Part 5

"Paistapas minulle nuo pienet sekakalat niin kauvan kuin ne vielä elävät. Siitä tulee herkullinen ateria!"

Ja sitten sytytti hän jälleen piippunsa.

KEVÄÄLLÄ.

Kun ensimäiset kauniit kevätpäivät koittavat ja maa havahtuu uudestansa viheriöitsemään, kun tuoksuva, leuto ilma hyväilee kasvojamme, täyttää keuhkomme ja tunkeutuu hamaan sydämeen saakka, silloin valtaa meidät rajattoman, mittaamattoman onnen kaipaus, silloin saamme vastustamattoman halun lähteä ulos, kuljeskella luonnossa ilman tarkoitusta, etsiä seikkailuja ja juoda, ahmia kevättä, kevättä.

Talvi oli ollut ankara. Ja kun toukokuu koitti, tunsin koko olemuksessani, kuinka vapautuksen tarvis kasvoi minussa vastustamattomaksi juopumukseksi ja äyräittensä yli pursuavain voimain kuohunnaksi.

Herätessäni eräänä aamuna näin akkunastani kattojen ylitse taivaan suuren ja sinertävän kankaan helottavan auringon paisteessa. Akkunalla visertelivät kanarialinnut äänensä käheiksi; kaikista talon kerroksista kaikui palvelustyttöjen hyräilyä ja kadulta kuului iloinen humu.

Juhlatunne mielessäni kiiruhdin ulos lähteäkseni jonnekin, tietämättä minne menisin.

Kaikki vastaantulijat hymyilivät toisillensa. Näytti kuin onnen hengetär olisi vironnut kaikkialla jälleen saapuneen keväimen lämpöisessä valossa. Tuntui kuin lemmen tuulahdus olisi liidellyt yli koko kaupungin. Nuorilla naisilla, jotka aamupuvussansa kiiruhtivat ohitseni, paistoi silmäsopessa kätkeytyvä hellyys, heidän käynnissänsä oli pehmeämpää suloa kuin koskaan ennen, niin että nuoren miehen sydän alkoi nopeammin tykyttää.

Tietämättä kuinka ja miksi saavuin minä Seinejoen rannalle. Höyrylaivoja vilisti alinomaa maalle (Suresneen) päin ja äkkiä valtasi minut vastustamaton halu lähteä ulos käyskentelemään keväisissä metsissä.

"Kärpäsen" kansi oli matkailijoita jo täpösen täynnä, sillä ensimäiset kirkkaat päivät houkuttelivat ihmisiä maalle joka talosta vasten tahtoansakin. Itsekukin tuntee halua lähteä liikkeelle jonnekin, siinä tullaan, mennään ja keskustellaan naapurinsa kanssa.

Minä puolestani satuin saamaan naapurikseni nuoren naisen. Hän näytti olevan pieni ompelijatar tuota erityisesti pariisilaista tyyppiä: pienet, sievät kasvot, vaaleat hiukset, jotka aaltoilivat ohimoilla ja muuten kokonaisuudessansa vaikuttivat kuin valokihermä, mistä pitkät suortuvat kaartuivat korvan taa, valahtivat alas niskaan häilyen vienossa tuulessa; alempana ... kaulalla ... oli se enää vain hienoa, keveintä vaaleinta haituvaa, jota tuskin huomasikaan, mutta jota kaikissa tapauksissa oli melkein mahdoton olla hetipaikalla suutelematta.

Itsepintaisen katseeni vaikutuksesta käänsi hän kasvonsa minuun päin ja loi sitten heti katseensa alas samalla kuin hieno poimu suupielessä ennusti hymyilyn aikeita ja sai minut enemmän aavistamaan kuin huomaamaan että hänen ylähuulensakin kasvoi tuota vaaleaa silkkihaituvaa, jota aurinko hienosti säteillänsä kultasi.

Levollinen joki laajeni. Lauha rauha väikkyi yli maan ja kuulustipa kuin olisi koko avaruus ollut täynnään eloisaa humua.

Naapuri loi jälleen silmänsä ylös. Alinomaa täytyi minun katsella häntä ja nyt hän jo selvästi hymyilikin. Ihana oli hän silmissäni istuessaan tuossa edessäni ja tuhansia, tuhansia tähän saakka aavistamattomia asioita olin minä lukevinani hänen väistelevässä katseessansa. Tuntemattomia syvyyksiä avautui minulle ja minä olin jo näkevinäni noissa silmissä rakkauden koko viehkeyden, sen runollisuuden, jota me haaveksimme, ja sen tosionnen, jota me kaikki etsimme. Vallaton halu avata hänelle sylini valtasi minut, avata lämpöinen sylini ja kantaa hänet pois ... jonnekin, missä minä voisin kuiskia hänen korvaansa rakkauden tunnustuksen suloista soittoa.

Aioin juuri avata suuni ja puhutella häntä, kun joku kosketti olkapäätäni. Hämmästyneenä käännyin päin ja näin keski-ikäisen, ulkonäöltä sangen tavallisen herrasmiehen seisovan edessäni ja katselevan minuun huolestuneen näköisenä.

"Haluaisin mielelläni puhua kanssanne", sanoi hän.

Minä näytin nähtävästi kovin vastahakoiselta, sillä hän lisäsi kohta:

"Asia on erittäin tärkeää laatua."

Nousin ylös ja seurasin häntä toiselle puolen alusta.

"Suokaa anteeksi", aloitti hän, "mutta eikös lääkärinne kylmän, sateisen ja lumisen talven tullessa joka päivä ole uusinut teille neuvoa, että pitäisitte jalkanne lämpiminä ja vastustaisitte kaikkea vilustumista, nuhaa, rinnan pakotusta ja pistoksia. Tietysti noudatatte te hänen neuvoansa, keksitte tuhansia varovaisuustoimenpiteitä, käytätte villaisia alusvaatteita, paksua päällystakkia ja kaksinkertaisilla pohjilla varustettuja kenkiä ettekä sittenkään voi välttyä joutumasta vuoteen omaksi parin kuukauden ajaksi.

"Mutta kun kevät saapuu lehtinensä, kukkinensa, lämpöisine, raukaisevine tuulahduksinensa ja omituisine peltotuoksuinensa, jotka epämääräisellä levottomuudella täyttävät rintanne, ja aiheettomine alakuloisuuksinensa, silloin pitäisi jonkun muistuttaa teille: varokaa rakkautta, hyvä herra! Mutta siitä ei kukaan varoita teitä. Ja kuitenkin väijyy se teitä kaikkialla. Se vaanii teitä joka sopessa, kaikkialle on se ansansa virittänyt. Kaikki aseensa on se terästänyt, kaikki viekkaat kujeensa on se valmistanut!

"Olkaa siis varuillanne keväisestä rakkaudesta! Olkaa varuillanne, nuori mies! Se on paljo vaarallisempi kuin nuhat, hengenahdistukset ja pistokset. Sillä se on armoton ja houkuttelee teitä korjaamattomiin tuhmuuksiin. Tiedättekös, hyvä herra, että minun mielestäni pitäisi hallituksen joka vuosi kevään tullen naulauttaa seinille suuria ilmoituksia tähän tapaan: 'Kevät on tullut! Arv. kansalaiset, olkaa varuillanne rakkaudesta!' Olisi siis tehtävä samoin kuin naulataan varoituksia talojen nurkkiin: 'Huomatkaa! Vasta maalattu!' Mutta kun hallitus ei näin menettele, täytyy yksityisten kansalaisten muistuttaa toisiansa siitä. Sen vuoksi rohkenen sanoa teille: olkaa varuillanne rakkaudesta! Se voi äkkiä saada teidät pauloihinsa ja mielestäni oli velvollisuuteni huomauttaa siitä aivan kuin ihmiset Venäjällä huomauttavat toisillensa, jos jonkun nenä on sattunut paleltumaan."

Seisoin vallan ällistyneenä tämän kummallisen henkilön edessä, otin arvokkaan naaman ja sanoin hänelle:

"Suokaa anteeksi, mutta mielestänne sekaannutte asioihin, jotka eivät teitä liikuta."

Tuntematon ystäväni teki kiivaan kädenliikkeen ja vastasi:

"Mitä? Eikö se minua liikuta? Pitäisikö minun siis antaa ihmisen mennä menojaan, jos näen menevän vaarallista tietä, missä hän ehdottomasti hukkuu? Kuulkaas, hyvä herra, niin kerron teille oman tarinani, josta ehkä ymmärrätte, kuinka minä rohkenin puhutella teitä tähän tapaan.

"Se tapahtui viime vuonna ... tähän samaan aikaan. Mutta aluksi pitää minun ilmoittaa teille, että olen virkamies meriasiain ministeristössä, missä päälliköt ja komissaariot ottavat upseerin olkalappunsa totuudessa ja kohtelevat meitä kuin laivapoikia. Oi, jospa kaikki viraston päälliköt olisivatkin siviilimiehiä! Mutta palaan asiaan. Virastohuoneen akkunasta näin minä eräänä kauniina päivänä hiukkasen sinistä taivasta, jota vastaan ohi kiitelevät pääskyset suihkelehtivat. Ja silloin valtasi minut halu ruveta karkeloimaan mustien kartongieni kanssa.

"Vapaudenhaluani en voinut enää hillitä, vaan menin -- vastenmielisyydestäni huolimatta -- marakatin puheille, jolla arvonimellä tarkoitan päällikköäni. Tämä oli vähäläntä kovakuoriainen, joka aina vihoitteli meille. Ilmoitin itseni kipeäksi. Hän tirkisti minua nenästä nokkaan ja tiuskaisi:

"'Sitäpä minä en usko, herraseni! Mutta menkää kuitenkin tiehenne! Ja tuollaisilla virkamiehillä pitäisi virastokoneiden käydä!'

"Minä livahdin ulos ja kävelin alas Seinen rannalle. Sää oli yhtä kaunis kuin tänäänkin on. Kiiruhdin 'Kärpäsen' kannelle ja päätin tehdä huviretken Saint-Cloudiin.

"Oi, jospa päällikköni ei olisi minulle sitä lomaa koskaan myöntänyt!

"Tuntui kuin olisin vallan laajennut auringon paisteesta. Minun täytyi rakastaa kaikkia; tätä höyryalusta, jokea, puita, taloja, kanssamatkailijoita -- sanalla sanoen kaikkia. Mieleni teki syleillä jotakin, mitä ikinä tahansa: rakkaus oli virittänyt paulansa minun poloisen tielle!

"Trocadero-palatsin kohdalla tuli laivalle nuori tyttö, joku mytty kainalossa, ja istuutui minua vastapäätä.

"Hän näytti niin kauniilta, oi, niin ihmeen ihanalta! Naiset näyttävätkin hämmästyttävän ihanilta juuri alkukeväällä ... ja kauniilla ilmalla: silloin on heissä jotakin viehkeää, vangitsevaa ja -- jumala ties, mitä kaikkea. Heitä voisi verrata siihen viiniin, jota me juuston päälle juomme.

"Tarkastelin siis häntä ja hän vuorostansa minua, vaikkakin ainoastaan silloin tällöin, niinkuin tuo teidänkin kaunottarenne äsken teki. Vihdoin tuntui minusta kuin olisimme me jo katselleet toisiamme kylläksi voidaksemme aloittaa keskustelun. Siispä puhuttelin minä häntä ensiksi. Ja hän vastasi kysymyksiin. Hän oli viehättävä, hiivatin viehättävä! Minä ihan juovuin hänestä, hyvä herra.

"Saint-Cloudissa nousi hän maihin. Samoin tein minäkin. Hänen piti viedä perille eräs tilaus. Laiva oli juuri ehtinyt poistua, kun hän palasi takaisin. Liityin hänen seuraansa ja lempeä ilma sai meidät molemmat silloin tällöin huokailemaan.

"'Nyt mahtaisi olla ihanaa käyskellä metsässä!' sanoin minä.

"'Oi kyllä!' huudahti hän.

"'Entäpä jos tekisimme yhdessä pienen kävelyretken? Suostutteko, neiti?'

"Hän tarkasti minua nopealla, otsatukan alta viskatulla silmäyksellä, ikäänkuin olisi hän pikimmiten arvioinut, minkä arvoinen saatoin olla. Sitten hän -- hetkisen emmittyänsä nyökkäsi suostumukseksi. Ja pian olimme jo keskellä kaunista metsää. Tähän aikaan vielä harvan lehvistön alla kasvoi pitkä ja paksu ruohosto, joka välkkyi vihreyttänsä kuin olisi se vernissattu, auringon kiilloittama ja täynnänsä pikku eläviä, jotka kaikki kilpaa rakastelivat.

"Joka oksalta kuului lintuisten liverrys. Keväisen ilman ja maantuoksujen riivaamana alkoi seuralaiseni hyppiä ja juoksennella metsässä. Ja minä hupsu harppasin tietysti hänen perässänsä. Ette usko, kuinka hulluja aikamiehet toisinaan voivat olla, herra!

"Sitten lauleli hän monen monituisia lauluja, aarioita, operoita, säkkipilli-laulua y.m. Ja voi, kuinka runollisesti minusta silloin kuulusti tuo Musetten laulu! Melkein itkin liikutuksesta! Ja tuollaiset hulluudet voivat panna järkimiehen pään pyörälle! Uskokaa minua, herra, elkääkä ikinä naiko neitosta, joka maalle tultuansa alkaa lauleskella, olletikkin jos hän laulaa säkkipilli-laulun.

"Pian väsyi laululintuseni kuitenkin ja istahti viheriöitsevälle rinteelle. Istahdin hänen jalkojensa juureen, otin hänen kätensä omiini, nuo pienet kätöset, joiden sormet olivat neulanpistosten jälkiä täynnä. Ne juuri saivat minut liikutetuksi! Kas tuossa ahkeran työn pyhät jäljet, ajattelin minä. Mutta tiedättekö, mitä nuo pyhät jäljet merkitsevät? Ompeluatelierin juoruja ja kaikenlaista lorua, mitä he keskenänsä kuiskivat, kaikenlaisia lörpöttelyjä ja konttipuheita, likaisten hävyttömyyksien tahrimaa mieltä, menetettyä siveyttä, tuhmaa, jokapäiväistä roskaa, rumia tapoja, ahtaita ajatuksia ja kaikkea alempisäätyisten naisten totuttua oloa, joka täydellisesti hallitsee heitä. Tässäpä ilmakehässä ovat nuo pyhät työn jäljet sormenpäissä saadut!"

Sen sanottuansa katsoi hän sangen pitkään minua suoraan silmiin.

"Ja voi noita naisten silmiä, mikä mahti niissä voi asua! Kuinka ne voivatkaan saattaa meidät hämille, juovuttaa, voittaa ja kukistaa meidät! Ja kuinka syviltä, lupaavilta ja pohjattomilta ne meistä tuntuvat! Tästä sanotaan sitten, että se on: katsoa hamaan sielun syvyyteen. Voi, mikä tyhmä puhetapa! Jos olisinkin voinut nähdä hänen sielunsa pohjaan, niin olisin epäilemättä ajoissa viisastunut.

"Sanalla sanoen: olin takertunut paulaan kuin mieletön hupsu! Ai'oin sulkea hänet syliini. 'Alas käpälät', huudahti hän.

"Silloin polvistuin hänen viereensä, avasin hänelle sydämeni ja tyhjensin hänen helmaansa kaiken tukahduttavan hellyyteni. Hän näytti kummastuvan muuttunutta käytöstapaani ja katseli minua salaa ikäänkuin olisi hän ajatellut: vai niin, vai sillä lailla sinun kanssasi on leikiteltävä, ystäväni; no, hyvä on tietää!

"Kun rakkaus sekautuu peliin, herra, niin olemme me miehet kaikki tuhmia kuin pässit ja naiset taas ainoastaan kauppioita.

"Minä olisin ehkä jo silloin voinut omata hänet. Vasta myöhemmin minä tuhmuuteni käsitin. Mutta sitä en tehnyt, sillä enhän kaivannut hänen ruumistansa, vaan hänen rakkauttansa, ainoastaan hänen rakkauttansa. Näyttelin siis ihanteellista rakastajaa, vaikka olisin voinut paremmin aikani käyttää.

"Kyllästyttyänsä tunnustuksiini, nousi hän ylös. Me palasimme Saint-Cloudiin ja minä erosin hänestä vasta Pariisissa. Palausmatkalla näytti hän niin murheelliselta, että olin pakotettu kysymään, mikä häntä vaivasi.

"'Ajattelen vain, ettei tällaisia sunnuntaipäiviä ole monta ollut elämässäni', sanoi hän.

"Sydämeni tykytti niin ankarasti, että se oli pakahtua.

"Seuraavana sunnuntaina näin hänet toistamiseen, sitä seuraavana jälleen ja niin yhä eteenpäin kaikkina sunnuntaipäivinä. Milloin saatoin häntä sinne, milloin tänne suurkaupungin kauniimpiin ympäristöihin, missä lemmen kuhertelu parhaiten menestyy.

"Tuo pikku veitikka alkoi nyt vuorostansa näytellä rakastunutta.

"Vihdoin menetin viimeisenkin järjenkipinän ja kolme kuukautta myöhemmin menin naimisiin hänen kanssansa.

"Ja mitä muuta voi yksinäinen virkamies, ilman perhetuttavuuksia ja neuvonantajia, tehdä? Siinä joutuu haaveksimaan, että tuollainen pikku vaimo voisi tehdä elämänne niin suloiseksi! Ja niin joutuu hänen kanssansa naimisiin.

"Mutta kun te kerran olette avioliitossa, niin silloin saatte kuulla haukkumasanoja aamusta iltaan: hän ei ymmärrä, hän ei osaa mitään j.n.e., vain suutansa hän lakkaamatta osaa soittaa, hoilottaa säkkipilli-laulua (tuota kauheaa renkutusta!) hän osaa ja riidellä holhomiehen kanssa hän taitaa. Portinvartijan vaimolle pitää hänen saada selittää talous-asiansa, naapurimme piioille ehtii hän juoruta aviollisesta elämästänsä, kaikille kauppiaille kertoo hän juttuja aviomiehestänsä ja aina on hänen päänsä täynnä tuhmia tarinoita, epaton uskonkappaleita, niin naurettavan joutavia mielipiteitä ja niin hassuja ennakkoluuloja, että minun poloisen täytyy itkeä aina, kun vain hänestä tulee puhe."

Hieman hengästyneenä ja liikutettuna hän vaikeni. Säälien katselin tuota yksinkertaista ja hullunkurista poloista ja aioin juuri sanoa hänelle jotakin, kun höyryalus samassa seisahtui.

Olimme saapuneet Saint-Cloudiin.

Nuori tyttö, jonka vuoksi sydämeni oli tuonoin alkanut sykkiä niin ankarasti, nousi istualtansa aikoen nähtävästi mennä maihin. Hän astui aivan ohitseni heittäen samassa minulle nopean syrjäsilmäyksen ja hymyillen viehättävintä hymyänsä. Sitten hypähti hän rantalaiturille.

Yritin sittenkin lähteä hänen jälkeensä, mutta outo kertoilija pidätti minua takin hihasta. Hitaasti riuhtaisin itseni irti, mutta hänpä sai samassa liepeestäni kiinni ja veti minun taapäin huudahtaen:

"Ette saa mennä, ette saa mennä, ette saa mennä!"

Tämä kovaääninen huudahdus sai kaikki lähellä seisovat matkailijat kääntymään meihin päin. Ihmiset alkoivat nauraa tälle kohtaukselle enkä minä enää oikein rohjennut uhmata heidän pilkkanauruansa ja "skandaalia", vaikka mieleni olikin vimmastunut tuota tungettelevaa neuvonantajaa kohtaan.

Niin loittoni höyryalus jälleen laiturista.

Pikku sulottareni jäi toistaiseksi seisomaan laiturille seuraten pettynein toivein laivan poistumista.

Mutta outo valloittajani hykersi käsiänsä kuiskaten korvaani:

"Tässä taisin minä tehdä teille karvaan palveluksen!"

NUORANPÄTKÄ.

Kaikki Godervilleen vievät tiet olivat täynnä maalaiskansaa, miehiä ja naisia, jotka pyrkivät kauppalaan päin. Siellä oli näet markkinapäivä.

Miehet astuivat hitain, laahustavin askelelin, kumartuen eteenpäin joka kerran kun muuttelivat pitkiä, lenkoja sääriänsä, joita kova työ, auran kurjen ylitse kumartuva, olkapäät vinoon vääristävä asento, polvia haristava viikatteen käyttö ja kaikki maanviljelijän raskaat ja ikävät askareet olivat muodostaneet. Kaikilla oli yllä siniset, kankeat puserot, jotka loistivat kiilloitettua tärkkelystä kuin olisivat ne olleet vernissatut; kaulalta ja hihansuista olivat ne valkeilla ompeluksilla koristettuja ja pullottivat teräväluisen vartalon yllä kuin mitkäkin korkeuteen lasketut ilmapallot, joiden sisästä pää, kädet ja sääret pistivät lystikkäinä esille.

Muutamat vetivät nuorajutkolla lehmiä tai vasikoita. Takana kävi akka rapsien elukkaa lanteille lehtevällä oksalla, hoputtaaksensa mullikan hidasta kulkua. Toiset toivat käsivarrella suuria koreja, joista näkyi eläväin kanain päitä taikka ankkain nokkia. Naisten käynti oli ylimalkaan nopeampi ja lyhempi askeliltansa. Jäykän ja usein kuivettuneen ruumiinsa suojana oli heillä tiukalle vedetty saali, joka nuppineulalla oli kiinnitetty matalain rintojen yli; päähineenä oli tiukasti päälaelle kiertyvä, valkea side ja sen yllä kansallinen myssy.

Tuossa mennä kolisivat ohi pienen, virkun maalaishevosen vetämät, nelipyöräiset, keveät ajopelit, joissa pari miehenpuolta istui varsinaisella istuimella rinnakkain, kun vaunujen pohjalla taas kyykötti naishenkilö koettaen pitää laidoista kiinni, etteivät kamalat sysäykset niin ankarilta tuntuisi.

Godervillen torilla oli hirmuinen ahdinko: ihmisiä ja eläimiä yhtenä sekamelskana. Yli kaiken häilyivät sonnien sarvet, äveriöiden talonisäntien korkeat hatut ja naisten hiustöntyrät. Kimeät ja vinkuvat huudot ja äänekkäät puheet sulivat yhdeksi lakkaamattomaksi hälinäksi, joita jonkun hauskimmillaan olevan markkinavieraan voimakkaat, vallattomat ilonhuudot ja lehmäin mölinä toisinaan häiritsi.

Muuten haisi koko tori tallilta, maidolta, lannalta, heinältä ja hieltä, josta kaikesta syntyi karvas, inhottava ihmisten ja eläinten yhteinen katku, jonka maalaiset useimmiten tuovat mukanansa.

Ukko Hauchecorne Bréautén pitäjästä oli juuri saapunut kauppalaan ja taivalsi rauhallisesti torille, kun hänen silmiinsä sattui maassa makaava nuoranpätkä. Ollen säästäväinen mies kuin ainakin tosinormandialainen, ajatteli hän, ettei mitään hyödyllistä tavaraa saa jättää maahan mätänemään, jonka vuoksi hän kumartui ottamaan sitä, jäsensärkynsä vuoksi hieman vaivalloisesti. Hän otti siis ylös nuoranpätkän maasta ja aikoi huolellisesti kääriä sen kokoon, kun hän samassa näki satulaseppä Malandainin, joka seisoi työpajansa ovella tarkastellen häntä. Ennen vanhaan oli heillä ollut jupakka päitsistä; ja kun molemmat olivat pitkävihaisia, ei heidän välinsä vieläkään aivan selvä ollut. Ukko Hauchecorne häpesi hieman, että hänen tuonoinen riitapuolensa oli nähnyt hänen nostavan loasta tuon nuoranpätkän. Sen vuoksi kiiruhti hän pistämään sen ensin puseronsa alle ja sitten housujensa taskuun, ollen yhä etsivinänsä maasta jotakin, mitä hän tietysti ei löytänyt; sitten jatkoi hän matkaansa torille päin etukumarassa ja jäsenkolotuksen ruumista kouristellessa.

Pian katosi hän hitaasti liikuskelevaan ja meluavaan väkijoukkoon, joka hääräsi edestakaisin lukemattomissa kauppahommissa. Talonpojat katselivat ja tunnustelivat elukoita, poistuivat, palasivat takaisin ja seisoskelivat neuvottomina ja empivinä peljäten alinomaa tulevansa petetyiksi, jonka vuoksi eivät uskaltaneet tehdä päätöstänsä kaupanteossa. Epäillen tarkkasivat he myyjän katsetta ja koettivat kaikella mahdollisella tavalla päästä selville hänen viekkaudestansa ja elukan virheistä.

Naiset seisoivat suurten koriensa takana, joista he olivat nostelleet esille myytäväksi aiotun siipikarjansa; sidotuin jaloin, säihkyvin silmin ja tulipunaisin heltoin pyristelivät ne maassa, heidän vieressänsä.

Kuivakiskoisina ja muuttumattoman jäykkä ilme kasvoillansa kuuntelivat he tehtyjä tarjouksia, pysyivät hinnoissansa taikka myöntyivät äkkiä tinkijäin alempiin tarjouksiin huutaen hitaasti poistuvalle ostajalle:

"No, olkoon menneeksi, isäntä! Te saatte sen siitä hinnasta!"

Vähitellen alkoi väkijoukko harventua. Ja kun kirkonkello keskipäivällä soi _angellista_, niin vetäysivät kaukalaiset markkinavieraat ravintoloihin.

Jourdainin majapaikassa oli suuri tupa täynnä vieraita ja suuri piha täynnä kaikenlaisia ajopelejä: kärryjä, trilloja, vankkureita, keveitä vaunuja ja muita nimettömiä, loasta keltaisia, rumia ja paikattuja ajoneuvoja, joiden valjaat törröttivät ilmassa kuin käsivarret taikka lepäsivät ne aisat maata vasten ja takaosa ylhäällä.

Aivan pöytävieraiden vieressä leimusi tuli mahtavan suuressa takassa lämmittäen lähinnä istuvien selkämyksiä. Kolmea paistinvarrasta, joissa näkyi kanoja, kyyhkysiä ja lampaan reisiä, käännettiin takkatulella; makuaistia kutkuttava paistetun lihan ja kärventyneen rasvan haju levisi ympäri huoneen nostaen veden suuhun ja saattaen ihmiset hyvälle tuulelle.

Koko talonpoikasylimystö söi päivällistä täällä mestari Jourdainin luona, joka harjoitti sekä ravintolaliikettä että hevoiskauppaa; muuten kerrottiin tällä veitikalla olevan kolikoitakin.

Ruokavadit kulkivat ympäri pöytää samoin kuin omenaviinihaarikatkin. Itsekukin puhui asioistansa kertoen, mitä hän oli ostanut. Eri tahoilta tulleet markkinavieraat kyselivät toisiltansa, millaista vuodentuloa heidän puolessa odotettiin; ilmat olivat olleet mainiot heinänkasvulle, vaikka viljalle hieman liian sateiset j.n.e.

Äkkiä kuului rummutusta pihalta. Silmänräpäyksessä hyppäsivät kaikki ylös, paitse muutamat välinpitämättömät, ja syöksivät mikä ovelle, mikä akkunaan, ruokaliina kädessä ja suu täynnä ruokaa.

Kun rummun pärinä oli lakannut, kuului yleinen julkihuutaja songertelevalla äänellä ja lauseita sopimattomalla tavalla katkoen:

"Täten tehdään Godervillen asukkaille, semminkin kaikille markkinavieraille, tiettäväksi, että musta nahkalompakko, sisältävä 500 markkaa ja muutamia arvopapereja, on kadotettu tänä aamuna klo 9:n ja 10:n välillä Beuzevilleen vievällä tiellä. Rehellistä löytäjää kehoitetaan heti jättämään rahat maistraattiin taikka tilanomistaja Fortune Houlbrèquelle Mannevillestä. Löytäjälle luvataan 20 frangin palkkio."

Mies kiiruhti sitten toiselle pihalle. Kumea rummun pärinä kuului vielä muutaman minuutin kauvempaa ja samoin huutajan heikontuva ääni.

Väkijoukko tuvassa alkoi sitten keskustella tästä tapahtumasta punniten, mitä mahdollisuuksia Houlbréquella oli saada takaisin tai menettää lompakkonsa.

Päivällisaika oli vähitellen lopussa.

Tarjoiltiin jo kahvia, kun poliisikomisarius astui tupaan:

"Onko mestari Hauchecorne Bréautésta täällä?" kysyi hän.

Tämä, joka istui pöydän päässä, vastasi heti:

"Täällä on."

"Tahdotteko olla hyvä, mestari Hauchecorne, ja seurata minua maistraattiin. Pormestari haluaisi puhua kanssanne."

Hämmästyneenä ja levottomana ryyppäsi isäntä konjakkilasinsa pohjaan, nousi pöydästä ja lähti, vielä kumarammassa kuin aamulla tullessaan, sillä ensimäiset askeleet istualta noustua olivat hänelle aina vaikeat:

"Tässä olen, tässä olen, hra komisarius."

Ja niin he poistuivat yhdessä.

Pormestari istui nojatuolissansa varroten häntä. Hän oli samalla kauppalan notario ja muuten tukeva, vakava ja suurellisesti esiytyvä mies.

"Mestari Hauchecorne", sanoi hän; "joku on nähnyt teidän Beuzevillen tiellä ... tänä aamuna ... korjaavan talteenne sen lompakon, jonka tilanomistaja Houlbrèque Mannevillesta on kadottanut."

Isäntä tarkasti puhujaa ällistyneenä ja peljästyneenä jo pelkästä epäilyksestä, vaikka hän tiesikin itsensä syyttömäksi:

"Minäkö ... minäkö olisin korjannut talteeni hänen lompakkonsa?"

"Juuri te."

"Autuuteni kautta vakuutan, ett'ei minulla ole ollut aavistustakaan siitä."

"Joku on nähnyt teidät..."

"Nähnyt? Minut?... Kuka on minut nähnyt...?"

"Satulaseppä Malandain."

Silloin muisti ukko tuonoisen nuoranpätkän, ymmärsi asian ja huudahti harmistuneena:

"Ohoh! Vai on hän nähnyt minut, se roisto! Tämän nuoranpätkän hän on nähnyt minun korjaavan maasta, ei muuta, hra pormestari."

Samalla kopeloi hän taskuansa ja veti sieltä tuonoisen nuoranpätkän.

Mutta pormestari ravisti epäillen päätänsä.

"Pitäisikö minun uskoa, että hra Malandain, joka on täysin luotettava mies, voisi erehtyä nuoranpätkästä ja lompakosta?"