unehen sua Attikan viehkeät huilut, Laalage hurmasi sun, kun mattoja tanssien lensi, Hurmasi viini,

Silloin kiittelivät sua patriisit imarrellen, Silloin senaattorikin hymysuin sun viiniä nautti, Silloin ystävät nuo sadottain sua kerskuen kiitti: Rooman oot suurin mies, mies suurin Laatsiuminkin, Publius Pulcher!

Kolkko on nyt talo sun ja pöydällä tyhjällä yksin Viinisi murhehtii sun atrias kelvottomuutta, Köyhän leipää vaan sekä köyhän huonoa ruokaa. Tyhjä on sun asumus, niin valju ja kolkko se on kuin Kaaprean vuoret.

Varjo on vieraasi nyt, se vanhana veljenä aina Istuvi vieressäs, ja tuimana ääneti nyökkää. Kaikki on hiljaa nyt ja veikkojen ääniä kaipaa. -- Autio on talo sun, on mykkä ja ääntä et kuule Tuttua missään.

Saapuva kerran on toki päivä se, jolloin sä toivot Kurjahan pirttiisi taas, joka nyt niin tyhjältä tuntuu. Kattoa etsit -- suojaa ei saa särkevä pääsi, -- Nöyränä turvatteis käyt vielä sä vanhojen luona Kerjäten leipää.

Mieroa kulkien kun matalaiseen krouvihin joudut. Aiheena pilkaksi oot, jota laskevat portot ja roistot, Kenties tuhlaamas tuhatmääräsi Laalage muistain Tarjoo juopunehin sekä kuivettunein käsivarsin Viiniä sulle.

Älkösi sentään surko, jos aika sun onnesi käänsi, Ystävies sokas silmät, ne etteivät sua tunne, Tyhjensi aarteet sun, sinut orjan arvohon painoi! -- Naamarin heittänyt on elämäs, nyt helpommin sulle Aukeaa Haades.

Petturi.

Kas, yössä tuikkii valo Loiren rannalla. On krouvi, tanssitalo Loiren rannalla.

Suuvuoron vaatinunna On Guy de Montcontour. Ja ylös kavunnunna On Guy de Montcontour,

Jo hiljaa varrotahan Hän mitä laulelee, Nyt tarkkaan kuunnellahan Hän mitä laulelee.

»Siis tuomitkaa Bretagne, Provence Ja Ranska velkansa, Häll' oli kyllä »gaye science», Mut möi sen kullasta.

Ja laulunsa hän palkasta Möi valheen käytäntöön, Siis tuomitkaatte armotta Guilbert du Mont de Meune!

Soi lauluns' ylväs nuorena, Ei siipisatoinen, Hän kasvoi miessä uljaana Ja lauloi riemuiten.

Hän hiipi hovin luolahan Pois laulun vuorilta, Möi itsensä -- ja kunnian Hän osti valheella.

Hän silkkivaattein laulelee Nyt kultatuoleilla, Ja katse sammuu, raukenee, On laulu onttoa.

Se imarrust' on imelää Tuo laulu tarmoton. On puku kyllä eheää, Vaan sielu rikki on.

Tuo mies on myynyt sielunsa, On tyhjä kuori vaan, On tuhkaa kultalippaassa Ja orja loistossaan.

Näät, itsensä hän palkasta Möi valheen käytäntöön, Siis tuomitkaatte armotta Guilbert du Mont de Meune!»

Rukoushuoneessa.

»Voi! Kuolema on synnin seurausta, On syntins' suur', on tarvis rukousta, Tuo meidän veli raukka Andersson, On langennut, hän mailman lapsi on».

Vaeltaissamm' synnin teitä Herra laupias armahda meitä!