Part 6

Ihan raivostuen nosti ukko kätensä ylös ja sylkäisi sivulle todistaaksensa viattomuutensa:

"Totta se sittenkin on, mitä sanon, ihan vanhurskaan Jumalan pyhää totuutta, hra pormestari. Ja sieluni autuuden kautta voin minä sen myöskin vakuuttaa."

"Kuitenkin olette te lompakon korjattuanne vielä etsineet kotvan aikaa, olisiko ehkä joku rahoista sattunut putoamaan lokaan," väitti pormestari.

Ukko parka oli vähällä saada halvauksen suuttumuksesta ja kiukusta:

"No, kaikkiapas, hitto vie, kaikkiapas voidaankin keksiä saattaaksensa rehellinen mies epäluulon alaiseksi! Kaikkiapa tosiaankin keksitään!"

Mutta hänen vakuutuksensa olivat turhia. Pormestari ei häntä uskonut.

Päinvastoin kutsutti hän kuulusteltavaksi myöskin satulasepän. Tämä uusi tuonoisen väitelmänsä ja pysyi siinä, mitä kerran oli sanonut. Tunnin aikaa haukkuivat vanhat riitapuolet toisiansa maistraatissa. Hauchecornen omasta pyynnöstä toimeenpantiin tarkastus, mutta hänen vaatteistaan ei löytynyt mitään.

Pormestari joutui nyt vuorostansa ymmälle ja salli hänen poistua, mutta sanoi jo ennakolta pyytävänsä tuomio-istuimelta lähempiä määräyksiä asiassa.

Tällä välin oli uutinen levinnyt ympäri kauppalaa. Maistraatista tullessa kertyi väkeä hänen ympärillensä kyselemään, mitä asia koski; kysymykset tehtiin joko vakavasta tahi leikkisästä uteliaisuudesta ilman vähintääkään ilkeämielistä tarkoitusta. Mestari Hauchecorne kertoi aamullisen jutun nuoranpätkästä. Mutta kukaan ei häntä uskonut. Kaikki nauroivat hänelle.

Ukko jatkoi matkaansa ja alinomaa sattui hänen tiellensä joku utelias taikka seisahtui hän itse kertomaan jollekin tuttavalle tuon jo sata kertaa uusitun juttunsa. Ja kaikille vakuutti hän samaa kääntäen kaikki taskunsa nurin todistaaksensa, ett'ei hänellä mitään lompakkoa ollut.

"Ole ilveilemättä, vanha veitikka!" huusivat ihmiset hänelle.

Ukko kiivastui, pahastui, raivostui ja joutui epätoivoiseksi, kun kukaan ei ottanut häntä uskoaksensa. Tietämättä, mitä tekisi, kertoi hän juttunsa uudelleen ja uudelleen.

Tuli ilta. Hänen oli lähdettävä kotimatkalle. Matkatoverina oli hänellä kolme naapuria, joille hän näytti paikan, mistä hän oli korjannut tuon nuoranpätkän, eikä hän koko paluumatkalla osannut puhua muusta kuin tästä seikkailustansa.

Illalla kiersi hän koko Bréautén kylän kertoaksensa siitä kaikille ystävillensä. Mutta nämäkään eivät ottaneet häntä uskoaksensa.

Sen yötä oli hän vallan sairas samaisen jutun tähden.

Seuraavana päivänä klo 1:n tienoissa oli Ymanvilleläisen talonisännän, mestari Brétonin, huonemies Marius Paumelle tuonut lompakon täysinensä yllämainitulle mestari Houlbrèquelle Mannevillestä.

Hän väitti todella löytäneensä sen mainitulta tieltä, mutta kun hän itse ei osannut lukea, oli hän ottanut sen mukaansa ja antanut sen isännällensä.

Uutinen levisi pian ympäri koko seudun. Mestari Hauchecorne sai myöskin kuulla siitä. Hetipaikalla teki hän uuden kiertoretken kylällä ja kertoi uudelleen tuonoisen juttunsa ja sen lopullisen ratkaisun. Hän riemuitsi.

"Itse asia ei minua niin paljo surettanut", sanoi hän, "kuin se syytös, että minä olisin valehdellut. Mikään ei voi vahingoittaa ihmistä enemmän kuin että häntä syytetään valheesta."

Koko sen päivän puhui hän samasta jutusta: tiellä kertoi hän siitä kaikille vastaantulijoille, kapakassa kaikille juoma-vieraille ja messun jälkeen kirkolla koko kirkkoväelle. Oudotkin ihmiset seisautti hän saadakseen puhua heille asiasta.

Nyt oli hän levollinen. Mutta yksi asia häntä vielä vaivasi, vaikka hän ei saanut oikein selville, mikä se oli. Hänestä tuntui kuin olisivat kuulijat pilkanneet häntä. He eivät näet näyttäneet olevan vakuutettuja asiasta. Tuntui kuin olisivat he kuiskailleet kaikenlaista hänen selkänsä takana.

Seuraavan viikon tiistaina meni hän taas Godervillen toripäiville, jonne häntä ei mikään muu houkutellut kuin halu saada kertoa ihmisille, mitä hänelle oli tuonoin tapahtunut.

Satulaseppä Malandain seisoi talonsa edustalla naureskellen hänen ohi mennessänsä. Miksi?

Hän sai käsiinsä erään talonisännän Criquetotista, mutta ei ehtinyt kertoa asiaa loppuunkaan, kun tämä alkoi nauraa hänelle vasten kasvoja ja taputti häntä vatsalle sanoen:

"Mene tiehes, vanha pullovatsa!"

Ja sitten livisti isäntä tiehensä. Hauchecorne jäi seisomaan paikoilleen aivan hämmentyneenä ja levottomana. Miksi tuo mies sanoi häntä "vanhaksi pullovatsaksi?"

Mentyänsä mestari Jourdainin ravintolaan, istahti hän pöydän ääreen ja alkoi kertoa ihmisille lompakkojuttua.

Pian keskeytti eräs hevoskauppias Montevilliersistä hänet sanoen:

"Ole vaiti, vanha kettu, kyllä minä sinun nuorajuttusi tunnen."

"Mutta lompakkohan on löytynyt", änkytti Hauchecorne.

"Elä puhu joutavia, ukko! Voihan toinen löytää sen ja toinen jättää sen takaisin. Muuten en ole nähnyt enkä tiedä asiasta mitään."

Ukko Hauchecorne oli aivan masennuksissaan. Nyt hän vihdoin ymmärsi tarkoituksen. Tuo mies siis syytti häntä siitä, että hän olisi toisen kautta toimittanut lompakon takaisin omistajallensa.

Hän pani vastalauseen mokomaan syytökseen. Mutta koko pöytäseurue rähähti nauramaan hänelle.

Ukko Hauchecorne ei viitsinyt lopettaa päivällistänsä, vaan lähti tiehensä pilkkaajain seurasta.

Häpeissänsä ja kiukustuneena palasi hän kotiin. Häntä suututti ja harmitti sitä enemmän, kun hänen sisällisesti täytyi tunnustaa, että hän kyllä olisi voinut niin menetellä kuin tuo Criquetotin mies otaksui hänen tehneen; vieläpä olisi hän voinut tästä onnistuneesta keksinnöstänsä kerskaillakin.

Hämärästi käsitti hän, että hänen oli mahdoton todistaa viattomuuttansa, olletikin kun hänen kujeileva luonteensa oli kyllin tuttu paikkakunnalla. Hän tunsi itsensä syvästi, ihan sydämeensä asti loukatuksi moisesta väärästä epäluulosta.

Hänen täytyi ryhtyä taas uusimaan kertomustansa, joka päivä päivältä venyi yhä pitemmäksi, sillä joka kerta lisäsi hän siihen uusia syitä ja yhä ankarampia vakuutuksia; hän käytti juhlallisia valoja, jotka hän yksinäisyydessänsä keksi ja sommitteli, sillä lakkaamatta mietti hän tuota nuorajuttua. Mutta mitä sotkuisemmaksi hänen puolustuksensa ja mitä mutkallisemmaksi hänen todistuksensa kävi, sitä vähemmän häntä kaikkialla uskottiin.

"Nuo ovat valehtelijan temppuja", sanoivat ihmiset hänen selkänsä takana.

Hän tunsi sen: tuo nuorajuttu kalvoi hänen mieltänsä ja hänen voimansa kuluivat turhanpäiväisissä ponnistuksissa.

Hän alkoi vihdoin riutua silminnähtävästi.

Ihmiset kärttivät nyttemmin häntä kertomaan "nuorajuttua" aivan niin kuin sotavanhusta pyydetään kertomaan tappeluista, joissa hän on ollut mukana. Ukko poloisen järki oli saanut kuolettavan iskun ja se heikkoni yhä enemmän ja enemmän.

Joulukuun lopulla täytyi hänen laskeutua vuoteen omaksi.

Tammikuun ensi päivinä hän sitten jo kuoli, mutta vielä kuolemankamppailun hourailussakin puolusti hän viattomuuttansa hokien:

"Tuollainen nuoranpätkä, vähäinen nuoranpätkä se oli! Kas tässä se on, katsokaa itse, hra pormestari!"

PELASTUNUT.

Meri ruoski rannikkoa lyhyellä ja yksitoikkoisella läikyllänsä. Pienet valkoiset pilvet kiitivät vihurituulessa nopeasti kuin linnut suurella, sinisellä taivaankaarella. Valtamereen päin alenevan laakson alhossa sijaitseva kylä ikäänkuin lämmittelihe päivän paisteessa.

Aivan laakson suussa oli meren rannalla yksinäinen Martin-Levesquen talo eli oikeammin mökki. Se oli näet vain vähäinen kalastaja-asunto, jonka seinät olivat savesta ja katto oljista; ylinnä kasvoi katolla sinisiä kurjenmiekkoja. Tuvan edessä levisi nenäliinan kokoinen puutarhatilkku, joka kasvoi sipulia, kaalinpäitä, persiljaa ja anisputkia. Aitauksella oli tämä päivä erotettu yleisestä kylätiestä.

Mökinmies oli kalalla; vaimo taas hääräsi tuvan ulkopuolella korjaten silmuksia suuressa, ruskeassa verkossa, joka oli ripustettu kuivamaan mökin ulkoseinälle; verkon yläpuolella nurkassa näkyi hirmuisen suuri hämähäkin verkko. Noin neljätoista vuotias tyttö istui olkituolilla puutarhan veräjän suussa taapäin keikistyneenä ja nojautuneena veräjän puolapuuta vastaan parsien muutamia kuluneita, rikkinäisiä ja vaatimattomia liinavaatteita. Toinen, vuotta nuorempi tyttönen viihdytteli käsivarsillansa vallan pientä lasta, joka ei osannut vielä puhua eikä kävellä. Nenät vastatusten istui maassa pari kaksi- tai kolmivuotiasta palleroista penkoen puutarhamaata kömpelöillä kätösillänsä ja viskellen toisinaan kourallansa multaa toisillensa vasten naamaa.

Kukaan ei puhunut mitään. Ainoastaan pienin poloinen, jota sisko koetti viihdyttää sylissänsä, parahteli alinomaa pienellä, kimeällä ja heikolla äänellänsä. Tuvan ikkunalla nukkua rojotti kissa; seinivieressä kasvoi kauniita, kukkivia valkolakkoja eli leukoijia, joissa pärisi virkeä kärpäisparvi.

Äkkiä huudahti veräjällä ompeleva tyttönen:

"Äiti!"

"No, mitä nyt?" kysyi äiti.

"Nyt se on taas täällä", sanoi tyttö.

Lapset olivat olleet levottomia jo aamusta alkaen, kun eräs outo mies oli maleksinut mökin ympärillä: vanhanpuoleinen kerjäläisen näköinen mies. Saattaessansa merelle lähtevää isäänsä venheelle olivat nämä jo huomanneet miehen. Silloin istui tämä maantien ojan reunalla heidän veräjäänsä vastapäätä. Ja kun he taas palasivat rannasta istui ukko yhä paikoillansa katsellen mökille päin.

Hän näytti kovin kurjalta ja sairalloiselta. Tuntikauteen ei hän ollut hievahtanutkaan paikaltansa. Huomattuansa, että lapset pelkäsivät häntä kuin pahantekijää, nousi hän vihdoin ylös ja poistui nilkuttaen toista jalkaansa.

Mutta jonkun ajan kuluttua näkivät he ukon jälleen lähestyvän hitain ja väsynein askelin. Tällä kertaa hän istahti hiukan edemmäs ja tuijotteli taloa kohti ikäänkuin väijyisi hän sen asukkaita.

Lapsia ja äitiäkin alkoi peloittaa. Olletikin oli äiti pelonalainen, sillä hän oli luonnostansa säikkyväinen ja tiesi, ettei hänen miehensä palaisi mereltä ennenkuin hämärän tullen.

Hänen miehensä nimi oli Levesque; häntä itseänsä taas kutsuttiin Martinin emännäksi. Yhteisellä nimellä kutsuttiin pariskuntaa Martin-Levesqueksi. Syy tähän oli seuraava: Martinska oli ollut ensimäisissä naimisissa Martin nimisen merimiehen kanssa, joka aina kesiksi purjehti Uuteen maahan turskanpyyntiin. Tämän kanssa oli vaimo ollut naimisissa pari vuotta, joiden kuluessa heille oli syntynyt tyttö; kun kolmimastoinen parkkilaiva "Kaksoissisaret", kotoisin Dieppestä, hävisi teille tietämättömille matruusi Martinin kanssa, oli vaimo ollut raskaana jo kuudetta kuukautta.

Myöhemmin ei koko laivasta oltu saatu ollenkaan mitään tietoja. Ainoakaan sen matruuseista ei ollut palannut. Luonnollisesti otaksuttiin kaikkialla, että laiva oli hukkunut miehistöineen päivineen.

Vaimo oli odottanut miestänsä kymmenen pitkää vuotta ja elättänyt vaivoin itse molemmat lapsensa. Sitten oli eräs kylän kalastajista nimeltä Levesque, joka oli leskimies ja jolla ensimäisestä vaimostansa oli poika, kosinut häntä tuntien hänet toimeliaaksi ja hyväksi ihmiseksi. Häät vietettiinkin ja kolmen vuoden kuluessa syntyi uudelle pariskunnalle kaksi lasta.

Ahkerasti ja vaivalloisesti työskennellen elättivät he itsensä. Leipä oli kallista ja liha melkein tuntematonta herkkua heidän taloudessansa. Joskus täytyi tehdä velkaakin leipurin luona ... talvella ... myrskyisimpinä kuukausina. Lapset olivat kuitenkin pysyneet terveinä, Jumalan kiitos. Ihmiset sanoivatkin:

"Ne ovat kunnon ihmisiä kumpikin. Martinska on toimelias vaimo ja Levesquen vertaista kalastajaa tuskin toista löytyy." -- -- --

Veräjällä istuva tyttönen sanoi uudelleen.

"Luulisi melkein, että tuo ukko tuntee meidät. Ehkä on se joku kerjäläinen Eprevillestä tai Auzeboscista."

Äiti katsahti ukkoon päin. Ei, ei tämän seudun väkeä tuo mies ikinä ollut, sen hän heti näki.

Kun mies ei liikahtanut paikaltansa, vaan istui siinä kuin mikäkin paalu tuijottaen itsepäisesti Martin-Levesquen mökille, suuttui vaimo, jonka pelko teki rohkeaksi, kaappasi lapion ja meni urheana veräjälle.

"Mitä te siinä vahtaatte?" kysyi hän maleksijalta.

Tämä vastasi käheällä äänellä:

"Levähdän tässä raitista ilmaa hengittäen. Häiritsenkö minä sillä ketään?"

Vaimo tiuskaisi vastaan:

"Mutta mitä varten te maleksitte tässä päiväkauden ikäänkuin vakoilisitte taloa?"

Mies vastasi hiljaisesti:

"Pahaa minä en tee kenellekään. Enkös minä saisi istua tässä yleisen tien vieressä?"

Vaimo ei osannut vastata tähän mitään, vaan palasi tupaan.

Päivä kului vähitellen puoleen. Keskipäivän aikana katosi mies tiepuolesta. Mutta noin klo 5 iltapäivällä kulki hän taas talon ohitse. Sitten ei häntä enää näkynyt.

Hämärässä palasi Levesque mereltä. Asia kerrottiin hänelle.

"Se on joku karkulainen tai muu roisto", arveli Levesque.

Rauhallisena riisuutui hän lepäämään, mutta hänen vaimonsa mietti yhä tuota maleksijaa, joka oli tuijottanut häneen niin omituisilla silmillä. Seuraavana päivänä oli ilma kovin myrskyinen. Levesque huomasi heti, ettei merelle ollut menemistä pienellä venheellä, ja jäi kotiin auttelemaan vaimoansa verkkojen parsimisessa.

Noin klo 9 aamulla tuli vanhin tyttö, joka oli ollut ostamassa leipää, juoksu-jalassa ja peljästyneen näköisenä kylältä huutaen:

"Äiti, se ukko on taas täällä!"

Äitikin säikähtyi, kalpeni ja sanoi miehellensä:

"Mene sinä puhuttelemaan häntä, Levesque; ja sano, ettei hän saa väijyä taloa tuolla lailla! Hän säikyttää sekä lapset että minut!"

Levesque, joka oli suuri, iholtansa tiilikiven värinen merimies, leu'assa sankka punainen parta, sinisilmäinen, paksukaulainen ja kaulassa aina lämmin kaulahuivi merituulen ja sateen vuoksi, läksi levollisena tallustelemaan tuonoisessa paikassansa istuvan maleksijan luo. Miehet jäivät juttelemaan keskenänsä. Äiti ja lapset katselivat heitä kauvempaa ahdistuneina ja pelvosta vavisten.

Äkkiä näkivät he oudon miehen nousevan istualtansa ja tulevan Levesquen kanssa talolle päin.

Martinska peräytyi peljästyneenä. Levesque lähestyi häntä sanoen:

"Anna hänelle vähän leipää ja lasi omenaviiniä. Mies ei sano syöneensä pariin päivään."

Vaimon ja lasten perässä tulivat molemmat sitten tupaan. Maleksija istahti pöydän ääreen ja alkoi syödä alla päin ja kaikkien katseita väistäen.

Martinska katsoi häntä koko ajan tarkkaavasti. Molemmat vanhemmat tyttäret seisoivat selin oveen: toinen, jolla oli nuorin lapsi sylissänsä, tähysteli miestä ahnain silmin; molemmat nuoremmat tuhkapöperöt istuivat takkalieden pankolla leikitellen sysimustilla hiilillä, mutta lopettivat hekin leikkinsä töllistelläksensä outoa vierasta.

Istahtaen eräälle tuolille kysäisi Levesque:

"Mistä kaukaa vieras tulee?"

"Viimeksi Cettestä."

"Aivanko jalkaisin vai --?"

"Aivan jalan. Täytyy kävellä, kun ei ole varaa ajaa kyydillä."

"Ja minne asti ollaan matkalla?"

"Ei tätä edemmäs."

"Teillä on siis tuttavia tässä kylässä."

"Paljo mahdollista."

Molemmat vaikenivat. Vieras söi hitaasti, vaikka olikin nälkäinen, ja joi kulauksen omenaviiniä jokaisen suupalan päälle. Hänen kasvonsa näyttivät riutuneilta, ryppyisiltä ja laihoilta; hän oli nähtävästi kärsinyt paljo.

Sitten kysäisi Levesque häneltä äkkiä:

"Mikä vieraan nimi on?"

Nostamatta päätään sanoi tämä:

"Martiniksi minua on kutsuttu."

Outo väristys puistatti äitiä. Hän astui askeleen lähemmäs ikäänkuin tutkiaksensa tarkemmin miehen kasvoja ja jäi seisomaan hänen eteensä avosuin ja herpoutunein käsivarsin. Kotvaan ei kukaan virkkanut mitään. Vihdoin kysäisi Levesque:

"Onko vieras kotoisin näiltä seutuvilta?"

Tähän vastasi tämä lyhyesti:

"Täältä minä olen."

Ja kun hän vihdoin nosti ylös päänsä, kohtasivat vaimon ja vieraan katseet toisensa; kauvan tuijottivat he näin toisiansa ikäänkuin olisivat he tarttuneet silmistänsä koukuilla kiinni.

Äkkiä kuiskasi vaimo muuttuneella, väräjävällä äänellä:

"Oletko se sie, ukkoseni?"

Hitaasti vastasi tämä.

"Olen."

Mutta paikaltansa ei hän hievahtanut. Jatkoi vain ateriaansa.

Enemmän hämmästyneenä kuin liikutettuna sopersi Levesque:

"Siekö se siis olet, Martin?"

Yhtä yksinkertaisesti vastasi mies:

"Miehän se vain olen."

Martinskan toinen aviomies kysyi sitten:

"Mistäs sinä nyt tulet?"

Martin kertoi vaatimattomasti:

"Afrikan rannikolta. Laiva seilasi hietasärkkään ja meni kumolleen. Kolme meistä sentään pelastui: Picard, Vatinel ja minä. Mutta rantaan päästyämme ottivat alkuasukkaat meidät vangeiksi ... ja kaksitoista vuotta olen saanut tehdä työtä kuin orja. Picard ja Vatinel kuolivat pois. Eräs englantilainen laivuri otti minut sitten mukaansa ja toi Cetteen. Ja sieltä minä nyt viimeksi tulen."

Vaimo oli alkanut itkeä ja peitti esiliinalla kasvonsa.

Hetken kuluttua kysyi Levesque:

"Ja mitäs me nyt teemme, Martin?"

Martin kysyi vuorostansa:

"Oletkos sinä hänen miehensä?"

"Olen", vastasi Levesque rehellisesti.

Sitten katsoivat he toisiinsa ja vaikenivat.

Tarkastellen lapsia ympärillänsä sanoi Martin osoittaen molempia tyttösiä pään nyökähdyksellä:

"Nuoko siis ovat minun?"

"Nuo kaksi", vastasi Levesque.

Isä ei noussut ylös heitä syleilemään, vaan sanoi ainoastaan:

"Hyvä Jumala, kuinka suuriksi ne ovat kasvaneet!"

Kotvan kuluttua kysyi Levesque uudelleen:

"Ja mitäs me nyt teemme, Martin?"

Martin hämmästyi eikä näyttänyt tietävän, mitä sanoa. Vihdoin sanoi hän:

"Minä myönnyn siihen, mitä sinä päätät. Mitään vääryyttä en tahdo tehdä sinulle. Mutta itse taloon nähden on asia hieman haitallinen sinulle. Kaksi noista lapsista on siis minun, kolme nuorinta kuuluu sinulle. Kummallekin tietysti omansa. Entäs äiti? Onko hän sinun vaimosi vaiko minun? Minä tyydyn siihen, mitä sinä päätät. Mutta mitä taloon tulee, niin on se minun, sillä sen olen minä isävainajaltani perinyt; tässä olen myöskin syntynyt ja kirjat todistavat, että minä olen täällä isäntä."

Vaimo itki yhä ja nyyhkytti siniseen esiliinaansa. Molemmat vanhemmat lapset olivat tulleet lähemmäs ja katselivat levottomina isäänsä. Tämä oli nyt lopettanut ateriansa. Nyt kysyi hän vuorostansa Levesqueltä:

"Niin, mitä me nyt teemme?"

Levesque oli saanut uuden ajatuksen:

"Mennään kirkkoherran puheille ja annetaan hänen päättää."

Martin nousi ylös ja lähestyi vaimoansa, joka nyyhkien heittäysi hänen rinnoillensa:

"Mieheni, mieheni, sinä olet siis palannut! Martin, poloinen Martin, sinä olet siis jälleen kotona!"

Martin sulki hänet syliinsä. Entisyys valtasi äkkiä vaimoparan, voimakas vanhojen muistojen sysäys, joka muistutti häntä siitä, millainen hän oli ollut 20-vuotiaana ja miten tuo sama mies silloin oli häntä syleillyt.

Martin tuli itsekin liikutetuksi ja suuteli häntä otsalle. Pankolla istuvat pienokaiset alkoivat yhdessä ulvoa nähdessänsä äidin itkevän ja tähän ulinaan yhtyi kaikkein nuorin poloinen kimeällä äänellänsä, joka soi kuin mikäkin pajupilli.

Levesque seisoi odottaen vieressä;

"No", sanoi hän, "mennään järjestämään asiat reilaan."

Martin irroittihe vaimostansa ja katseli taas molempia lapsiansa.

"Tulkaa toki suutelemaan isäänne", sanoi äiti tytöille.

Nämä lähestyivät yht'aikaa kuivin silmin, hämmästellen ja hieman pelokkaina. Kömpelönä suuteli isä heitä vuorottain poskille. Kun nuorin pienokainen näki vieraan lähestyvän, alkoi se parkua niin kauheasti, että näytti vallan menehtyvän.

Miehet läksivät sitten yhdessä ulos.

Mennessänsä kylän kahvilan ohitse, kysyi Levesque:

"Entä jos joisimme kupin kuumaa?"

"En minä vastaan hangoittele", sanoi Martin.

Miehet astuivat sisään kahvilaan, joka tähän aikaan päivästä oli vallan tyhjä.

"Päivää, Chicot", sanoi Levesque isännälle. "Tuokaapa meille pari kuppia kahvia rukiisen kerman kanssa. Tämä tässä on Martin ... muistanetko vielä vaimoni ensimäistä miestä? Heidän laivansa 'Kaksoissisaret' on tehnyt haaksirikon, mutta hän on pelastunut ... ja palannut takaisin!"

Kantaen laseja toisessa ja karahvia toisessa kädessänsä tuli isäntä -- suurivatsainen, verevä ja lihava mies -- puuskuttaen heidän luoksensa ja sanoi rauhallisesti:

"Elä hiidessä! Sinä olet siis jälleen kotikylässä, Martin?"

"Niin olen", vastasi Martin.

AASI.

Virralla lepäävää, paksua usvaa ei ainoakaan tuulen henkäys liikutellut. Se lepäsi vetten yli kuin himmeä pumpulipilvi. Läheiset kukkulatkin häämöittivät epäselvinä omituisten ourujen takana kuin köynnösvuoret.

Mutta kun päivän sarastus läheni, alkoivat vuorten rinteet jo näkyä. Koitteen lähettämässä ennakkovalossa ilmestyi vuoren juurella vähitellen näkyviin ikäänkuin valkeita täpliä, jotka oikeastansa olivat hyvinrakennettuja, rapattuja maataloja. Kanahuoneista kuului kukkojen laulua. Joen toiselta rannalta, joka häämöitti usvan lävitse juuri Fretteä vastapäätä, kuului silloin tällöin tätä tuuletonta hiljaisuutta häiritsevää heikkoa melua. Milloin kuulusti se epäselvältä loiskeelta, joka ei voinut olla muuta kuin hiljalleen lähestyvän venheen aiheuttama, milloin kuului kovempaa ääntä kuin airojen lusketta, ja vihdoin aimo loiskaus kuin olisi joku pehmeä esine pudotettu veteen.

Sitten oli kaikki hiljaista, aivan hiljaista.

Jonkun ajan kuluttua kuului taas hiljaista puhetta, jumala tiesi mistä päin, ehkä sangen etäältä, mahdollisesti myöskin verrattain läheltä; mutta noiden maalla ja vesillä syntyneiden, läpikuultamattomien usvien keskeltä se kuului. Usvapilvet liitivät arkoina ohitse kuin valkoiset, säikkyvät linnut, jotka arpaheinikossa yön nukuttuansa häviävät päivän ensi koitteessa ... paetaksensa pois, ijäksi pois! Vain hetkisen ajan voit nähdä ne, kun ne siivet ojoina ja pelonalaisesti, vienosti äännähdellen liitävät usvan halki herättäen huudoillansa kaikki rantavuorten rinteillä öitsivät kumppalinsa.

Äkkiä ilmestyi kaupungin vastakkaiselle rannalle aluksi melkein huomaamaton tumma varjo, joka vähitellen suureni ja selveni, kunnes joella liitävän harvenevan usvapilven läpi tuli esille matala, kahden hengen kuljettama venhe eli haapio, joka vihdoin laski rantaruohistoon.

Soutaja nousi ylös, otti purren perästä kala-ämpärin ja heitti olallensa vielä vettä valuvat kalaverkot. Perässä istuva kumppali, joka vielä jäi hievahtamatta omalle paikallensa, sanoi:

"Ota pyssy mukaan, Mailloche! tuolla rinteillä ajamme piilostansa jonkun jänöjussin vai mitä, häh?"

"Otetaan vain. Varrohan, minä palaan pian", sanoi Mailloche.

Ja sitten kaahlasi hän maihin piilottaaksensa kala-ämpärin jonnekin.

Haapion tuhdolle jäänyt perämies täytteli verkalleen piippunsa ja sytytti sen.

Miehen nimi oli Labouisse (= pyökki), mutta tavallisesti kävi hän nimellä Chicot (= Kanto); kumminsa Maillochonin -- eli kuten kansa tavallisesti lausui nimen Mailloche (= Nuija) -- kanssa oli hän yhtynyt ryöstäjäin arveluttavaa ja epävarmaa ammattia harjoittamaan.

Ollen oikeastansa alimpia kippareita, purjehtivat he säännöllisesti ainoastaan nälkäkuukausina. Lopun vuotta liikkuivat he ryöstöretkillä. Maleksien vesillä yöt ja päivät ja väijyen kaikkea kuollutta ja elävää saalista harjoittivat he salapyyntiä vesillä, kulkivat öisillä salametsästysretkillä ja esiytyivät merirosvoina vedenlaskun aikoina. Toisinaan väijyivät he hirviä Saint-Germainin metsissä, toisinaan samoilivat he merenrannikkoja etsien hukkuneita, joiden taskut he voisivat tyhjentää, taikka keräillen veden tuomia ryysyjä, tyhjiä pulloja, jotka vuoksiveden mukana liukuivat rantaan häilyen juopuneiden lailla kaula ilmassa, taikka kokoilivat he tuulen tuomia tukkia, lautoja y.m. puutavaroita rannikolta, mistä he sitten pujahtivat keveästi piilopaikkoihinsa. Usein lähtivät he jalkaisin kotoansa keskipäivällä ja kulkivat laiskasti rantaviertä, kunnes tulivat johonkin pikku ravintolaan joen varrella. Siinä söivät he päivällistä ja tallustelivat taas rinnakkain eteenpäin. Kotoa poissa viipyivät he tavallisesti vain vuorokauden tahi kaksi ja palasivat kolmannen päivän aamuna takaisin pienessä likaisessa haapiossansa, jota he käyttivät venheenänsä.