Part 2
"Mitä? Ettekö te ole vielä syönyt päivällistä?" huudahti rouva. "Jääkää toki meille päivälliselle, hra tohtori, jääkäähän toki! Tarjoomme mitä meillä sattuu itsellämme olemaan. Että meille ei ruoka nyt oikein maista, sen suonette anteeksi!"
Mutta tohtori kieltäysi estellen.
"Kuinka? Jääkää toki. Tällaisissa tapauksissa on hauskaa nähdä ystäviä ympärillänsä. Ja ehkäpä voitte te saada mieheni hieman rohkaistumaan. Hänen täytyy välttämättä tointua ja voimistua!"
Tohtori kumarsi ja laski jälleen lakkinsa pois:
"Siinä tapauksessa minä jään, arvoisa rouva", sanoi hän.
Rouva antoi höpertyneelle Rosalielle muutamia käskyjä, istuutui itsekin pöytään, oli syövinänsä ja ilmoitti tahtovansa pitää seuraa "tohtorille".
Jäähtyneen liemen jälkeen, jota hra Chenet pyysi toistamiseen, tarjottiin jotakin sipulilta tulevaa "satakertaa", jota rouvakin hieman maistoi. Tohtorin mielestä oli se erinomaista.
"Eikö totta?" hymyili emäntä kääntyen miehensä puoleen: "Ota nyt sinäkin tätä vähäisen, Alfred, että on edes jotakin vatsassasi. Muista, että sinulla on pitkä yö edessäsi!"
Tottelevaisena ojensi tämä lautasensa ja vallan yhtä tottelevaisena olisi hän mennyt heti levolle, jos vaimo vain olisi käskenyt häntä, sillä hän näytti vastustelematta ja empimättä tekevän kaikki, mitä käskettiin. Hän söi.
Tohtori otti itse kolme kertaa eteensä ja rva Caravan söi niinikään melkoisen kämpäleen, nieleskellen sen alas erityisesti harkitulla välinpitämättömyydellä.
Kun palvelustyttö toi makaronikulhon, mutisi tohtori:
"Tuopa näyttää mainiolta, hiisi vie!"
Rouva jakoi siitä kaikkien lautasille, myöskin lapsille, jotka tällä välin olivat vapaasti ryypiskelleet viiniä ilman vettä ja potkiskelivat toisiansa pöydän alla.
Tohtori muistutti suuren Rossinin mieltymystä tähän italialaiseen ruokalajiin:
"Kuulkaas, sehän sointuu runoksi", sanoi hän; "joku voisi alkaa runonsa esim. tähän tapaan: 'Niin maestro Rossini ja oiva macaroni' j.n.e."
Muut eivät kuunnelleet hänen sukkeluuksiansa. Rouva, joka äkkiä oli käynyt miettiväiseksi, ajatteli tapauksen kaikkia mahdollisia seurauksia. Hra Caravan kiersi sillä aikaa kuulia leivästä ja laski ne sitten riviin pöydälle, katsellen niitä tuhmana kuin epatto. Sitäpaitse näytti hän kärsivän polttavaa janoa, koskapa hän alinomaa vei viinilasin huulillensa. Ajatukset, jotka odottamaton tapaus ja siitä johtuva suru jo äsken oli pimittänyt, menettivät nyt viimeisetkin älynsiteensä ja kuulustivat vapaina hyrisevän ympäri koko ruumiin ... juuri alkavan ruoansulatuksen raskaassa huumauksessa.
Tohtori Chenet joi muuten kuin sieni ja näytti huomattavasti päihtyvän. Myöskin rouvassa näkyi tavattomampia hermokohtauksia seuraava vastatila: hän kävi vilkkaaksi, puheliaaksi ja tunsi päätänsä hiukan huimaavan, vaikka hän ei ollutkaan juonut muuta kuin vettä.
Hra Chenet oli ruvennut kertomaan erinäisistä kuolemantapauksista, jotka hänen mielestänsä olivat olleet hauskoja. Tässä Pariisin etu-kaupungissa (Neuillyssä), jonka asukkaat enimmäksensä ovat maaseudulta kotoisin, huomaa talonpoikain välinpitämättömyyttä kuolemaa ja vastakuollutta vainajaa kohtaan, vaikkapa tämä olisikin asianomaisten oma isä tai äiti, samoin sitä kunnioituksen puutetta ja itsetiedotonta raakuutta kuolleiden suhteen, joka on niin yleinen maaseudulla, mutta Pariisissa aivan harvinainen.
"Viime viikolla esimerkiksi", kertoi hän, "kutsuttiin minut erääseen taloon Puteauxin kadun varrella. Minä riennän sinne, tapaan sairaan jo kuolleena ja kuolinvuoteen ympärillä koko perheen, joka par'aikaa kaikessa rauhassa tyhjensi edellisenä päivänä vainajan oikullisesta käskystä ostettua anisettipulloa."
Rouva Caravan, joka nyt mietti perintö-osuutta, ei kuunnellut häntä; hra Caravan taas, jonka aivot olivat vallan tyhjät, ei olisi ymmärtänyt mitään, vaikka olisi kuunnellutkin tohtorin puheita.
Vihdoin tarjottiin kahvia, sangen väkevää kahvia, jonka piti olla kuin "lohdutusta surun vaivaan". Sitä tyhjennettiin konjakin kanssa useampia kuppeja ja jokaiselta kupilta hohtivat posket entistänsä punaisempina, mutta sekavia aivoja se ei juuri selvittänyt.
Äkkiä valtasi tohtori koko pullon kaataaksensa piiskaryypyt itsekullekin. Keskustelu kuoli pois ja kaikki kolme huhtoivat kaulansa tuolla kellertävällä siirapilta näyttävällä, sokeroidulla konjakilla. Nyt alkoivat he olla lämpimiä ja kylläisiä, ja tunsivat itsessänsä tuota eläimellistä tyytyväisyyttä jonka alkohooli-juomat, päivällisten päälle nautittuina, ehdottomasti herättävät meissä.
Lapset olivat nukahtaneet ja Rosalie saattoi ne levolle.
Koneellisesti totellen sitä juovuttamisvaistoa, joka kaikille onnettomille on niin ominainen, joi hra Caravankin useampia laseja konjakkia. Hänen silmänsä alkoivat omituisesti loistaa.
Tohtori nousi ylös ja aikoi poistua. Ottaen ystäväänsä käsivarresta sanoi hän:
"Kas niin, tule nyt kanssani kävelemään! Raitis ilma tekee sinulle hyvää... Surujansa täytyy koettaa haihduttaa!"
Caravan totteli nöyrästi, otti hattunsa ja keppinsä ja lähti. Käsikynkässä astelivat ystävykset alas Seine-joelle päin taivaan tähtikirkkaana kimmeltäessä.
Miellyttävät tuoksut täyttivät lempeän, öisen ilman, sillä kaikissa läheisissä puutarhoissa loistelivat kukkaset täydessä kukoistuksessansa ja päivällä uinahtaneet lemut virkosivat ja elpyivät illan tullen, sekottuen hämärissä tohahteleviin, keveihin tuulenhenkäyksiin.
Leveä puistotie oli autio ja hiljainen. Kahden puolen tietä paloivat kaasulamput, joiden kaksoisrivit ulottuivat aina riemuportille saakka. Pariisista, joka kuumoitti etäällä punertavassa hohteessa, kuului sentään kaamea humu. Oli kuin olisi kuulunut lakkaamaton, hiljainen rummun-pärinä, ja siihen vastasi toisinaan etäällä kulkevan junan vihellys, jonka päästi joku täyttä vauhtia ... pääkaupunkia kohti ... kiitävä veturi taikka yön pimeydessä ... tätä vastaan tuleva ja merelle päin rientävä juna.
Illan raitis tuulenhenki, joka äkkiä lehahti ystävyksiä vastaan, vaikutti näihin niin voimakkaasti, että tohtori hieman hoiperteli ja hra Caravan tunsi sen huumauksen vain lisääntyvän, jota hän oli kärsinyt jo päivällisistä saakka. Hän kulki kuin unessa turtunein mielin, raukeana ja jonkunlaisen siveellisen tylstymisen tilassa, joka esti häntä tuntemasta mitään kipua ja melkein täytti hänen mielensä mielihyvän tunteella, jota luonnon lempeät lemut vielä lisäsivät.
Sillalle tultuansa kääntyivät he oikealle, jolloin joelta puhaltava raitis tuulahdus miellyttävästi hyväili heidän kasvojansa. Levollisena ja mahtavana virtaili se korkean poppelikujanteen takana. Tähdet kuvastuivat sen välkkyvään kalvoon ... näyttivät ikäänkuin uiskentelevan virtaa alaspäin. Hieno, vaalea usvaharso, joka lepäsi joen toisella rannalla, toi heidän keuhkoihinsa kosteuden tunteen ja hra Caravan pysähtyi äkkiä paikoillensa säpsähtäen tuota omituista joen hajua, joka herätti hänessä vanhoja muistoja.
Äkkiä oli hän näkevinänsä äitinsä elämässä niitä aikoja, jolloin hän oli vielä lapsi ja konttasi koti-talon edustalla kaukana Picardiessä katsellen, kuinka äiti pesi vaatteita vähäisessä purossa, joka juoksi heidän puutarhansa läpi. Hän oli kuulevinansa tämän pyykkikartun kapseen maalaishiljaisuudessa ja äidin äänen, joka huusi: "Alfred, tuopas vähän lisää suopaa!" Nyt tunsi hän saman jokihajun, saman kosteasta maasta nousevan usvanhajun ja samat notkoista käyvät uhot, joiden omituinen tuoksu oli jäänyt haihtumattomasti hänen muistoonsa; nyt kun hänen äitinsä juuri oli kuollut, piti tämän muiston siis hänessä uudistuman!
Ankaran surun valtaamana pysähtyi hän jäykistyneenä eikä voinut liikahtaa paikoiltansa. Oli kuin salama olisi äkkiä valaissut häntä kohdanneen onnettomuuden koko laajuudessansa. Tuo joen haihtuva henkäys, joka oli kohdannut häntä, heitti hänet alas lieventymättömien murheiden pimeään kuiluun. Hän tunsi sydämensä silpoutuvan ajatellessaan ainaista eroa äidistänsä. Oli kuin olisi suru leikannut hänet keskeltä kahtia ja koko hänen muistossa uudistuva nuoruutensa jälleen kuolon kitaan hävinnyt. Kaikki entisyys oli lopussa, kaikki lapsuuden muistot olivat haudatut eikä löytynyt ketään, joka olisi voinut jutella hänen kanssansa menneistä ajoista, ihmisistä, jotka hän oli lapsuudessaan tuntenut, kotiseudusta, hänestä itsestänsä siinä ympäristössä ja kaikista niistä pikkuseikoista, jotka liittyivät hänen entiseen elämäänsä. Osa hänen olemustansa oli lakannut olemassa olemasta ... ja pian kai teki kuolema lopun toisestakin puoliskosta.
Ja vainajien haamut alkoivat vaeltaa hänen sisäisten silmiensä ohitse. Hän näki "mammansa" nuorempana, kuluneissa puvuissa, joita tämä oli käyttänyt niin kauvan, että ne näyttivät ihan kuuluvan hänen persoonaansa. Hän oli näkevinänsä hänet tuhansissa eri kohtauksissa, jotka jo muuten olivat häipyneet hänen mielestänsä, sellainen ilme kasvoissa, joka hänellä ennen oli ollut, hänen liikkeensä ja tapansa, hän oli kuulevinansa hänen piintyneitä päähänpistojansa, hänen äänenpainonsa ja suuttumuksensa, hän erotti hämärissä hänen kasvojensa kurtut, hänen laihojen sormiensa liikkeet ja kaikki nuo vanhat tutut asennot, joissa hän ei enää koskaan voinut äitiänsä nähdä.
Tarttuen kiinni tohtoriin ratkesi hän jälleen nyyhkyttämään. Hänen jalkansa vapisivat, koko hänen lihava ruumiinsa hytkyi ja vaikeroiden änkytti hän:
"Voi minun äitiäni, voi minun poloista äitiäni, voi, poloista äiti parkaani!"
Hänen kumppalinsa, joka ei ollut vielä selvennyt hänkään ja uneksi saada päättää iltansa eräässä tutussa paikassa, missä hänen oli tapana salaa pistäytyä, kävi yhäti uudistuvien surun purkausten vuoksi jo kärsimättömäksi, jonka tähden hän istutti ystävänsä joen rannalle ja meni tiehensä muka "erästä sairasta katsomaan".
Caravan itki kauvan yksinänsä. Kun kyyneleet vihdoin ehtyivät ja koko hänen kärsimyksensä oli niin sanoaksemme juossut vetenä pois, tunsi hän itsensä jälleen keveämmäksi, tyynemmäksi ja äkkiä vallan rauhalliseksi.
Kuu oli tällä välin noussut ja valkasi taivaan rannan hiljaisella valollansa. Suuret poppelipuut seisoivat siinä suorina, hopeanhohde lehdissänsä, ja usva tuolla tasangolla väikkyi kuin hiljaa virtaileva lumiharso. Joen kalvossa ei enää tuikkinut tähtösiä, vaan välkkyi sen pinta nyt kuin raakunkuori ja joleana vieri se tasaista kulkuansa. Silloin tällöin karehtivat aamutuuloset sen kalvossa. Ilma oli lempeä ja tuuli tuntui tuoksuvan. Veltto raukeus näytti vallanneen uinaavan maan. Hra Caravan hengitti ahnaasti yön suloista lempeyttä, hengitti syvään ja olipa kuin olisi yliluonnollinen, raitis rauha ja lohdutus jälleen tuntunut koko hänen olennossansa.
Kuitenkin koetti hän taistella tätä valtavaa hyvinvoinnin tunnetta vastaan. Useita kertoja toisteli hän: voi äiti parkaa, voi poloista äiti parkaani! Mutta turhaan koetti hän enää pakottaa itseänsä itkemään, kuten hänen, rehellisen miehen, oikeudentunto oikeastaan olisi vaatinut. Se ei enää onnistunut. Eikä hän enää tuntenut edes tuskaa muistellessaan samoja asioita, jotka äsken olivat saattaneet hänet sellaisen liikutuksen valtaan.
Silloin päätti hän nousta ylös ja lähti verkkaisin askelin tallustelemaan kotiin päin, kietoen tyvenen luonnon rauhallisen välinpitämättömyyden vaipan yllensä. Lohdutettuna ja vastoin tahtoansa levollisena hän palasi takaisin.
Sillalle tultuansa huomasi hän viimeisen, juuri liikkeelle lähtevän raitiovaunun palavan lyhdyn ja sen takana Globe-kahvilan valaistut akkunat.
Hän tunsi halun saada kertoa tapahtumasta jollekin tuttavalle, herättää tässä osanottoa ja kiinnittää itseensä tämän huomion. Vääntäen kasvonsa murheellisiksi, avasi hän kahvilan oven ja lähestyi tiskiä, jonka takana isäntä aina istui. Hän toivoi, että hänen tulonsa tekisi vaikutuksen, että kaikki nousisivat ylös, rientäisivät häntä vastaan ojennetuin käsin ja kyselisivät: no, mitä on tapahtunut? Mutta kukaan ei hänen surullisesta hahmostansa välittänyt. Silloin nojasi hän kyynärpäänsä tiskiä vastaan, vei molemmat kätensä otsaansa ja huokasi:
"Voi Jumalani, voi Jumalani!"
Isäntä katsahti jo häneen.
"Ettekö voi hyvin, hra Caravan?" kysyi hän.
"Kiitos kysymästä, rakas ystäväni", sanoi tämä, "en minä voi pahoin, mutta äitini on juuri kuollut!"
"Ohhoh!" sanoi isäntä hajamielisesti ja kun eräs etäämpänä istuvista vieraista huusi: "pukki olutta!" vastasi hän tälle kovalla äänellä: "aivan oikein, pukkihan se oli!" Ja niin kiiruhti hän huutajan luo olutpukin kanssa jättäen hra Caravanin hämmästykseensä.
Tuonoiset dominon pelaajat istuivat vielä vajonneina peliinsä, jota he olivat jatkaneet päivällisistä asti. Caravan lähestyi nyt näitä aikeessa onkia heiltä hieman osanottoa surussansa. Mutta kun kukaan ei huomannut häntä, täytyi hänen itsensä alottaa:
"Tiedättekö, että minua on kohdannut suuri onnettomuus!" sanoi hän.
Kaikki kolme pelaajaa nostivat päänsä irroittamatta siltä katsettansa pelinappuloista.
"No, mitä on siis tapahtunut?"
"Äitini on juuri kuollut!"
"Elä hiidessä!" sanoi eräs koettaen näyttää sääliväiseltä. Toinen heistä ei keksinyt mitä sanoisi, vaan pudisti päätänsä ja vihelsi heikosti. Kolmas vaipui jälleen katselemaan pelilautaa ikäänkuin olisi hän ajatellut:
"Eikö muuta!"
Caravan odotti jotakin sydämellistä sanaa. Mutta tällaisesta vastaanotosta ei hän välittänyt, vaan meni tiehensä harmistuneena siitä penseydestä, millä toverit voivat kohdella ystävänsä tuskaa, joka tällä hetkellä kuitenkin oli niin lievää laatua, ettei hän sitä oikeastaan enää tuntenutkaan.
Hän oli samassa jälleen ulkona.
Yöröijyssänsä odotti rouva Caravan häntä kotiin tulevaksi, istuen matalalla tuolilla avatun akkunan ääressä, ja mietti vainajan jälkeistä perintö-osuutta.
"Riisu vain yltäsi", sanoi hän, "voimmehan jutella sängyssäkin."
Hra Caravan katsahti ylös.
"Mutta ... tuolla ylhäällä ... ei siis ole ketään."
"Anteeksi, Rosalie on siellä nytkin ... mutta voithan kolmen aikana mennä hänen sijallensa, kunhan ensin nukut hiukan."
Hra Caravan piti alusvaatteet varalta yllänsä, solmi silkkiliinan päänsä ympäri ja kömpi sitten vaimonsa viereen ... hurstien väliin.
Kotvan istuivat he siinä äänettöminä. Rouva mietti.
Tähänkin aikaan vuorokaudesta oli hänellä punaisella nauhalla koristettu myssy päässä, joka muuten istui vinossa toisella korvallisella, kuten hänen myssynsä tavallisesti aina olivat.
Äkkiä kääntyi hän ukkoonsa päin sanoen:
"Tiedätkö, onko äitisi tehnyt mitään testamenttia?"
Caravan epäröi hetken aikaa.
"Minä ... minä ... en sitä usko", sanoi hän, "ei, testamenttia hän ihan varmasti ei ole tehnyt."
Rouva katsahti ukkoansa silmiin ja sanoi hiljaisella harmistuneella äänellä:
"Mutta sehän on arvotonta. Kymmenen vuoden kuluessa olemme me nyhtäneet itsemme paljaiksi hänen tähtensä ja elättäneet häntä. Tahtoisinpa tietää, tokko sisaresi olisi tehnyt samoin meidän sijassamme? Enkä totisesti olisi minäkään viitsinyt sitä tehdä, jos olisin tiennyt, millä tavalla hän meitä palkitsee! Häpeä hänen muistollensa! Aiot kai sanoa, että onhan hän maksanut edestänsä. Olkoonpa vain! Mutta lasten hellyyttä ei rahalla makseta! Kiitollisuuden täytyy osoittautua siinä, että asianomainen tekee testamentin kuoltuansa. Niin oikeat ihmiset menettelevät. Mitä minulla nyt on vaivojeni ja ikävyyksieni palkkioksi? Kyllä tämä on siivoa!"
Caravan parka koetti useita kertoja keskeyttää häntä:
"No, mutta ... kuulehan toki, rakas ystäväni, minä pyydän ... minä rukoilen sinua!..."
Vihdoin tyyntyi rouva kuitenkin, otti tavallisen äänensä ja sanoi:
"Huomen-aamulla varhain pitää meidän ilmoittaa tästä sisarellesi."
Hra Caravan säpsähti.
"Tietysti, senhän olisin vallan unhottanut. Heti herättyäni sähkötän minä hänelle."
Mutta silloin keskeytti rva Caravan hänet äänellä, joka ilmaisi hänen ennakolta miettineen kaikki:
"Ei, lähetä se vasta klo 10-11 aikana, jotta ehdimme saada kaikki järjestykseen ennen hänen tuloansa. Charantonista tänne tarvitsee hän vähintäin kaksi tuntia. Sanomme esim., ettet sinä pökerryksissäsi muistanut ilmoittaa asiasta aikaisemmin. Siten saamme hiukan aikaa siistiytyä."
Caravan löi otsaansa sillä hätäytyneellä äänellä, millä hän aina puhui virastonsa päälliköstä, jonka edessä hän aina vapisi ... ajatuksissansakin:
"Ja täytyyhän minun ilmoittaa siitä ministeriöönkin!"
"Mitä varten? Tällaisissa tapauksissa annetaan aina anteeksi, jos moiset asiat sattuvatkin unhottumaan. Usko sinä minua eläkä lähetä virastoon mitään ilmoitusta. Päällikkösi ei voi siitä muistutusta tehdä ... ja silloinhan sinä olet tuottanut hänelle vähän harmia!"
"Aivan oikein," myönsi Caravan, "sillä ole varma siitä, että hän suuttuu pois jäämisestäni. Se oli mainio ajatus, siinä olet oikeassa. Kun minä myöhemmin ilmoitan hänelle, että äitini on kuollut, niin saa hän pitää suunsa kiinni."
Ihastuneena tähän pilantekoon hykersi ministeristön kirjuri käsiänsä ajatellessansa, millä naamalla hänen päällikkönsä kuulisi tuon ilmoituksen.
Rouva Caravan joutui yhä hajamielisemmäksi huolten johdosta, joita hänen näytti olevan vaikea ilmaista miehellensä. Vihdoin teki hän päätöksensä:
"Lahjoittihan äitisi sinulle kerran heilurikellonsa vai kuinka? Tarkoitan sitä, jossa tyttönen pelaa kuulapeliä."
Caravan koetti muistella ja sanoi sitten:
"Niin ... niin kyllä ... siitä on jo kauvan aikaa, kun hän sanoi, että ... jo meille tullessaan sanoi hän: tuon kellon saat sinä, Alfred, jos minua oikein hoidat!"
Rouva Caravan tunsi itsensä rauhallisemmaksi ja hänen katsantonsa kirkastui.
"Mutta siinä tapauksessa on parasta, näetkö, että noudamme sen tänne hetipaikalla. Sillä jos sisaresi ehtii saapua, ei hän ehkä anna sitä meille."
"Niinkö todellakin luulet?" kysyi toinen empien.
Rouva näytti suuttuvan.
"Luulen mitä luulen! Mutta jos se kerran on täällä ... asuntosuojissamme, niin ... tehty on aina tehty. Silloin on kello meidän! Sama on oikeastaan laita sen lipastonkin (= piirongin), jonka päällä on marmorilaatta ... muistathan? Sen hän taas lupasi minulle, ollessaan kerran hyvällä tuulella. Voimmehan noutaa senkin samalla, vai?"
Ukko ei näyttänyt olevan oikein taipuvainen tähän puuhaan.
"Tiedätkö, rakas ystäväni, että siten otamme suuren edesvastauksen niskoillemme?"
Rouva kääntyi häneen vimmastuneena.
"Vai niin! Todellakin! Aina olet sinä yhtäläinen, Alfred. Ennen antaisit sinä lastesi kuolla nälkään kuin liikuttaisit pikku sormeasi. Kun hän kerran on antanut lipaston minulle, niin meidänhän se silloin on, luulisin? Ja ellei sisaresi tyydy siihen, niin olkoonpa hyvä ja sanokoon siitä minulle! Minä vähät sinun sisarestasi! Kas niin, menkäämme nyt yläkertaan, niin tuomme sieltä alas, mitä äiti on meille määrännyt."
Väristen ja kukistettuna kömpi hra Caravan sängystänsä ja aikoi vetää housut jalkaansa, kun rouva ehkäisi sen.
"Mitä varten sinä pukeutuisit? Mene vain alusvaatteisillasi; ei sinun kylmä tule. Minä ainakin menen sellaisena kuin olen!"
Molemmat läksivät liikkeelle yöpukimissansa, hiipivät hiljaa ylös rappusia, avasivat varovasti oven ullakko-kamariin, missä ainoastansa nuo neljä palavaa kynttilää näyttivät vartioivan muorin kuolinunta, sillä Rosalie oli nukahtanut ja kuorsasi nojatuolissa, sääret hajallansa, kädet ristissä helmassa, pää kallellansa ja suu puoleksi ammollansa.
Hra Caravan otti kellon rautauunin reunalta. Se oli noita omituisen kömpelöitä koriste-esineitä, joita keisarikauden tyylillä on paljo omallatunnollansa. Nuori tyttönen kullatusta pronssista ja erilaisia kukkasia hiuksissansa piti kädessänsä kuulamaljaa, jonka kuula toimitti heilurin virkaa.
"Anna se minulle," sanoi rouva Caravan, "ja ota sinä tuo marmoorilaatta kantaaksesi."
Mies parka totteli huohottaen ja saikin ankarain ponnistusten jälkeen laatan toiselle hartiallensa.
Sitten lähti pariskunta laskeutumaan jälleen alakertaan. Caravanin täytyi kumartua ovessa taakkansa vuoksi ja sitten astui hän vapisevin askelin portaita alas; rouva kulki takaperin edellä valaisten tietä toisessa kädessänsä olevalla kynttilällä ja kantaen kuulakelloa toisessa.
Alas päästyänsä huokaisivat he helpoituksesta.
"Kas niin, nyt on pahin taakka jo alhaalla, menkäämme noutamaan loppuja," sanoi rouva.
Mutta lipaston laatikot olivat mummon vaatteita täynnä; nämä olivat siis ensiksi piilotettavat johonkin.
Rouva sai äkkiä hyvän päähänpiston:
"Meneppäs alas ja tuo se puukirstu, joka on siellä eteisessä. Se ei maksa kahtakaan frangia... Sen voimme asettaa tähän vaatekirstuksi."
Caravan teki kuten käskettiin. Sitten ryhdyttiin ahtaamaan vaatteita siihen.
Yksitellen nosteli hän laatikoista kaikki mummo paran koristeet, liinavaatteet, pitsi-kalvostimet, kaulukset, alusvaatteet j.n.e. ja laski ne samassa järjestyksessä kirstuun, jottei Caravanin sisar, rva Braux, seuraavana päivänä epäilisi mitään.
Kun tämä oli toimitettu, kantoi aviopari alas ensin laatikot ja sitten itse lipaston. Kauvan miettivät he, ennen kuin sopivat siitä, missä se parhaimmalta näyttäisi. Vihdoin tuli päätökseksi, että se oli asetettava makuukamariin, akkunain väliin, vuodetta vastapäätä.
Ja kun lipasto oli siirretty määrättyyn paikkaansa alkoi rva Caravan latoa laatikkoihin omia liinavaatteitansa. "Kuulakello" sai sijansa salin uunin reunalla. Yhdessä tarkastivat he sitten, miltä se nyt siinä näytti. Molemmat olivat varsin tyytyväisiä tarkastuksensa tulokseen.
"Se näyttää erittäin sievältä!" sanoi rouva.
"Erittäin sievältä!" toisti herra.
Nyt menivät he jälleen levolle. Rouva sammutti kynttilän ja pian nukkuivat kaikki sekä ylä- että alakerran asukkaat.
Oli jo täysi päivä, kun hra Caravan havahtui ja avasi silmänsä. Alussa oli hän vallan pyörällä päästänsä, niin että hänen täytyi ponnistaa ajatuskykyänsä muutamien minuuttien aikana, ennenkuin muisti mitä oli tapahtunut. Samassa tunsi hän sysäyksen rinnan kohdalla, jolloin hän hypähti ylös sängystä ja tunsi olevansa melkein itkemäisillänsä.
Hän meni nopeasti yläkertaan, missä Rosalie yhä nukkui tuonoisessa asennossaan eikä nähtävästi ollut herännytkään koko yönä. Hän käski tytön mennä tavallisiin aamutoimiinsa ja sytytti uudet kynttilät yöpöydälle, kun entiset olivat ehtineet palaa loppuun. Sitten katseli hän äitiänsä, vaipuen syviin mietteisiin, jos näin tahdomme nimittää sitä helppohintaista uskonnollis-filosoofista rihkamaa, jolla älyltänsä keskinkertaiset ihmiset tavallisesti kuolemaa ajattelevat.
Mutta samassa kuuli hän vaimonsa kutsuvan häntä ja kiiruhti jälleen alakertaan. Rva Caravan oli tehnyt luettelon kaikesta, mitä hänen sinä aamupäivänä piti toimittaa ja ojensi sen miehellensä.
Kovin pelästyneenä luki tämä luettelon läpi.
1. On ilmoitettava kuolemantapaus viranomaisille Neuillyssä.
2. On toimeenpantava laillinen lääketieteellinen tarkastus.
3. On tilattava ruumiskirstu.
4. On käytävä pastorinkansliassa.
5. On käytävä hautaustoimistossa.
6. On tilattava hautajaiskortteja.
7. On käytävä notarion luona.
8. On vietävä sähkösanoma rva Brauxille.
Hra Caravan tempasi hattunsa ja syöksi ulos.
Tällävälin oli tieto tapahtumasta levinnyt naapurein keskuudessa, jotka alkoivat saapua katsomaan ruumista.
Tämän johdosta oli alakerrassa ollut tuima kohtaus parturin ja hänen vaimonsa välillä juuri kun eräältä herrasmieheltä oli parta ajettava.
Parturin vaimo, joka oli istunut sukankudelma kädessä, oli arvellut:
"Niin, niin, taas on siis eräs tämän elämän jättänyt! Saita hän ainakin oli, jottei toista sellaista löytyne; enkä minä hänestä totisesti ole koskaan pitänyt, mutta täytyneehän kaikissa tapauksissa mennä häntä katsomaan."
"Joutavia!" oli parturi siihen murissut saippuoidessansa erään leukaa. "Ainoastaan naiset keksivät tuollaisia velvollisuuksia. Ei siinä kyllä että katkeroitetaan toistensa elämää, kun ollaan elävien kirjoissa, vaan vielä pitää vainajiakin häiritä."
Hämillensä joutumatta oli lempeä vaimo vastannut miehensä murinaan:
"Minun täytyy mennä tuonne yläkertaan ... minä en voi olla sitä tekemättä. Jo aamusta asti on minulla ollut se tunne. Ellen saa nähdä häntä, kiusaisi se minua koko elämäni ijän. Mutta niinpian kuin olen nähnyt, miltä hän näyttää, saan minä rauhani takaisin."
Parturi oli kohauttanut olkapäitänsä ja sanonut tuttavallisesti herrasmiehelle, jonka poskia hän juuri oli ajamassa: