Part 4

Työmies kävi vakavammaksi. Hän tunsi samassa nallikan neitsyt Blanchetten pojaksi ja oli jo ehtinyt kuulla tämän elämäntarinan, vaikka olikin vasta paikkakunnalle muuttanut.

"Elä ole milläsikään, poikaseni", sanoi mies, "vaan tule nyt kanssani äitisi luo. Toimitetaan sinulle ... isä."

Yhdessä lähtivät he sitten kävelemään. Mies talutti pikku Simonia ja hymyili itseksensä, sillä oikeastaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että tutustuisi tuohon neitsyt Blanchetteen, jota oli kehuttu seudun kauneimmaksi tytöksi. Ehkä kyti hänen aivojensa syvimmässä sopessa sellainenkin ajatus, että kerran langennut tyttö voi langeta toisenkin kerran.

Vähitellen tulivat he pienen, valkoisen ja sangen siistin talon eli mökin ovelle.

"Tässä me asumme", sanoi Simon huutaen akkunaan: "äiti!"

Ovelle ilmestyi nuori nainen, jonka edessä mies lakkasi hymyilemästä, käsittäen heti, ett'ei ollut leikkimistä tuon pitkän, kalvakan ja vakavan tytön kanssa, joka seisoi ovellansa ikäänkuin kieltääksensä häneltä pääsyn tähän taloon, missä häntä jo kerran oli petetty. Hieman arastuneena otti hän lakin päästänsä ja sopersi:

"Kas tässä, rouva, tuon minä teille poikanne takaisin! Hän oli eksynyt tuonne joen rannalle."

Simon hypähti äitinsä kaulaan ja sanoi itkien:

"En minä eksynyt, äiti, vaan aioin hukuttautua, kun pojat pieksivät minua ... koulupihalla ... ne pieksivät ... sen vuoksi vain, ett'ei ... ett'ei minulla ole isää!"

Polttava puna nousi äkkiä naisen poskille. Tuntien ahdistuksen aina sydämessänsä asti syleili hän lujasti lastansa samalla kuin kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä. Mies seisoi siinä tietämättä, kuinka pujahtaisi tiehensä.

Vapaaksi päästyänsä juoksi poikanen häntä vastaan kysyen:

"Ettekö te tahtoisi ruveta isäkseni!"

Kysymystä seurasi täydellinen hiljaisuus. Äänetönnä seisoi Blanchette häpeissään seinää vastaan nojautuneena ja molemmat kädet sydämellänsä. Huomattuansa, ettei kukaan vastannut hänen kysymykseensä, sanoi Simon:

"Ellette te tahdo ruveta isäkseni, menen minä uudelleen joelle ja hukuttaudun."

Työmies otti asian leikin kannalta ja vastasi nauraen:

"Tietysti tahdon minä olla isäsi!"

"Mikäs sinun nimesi on?" kysyi Simon, "se täytyy minun tietää voidakseni sanoa pojille, mikä isäni nimi on?"

"Filip", vastasi mies.

Simon vaikeni hetkeksi ikäänkuin olisi hän tahtonut painaa tämän tarkasti mieleensä. Sitten ojensi hän kätensä uutta isäänsä kohti ja sanoi:

"No, Filip, sinä olet siis isäni, sinä."

Nostaen poikasen syliinsä suuteli mies tätä poskille ja poistui sitten nopeasti ja pitkin askelin tiehensä.

Kun Simon seuraavana päivänä tuli kouluun, kaikui häntä vastaan poikain ivallinen nauru. Ja kun tuo suuri poika viimeisen tunnin päätyttyä taas näytti aikovan aloittaa eilisen pelin, viskasi Simon hänelle nämä sanat vastaan ikäänkuin olisi hän tuota poikaa kivellä heittänyt:

"Filip minun isäni nimi on!"

Kaikki pojat rähähtivät iloiseen nauruun: "Filip kuka? Filip mikä? Kuka Filip se on?... Ja mistä sinä tuon Filipin nyt olet kaapannut?"

Simon ei vastannut mitään. Uskossansa järkähtämättömänä seisoi hän uhkaavin silmin ja valmiina kärsimään selkäsaunankin, sillä paeta hän ei aikonut.

Onneksi sekautui koulumestari asiaan ja Simon sai mennä kaikessa rauhassa kotiin äitinsä luo.

Kolmen seuraavan kuukauden kuluessa kulki Filip usein Blanchetten asunnon ohitse. Joskus rohkaisi hän itsensä ja vaihtoi muutamia sanoja hänen kanssaan nähdessänsä hänen istuvan ompelemassa avonaisen akkunan ääressä. Blanchette vastasi kohteliaasti, vaikka hän aina pysyikin vakavan näköisenä eikä koskaan antautunut pilapuheisiin. Sisälle luoksensa ei hän Filipiä myöskään kutsunut. Ollen hieman itserakas niinkuin useimmat miehet ovat kuvitteli hän kuitenkin, että Blanchetten poskilla toisinaan hänen kanssansa puhellessa oli tavallista eloisampi väri.

Mutta tahrattua mainetta ei ole niinkään helppo kohottaa entisellensä. Se pysyi sittenkin siksi hauraana, että kyläläiset, tästä Blanchetten kylmyydestä huolimatta, alkoivat juoruta heistä.

Simon puolestansa oli sangen ihastunut uuteen isäänsä, jonka kanssa hän käyskenteli kylän raitilla joka ilta sen jälkeen, kuin Filip oli työnsä lopettanut. Koulunkäyntiänsä jatkoi poikanen säännöllisesti. Mutta poikain pistosanoihin ei hän enää viitsinyt vastata, vaan kulki tietänsä eteenpäin itsetietoisen arvokkaana.

Eräänä päivänä virkkoi sama poika, joka tuonoin oli ensiksi käynyt hänen kimppuunsa:

"Sinä valehtelit silloin, sinä... Eihän sinulla olekaan isää, jonka nimi on Filip."

"Onpahan", väitti Simon tiukasti.

Poika hykersi käsiänsä sanoen:

"Vai niin! Mutta jos sinulla kerran isä olisi niin olisi hän tietysti äitisi kanssa naimisissa ... vai mitä?"

Tämä muistutus tuntui Simonistakin sattuvan oikealta, mutta siitä huolimatta väitti hän:

"Isäni hän kuitenkin on!"

"Se on mahdollista", myönsi toinen ivallisesti, "mutta oikealla tavalla hän ei isäsi ole."

Blanchetten poika loi katseensa alas ja asteli varsin miettiväisenä ukko Loizonin pajaan, missä Filip työskenteli.

Paja oli kuin haudattu suurten puiden alle. Sisällä oli kovin hämärä. Mutta räiskyvän ahjon punainen loimo heitti leveän heijastuksensa huoneeseen ja valaisi viittä seppää, jotka käsivarret paljaina hoitelivat jykeviä moukarivasaroitansa. Seisoessansa tuossa räiskyvän tulen valossa, silmät naulittuna valkealta hohtavaan rautaan, jota he miehissä takoivat, näyttivät he viideltä vuoripeikolta. Raskaina nousivat ja laskeutuivat heidän ajatuksensa moukarein kanssa.

Simon tuli kenenkään huomaamatta sisään ja nykäsi ystäväänsä Filipiä hihasta. Mies kääntyi päin. Kaikki keskeyttivät työnsä ja katselivat uteliaasti, mitä tässä oli tekeillä. Tavattoman hiljaisuuden keskeltä koroitti Simon vähäisen äänensä:

"Kuule, Filip", sanoi hän, "Michauden poika väitti äsken, ett'et sinä ole minun isäni oikealla tavalla."

"Kuinka niin?" kysyi Filip.

Aivan vilpittömästi vastasi lapsi:

"Kun sinä et ole naimisissa äitini kanssa."

Ketään ei naurattanut. Filip seisoi nojaten otsaansa karkeita käsiänsä vastaan, jotka kouristuivat alasimella olevan moukarin varteen. Filip näytti miettivän. Toverit katselivat häntä ja Simon vartoi ahdistuneena peukaloisena näiden jättiläisten keskellä. Vihdoin sanoi eräs sepistä tulkiten nähtävästi toistenkin kumppaliensa ajatuksen:

"Blanchette on kaikissa tapauksissa hyvä ja kelpo tyttö, ja vaikka häntä onkin kohdannut onnettomuus, on hän luotettava ja säädyllinen ihminen. Kelpo mies saisi hänestä kunnon vaimon."

"Se on totta, se!" myönsivät toisetkin.

"Ja onko se edes tytön vikakaan, että hän lankesi? Mies oli luvannut naida hänet ja tunnenpa monta naista tässäkin kylässä, jotka käyvät kunniallisista tytöistä, vaikka ovat langenneet samalla lailla kuin Blanchettekin."

"Se on kyllä totta, se!" toistivat miehet kuorossa.

"Jumala yksin tietää, mitä tuo tyttö poloinen on saanut kärsiä ... voidaksensa ilman toisten apua kasvattaa poikansa ... ja kuinka paljo hän on itkenyt yksinäisyydessänsä! Eikä häntä näy ulkona missään muualla kuin kirkossa, vai mitä?"

"Se on varsin totta, sekin!" vakuuttivat toiset.

Sitten seurasi vaitiolo, jota ainoastaan palkeiden puhkaileminen häiritsi. Sitten kääntyi Filip äkkiä poikaseen päin sanoen:

"Mene sanomaan äidillesi, että minä haluan puhutella häntä tänä iltana", sanoi hän saattaen Simonin ulos pajasta.

Sen jälkeen palasi hän takaisin työhönsä ja nuo viisi moukaria alkoivat äkkiä jälleen putoilla alasinta vastaan. Voimakkaina, iloisina ja tyytyväisinä takoivat he näin rautaa iltaan asti. Mutta niinkuin tuomiokirkon iso kello juhlapäivinä kuuluu yli toisten pienempien, niin putoili seppä Filipin ankara moukarivasara alinomaa alasimelle huumaavalla paukkeella, joka kuului yli toisten vasarain kalskeen. Loistavin silmin paukutti hän hartaasti seisoen ahjosta lentelevien säkenien keskessä kuin mikäkin vuoren jättiläinen.

Taivas välkkyi jo täynnänsä tuikkivia tähtösiä, kun seppä Filip kolkutti Blanchetten ovelle. Hän oli pukenut yllensä puhtaan paidan ja pyhä-puseron ja sukinut partansa siistiksi. Blanchette ilmestyi oven kynnykselle ja sanoi vähän arasti:

"Teitte pahasti, hra Filip, kun tulette näin myöhään tervehtimään yksinäistä naista!"

Seppä aikoi vastata, sopersi jotakin anteeksi pyynnön tapaista ja jäi hämillänsä seisomaan hänen eteensä.

"Ymmärrättehän", jatkoi Blanchette, "ett'en halua enää antaa aihetta uusiin juoruihin."

Silloin sanoi seppä äkkiä:

"Mitä me niistä, jos te vain suostutte vaimokseni!"

Vastausta hän ei saanut, mutta pimeässä kamarissa oli hän kuulevinansa jonkun vaipuvan lattialle. Hän riensi sisään ja Simon, joka jo nukkui sängyssänsä, kuuli heidän suutelevan ja äitinsä aivan hiljaa kuiskaavan jotakin. Pian sen jälkeen tarttui pari voimakasta kättä Simoniin ja jylisevällä äänellä sanoi seppä Filip pitäen häntä ilmassa ojennettujen käsivarsiensa varassa:

"Ja sano sinä tovereillesi koulussa, että isäsi on seppä Filip Remy, joka antaa heille ympäri korvia, jos he vielä uskaltavat ahdistaa sinua."

Kun kouluhuone seuraavana päivänä oli täpöisen täynnä ja tunti pian oli alettava, nousi pikku Simon kalpeana ja värisevin huulin seisoallensa ja huusi selvällä äänellä:

"Isäni on seppä Filip Remy ja hän on luvannut antaa ympäri korvia kaikille, jotka uskaltavat tehdä pahaa minulle."

Poikia ei enää naurattanut niinkuin ennen, sillä kaikki tunsivat he seppä Filip Remyn ja tiesivät, että sellaisesta isästä olisi kuka tahansa heistä ylpeillyt.

KAKSI YSTÄVÄÄ.

Pariisi oli piiritetty, suljettu ja kuristuksissansa. Varpusia ei monta näkynyt katoilla ja katuojat olivat autioina. Ihmiset söivät mitä tahansa.

Eräänä selkeänä tammikuun aamuna surumielin kävellessänsä ulkobulevardilla, vatsa tyhjänä ja kädet univormuhousujen taskussa, pysähtyi hra Morissot, oikealta ammatiltansa kelloseppä, vaikka tilapäisesti tohvelimestarina toimiva, erään ystävänsä ja kanssa-veljensä talon edustalle.

Ennen sotaa oli Morissotin tapana lähteä ulos kaupungista joka sunnuntai jo varhain aamulla, pitkä bamburuoko kädessä ja rautainen laatikko seljässä. Hän nousi junaan, joka kulki Argenteuilin ohi, pysähtyi Colombesissa ja kävi jalkaisin siitä Maronten niemisaarekkeelle. Tuskin oli hän saapunut unelmiensa määräpaikalle, kun hän ryhtyi onkimaan ja onki uskollisesti pimeään iltaan saakka.

Aina tapasi hän siellä pienen, turpean ja hyväntahtoisen rihkamakauppiaan Notre-Dame-de-Lorette-kadun varrelta, hra Sauvagen, joka oli intohimoinen onkija hänkin. Puolen päivää istuivat he usein vierekkäin joen rannalla onkivapa kädessä ja jalat roikkuen hieman yläpuolella veden kalvoa. Vähitellen oli heistä tullut hyvät ystävät.

Joskus voivat he istua siinä puolen päivää sanomatta mitään toisillensa. Toisinaan he taas juttelivat. Mutta he ymmärsivät toisensa ihmeellisen hyvin tarvitsematta vaihtaa sanaakaan keskenänsä, sillä tavoiltansa ja tunteiltansa olivat he samanlaisia kumpikin.

Keväisin noin klo 10 aamulla, kun päivä nuortuneena heitti kultaisen kehränsä joen tyvenelle pinnalle ja hauskasti kuumensi molempien intohimoisten onkijain selkiä, sanoi hra Morissot joskus naapurillensa:

"Mikä suloinen kevätaamu!"

"Kauniimpaa voi tuskin nähdä", vastasi hra Sauvage.

Ja se riitti heille ymmärtääksensä toisensa ja arvostaaksensa toisiansa.

Syksyilloin taas kun mailleen painuva aurinko punasi taivaan, heitti veden kalvolle tulipunaisten pilvien heijastuksia, purppuroi koko joen, sytytti leimuun taivaanrannan ja kultasi ruskettuneet puut, jotka jo värisivät talven vilusta, sanoi hra Sauvage katsahtaen hymysuin hra Morissotiin päin:

"Mikä ihana näky!"

Siirtämättä silmiänsä veden pinnalla uivasta ongen kohosta sanoi Morissot ihmetellen:

"Niin, onhan se toista kuin bulevardi vai mitä?"

Hra Morissot oli, kuten sanottu, pysähtynyt kauppias Sauvagen talon edustalle. Samassa sattui tämä tulemaan ulos katukäytävälle. Ja niin pian kuin ystävät toisensa huomasivat, puristivat he lujasti toistensa käsiä vallan liikutettuina siitä, että heidän nyt täytyi yhtyä niin perin toisenlaisissa olosuhteissa. Huokaisten mutisi hra Sauvage: "Voi, millaisessa käännekohdassa elämmekään!"

Kovin synkkänä huo'ahti hra Morissot vastaukseksi:

"Ja millaiset ilmat! Onhan tänään vasta ensimäinen kaunis päivä, mitä meillä koko vuonna on ollut!"

Taivas heloitti todellakin sinerväisenä ja kirkkaan valoisana.

He lähtivät mietteissään ja synkeinä astumaan rinnakkain.

"Ja onkiretkemme! Mitä kauniita muistoja, häh?" arveli Morissot.

"Niin, milloinkas me jälleen lähdemme onkiretkelle?" kysyi Sauvage.

Ystävykset poikkesivat pieneen kahvilaan juomaan yhdessä lasin absinttia. Sen tehtyänsä lähtivät he jälleen katuja mittelemään.

Äkkiä pysähtyi hra Morissot kysyen:

"Mitäs jos ottaisimme toiselle jalalle, häh?"

"Olkoon menneeksi!" myönteli hra Sauvage.

Ja niin poikkesivat he toiseen viinikellariin.

Jälleen kadulle tultuansa olivat he jo sangen sekavia kuten nälkäiset ihmiset ainakin, joilla vatsassansa on ainoastaan alkoholia. Ilma oli lauha. Lempeä tuulahdus hyväili heidän kasvojansa.

Hra Sauvage, jonka leuto sää ja alkoholi oli saanut pieneen hiprakkaan, seisahtui sanoen äkkiä:

"Mitäs, jos menisimme sinne sittenkin?"

"Minne?"

"Ka ongelle tietysti."

"Niin, mutta mihin?"

"Samalle saarekkeelle kuin ennenkin. Ranskalaiset etuvartijat majailevat Colombesin luona. Ja tunnenhan minä eversti Dumoulinin. Hänen avullansa pääsemme perille ilman vaikeuksia."

Morissot värisi mielihalusta.

"Se on sovittu. Menkäämme!"

Ja sitten he erosivat pistäytyäksensä kumpikin noutamassa onkivehkeet kotoansa.

Tuntia myöhemmin astuivat he rinnakkain suurta valtatietä. Pian saapuivat he huvilaan, jossa tätä nykyä asui eversti Dumoulin. Tämä naurahti heidän pyynnöllensä ja antoi suostumuksensa heidän mielitekoonsa. Ystävykset läksivät jatkamaan matkaa niin pian kuin olivat saaneet everstiltä lupapiletin.

Eikä aikaakaan, niin sivuuttivat he ranskalaiset etuvartijaosastot, kulkivat läpi autioksi jääneen Colombesin etukaupungin ja joutuivat niiden pienten viinitarhojen laiteille, jotka ulottuvat Seinejoen rantaan saakka.

Kello oli noin 11 päivällä.

Vastapäätä oleva Argenteuilin kylä näytti vallan kuolleelta. Orgemoutin ja Sannoisin kukkulat näkyivät yli koko seudun. Nanterseen asti ulottuva laaja tasanko oli tyhjä ja autio alastomine kirsikkapuinensa ja vaaleanpunaisine multapenkereinensä.

Viitaten sormellansa kukkuloita kohti sanoi hra Sauvage:

"Tuolla ylhäällä ovat preussilaiset!"

Ystävykset valtasi omituinen levottomuus keskellä tätä autiota seutua.

Preussilaiset! Tosin eivät he olleet vielä nähneet yhtään preussilaista, mutta monta kuukautta olivat he jo tunteneet näiden näkymättöminä ja kaikkivaltaisina ympäröineen koko Pariisin ryöstäen, tappaen, näännyttäen ja hävittäen Ranskanmaata. Jonkunlainen taikauskoinen pelko yhtyi nyt siihen vihaan, jota nämä kunnon porvarit olivat tunteneet tuota outoa ja voitollista kansakuntaa kohtaan.

"Kuulkaas, ystäväni! Entäpä jos he tavoittaisivat meidät?" soperteli Morissot pelonalaisena.

Kaikesta huolimatta vastasi hra Sauvage tuhmalla, pariisilaisella humorillansa:

"Tarjotaan heille siinä tapauksessa pari paistettua kalaa!"

Kaikkialla vallitseva hiljaisuus pelotti heitä kuitenkin niin, että he empivät uskaltaako tuonne autiolle kentälle vaiko ei.

Vihdoin sanoi Sauvage päättävästi:

"No, ystäväni, eteenpäin, mutta varovasti!"

Kumppanukset laskeutuivat sitten lähimmäiselle viinikentälle ja ryömivät kumarruksissa eteenpäin milloin piileksien pensastojen taakse, milloin tähystäen ympärillensä katse levottomana, milloin kuunnellen korvat pörhössä.

Vähäinen kaistale alastonta maata oli heidän vielä kuljettava, ennenkuin pääsivät Seinen rannalle. Tämän matkan samosivat he juoksujalassa ja kyyristyivät äkkijyrkälle joen kaltaalle tultuansa kuivan rantaruovoston peittoon.

Morissot painoi poskensa maahan kuunnellaksensa kuuluiko mitään askelia. Kaikki oli hiljaista. He olivat siis yksin, vallan yksin.

Nyt tunsivat he itsensä varmemmiksi ja valmistausivat onkimaan.

Heitä vastapäätä oleva, autio Maranten saari peitti heidät sen puolisella kukkulalla mahdollisesti vaanivilta vihollisilta. Saaren pieni ravintola oli suljettu ja näytti olleen autio jo vuosikausia.

Hra Sauvage veti joesta ensimäisen kalan. Pian sai Morissot toisen ja tuon tuostakin nostivat he onkivapansa, jonka siiman nenässä hopealta hohtava pikkukala pyristeli päivän paisteessa. Tämähän oli ihan ihmeellisen onnistunut onkiretki, arvelivat kumppanukset.

Saadut kalat pistivät he varovasti sangen tiheäsilmuksisesta verkkokankaasta tehtyyn pussiin, joka heillä oli liossa jalkojensa juuressa. Suloinen ilon tunne valtasi heidät molemmat, tuollainen hiljainen ilo, joka syntyy kauvan kaihotun ja rakkaan mieliteon tyydyttämisestä.

Aurinko lämmitti heidän olkapäitänsä niin suloisesti, ett'eivät he enää viitsineet ajatella paljo mitään. Eivätkä he kuunnelleet mitään. Eivätkä välittäneet mitään muusta maailmasta. He onkivat.

Mutta äkkiä kuului kumea jyräys ikäänkuin olisi se tullut maan alta. Maa heidän allansa tärähti. Se oli kanuunan jyrisevä laukaus.

Morissot käänsi päänsä ja huomasi kaukana vasemmalla kohoavan suuren vuoren, Mont-Valerienin, lumipeitteisen kukkulan yllä väikkyvän harmajan savupilven.

Pian pelmahti toinen savupilvi linnoitusvallituksen harjalta ... ja sitten kuului uusi jyräys. Tätä seurasi kolmas ja neljäs, ja alinomaa syöksi vuoren kukkula sitten kuolettavia henkäyksiänsä, puhalsi ulos valkoisia usmapilviä, jotka verkallensa nousivat kolealle taivaalle jäädäkseen väikkymään laajenevana pilvenä kukkulan ylitse.

"Nyt ne siis taas alkoivat", sanoi hra Sauvage olkapäitänsä kohauttaen.

Morissot, joka ahdistunein mielin tarkkasi onkikorkkinsa pulpahduksia, tunsi äkkiä rauhallisen kansalaisen suuttumusta noita hulluja kohtaan, jotka kävivät sotaa ja häiritsivät levollisia onkimiehiä.

"Ihmisten täytyy olla aivan typertyneitä menettääksensä tuolla tavoin henkensä!" napisi hän.

"Eläimiäkin typerämpiä!" myönteli Sauvage.

Morissot, joka juuri vetäisi joesta kauniin salkin, ilmaisi kantansa selittäen:

"Ja niin kauvan kuin hallitukset jatkuvat, tulee tuo peli myöskin jatkumaan!"

"Niin kyllä", sanoi Sauvage, "tasavalta ei olisi julistanut sotaa..."

"Kuninkaiden aikana on aina ulkonaisia sotia, tasavallassa taas sisällisiä."

Ja rauhallisina keskustelivat he taas edelleen selvitellen suuria, valtiollisia kysymyksiä lauhkeiden ja yksinkertaisten ihmisten terveellä älyllä. Yhtä mieltä olivat he myöskin siitä, että tosivapautta ei koskaan löydy. Sillä välin jylisi Mont-Valerienin vuori alinomaa, hävittäen kuulillansa rauhallisten ranskalaisten asuntoja, musertaen ihmisiä, ruhjoen elukoita, tehden lopun tuhansista unelmista, tuhansista kaivatuista ilon- ja toivotuista onnenhetkistä ja saattaen impien, vaimojen ja äitien sydämet loppumattomien kärsimysten valtaan ... sekä täällä että muualla ympäri maata.

"Se on elämää!" huokasi Sauvage.

"Sanokaa mieluummin: kuolemaa!" nauroi Morissot.

Mutta samassa vavahtivat he säikähtyneinä, sillä he kuulivat takanansa lähestyviä askelia. Käännyttyänsä rantatöyräälle päin he näkivät melkein olkainsa takana seisovan neljä suurta, parrakasta ja aseellista miestä -- kaikki univormussa, tasalakit päässä ja pyssyt tähdättyinä heitä kohti.

Onkivavat putosivat kumppanusten käsistä ja alkoivat lipua virran mukana.

Muutamia sekunteja myöhemmin olivat he vankeina ja sidottuina. Ja sitten saattoivat preussilaiset sotilaat heidät veneelle ja kuljettivat heidät vastapäätä olevalle Maranten saarelle. Nyt vasta huomasivat he, ettei saari ollutkaan autio, sillä vallan hyljätyltä näyttäneen ravintolan takana istui parikymmentä saksalaista sotamiestä.

Eräs karvainen jättiläinen, joka istui kahareisin tuolilla poltellen suurta porsliinikoppaista piippua, kysyi heiltä erittäin sujuvalla ranskankielellä:

"No, hyvät herrat, kuinka onkiretkenne onnistui?"

Sotilaat laskivat upseerin eteen kaloja täynnä olevan verkkopussin, jonka eräs heistä oli ottanut mukaan.

"Kas, kas! Ei ilmeisesti ole hullummin onnistunut. Mutta kysymys ei oikeastaan ole siitä. Kuulkaa nyt rauhallisesti minua elkääkä hätäilkö! Minä näen teissä kaksi vihollisen lähettämää vakoilijaa, jotka olen ottanut vangiksi ja ai'on ammuttaa kuoliaiksi. Te olette nimittäin käyttäneet onkimista ainoastaan tekosyynä voidaksenne paremmin suorittaa vakoiluaikeenne. Te olette joutuneet minun käsiini. Sen pahempi teille. Sellaista on sota.

"Mutta kun te olette voineet päästä ranskalaisten etuvartijain ohitse, niin on teillä epäilemättä tiedossanne tunnussana palausretkeänne varten. Ilmoittakaa minulle tuo tunnussana, niin saatte armon."

Ystävykset seisoivat synkeinä ja hermostuksesta hieman vapisevin käsin, mutta eivät virkkaneet mitään.

"Kukaan ei saa sitä koskaan tietää", jatkoi upseeri, "ja te saatte palata takaisin kaikessa rauhassa. Salaisuus hälvenee teidän mukananne. Mutta jos kieltäydytte sitä ilmaisemasta, olette heti kuoleman omat. Päättäkää siis!"

Ystävykset pysyivät jäykkinä eivätkä suutansa avanneet.

Yhäti kylmäverisenä jatkoi preussilainen viitaten kädellänsä joelle päin:

"Ajatelkaa, että te viiden minuutin kuluttua virutte joen pohjassa. Viiden minuutin kuluttua, kuuletteko? Teillä on tietysti omaisia?"

Mont-Valerienin kukkula jyrisi yhäti.

Mutta onkimiehet seisoivat äänettöminä paikallansa.

Silloin lausui preussilainen muutamia saksalaisia komentosanoja ja hetipaikalla astui kaksitoista miestä esille asettuen pyssyt tanassa parinkymmenen askeleen päähän vangeista. Tuolinsa oli upseeri muuttanut hieman kauvemmas, ett'ei olisi alkavan toimituksen tiellä.

"Yhden minuutin saatte vielä ajatus-aikaa, mutta ette sekuntiakaan yli sen", sanoi preussilainen kylmästi.

Sitten nousi hän äkkiä ylös, lähestyi vankeja, otti Morissotin käsikynkästä, vei hänet hieman sivulle ja sanoi hiljaisella äänellä:

"No, sanokaa nyt pian tuo tunnussana. Ystävännekään ei saa tietää mitään, sillä minä voin olla muuten heltyvinäni."

Morissot ei vastannut mitään.

Preussilainen uudisti sitten saman tempun hra Sauvagen kanssa, tehden tälle saman kysymyksen.

Sauvage ei vastannut mitään.

Taas seisoivat kumppanukset äänettöminä vierekkäin.

Upseeri valmistausi huutamaan lopulliset komentosanat. Sotilaat kohottivat pyssynsä.

Silloin sattui Morissotin katse vierellänsä heinikossa makaavaan kalapussiin. Päivän säteet väikkyivät yhä pyristelevien salkkien sivuihin. Raukeus valtasi hänet. Kaikista ponnistuksista huolimatta täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä.

"Hyvästi, hra Sauvage!" sopersi hän.

"Hyvästi, hra Morissot!" vastasi ystävä.

Sitten puristivat he toistensa käsiä ja tunsivat läpi koko ruumiin kulkevia väristyksiä.

"Ampukaa!" komensi upseeri.

Kaksitoista laukausta kajahti kuin yksi ainoa pamaus.

Hra Sauvage kaatui nenällensä kuin tukki. Morissot, joka oli pitempi mies, häilähti, pyörähti ympäri ja kaatui poikkipäin kumppaninsa ylitse niin, että kasvot jäivät ylöspäin ja veri roiskahti hänen rinnalta rikkoutuneen takkinsa alta.

Preussilainen antoi uuden käskyn.

Muutamia miehistä katosi hetkeksi, nämä palasivat pian takaisin nuoranpätkiä ja kiviä tuoden, jotka sidottiin vainajien jalkoihin. Sitten kantoivat sotilaat kuolleensa joen äyräälle.

Mont-Valerienin kukkula, jonka yllä jo leijaili paksu savupilvi, ei lakannut jyrähtelemästä.

Pari sotilasta tarttui kiinni Morissotiin, toiset hra Sauvageen, nostaen heidät ilmaan päästä ja jaloista. Hetken heiluttivat he näitä ankarasti ilmassa ja heittivät ruumiit sitten kaaressa jokeen, minne ne putosivat seisoalleen, kun kivet painoivat kummankin jalkapuolta.

Vesi roiskahti ja kiehtyi sitten laajeneville kehille, jotka pieninä aaltoina vähitellen nuojuivat rantaan saakka. Sitten tasausi veden kalvo entisellensä.

Ainoastaan pieni pinnalla uiva punainen täplä todisti verta vuodatetun.

Yhtä tyyneenä kuin ennenkin sanoi upseeri puoliääneen:

"Nyt on kalojen vuoro!"

Hän palasi sitten takaisin talolle, huomasi salkkipussin ruohikossa, nosti sen ylös, tutki sitä ja huudahti naurahtaen:

"Vilhelm!"

Eräs sotamies kiirehti luo, valkoinen esiliina vyöllänsä. Heittäen hänelle ammuttujen ranskalaisten onkimat kalat käski hän: