Part 6

Vainajan kamarin säilytti hän koskemattomana sulkeutuen sinne joka päivä muistelemaan häntä, jonka kaikki puvut ja huonekalut saivat olla niin kuin ne vainajan eläessä olivat olleet.

Mutta elämä kävi hänelle kalliiksi. Samat tulot, jotka vaimon käsissä olivat riittäneet molempien kaikkiin tarpeisiin, eivät enää riittäneet hänelle itsellensäkään. Hän ihan hämmästyi, kuinka hänen vaimonsa oli voinut hoitaa taloutta niin, että hänellä aina oli pöydällänsä mainiota viiniä ja parhaimpia ruokalajeja, joihin hänen vähäiset tulonsa eivät enää riittäneet.

Hän teki velkaa juosten rahaa hankkimassa niin kuin neuvokkaat ihmiset tekevät, jotka koettavat pelastua tilapäisestä ahdingosta. Kun hän eräänä päivänä, noin viikkoa ennen kuukauden loppua, huomasi olevansa aivan pennitönnä, arveli hän myydä jotakin. Ja samassa pälkähti hänen päähänsä kaupata pois vaimovainajansa "laivatavarat." Sydämensä sisimmässä sopukassa tunsi hän näet yhä jonkunlaista kaunaa tuollaisia valhekaluja kohtaan, jotka ennenkin olivat häntä harmittaneet. Jo niiden jokapäiväinen näkeminen häiritsi häntä hieman, kun hän antautui muistelemaan rakastettua vainajaa.

Hän valikoi kotvan, minkä esineen hän tuosta jälkeen jääneestä korukalu-joukosta ottaisi, jota vainaja viimeisiin päiviinsä saakka oli itsepintaisesti lisännyt melkein jokailtaisilla uusilla "ostoilla." Hän päätti myydä sen suuren kaulakoristeen, jota vainaja enimmän oli käyttänyt ja joka hänen mielestänsä voi olla ainakin 2:n tai 3:n frangin arvoinen, sillä se oli kovin huolellista työtä ollakseen jäljiteltyä työtä.

Hän pisti sen taskuunsa ja riensi boulevardeja pitkin ministeristöön päin etsien luotettavaa jalokivikauppiasta.

Vihdoin oli hän löytävinään sellaisen ja astui sisään hieman häveten näyttää köyhyyttänsä näin vähäarvoista esinettä kaupitsemalla.

-- Haluaisin mielelläni tietää, minkä arvoiseksi te tämän koristeen arvostelette, kysyi hän jalokivisepältä.

Tämä otti koristeen, tutki ja käänteli sitä, punnitsi sen, tarkasti sitä suurennuslasillansa, kutsui apulaisensa, kuiskasi hänelle jotakin ja laski sen sitten tiskille, voidakseen katsella sitä kauvempaa ja päättää sen vaikutuksesta.

Tuntien itsensä hieman vaivatuksi tästä kultasepän menettelystä, koroitti hra Lantin äänensä selittäen:

-- Tiedän varsin hyvin, ett'ei se ole paljo minkään arvoinen, niin että...

Mutta jalokivikauppias keskeytti hänet sanoen:

-- Se on 12:n-15:n tuhannen frangin arvoinen; mutta minä en voi ostaa sitä, ell'ette ilmoita minulle tarkalleen, mistä se on ostettu.

Leskimiehen silmät kävivät kovin suuriksi ja jäivät pyöreiksi: nyt ei hän ymmärtänyt mitään. Vihdoin sopersi hän:

-- Mitä sanotte?... Oletteko varma asiasta?

Jalokivikauppias erehtyi hänen hämmästyksestänsä ja lisäsi kuivasti:

-- Voitte kysyä muilta kauppiailta, maksavatko he siitä enemmän. Minun mielestäni se on korkeintaan 15,000:n frangin arvoinen. Tuokaa se tänne, ell'ette enempää muualta saa.

Aivan typertyneenä otti hra Lantin koristuksensa ja poistui tuntien hämmentyneen halun olla yksinänsä ja miettiä asiaa.

Mutta kadulle tultuansa alkoi häntä naurattaa:

-- Tyhmä-Jussi, voi mikä tyhmä-Jussi! ajatteli hän. Jos minä heti olisin ottanut hänet sanoistansa tiukalle ja -- myynyt sen. Ainakaan ei tuo jalokivikauppias osaa erottaa vääriä helmiä oikeista!

Niin meni hän erään toisen kauppiaan luo la Paix (= Rauhan) -kadun suussa. Heti koristuksen nähtyänsä huudahti tämä:

-- Hiisi vie! Tämän kaulakoristeen minä tunnen. Se on minulta ostettu.

Kovin hämmästyneenä kysyi hra Lantin:

-- Paljonko arvoinen se on?

-- Minä möin sen 25,000 frangista ja olen valmis ostamaan sen takaisin 18,000 frangista, kunhan vain laillisten määräysten mukaisesti ilmoitatte, miten te olette sen saanut.

Tällä kertaa täytyi hra Lantinin istahtaa herpoutuneena kummastuksesta. Sitten vasta voi hän puhua.

-- Mutta .... mutta, tutkikaahan sitä tarkkaan, hra kauppias; minä olen näet tähän saakka pitänyt sitä vääränä korukaluna.

-- Tahdotteko olla hyvä ja ilmoittaa minulle nimenne, arvoisa herra? kysyi jalokivikauppias.

-- Mielelläni. Nimeni on Lantin, virkamies sisäasiain ministeristössä, ja osoitteeni on katu Martyrs n:o 16.

Kauppias avasi kirjansa, etsi niistä jonkun aikaa ja sanoi.

-- Kaulakoriste on todellakin lähetetty rva Lantinin osoitteella Martyrs-katu n:o 16 heinäkuun 20 p. 1876.

Sitten katsoivat miehet toisiansa silmiin, virkamies aivan ällistyneenä ja kultaseppä vainuten varkautta.

-- Tahdotteko uskoa koristeen minulle ainoastaan 24:ksi tunniksi, sanoi kauppias; minä annan teille siitä todistuksen.

-- Tietysti; miksi en, sopersi hra Lantin.

Pian meni hän tiehensä mukana paperilippu, jonka hän pisti taskuunsa.

Sitten astui hän kadun yli ja riensi eteenpäin, kunnes huomasi erehtyneensä suunnasta, palasi Tuileries'in luo, kulki Seinen yli, huomasi jälleen menevänsä väärään ja palasi Champs Elyséesiin päin ilman ainoatakaan järkevää ajatusta päässänsä. Hän koetti ajatella järkevästi ja käsittää tätä pulmaa. Hänen vaimonsa ei ole voinut ostaa niin kallista esinettä. Ei, ihan varmaan ei. Se oli siis lahjakalu. Lahja! Mutta keneltä? Ja mistä hyvästä?

Hän pysähtyi ja jäi seisomaan keskelle puistokatua. Kauhea epäilys kiusasi häntä. Hän olisi siis...? Mutta silloinhan olisivat kaikki nuo muutkin jalokivikoristeet lahjoja! Hän oli tuntevinansa maan järisevän allansa ja puun edessänsä kaatuvan. Hän kohotti kätensä ja vaipui tajutonna maahan.

Tuntoihinsa tuli hän vasta eräässä apteekissa, jonne ohikulkijat olivat saattaneet hänet. Hän antoi saattaa itsensä kotia ja sulkeutui kamariinsa.

Iltaan asti itki hän, yhäti purren nenäliinaansa, ettei huutaisi. Sitten heittäysi hän vuoteelle väsymyksen ja surun valtaamana ja nukahti raskaaseen uneen.

Auringon säde herätti hänet ja hiljalleen nousi hän ylös mennäksensä ministeristöön. Mutta vaikeaa oli istua työssä tuollaisten liikutusten jälkeen. Harkittuansa, että hän voi ilmoittaa toimiston päällikölle olevansa pahoinvoipa, kirjoitti hän tälle kirjelipun. Sitten muisti hän, että hänen oli mentävä jalokivikauppiaan luo. Mutta häntä hävetti. Kotvan aikaa mietti hän. Vaan eihän hän voinut jättää kaulakoristetta kauppiaallekaan. Hän puki päällystakin yllensä ja meni.

Ilma oli kaunis ja sinertävänä kaartui taivas yli hymyilevän kaupungin. Joutilaita käyskeli hänen edessänsä kädet taskuissa.

Silmillänsä näitä ohikulkijoita seuraten arveli Lantin:

-- Onnelliset ne, joilla on omaisuutta! Rahalla voi karkoittaa huolensa, mennä minne haluttaa, matkustella ja huvitella itseänsä! Oi, jospa minä olisinkin rikas!

Hän tunsi, että hänellä oli nälkä eikä hän ollutkaan syönyt sitten kuin toissa päivänä. Mutta rahaa hänellä ei ollut ja niin muisti hän kaulakoristeen. 18,000 frangia! 18,000 frangia! Se ei ollut vähäinen summa, hiisi vie!

Hän saapui la Paix-kadulle ja alkoi kävellä edestakaisin vastapäätä kultasepän myymälää. 18,000 frangia! Parikymmentä kertaa aikoi hän poiketa myymälään, vaan aina esti häpeän tunne hänet siitä.

Mutta nälkä, oikea suurnälkä ahdisti eikä penniäkään rahaa. Vihdoin teki hän äkkipäätöksen, astui juosten kadun poikki, ettei ehtisi mitään miettiä ja syöksi kultasepän luo.

Heti hänet nähtyänsä tuli tämä häntä kohti tarjoten tuolin kohteliaana ja hymyilevänä. Muutkin apulaiset tulivat esille, katselivat hra Lantinia syrjästä ... nalja silmissä ja hymy huulilla.

-- Minä olen ottanut tarpeellisen selon asiasta, hra Lantin, ja jos te pysytte tarjouksessanne, olen valmis maksamaan teille ehdottamani summan.

-- Tietysti ... tietysti pysyn minä tarjouksessani, sopersi virkamies.

Kultaseppä otti eräästä laatikosta 18 suurta paperirahaa, laski ne ja ojensi ne hra Lantinille, joka kuitin annettuansa pisti rahat vapisevin käsin taskuunsa.

Mennessänsä kääntyi hän vielä kerran yhä hymyilevän kauppiaan puoleen ja sanoi silmät maahan luotuina:

-- Niin, minulla .... minulla on ... muitakin jalokiviä, jotka niinikään olen saanut ... perintönä. Voisitteko ehkä ostaa minulta nekin?

-- Miksi en, sanoi kultaseppä kumartaen.

Eräs kauppapalvelijoista poistui myymälästä nauru kurkussa, toinen taas niisti nenäänsä tahallisen äänekkäästi.

Punaisena, vakavana ja järkähtämättömänä sanoi Lantin:

-- Minä tuon nekin teille hetipaikalla.

Ja hän otti ajurin käydäksensä noutamassa ne.

Aamiaista ei hän ollut syönyt vielä sittenkään, kun hän tuntia myöhemmin palasi takaisin kultasepän luo. Esine esineeltä he sitten yhdessä tutkivat niitä arvostellen kunkin erikseen. Melkein kaikki olivat ostetutkin häneltä.

Nyttemmin alkoi Lantin jo kinastella arvioimisista, kiukustui, vaati saada nähdä kirjat ja puhui sitä kovemmin, mitä suuremmaksi summa kohosi.

Suuret korvarenkaat jalokiviensä kanssa arvioitiin 20,000, rannerenkaat 35,000, rintaneulat, sormukset ja medaljongit 16,000, eräs koristus viheriäin smaragdien ja safiirein kanssa 14,000 frangiksi; eräs yksinäinen jalokivi, joka kultakäädystä voitiin ripustaa kaulaan, nousi 40,000 frangiin. Kaikki koristukset yhteensä arvioitiin 196,000 frangiin.

Lopuksi selitti kultaseppä leikillisen hyväntahtoisesti:

-- Ne ovat erään henkilön lahjoittamia, joka käytti kaiken omaisuutensa jalokiviin.

-- Onhan se yhtä hyvä tapa käyttää rahansa kuin muutkin, arveli Lantin.

Ennen poislähtöänsä sopi hän ostajan kanssa, että hän saisi toisen kultasepän kanssa toimittaa vasta-arvioimisen samoista koristeistansa.

Kadulle tultuansa katseli hän Vendome-kolonnia tuntien halua kiivetä tuonne ylös ikäänkuin se olisi ollut joku kilpatanko. Hän tunsi itsensä niin keveäksi, että hän olisi voinut suorittaa kilpahyppyjä Napoleonin patsaan yli, joka kohosi tuolla taivasta kohti.

Hän meni syömään aamiaista Voisin'in ravintolaan ja joi viiniä, joka maksoi 20 frangia pullo.

Sitten otti hän ajurin ja teki retken Boulognen metsän ympäri. Hän katseli vaunuja jonkunlaisella ylenkatseella ja tunsi halun huutaa ohiajajille: nyt olen minäkin rikas! Minulla on 200,000 frangia omaisuutta!

Vihdoin muisti hän ministeristönsä, ajoi sinne ja meni suoraan päällikkönsä luo ilmoittaen, että hän pyysi eron virastansa, sillä hän oli perinyt -- 300,000 frangia. Sitten meni hän hyvästelemään entisiä virkatoveriansa ja kertoi heille, kuinka hän aikoi täst'edes järjestää elämänsä.

Päivällistä söi hän Café Anglaisissa. Istuessansa erään pöytäkumppanin vieressä, joka näytti verrattain hienolta herrasmieheltä, ei hän voinut olla kertomatta tälle hieman mielistelevästi, että hän juuri oli perinyt 400,000 frangia.

Ensi kerran elämässänsä oli hänellä sinä iltana hauska teaatterissa. Yönsä vietti hän "sulotarten" seurassa.

Mutta jo kuusi kuukautta myöhemmin meni hän uusiin naimisiin.

TARINA PYHÄN MIKAELIN LUOSTARILINNASTA.

Tuon ikäänkuin mereen heitetyn keijukaislinnan näin minä ensi kerran Cancalesta käsin. Mutta silloin näin sen epäselvästi, sillä harmaa usva aaltoili pilveilevällä taivaalla.

Seuraavan kerran näin sen Avranchesista auringon mailleen mennessä. Tavattoman laajat hietasärkät punersivat, taivaan ranta punersi ja koko suunnattoman suuri lahdelma välkkyi punertavana. Ainoastaan tuo jyrkänteellä, kaukana mantereesta sijaitseva luostari, joka kohosi vetten päällä kuin mikäkin tarulinna, niin uskomattoman ihmeellisenä ja ihanana kuin mielikuvitustamme tenhoava unelmien palatsi, häämöitti melkein mustana riutuvan auringon purppurahohteessa.

Huomenen koitteessa astelin minä seuraavana päivänä sinne päin hietikkoa myöten tarkastellen koko ajan tuota meren ihmeellistä jalokiveä, joka nousi merten pinnalta korkeana kuin vuori, tahkottuna kuin veistelty kamee ja tumman utuisena kuin musliinikangas. Mitä lähemmäs tulin, sitä enemmän valtasi minut ihailu, sillä mikään maailmassa ei voi olla täydellisempää ja ihmeteltävämpää.

Ja minä harhailin eteenpäin hämmästellen kuin olisin löytänyt jonkun jumalaisen asunnon, vaelsin läpi noiden keveillä tai raskailla pilareilla lepääväin salien ja päivän valaisemain holvikäytäväin, kohottaen ihailevat katseeni noihin pieniin kelloihin tuolla ylhäällä, jotka välähtivät kuin tuli taivasta vastaan; minä ihailin tuota uskomattoman kaunista, rakennustaiteellista sekaryhmää, jonka muodostivat pienet tornit, eläinten päiden muotoiset kattokourut, keveät ja sirot koristukset, kivestä veistetyt valolyhdyt ja graniittihuiput, kaikki monumenttaalisen ja hienostuneen rakennustaiteen mestariteoksia.

Seisoessani siinä ihmettelyn vallassa lähestyi eräs alanormannilainen talonpoika minua ja jutteli minulle tarinan pyhän Mikaelin suuresta sodasta perkeleen kanssa.

Eräs nerokas epäilijä on sanonut: "Jumala teki ihmisen kuvaksensa, mutta sen on ihminen hänelle hyvin palkinnut."

Tämä on ikuinen totuus ja olisipa sangen hauskaa, jos voitaisiin kirjoittaa paikallisjumalain historia kaikissa maissa ja saada selville kaikkien maakuntiemme pyhimysten historialliset muistot. Neekereillä on omat julmat epäjumalansa: ihmissyöjänsä; muhamettilaisilla, moni-avioisilla kansakunnilla, on naisparatiisinsa ja käytännölliset kreikkalaiset taas kohottivat kaikki intohimot jumalallisiksi.

Jokainen kylä Ranskassa on ollut pyhitettynä jollekulle suojeluspyhälle, joka parhaiten vastasi sen asukkaiden mielikuvaa.

Niinpä suojelee ala-Normandiaa pyhä Mikael, tuo säteilevän voitollinen miekkamies, taivaan riemuitseva sankari ja saatanan kukistaja. Ollaksensa turvattuna naapurinsa saatanan ilkitöiltä rakensi pyhä Mikael itse tämän arkkienkelin arvoa vastaavan asumuksen melkeinpä valtamereen. Eikä muut kuin moinen pyhimys olisi voinutkaan luoda tällaista ruhtinaallista linnaa.

Mutta kun hän yhä pelkäsi paholaisen hyökkäyksiä, ympäröi hän alueensa hyllyvällä hiekkatasangolla, joka oli mertakin vaarallisempi.

Perkele asui eräässä vaatimattomassa, olkikatolla peitetyssä rantamökissä. Mutta hän omisti mutaveden huuhtomat arot, kauniit, hedelmälliset tasangot, jotka kasvoivat raskaita tähkäpäitä, vehmaat laaksot ja koko maan viljavat vaaranrinteet. Pyhimys taas hallitsi ainoastaan hiekkasärkillä. Näin ollen oli saatana rikas ja pyhä Mikael köyhä kuin kerjäläinen.

Paastottuansa muutamia vuosia tunsi pyhimys ikävystyvänsä tähän asiaintilaan ja alkoi miettiä sopimuksen aikaansaamista saatanan kanssa. Mutta se ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä saatana aikoi pitää viljasatonsa.

Pyhä Mikael mietti asiaa kuusi kuukautta. Sitten lähti hän eräänä aamupäivänä vaeltamaan manteretta kohti. Paholainen oli juuri syömässä velliänsä asuntonsa ovella, kun äkkäsi pyhimyksen. Heti paikalla riensi hän tätä vastaan, suuteli hänen hihansuutansa, pyysi häntä sisään ja tarjosi hänelle virvoituksia.

Juotuansa pienen kulhon maitoa sanoi pyhä Mikael:

-- Minä tulin tänne esittääkseni sinulle edullisen ehdotuksen.

Vilpittömästi ja mitään kavaluutta epäilemättä vastasi piru:

-- Käy laatuun, kunhan...

-- Sinä luovuttaisit minulle kaikki viljamaasi.

Levotonna alotti piru:

-- Mutta....

Pyhimys keskeytti hänet:

-- Kuulehan loppuun. Sinä luovuttaisit minulle viljamaasi. Minä taas ottaisin huolekseni elatuksen, ulkotyöt, maanviljelyksen, kylvön ja puimisen ja kaiken muun. Vuotuisen sadon jakaisimme me kahtia. Suostutko siihen?

Piru, joka on luonnostansa laiska, suostui tähän.

Hän pyysi vain kaupanpäälliseksi muutamia herkullisia punakaloja, joita pyydetään tuon yksinäisen merikallion ympäriltä. Pyhä Mikael lupasi punakalat.

Sitten löivät he kättä ja sylkäsivät sivulle merkiksi siitä, että kauppa oli sovittu, jonka jälkeen pyhimys jatkoi:

-- Kuules, minä en tahdo, että sinulla olisi mitään valittamista minua vastaan. Valitse siis, mitä parempana pidät: maan päällä vaiko maan alla kypsyvät hedelmät.

-- Minä tahdon maanpäälliset hedelmät, minä, huudahti saatana.

-- Olkoon sovittu, sanoi pyhimys.

Ja niin meni hän tiehensä.

Kuusi kuukautta myöhemmin ei pirun laajoilla maa-aloilla nähty muuta kuin porkkanoita, nauriita, sipulia, pukin-partaa ja muita kasveja, joiden paksut juuret ovat hyviä ja maukkaita ja joiden hyödyttömiä lehtiä käytetään vain elukkain rehuna.

Piru ei saanut mitään ja tahtoi purkaa välikirjan moittien pyhää Mikaelia kujeista.

Mutta pyhimys oli ehtinyt mieltyä maanviljelykseen. Hän tuli pirun puheille.

-- Minä vakuutan, ett'en lainkaan ole sitä tahallani tehnyt. Se sattui vain niin. Syytön minä olen. Ja sen vuoksi tahdon korvata tappiosi tarjoomalla sinulle tänä vuonna koko maan-alisen sadon.

-- Olkoon menneeksi, sanoi piru.

Seuraavana keväänä olivat kaikki pirun maat kylvetyt täyteen nisuja ja rukiita, jättikauraa, pellavaa, erinomaista rapsati-naurista, puna-apilasta, hernettä, kaalia, artisokkaa ja kaikkia vilja- ja hedelmälajia, jotka kypsyvät maan päällä päivän paisteessa.

Piru ei siis nytkään saanut mitään ja suuttui ankarasti.

Hän otti takaisin maansa ja viljelyksensä eikä kallistanut korvaansakaan naapurin uusille ehdotuksille.

Kului kokonainen vuosi. Erillään olevan linnansa tornista katseli pyhä Mikael noita etäisiä, hedelmällisiä maita, missä piru parast'aikaa teki töitänsä, korjaten satonsa ja puiden viljansa. Pyhimys ihan raivostui ja katkeroitui, kun ei voinut tälle mitään. Huomattuansa, ett'ei hän enää voinut vetää pirua nenästä, päätti hän kostaa tälle ja lähti kutsumaan häntä päivällisille ensi maanantaiksi.

-- Minä tiedän, että sinulla on ollut huono onni ollessasi asioissa kanssani, sanoi pyhimys; mutta minä en tahdo, että välillemme jää mitään vihan kaunaa. Toivoakseni tulet sinä syömään päivällistä kanssani. Minä tarjoon sinulle herkkuruokia.

Pirua, joka on yhtä suuri herkkusuu kuin laiskuri, ei tarvinnut kutsua kahta kertaa. Määrättynä päivänä pukeusi hän kauneimpaan pukuunsa ja lähti tallustelemaan pyhimyksen vuorilinnaan.

Pyhä Mikael istutti hänet mainion aterian ääreen. Ensiksi tarjottiin "linnunlentoa" (vol-auvent'ia) kukonhelttojen ja munuaisten kanssa; sitten lihanilkkoja ja makkaraa, sitten pari suurta punakalaa à la crème, sitten valkoista, viinissä keitettyä kalkkunakukkoa sokeroitujen kastanjain kanssa, sitten suolattua lampaan reittä, pehmeää kuin sokurileivos; vihdoin kasviksia, jotka sulivat suussa ja lopuksi lämmin pannukakku, joka pöytään tuotaessa höyrysi levittäen voin käryä ympärillensä.

Ruoan kanssa juotiin puhdasta, vahtoavaa, sokeroitua omenaviiniä, sitten punaista ja juovuttavaa viiniä ja kunkin ruokalajin välillä otettiin ryyppy vanhaa paloviinaa.

Piru söi ja joi kuin syöjätär, kunnes hän vihdoin tunsi itsensä rasittuneeksi.

Silloin nousi pyhä Mikael hirvittävänä ylös ja huusi jylisevällä äänellä:

-- Tuohon eteeni! tuohon eteeni, sinä roisto! Vai uskallat sinä! ... tuohon eteeni, sinä...

Peljästyneenä lähti saatana pakoon juoksemaan ja sauvansa kaapaten karkasi pyhimys hänen jälkeensä.

Niin juoksivat he alisalissa kierrellen pylväiden ympärillä, kapasivat ylös rappusia, laukkasivat kornisseja pitkin ja hyppivät kattokourulta toiselle j.n.e. Piru raukka, jonka vatsa oli vääntehistä haljeta, pakeni ahdistajan edessä ja tahrasi pyhimyksen koko asunnon. Vihdoin oli hän paetessansa joutunut korkeimmalle altaanille, mistä suuri lahdelma näkyy kaukaisine kylinensä, hietatasankoinensa ja laidunmainensa. Hän ei voinut enää paeta edemmäs. Yhdellä ainoalla vimmatulla potkulla pirun takapuolelle lennätti pyhimys hänet alas alttaanilta kuin minkäkin kumipallon.

Tehden kaaren kuin heittokeihäs lensi poloinen piru ilmassa, kunnes pudota möksähti alas Mortainin kaupungin edustalle. Sarvet hänen otsassansa ja kynnet hänen sormissansa upposivat syvälle sen vuoren sisään, jossa näkyy ikuiset jäljet tästä saatanan tuimasta putouksesta.

Ontuvana kömpi hän ylös jääden ijankaikkisesti rammaksi. Tarkastaessansa kaukaa tuota onnettomuuden vuorta, joka suippokärkisenä kohosi mailleen painuvan auringon paisteessa, ymmärsi hän tulevansa aina voitetuksi moisessa epätasaisessa taistelussa. Sen vuoksi lähti hän nilkuttaen astumaan ohjaten kulkunsa kaukaisemmille maille ja jättäen vastustajalle vainionsa, vaaranrinteensä, laaksonsa ja niittynsä.

Näin voitti pääenkeli Mikael, normannein suojeluspyhä, saatanan.

Joku muu kansa olisi runoillut toi sellaisen tarinan tästä kamppailusta.

JOULUKERTOMUS.

Tohtori Bonenfant etsi muistostansa toistellen puoliääneen: "Joulumuistelmako?... Joulumuistelmako?..."

Äkkiä huudahti hän:

-- Kyllä, yksi joulumuistelma minulla on ... vieläpä sangen omituinen. Se on eräs kummallinen juttu. Minä näin kerran ihmeen! Niin, hyvät naiset, ihmeen ... ja jouluyönä.

Teitä kummastuttaa kuulla minun näin puhuvan, minun, joka juuri en usko mitään. Ja kuitenkin ... minä olen kerran nähnyt ihmeen! Minä näin sen ... näin sen omin silmin...

Hämmästyinkö siitä kovin? En. Sillä vaikka en uskokaan teidän uskonkappaleitanne, niin uskon sentään uskon voimaan, joka siirtää vuoriakin. Esimerkkejä voisin luetella useampia. Mutta te ehkä harmistuisitte minuun ja minä taas lieventäisin ehkä tarinani vaikutusta.

Minä tunnustan heti, että joll'en tullutkaan näkemästäni ihmeestä kovin vakuutetuksi enkä käännytetyksi, niin tulin siitä ainakin liikutetuksi ja tahdon koettaa kertoa asian naivisti niinkuin olisi minulla Auvergnat'in uskonlahjat.

Minä olin silloin lääkärinä maaseudulla ja asuin Rollevillen kaupungissa keskellä Normandiaa.

Sinä vuonna oli talvi hirmuinen. Marraskuun lopusta alkoivat tuiskut, kun sitä ennen oli kylmänyt viikon ajan. Kaukaa pohjoisesta nähtiin nousevan paksuja pilviä ja pian alkoi valkoisia lumihiutaleita sataa maahan.

Yhdessä yössä oli koko tasanko lumen peitossa.

Neliönmuotoisten aitauksiensa sisässä erillään olevat talot, suurista, kuurottuneista puista muodostuneiden esiriippujensa takana näyttivät vaipuvan uneen tuon keveän valkopeitteen kasvaessa yhä paksummaksi.

Mitään hälinää ei enää kuulunut hiljaisessa seudussa. Ainoastaan parvissa lentelevät korpit nousivat pitkinä kiehkuroina ylös taivaalle ja laskeutui koko parvi taas, etsiessään turhaan muualta elantoansa, noille vielä äsken mustille pelloille, joiden lumisen peiton ne pitkillä nokillansa lävistivät.

Muuta ääntä ei juonnossa kuulunut kuin keveän ja ilmavan lumiharson yhtämittainen tulo.

Tätä kesti kokonainen viikko, jonka jälkeen tuisku vihdoinkin lakkasi. Maa oli saanut viisi jalkaa paksun nutun yllensä.

Ja kolmen viikon aikana peräkkäin loisti taivas sitten päivällä kirkkaana kuin sininen kristalli ja yöllä niin hienosti tähitettynä kuin olisi se ollut kuurassa; muuten oli laaja avaruus kolean kylmä ja levisi kovana ja lumihiutaleista välkkyvänä yli koko lakeuden.

Tasanko, aitaukset ja jalava-haat, kaikki näyttivät kuolleilta ja kylmän murhaamilta. Ulkona ei enää näkynyt ihmisiä eikä elukoita: ainoastaan noiden valkopaitaan pukeuneiden olkitöllien savupiiput juorusivat kätkeytyvästä elämästä ohuilla savupilvillä, jotka nousivat suoraan kolkon kirkasta korkeutta kohti.

Silloin tällöin kuultiin puiden rasahtelevan aivan kuin olisivat niiden oksat murtuneet kuoren alla; joskus irtausi joku vankka oksa rungosta ja putosi maahan.

Sinne tänne lakeudelle kylvetyt ihmisasunnot näyttivät olevan sata lieutä toisistansa. Tultiin toimeen niin hyvin kuin voitiin. Ainoastaan minä koetin sentään käydä katsomassa läheisimpiä potilaitani, vaikka alinomaa olinkin vaarassa hautautua johonkin lumenpeittämään kuoppaan.

Pian huomasin salaperäisen kauhun lannistavan koko seutua. Tällainen vitsaus ei ole luonnollista, sanottiin. Öisin oli oltu kuulevinansa ääniä, kimakoita vihellyksiä ja satunnaisia huutoja.

Näiden huutojen ja vihellysten aikaansaajat olivat epäilemättä eräät muuttolinnut, jotka lentelivät hämärissä ja pakenivat joukossa etelään päin. Mutta koettakaapa puhua järkeä mielettömille. Kauhu valtasi ihmisten mielet ja yleisesti odotettiin jotakin tavatonta.

Isä Vatinelin paja sijaitsi Epiventin kylän päässä ... valtamaantien varrella, joka nyt on jäänyt käyttämättä ja kasvanut umpeen. Sattuipa, että sepän väeltä puuttui leipää ja seppä tarjousi päättävästi lähteäkseen noutamaan sitä kaupungista. Muutamia tunteja viipyi hän tarinoidessansa ihmisten kanssa niissä kuudessa talossa, jotka muodostivat kylän keskustan, ja otti sitten mukaansa leivät, kyläuutiset ja hiukkasen tuota yli koko seudun levinnyttä pelkoa.