Part 3

"Myönnättehän tekin, että noilla lemmon naisilla on aina konstikkaita päähänpistoja! Minä en vain ottaisi askeltakaan mennäkseni ruumista katsomaan, en!"

Vaimo, joka oli kuullut nämäkin sanat, ei ollut keksinyt vastata muuta kuin:

"Niin se nyt kerran on!"

Samalla laski hän kudelman parturituvan tiskille ja meni ylös Caravanin luo.

Siellä tapasi hän pari muuta naapurinvaimoa juttelemassa rva Caravanin kanssa, joka kertoi heille yksityisseikkoja kuolemantapauksesta.

Yhdessä lähtivät naiset sitten ullakkokamariin katsomaan ruumista. Kaikki neljä astuivat sisään hiipivin askelin, ripsauttivat kukin vuorostansa suolavettä vainajan lakanoille, polvistuivat hänen edessänsä, tekivät ristin mutisten jotakin rukouksentapaista, nousivat jälleen seisoallensa ja katselivat silmät suurina ja suu puoli-avoimena vielä kotvan vainajaa, jota miniä nenäliinansa suojassa oli epätoivoisin nyyhkytyksin surevinansa.

Kun rva Caravan sattumalta kääntyi pois päin, näki hän Maria Lovisan ja Filip Augustin seisovan paitasillansa kamarin ovella ja uteliaasti katselevan tätä kohtausta. Samassa unhotti äiti teeskennellyn surunsa, syöksi käsi ojona heidän kimppuunsa ja tiuskasi uhkaavalla äänellä:

"Menettekö siitä tiehenne, senkin kakarat!"

Kun hän kymmenen minuuttia myöhemmin palasi jälleen ylös muutamien muiden naapurinvaimojen kanssa ja taas oli tehnyt kaikki tarpeelliset toimitukset s.o. ravistanut puksipuun oksaa vainajan ylitse, ollut rukoilevinansa ja itkevinänsä, näki hän taas lasten seisovan ullakkokamarin ovella. Silloin antoi hän -- omantuntonsa rauhoittamiseksi -- näille aika nuhteet; mutta seuraavalla kerralla ei hän enää heistä välittänyt. Uuden tulokasryhmän mukana seurasivat aina lapsetkin, polvistuivat muiden lailla ja tekivät ylipäänsä samoin kuin näkivät äitinsä tekevän.

Iltapäivällä alkoi katselijain luku jo vähetä. Vihdoin ei enää tullut ketään. Rva Caravan meni jälleen huoneisiinsa laittamaan kaikki valmiiksi hautajaisia varten. Vainaja jäi siis yksin.

Ullakkokamarin akkuna oli auki. Helteinen ilma virtasi sisään tomupilvien mukana. Nuo neljä kynttilää paloivat häilyvin liekein liikkumattoman ruumiin vieressä. Lakanoilla, kasvoilla, suljetuilla silmäluomilla ja kapeilla käsillä juoksenteli kärpäset ikäänkuin olisivat ne tutkiskelleet, milloin heidän aikansa tuli.

Lapset olivat jälleen hälvenneet kaupungille omille retkillensä. Pian tapasivat he joukon kumppaneita, joista varsinkin tytöt näyttivät kehittyneemmiltä käsittämään elämän salaisuuksia, koskapa aikaisten tavalla kysyivät:

"Mummosi on siis kuollut?"

"On ... eilen illalla."

"Millainen on hän ruumiina?"

Maria Lovisa selitti ja kertoi kynttilöistä ja puksipuun oksasta ja vainajan ulkonäöstä. Kuulijat kävivät yhä uteliaammiksi ja tahtoivat hekin mennä "ruumista katsomaan".

Tyttö valitsi ensimäiseen osastoon viisi tyttöä ja kaksi poikaa, jotka olivat suuremmat ja rohkeammat kuin toiset. Sitten käski hän kaikkien riisua kenkänsä pois porstuassa ja sukkasillansa hiipi tämä joukkokunta taloon ja siitä ylös rappusia ... vallan hiljaa kuin hiiret.

Vainajan huoneeseen tultuansa teki Maria Lovisa vallan samalla tavalla kuin oli nähnyt äitinsä tekevän. Juhlallisen näköisenä vei hän kaikki sängyn viereen, polvistui, teki ristinmerkin, oli höpöttävinänsä jotakin, nousi ylös, pirskoitti vettä ja oli äkkiä ratkeavinansa itkemään pitäen pientä nenäliinaansa silmien edessä; tällä välin olivat lapset kaikki lähestyneet pelokkaina ja seisoivat nyt uteliaina vainajan ympärillä huomattavasti huvitettuina tästä uudesta näytelmästä. Maria Lovisa toipui kuitenkin pian surustansa, saattoi nopeasti ensimäisen osaston ulos, palasi takaisin toisen ja vihdoin kolmannen joukkueen kanssa. Sillä kaikki korttelin palleroiset pienistä kerjäläispojista alkaen samosivat tänne moisen uutukaisen huvituksen houkuttamina. Ja joka kerta jäljitteli hän äitinsä menettelyä erinomaisen osavasti.

Vihdoin hän sentään kyllästyi tähänkin toimeen. Eräs toinen leikki houkuttelikin jo lapsia toisaalle ja vanha mummo jäi jälleen yksiksensä ja täydelliseen unhotukseen muulta maailmalta.

Kamarissa alkoi palaa hämärä ja lepattavat kynttilän liekit heittivät levottoman valonsa vainajan kuiville, kurttuisille kasvoille.

Noin klo 8 illalla meni hra Caravan vielä kerran ylös, sulki ullakkokamarin akkunan ja vaihtoi uudet kynttilät yöpöydälle. Nyt voi hän mennä sinne vallan rauhallisena, sillä nyt katseli hän jo ruumista aivan kuin olisi se aina ollut siellä. Hän tarkasti näkyikö ehkä jotakin merkkiä alkavasta mätänemisestä ja huomautti aterialle istuttaessa vaimollensa, ettei ollut hätääkään vielä.

"Mummo onkin kuin puusta," vastasi tämä, "hän pysyisi tuollaisena vaikka vuosikauden."

Liemen söivät he sitten äänettöminä. Lapset, jotka koko päivän olivat saaneet olla vapaudessaan, nuokkuivat tuoleillansa. Kukaan ei ollut puhetuulella.

Äkkiä alkoi lamppu himmetä. Rva Caravan kiersi ylös sen sydäntä sillä seurauksella, että liekki sähähti päästäen omituisen käheän kurkkuäänen ja -- sammui. Rosalie oli unhottanut ostaa öljyä. Jos hän nyt lähetettiin kauppiaan luo öljyä noutamaan, myöhästyi päivällinen. Parasta oli sytyttää kynttilät, mutta näitäkään ei talossa ollut muita kuin ne neljä, jotka paloivat vainajan yöpöydällä.

Aina nopeana päätöksissänsä käski rva Caravan tyttärensä mennä ylös ja tuoda sieltä pari kynttilää. Muut odottivat häntä pilkkosen pimeässä.

Tyttösen askelet kuuluivat selvästi, kun hän nousi ylös rappusia. Sitten seurasi muutamien silmänräpäysten vaitiolo, jonka jälkeen hän kuulusti nopeasti juoksevan jälleen alas. Äkkiä tempasi hän auki salin oven ja vielä enemmän peljästyneenä kuin edellisen päivän tapahtumaa kertoessansa, sopersi hän hengästyneellä äänellä:

"Isä, isä, ... mummo pukee juuri yllensä!"

Caravan hypähti ylös niin äkkiä, että tuoli lensi kumoon.

"Mitä sanot?" änkytti hän: "mitä sinä nyt höperöit?"

Liikutuksen tukahduttamalla äänellä selitti tyttö:

"Mum ... mum ... mummo pukee juuri yllensä ja tulee kohta alas!"

Caravan syöksi ylös rappusia kuin hurja ... ja hänen jäljessänsä riensi rouva vallan säikähtyneenä.

Mutta ullakkokamarin ovelle tultua valtasi hra Caravanin sellainen pelko, ettei hän uskaltanut avata ovea, vaan jäi ulkopuolelle kuuntelemaan. Mikä näky voisikaan hänelle ilmestyä? Rva Caravan osoittautui rohkeammaksi: hän väänsi avainta ja astui sisään.

Huone oli entistänsä pimeämpi ja keskellä lattiaa liikkui pitkä, laiha haamu: mummo oli todellakin jalkeilla! Herätessään kuolemantapaisesta horrostilastansa oli hän jo ennen kuin ehti tulla täyteen tajuunsakaan, kääntynyt kyljellensä ja lynkämyksiltänsä puhaltanut sammuksiin kolme niistä kynttilöistä, jotka paloivat yöpöydällä. Kun hän sitten vähitellen tunsi voimiensa palaavan jälleen, kömpi hän ylös ja alkoi etsiä pitovaatteitansa. Aluksi joutui mummoparka vallan ymmälle huomatessansa, että lipasto oli hävinnyt. Mutta sitten oli hän alkanut tutkiskella sen sijalle ilmestynyttä suurta kirstua ja löysikin sen pohjalta vähitellen kaikki tavaransa. Niin alkoi hän pukeutua kaikessa rauhassa. Kaadettuansa pois veden yöpöydällä olevalta lautaselta, asetti hän puksipuun oksan paikoilleen kuvastimen taa ja järjesti kynttilät niinkuin ne tavallisesti seisoivat. Tämän tehtyänsä aikoi hän juuri lähteä alas, kun hra Caravan ja hänen vaimonsa astuivat sisään.

Caravan kiiruhti häntä vastaan, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntä kyyneleet silmissä. Rouva, joka seisoi miehensä takana, mutisi tekopyhän katsannolla:

"Mikä onni! Mikä onni!"

Osoittamatta vähintäkään liikutusta ja käsittämättä mistä tässä oli kysymys, seisoi mummo siinä jäykkänä kuin kuvapatsas tehden -- katseeltansa jääkylmänä -- yhden ainoan kysymyksen:

"Eikö päivällinen jo kohta ole valmis!"

Caravan joutui vallan ymmälle ja änkytti:

"On tietysti!... Ja me odotimme juuri sinua, äiti!"

Näin sanoen tarjosi hän tavattoman kiireellisenä käsivartensa mummolle. Rva Caravan nuorempi otti kynttilän ja meni takaperin heidän edellänsä valaisten heille tietä aivan samalla tapaa kuin hän edellisenä iltana oli valaissut miehellensä, jonka piti kantaa alas lipaston marmorilaatta.

Alakertaan tultua oli hän sattua pahki pariin henkilöön jotka juuri aikoivat ylös. Nämä olivat rva Braux ja hänen miehensä Charentonista.

Edellinen näistä, joka oli kookas, lihava, pulleavatsainen, vesipöhöinen nainen, katseli heitä hämmästyneenä ja valmiina pakenemaan tiehensä. Sosialisti ja nuoranpunoja hra Braux, joka oli pienikasvuinen ja silmiin asti parrakas, apinan näköinen mies, murahti vallan kylmäverisesti:

"Kas! mummohan on vielä elossa!"

Niin pian kuin rva Caravan oli tuntenut heidät, koetti hän tehdä heille mitä epätoivoisimpia merkkejä; vihdoin sanoi hän kovaa:

"Ei, mutta mitä minä näenkään! Te täällä! Mikä hauska yllätys!"

"Me tulimme sähkösanoman johdosta ... ja luulimme tietysti, että kaikki oli jo lopussa."

Hra Braux näpisti vaimoansa takaapäin saadaksensa hänet vaikenemaan; peittäen ilkeämielisen hymyn paksun partansa taa lisäsi hän sitten:

"Olittepa sangen rakastettavia, kun kutsuitte meidät tänne. Me läksimme tietysti hetipaikalla."

Tuo ilkeämielinen hymy oli viittaus siihen vihamielisyyteen, joka oli vallinnut molempien perheiden välillä.

Kun mummokin jo oli ehtinyt laskeutua viimeisetkin rappuset, meni hra Braux häntä vastaan, nujersi partaansa mummon kasvoja vasten ja huusi hänelle korvaan, sillä vanhus oli hieman huonokuuloinen:

"No, kuinkas mummo voi? Aina vain kappera vai mitä?"

Rva Braux oli niin ällistyksissään nähdessänsä vainajaksi ilmoitetun terveenä ja reippaana, ettei hän uskaltanut edes suudella häntä; suuren vatsansa kanssa täytti hän muuten koko rappukäytävän, etteivät toiset päässeet hänen ohitsensa.

Mummo ei vieläkään virkkanut mitään, vaan katseli kaikkia levottomasti ja epäillen. Hänen pienet, harmaat, kovat ja tutkivat silmänsä harhailivat toisesta toiseen ja näyttivät puhuvan kieltä, joka vaikutti että muut tunsivat itsensä melkoisesti vaivautuneiksi.

Hra Caravan koetti antaa pienen selityksen.

"Äiti ei ole voinut oikein hyvin ... mutta nyt on hän taas terve -- eikö totta, äiti?"

Käyden edelleen ruokasalia kohti vastasi vanhus sortuneella äänellänsä, joka kuulusti tulevan sangen kaukaa:

"Se oli pyörtymiskohtaus. Teidän puheenne minä kyllä kuulin."

Seurasi kiusallinen vaitiolo. Mentiin miehissä saliin ja käytiin pian päivälliselle, jonka Rosalie oli osannut valmistaa muutamien minuuttien kuluessa.

Ainoa, joka ei menettänyt mielenmalttiansa, oli hra Braux. Hänen gorillakasvonsa vääntyivät virnistelyihin ja toisinaan lausui hän kaksimielisiä sanoja, jotka selvästi saivat toiset hämillensä.

Mutta etehisen kello soi alinomaa ja kerta toisensa perästä tuli Rosalie sisään ilmoittamaan jotakin hra Caravanille, joka heittäen serviettinsä nousi ylös ja kiiruhti ulos. Lankomies kysyi tämän johdosta oliko tänään hänen vastaanottopäivänsä vai?

"Eikö mitä", änkytti hra Caravan, "ne ovat vain vähäpätöisiä ostoksia ja toimituksia!"

Samassa saapui eräs paketti, jonka hän avasi aivan hajamielisyydessään. Siinä olivat mustilla reunuksilla varustetut peijaiskutsukirjeet. Punastuen silmiinsä saakka kääri hän sen heti hätäisesti entisellensä ja pisti sen povitaskuunsa.

Vanhus ei sitä huomannut, sillä itsepintaisesti tuijotti hän koko ajan "kuulakelloansa", jonka kullattu kuula heilui edestakaisin takka-kamiinin kivilaatalla. Yleinen tunnelma näytti käyvän yhä kiusallisemmaksi ja vaitiolo yhä jäisemmäksi.

Vihdoin käänsi mummo kurttuiset kasvonsa tyttäreensä päin ja sanoi vahingonilon välkähdys katseessansa:

"Maanantaina pitää sinun tuoda tänne tyttäresikin. Minä tahdon nähdä hänet."

"Mielelläni, äiti", sanoi rva Braux loistavin kasvoin ja huomaamatta, että nuorempi rva Caravan oli kalvennut ja istui puolikuolleena ahdistuksesta.

Vähitellen alkoivat langokset sentään jutella keskenänsä ja joutuivat pian, Jumala ties mistä syystä, valtiolliseen keskusteluun.

Braux puolusti kommunistisia ja vallankumouksellisia liikkeitä, huutaen vihdoin suurellisin elein ja mulkoilevin silmin:

"Kaikki omaisuus on työmiehiltä varastettua tavaraa. Maa kuuluu kaikille. Perintöoikeus on häpeäpilkku, kuulumaton häpeä"...

Samassa vaikeni hän hämmästyneenä, ja peljäten sanoneensa jonkun tuhmuuden, lisäsi sävyisästi:

"Mutta tämähän ei ole sopiva tilaisuus keskustelulle sellaisista asioista."

Ovi kävi ja pian astui tohtori Chenet sisään. Alussa näytti hänkin ällistyvän, vaan saavutti pian mielenmalttinsa ja lähestyi mummoa sanoen:

"Ahaa, täällähän muorikin taas istuu ... muiden mukana! Jälleen reippaana, kuten jo tullessani ajattelin! Ja rappusia noustessani mietin juuri: lyönpä vetoa, että muori on taas jalkeilla! (Taputellen vanhusta hiljaa olkapäälle lisäsi hän:) Eukko on vielä yhtä kestävä kuin Pariisin uusi silta: saattepa nähdä, että hän hautaa meidät kaikki."

Tohtori kävi istumaan, otti kupin kahvia ja yhtyi pian langosten keskusteluun kannattaen hra Brauxia. Tohtori oli näet itsekin ollut osallisena kommunistisiin hankkeisiin.

Tällä välin alkoi vanhusta väsyttää, jonka vuoksi hän tahtoi poistua. Hra Caravan riensi hänen luoksensa. Vanhus katsoi häntä tuimasti silmiin ja sanoi:

"Oleppas hyvä ja tuo heti tuo kuulakello ja lipasto takaisin minun kamariini."

"Kyllä, äiti," änkytti hän.

Vanhus tarttui tyttärensä käsivarteen ja poistui hänen kanssansa.

Hra ja rva Caravan jäivät äänettöminä ja masentuneina katsomaan heidän jälkeensä: kaikkihan näytti menevän hiiteen päin! Hra Braux hykerteli mielissään käsiänsä ja maisteli kahviansa.

Äkkiä hyökkäsi rva Caravan vimmastuneena hänen kimppuunsa huudahtaen:

"Te olette varas, roisto ja ... ja... Teidän päällenne tekee minun mieleni sylkäistä ... ptui!"

Hän oli vähällä tukahtua eikä löytänyt sanoja liikutuksellensa. Braux vain naureskeli ja ryypiskeli edelleen.

Samassa palasi hänen vaimonsa takaisin. Nyt syöksähti rva Caravan hänen kimppuunsa ja siinä seisoivat he vastakkain: toinen suurivatsaisena, kookkaana ja paksuna, toinen laihana ja hoikkana, kädet vapisevina ja ääni kähisten haukkumisia ja sadatuksia kälyllensä syytäessänsä.

Chenet ja Braux tulivat erottamaan heitä. Jälkimäinen tarttui parempaa puoliskoansa hartioista kiinni ja lykkäsi ulos hänet huutaen jälkeen:

"Kas niin, mene tiehesi, luntti, sinä rähiset aivan liiaksi!"

Itse seurasi hra Braux vaimonsa jäljessä. Vielä kadullakin kuuluivat he riitelevän poistuessansa.

Chenet hyvästeli myöskin talonväkeä.

Ja pian olivat hra ja rva Caravan taas kahdenkesken.

Silloin heittäytyi hra Caravan nojatuoliin ja kylmä hiki ohimoillansa mutisi hän:

"Mitä on minun nyt virastonpäällikölleni sanottava?"

NEITSYT BLANCHETTE JA HÄNEN POIKANSA.

Kello oli juuri lyönyt 12 päivällä. Koulun ovi lensi auki ja pojat syöksivät ulos tyrkkien toisiansa, että pikemmin pihalle pääsisivät. Mutta sen sijaan, että olisivat hajautuneet ja rientäneet heti kotiansa päivällisille, kuten tavallisesti tekivät, pysähtyivät he pihalle ja yhtyivät ryhmiin kuiskaillen keskenänsä.

Tänä aamuna oli näet neitsyt Blanchetten poika Simon istunut ensi kerran luokalla.

Kaikki olivat he kotonansa kuulleet puhuttavan neitsyt Blanchettesta. Ja vaikka hänet vastaan-otettiinkin suosiollisesti perheisiin, niin kohtelivat rouvat häntä sentään aina hieman halveksivalla osanotolla, menettely, joka oli vaikuttanut myöskin lapsiin, vaikka nämäkään eivät itse ymmärtäneet syytä siihen.

Neitsyt Blanchetten poikaa Simonia eivät koulupojat ennestänsä tunteneet, sillä muiden mukana tämä ei ollut koskaan ollut. Eikä häntä koskaan oltu nähty juoksentelemassa kylän raitilla eikä jokivarsilla. Pojat eivät siis hänestä juuri pitäneet. Jonkunlaisella ilolla ja huomattavalla hämmästyksellä olivat he kuulleet ja keskenänsä kertoneet, mitä eräs 14--15-vuotias poika, joka näytti tietävän yhtä ja toista, oli silmiänsä räpyttäen kuiskannut vieruskumppaleillensa:

"Tiedättekös, että ... Simonilla ... ymmärrättekö? ... ei ole isää!"

Neitsyt Blanchetten poika ilmestyi samassa koulun kynnykselle.

Hän näytti olevan 7--8-vuotias. Muuten oli hän hieman kalpea, erittäin siististi puettu, pelonalainen, melkeinpä kömpelö poikanen.

Hän aikoi palata äitinsä luo, kun ryhmiin keräytyneet ja yhä kuiskivaiset toverit, jotka pahaa ennustavin, ivallisin ja uhkaavin katsein olivat töllistelleet häneen, vähitellen ympäröivät hänet niin, että hän pian joutui suljettuun kehään. Hämmästyneenä ja vaivautuneena jäi Simon seisomaan paikoillensa käsittämättä, mitä aikeita pojilla voi olla mielessänsä. Sama suuri poika, joka toisille oli kertonut tuon yleistä menestystä saavuttaneen uutisen ja siitä ylpistynyt, lähestyi häntä mahtavan näköisenä ja kysyi:

"Mikäs sinun nimesi on?"

"Simon", vastasi neitsyt Blanchetten poika.

"Simon ... mikä?" kysyi toinen.

"Simon", toisti Blanchetten poika vallan hämillänsä.

"No, johan minä sen kuulin, mutta täytyyhän sinulla olla sukunimi", huusi äskeisen uutisen kertoilija; ... "Simon! Eihän se mikään sukunimi ole!"

Itkuun purskahtamaisillansa vastasi Blanchetten poika kolmannen kerran:

"Minun nimenipä on Simon."

Pojat rähähtivät nauramaan. Voitonriemuisena huusi tuo suuri poika:

"No, näettekös? Isää hänellä ei ole."

Syntyi täydellinen hiljaisuus. Pojat olivat vallan ällistyksissään tästä tavattomasta, eriskummallisesta mahdottomuudesta. Kuinka voi olla mahdollista, ett'ei tuolla ole isää? Kaikki katselivat uutta luokkatoveriansa kuin kummaa ja luonnon ihmettä; ja se tähän asti selittämätön alentuvaisuus, jolla heidän äitinsä neitsyt Blanchettea kohtelivat, tuntui versovan heidänkin povessansa.

Simon parka oli asettunut seisomaan puuta vastaan, ett'ei maahan vaipuisi; siinä seisoi kuin korjaamattoman onnettomuuden kukistama olento. Hän koetti miettiä jotakin selitystä. Mutta hän ei keksinyt, mitä sanoisi todistaaksensa valheeksi tuon suuremman pojan sanoja, ett'ei hänellä muka ollut isää.

Punastuen huudahti hän vihdoin arvelematta:

"Onpas minulla isä!"

"Missä hän on?" kysyi äskeinen poika.

Simon vaikeni. Sitä hän ei tiennyt. Toiset pojat nauroivat kovin huvitettuina. Ja nämä eläinten tapaiset maalais-lapset näyttivät tuntevan saman julman halun, joka saa alapihan kanat toisinaan yhdessä lopettamaan haavoittuneen kumppalinsa.

Simon huomasi äkkiä erään saman-ikäisen naapurin pojan, joka oli lesken poika ja jonka hän aina oli nähnyt kävelevän äitinsä kanssa kahden kesken.

"Entäs sinä? Eihän sinullakaan ole isää?"

"Onpas", vastasi poika.

"Missä hän sitten on?" tiuskaisi Simon.

"Haudassa", vastasi poika erinomaisen ylpeästi, "sillä minun isäni on kuollut."

Yleinen hyväksymisen murina kuului poikajoukossa, ikäänkuin tämä tosiasia, että hänen isänsä makasi mullan alla kirkkomaalla, olisi kohottanut lesken poikaa ja kerrassaan masentanut neitsyt Blanchetten nulikan, jolla ei ollut isää missään. Ja nämä viikarit, joiden isät olivat juoppolalleja, ilkiöitä ja akkojensa pieksäjiä, tuuppivat toisiansa ja lähenivät häntä kaikilta tahoilta aivan kuin nämä lailliset ja isälliset olisivat aikoneet ahdistaa ja kurittaa tuota lain ulkopuolella olevaa olentoa.

Eräs Simonia vastapäätä seisova nallikka näytti jo kielensä ja huusi pilkaten: "Ei ole isää! Ei ole isää!"

Simon karkasi molemmin käsin hänen tukkaansa ja alkoi potkia häntä kintuille, mutta samalla puri poika häntä armotta poskeen. Ja niin syntyi ankara ottelu. Toiset kävivät erottamaan tappelijoita lyöden, retuuttaen, tyrkkien ja vielä maassakin kierittäen Simon parkaa, jonka ympärillä seisova poikajoukko huusi hyväksymistä tälle kuritukselle. Kun hän sitten kömpi ylös ja koneellisesti puisteli toisella kädellänsä aivan pölyttynyttä puseroansa, huusi joku joukosta:

"Mene valittamaan isällesi!"

Silloin tunsi Simon sydämessänsä, että hän oli vallan masentunut. Poikajoukolle hän tietysti ei voinut mitään, vaikka häntä olikin tällä tavoin piesty. Eikä hän voinut vastatakaan heille mitään, sillä tunnossansa täytyi hänen myöntää todeksi, ett'ei hänellä ollut isää. Ylpeys pakotti hänet aluksi kuitenkin taistelemaan ahdistavaa itkunpurkausta vastaan. Hän tunsi kurkussansa tukehtumisen oireita ja alkoi sitten nyyhkyttää niin hartaasti, että koko hänen pikku ruumiinsa hytkyi. Mutta huutanut hän ei.

Julma riemu valtasi silloin vihollislauman. Kuin villit kamalan ilonsa vallassa tarttuivat he toistansa kädestä kiinni ja alkoivat piiritanssin kukistuneen uhrinsa ympärillä laulaen yhtä ja samaa:

"Ei ole isää! Ei ole isää!"

Äkkiä lakkasi Simon nyyhkyttämästä. Täydellinen vimmastus valtasi hänet. Hän äkkäsi muutamia kiviä jalkojensa juuressa, kaappasi ne maasta ja viskasi ne koko voimallaan julmureita kohti. Pariin kolmeen hän osasikin ja kirkaisten juoksivat nämä pakoon. Ja niin peloittavalta näytti neitsyt Blanchetten poika tällä haavaa, että poikajoukossa syntyi täydellinen säikähdys ja sekasorto. Peljästyen niinkuin joukossa ahdistajat aina tekevät epätoivoisesti taistelevan edessä, hajausivat he paikalla ja pakenivat eri tahoille.

Yksin jäätyänsä lähti isätön poikanen juoksemaan joelle päin, sillä eräs muisto oli äkkiä herännyt hänessä ja kypsytti suuremmoisen päätöksen. Hän aikoi hukuttautua jokeen.

Hän muisti kuulleensa, että eräs kurja kerjäläinen oli viikko sitten heittäytynyt jokeen, kun häneltä oli loppunut kaikki "rahat". Simon oli ollut läsnä, kun häntä turhaan naarattiin. -- --

Joku oli sanonut: "Kyllä hän on kuollut!" Sitten oli eräs toinen lisännyt: "Siispä hän on onnellinen!" Simon tahtoi myöskin hukuttautua niinkuin tuo rahaton raukka oli tehnyt, sillä hänellähän ei ollut isää!

Tultuansa joen rantaan katseli hän vierivää virtaa. Tuossa leikkivät vikkelät kalat veden välkkyvässä kalvossa, tehden pieniä hyppyjä tavoitellessansa pinnalla hyriseviä hyttysiä. Hän unhotti itkunsa ja alkoi tarkata näitä, sillä kalojen käytös huvitti häntä suuresti. Mutta niinkuin ankarat ja äkilliset tuulen puuskat myrskyaikoina toisinaan syöksähtävät esille ryskäen puissa ja hälveten sitten taivaan rannalle, niin tunkeusi Simoninkin rinnasta taas uudelleen katkeran kivun kanssa ajatus, että "hänpä hukuttautuu, koska hänellä ei ole isää."

Muuten oli nyt sangen helteinen ja kaunis sää. Lämmin päivä paistaa hellitti ruohikolle. Vesi päilyi tyvennä kuin kuvastin. Toisinaan tunsi Simon itsensä varsin onnelliseksi, sillä itku oli helpoittanut hänen mieltänsä; ja silloin sai hän suuren halun istua tuohon ruohikolle ja nukkua päivän helteeseen.

Pieni vihreä sammakko hyppi hänen jalkojensa juuressa. Hän yritti tarttua siihen kädellänsä. Mutta se pääsi pakoon. Simon juoksi sen perässä ja koetti turhaan pari kolme kertaa tavoittaa sitä. Vihdoinkin sai hän sen takasääristä kiinni ja alkoi nauraa katsellessansa kuinka se ponnisteli päästäksensä vapauteen. Se veti itsensä ensin kokoon takajaloillensa ja viskaisi ne sitten äkkiä suoriksi kuin pienat ja käytteli etujalkojansa ilmassa kuin ihminen käsiänsä, mulkoillen kaikkialle kultarantuisilla, pyöristyneillä silmillänsä. Simon viskasi sen pois.

Sitten mietti hän kotiansa ja äitiänsä, kunnes ankara suru hänet taas valtasi ja hän ratkesi uudelleen itkemään. Kylmät väristykset puistattivat hänen pieniä jäseniänsä. Hän laskeusi polvillensa ja alkoi rukoilla niinkuin hänen oli tapana tehdä ennen maatapanoa. Mutta hän ei ehtinyt rukouksensa loppuun, ennen kuin voimakkaat, pakolliset nyyhkytykset valtasivat hänet kokonaan. Hän ei voinut enää ajatella mitään eikä nähnyt mitään ympärillänsä, sillä itku oli hänen mielensä niin kerrassansa valloittanut.

Äkkiä tunsi hän raskaan käden olkapäällänsä ja karkea ääni hänen vieressänsä kuului kysyvän:

"Mikäs pikkumiestä niin kovin itkettää?"

Simon kääntyi päin kysyjään. Hän näki pitkän työmiehen, jolla oli parta ja su'itut, mustat hiukset, katselevan häntä hyväntahtoisesti. Kyyneleet silmissä ja itku kurkussa vastasi hän:

"Niin kun ne pieksivät minua..."

"Pieksivät! Ketkä ja miksi he sinua pieksivät, lapsukainen?"

"Pojat ... koulussa ... siksi, että ... siksi, että ... minulla ei ole isää."

"Mitä hulluja!" sanoi mies hymyillen, "onhan jokaisella isänsä."

"Mutta ... mutta ... minullapa ei ole", änkytti Simon vaivaloisesti surun murtamien nyyhkytysten välillä.