Part 5

Murheellisina istuivat nämä aamiaiselle voimatta syödä paljo mitään, kun palvelustyttö toi Georgesille kirjeen. Tämä avasi sen, luki sen läpi, kalpeni, hypähti ylös ja sanoi vaimollensa omituisen näköisenä:

-- Odota minua täällä, minun täytyy pistäytyä hetkeksi pois. Mutta kymmenen minuutin kuluttua olen täällä taas. Elä missään tapauksessa poistu kotoa.

Hän riensi kamariinsa noutamaan hattunsa.

Bertta odotti häntä uuden levottomuuden vallassa. Mutta taipuisana kaikessa ei hän tahtonut mennä ystävättärensä luo, ennen kuin Georges oli palannut.

Vaan kun häntä ei alkanut kuulua takaisin, pälkähti hänen päähänsä mennä katsomaan, oliko hän ottanut hansikkaansa, sillä siinä tapauksessa hän nähtävästi meni johonkin perheeseen.

Ensi silmäyksellä huomasi hän niiden olevan paikoillaan hänen kamarissansa. Niiden viereen oli hän viskannut rutistetun paperilipun, jonka Bertta heti tunsi: se oli äskeinen kirje Georgesille.

Ensi kerran elämässänsä valtasi hänet voimakas houkutus lukea toisen kirje ja saada tieto sen sisällyksestä. Omatunto kamppaili tosin vastaan, mutta piiskattu, surkuteltava uteliaisuus johti hänen kättänsä, hän otti paperin ja avasi sen. Hetipaikalla tunsi hän Julien käsialan... Vapisevalla kädellä oli siihen kirjoitettu lyijykynällä:

-- "Tule yksin syleilemään minua viime kerran, poloinen ystäväni. Minä olen kuolemaisillani."

Alussa ei hän ymmärtänyt mitään, vaan seisoi siinä tuhmana ajatellen ystävättärensä kuoleman ilmoitusta. Sitten äkkäsi hän sinuttelemisen; se vaikutti kuin suuri, koko hänen elämänsä valaiseva salama, joka näytti hänelle koko katalan totuuden: heidän kavaluutensa ja petollisuutensa. Nyt ymmärsi hän heidän pitkällisen kavaluutensa, keskinäiset silmäyksensä, oman pilkatun vilpittömyytensä ja petetyn luottamuksensa. Hän muisti nyt, kuinka he olivat istuneet vastakkain iltaisin ... lampun varjostimen alla ... lukien samaa kirjaa ja vaihtaen sivujen lopussa silmäyksiä. Ja hänen suuttumuksesta kiihoittunut, kärsivä sydämensä joutui ihan rajattoman epätoivon valtaan.

Samassa kuului askelia. Hän pakeni pois ja sulkeutui huoneeseensa.

Pian sen jälkeen kutsui Georges häntä.

-- Pian, pian, Bertta, rva Rosset on kuolemaisillansa.

Bertta tuli ovelle ja sanoi väräjävin huulin:

-- Menkää yksin hänen luoksensa... Minua ei hän kaipaa.

Georges katsoi häneen kuin surun murtama mielipuoli sanoessaan:

-- Pian, pian, hän -- kuolee.

Bertta vastasi vain:

-- Näkisitte kai mieluummin minun kuolevan?

Silloin hän vasta alkoi ymmärtää ja riensi takaisin kuolevaisen luo.

Hän suri rva Rossetia teeskentelemättä, häpeämättä ja välittämättä siitä, että hän täten aikaansai kärsimyksiä vaimollensa, joka sen jälkeen ei enää puhutellut häntä eikä katsonutkaan häneen, vaan eli yksin harmiinsa sulkeutuneena ja ankaran pahastumisensa vallassa rukoillen Jumalaa aamuin illoin.

Kuitenkin asuivat he yhdessä ja aterioitsivat vastakkain istuen äänettöminä ja lohduttomina.

Georges olisi vähitellen leppynyt, mutta Bertta ei hänelle antanut anteeksi.

Ja tätä molemmille kiusallista elämää jatkui yhä.

Kokonaisen vuoden pysyivät he toisillensa niin vieraina kuin eivät olisi toisiansa koskaan tunteneet. Paljo ei puuttunut, ettei Bertta menettänyt järkeänsä.

Eräänä päivänä oli hän mennyt ulos jo varhain aamulla ja palasi kotiin klo 8 kantaen käsissänsä jättikimpun ruusuja, valkoisia ja punaisia ruusuja.

Sitten lähetti hän sanan Georgesille, että hän halusi puhutella tätä.

Tämä saapuikin levotonna ja hätäytyneenä.

-- Tulkaa kanssani, sanoi Bertta, ja ottakaa nämä kukkaset kantaaksenne; minulle ovat ne liian raskaat kantaa.

Georges otti kukat ja seurasi vaimoansa. Ulkona odotti heitä ajopelit, joihin he nousivat. Vaunut pysähtyivät kirkkomaan portille.

Bertta, jonka silmät täyttyivät kyynelillä, sanoi puolisollensa:

-- Saattakaa minut hänen haudallensa.

Georges tunsi vapisevansa tietämättä syytä siihen ... ja lähti astumaan eteenpäin kantaen ruusukimppua. Vihdoin pysähtyi hän erään valkoisen marmoripatsaan eteen ja viittasi siihen mitään virkkamatta.

Bertta otti jättikimpun, polvistui ja laski ruusut hautapatsaan juurelle. Sitten vaipui hän nöyränä rukoukseen, jonka sisällystä emme tunne.

Hänen takanansa seisoi hänen puolisonsa muistelmien vallassa ... ja itki.

Bertta nousi ylös ja ojensi hänelle kätensä:

-- Jos niin tahdotte, voimme jälleen olla ystäviä, sanoi hän.

KUNINGATAR HORTENSE.

Argenteuilissa kutsuttiin häntä kuningatar Hortenseksi.

Mutta kukaan ei saanut koskaan tietää, miten hän oli tämän nimen saanut. Ehkä sen vuoksi, että hän puhui kovasti kuin komentava upseeri? Taikka siksi, että hän hallitsi pientä kotieläinten valtakuntaa, johon kuului kanoja, koiria, kissoja, kanarialintuja ja vanhoille piioille aina rakkaita papukaijoja?

Mutta näille eläimille ei hänellä koskaan riittänyt hemmottelevia hyväilysanoja eikä noita lapsellisia hellittelyjä, jotka useimmiten tulevat naisten huulilta, kun on kysymys esim. hyrräävän kissan pehmeästä karvaturkista.

Kuningatar Hortense ohjasi eläinvaltakuntaansa arvokkaasti. Hän hallitsi.

Muuten oli hän täydellinen vanha piika, yksi noita naimattomiksi jääneitä, ijäkkäitä neitoja, joiden, ääni on särkynyt, joiden liikkeet ovat särmikkäät ja joiden sielukin näyttää kovettuneen. Mitään hangoittelua, vastaväitteitä, empimistä, leväperäisyyttä, laiskuutta tai väsymystä ei hän kärsinyt. Koskaan ei hänen oltu kuultu valittavan, ei katuvan mitään eikä kadehtivan ketään. "Kullekin osansa" oli hänen tapana sanoa kohtalouskoisen vakaumuksella. Kirkossa ei hän käynyt, ei suosinut pappeja eikä uskonut paljo Jumalaakaan, vaan olivat hänestä kaikki uskon-asiat "kauppatavaraa itkijöitä varten".

Niinä kolmenakymmenenä vuonna, jotka hän oli asunut nykyisessä talossansa, mihin kuului myöskin pieni puutarha kadun puolella, ei hän koskaan ollut muuttanut tapojansa, vaikka hän armotta vaihtoikin palvelustyttöjä niinpian kuin nämä olivat 21 vuotta täyttäneet.

Itkemättä ja surematta hankki hän uudet koirat, kissat ja linnut, kun entiset kuolivat vanhuudesta taikka jostakin tapaturmasta, ja hautasi pienen lapion avulla eläinvainajat erääseen puutarhapenkereeseen, jonka hän taas tasaili entisellensä muutamilla välinpitämättömillä potkuilla.

Kaupungissa oli hänellä muutamia tuttavia virkamiesperheitä, joiden isät joka päivä kävivät virkatunneillansa Pariisissa. Silloin tällöin kutsuttiin hän näiden luo iltaisin teevedelle. Näissä iltaseuroissa hän aina nukahti auttamattomasti, niin että isäntäväen täytyi herättää hänet kotiinlähdön aikana. Koskaan ei hän sallinut kenenkään saattaa itseänsä, sillä hän ei peljännyt mitään yöllä eikä päivällä.

Lapsia ei hän näyttänyt rakastavan. Aikansa kulutti hän tuhansilla miesväen toimilla nikkaroiden, hoitaen puutarhaa, sahaten puita tahi karsien niitä kassarilla, korjaillen milloin mitäkin ja tehden muurarinkin työt, kun tarvis vaati.

Kahdesti vuodessa saapuivat häntä tervehtimään omaiset, nim. hänen sisarensa rva Cimme ja rva Colombel puolisoinensa, joista toinen oli kukkaislääkeyrttien kauppias, toinen koroistaan eläjä. Hra ja rva Cimmellä ei ollut perillisiä, mutta Colombeleilla oli kolme: Henri, Pauline ja Josef. Henri oli jo 20 ja Pauline 17, mutta Josef ainoastaan 3 vuotias; viime mainittu oli siis syntynyt toisia niin paljo myöhemmin, ett'ei kukaan enää olisi uskonut heillä olevan saman äidin.

Näihin omaisiin ei vanhaa piikaa mikään hellyys sitonut.

Keväällä 1882 sairastui kuningatar Hortense vallan äkkiä. Naapurit kiiruhtivat noutamaan lääkäriä, mutta tämän ajoi sairas tiehensä. Kun pappi sitten yritti taloon, nousi sairas puolialastomana sängystänsä ja ajoi tämän tuokiossa ulos. Haikeasti itkevä tyttönen sai valmistaa hänelle lääkejuoman.

Kolme päivää maattuansa kävi sairaan tila niin arveluttavaksi, että lähellä asuva tynnyriseppä tunkeusi lääkärin neuvosta arvokkaana ilmoittamaan, että hän oli kutsuttanut tänne nuo kaksi sukulaisperhettä.

Nämä saapuivatkin samalla junalla klo 10 aamulla. Pikku Josefin oli Colombel ottanut mukaansa.

Puutarhan portille tultuansa huomasivat he ensiksi palvelustyttösen, joka istui tuolilla muuria vastaan ja itki.

Olkimatolla portin luona nukkui vahtikoira kuumassa auringon helteessä. Kahden ikkunan reunalaudalla makasivat talon kissat, silmät kiinni, käpälät ojoina, häntä suorana ja ikäänkuin kuolleina.

Suuri kaakottava kana kuljetti kellertävällä pumpuli-untuvalla olevia poikasiansa pienen puutarhan poikki; muurilla, puoleksi murattien peitossa, riippui suuri häkki, jossa kokonainen parvi lintusia viserteli tämän helteisen kevätpäivän paisteessa. Toisessa, sweitsiläisen vuoristomökin näköisessä häkissä istui pari papukaijaa nuokkuen rauhallisina istuin-paikoillansa.

Hra Cimme oli sangen turpea, puuskuttava mies, joka kaikkialle tunkeusi ensimäisenä sivuuttaen tarvittaessa kaikki muut, olivatpa ne sitten miehiä tai naisia: ensimäisenä hän nytkin tuli kysyen heti:

-- No, Céleste, täällä ovat asiat siis huonosti?

Tyttönen huoahti itkusilmin:

-- Hän ei tunne minua enää. Lääkäri sanoo lopun olevan lähellä.

Kaikki katsoivat pitkään toisiansa.

Rva Cimme ja rva Colombel syleilivät sitten toisiansa sanaa sanomatta. He olivat kovin toistensa näköiset, molemmat kun aina kävivät sileissä otsanauhoissa, soljissa ja punaisissa shaaleissa eli ranskalaisissa kashmirhuiveissa, jotka hohtivat kuin palava hiiloshehku.

Hra Cimme kääntyi lankomieheensä, joka taas oli kalpean kellertävä, laiha, vatsataudin vaivaama ja pahasti ontuva mies, ja sanoi vakavasti:

-- Saakeli! olipa siis jo aika tulla tänne.

Mutta kukaan ei uskaltanut tunkeutua kuolevaisen kamariin, joka sijaitsi alakerrassa. Ei edes hra Cimmekään näyttänyt halukkaalta. Vihdoin teki Colombel päätöksensä ja astui sisään häilyen kahtaalle kuin laivan masto ja kalistaen pihakivitystä raudoitetulla kepillänsä.

Hänen jälkeensä uskalsivat molemmat naiset lähteä ja vasta viimeisenä tuli hra Cimme. Pikku Josef jäi pihalle leikkimään koiran kanssa.

Auringon säde jakoi sängyn kahtia ja valaisi juuri hermostuneesti kokoon puristuvat kädet, joita sairas vuoroin aukoi, vuoroin puristi nyrkiksi. Sormet liikkuivat kuin olisi niitä ajatus liikuttanut tai niinkuin olisi potilas tarkoittanut ilmaista niillä joitakin ajatuksia tai niinkuin olisivat ne totelleet älyn käskyjä. Mutta vartalo pysyi hievahtamattomana peiton alla. Kulmikkailla kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään. Silmät olivat ummessa.

Sukulaiset asettuivat puoliympyrään ja katselivat häntä äänettöminä, ahdistunein rinnoin ja ikäänkuin lyhyesti hengittäen. Pieni palvelustyttö oli seurannut heitä ja itkeä nyyhkytti yhäti.

-- Mitkä olivat siis lääkärin sanat?

Palvelustyttö sopersi:

-- Hän sanoi, että on viisainta jättää neiti rauhaan, sillä häntä eivät muut voi enää auttaa.

Äkkiä alkoivat vanhan piian huulet liikkua. Hän näytti lausuvan joitakin hiljaisia sanoja, jotka kätkeytyivät kuolevaisen päähän, ja sormet tempoivat taas omituisella kiihkoisella tavallaan.

Nyt sanoi hän jotakin heikolla, ohuella ja hänelle ihan vieraalla äänellä, joka kuulusti tulevan kaukaa, ehkä ainaiseksi suljetun sydämen pohjasta.

Hra Cimme poistui hänen sänkynsä jalkapuoleen, sillä hänestä kävi tämä näytös kiusalliseksi. Colombel, jonka raajarikkoista jalkaa väsytti, istuutui.

Naiset jäivät seisomaan.

Kuningatar Hortense puhua sopotti nyt sangen nopeasti, mutta hänen puheestansa ei voinut saada selkoa. Hän mainitsi nimiä ja puhutteli hellästi vallan kuviteltuja henkilöitä.

"Tule tänne, pikku Filip, ja syleile äitiäsi. Sanopas, lapseni, rakastatkos sinä äitiäsi? Sinä, Rosa, saat katsoa pikku siskoa sillä aikaa, kun äiti on poissa. Mutta elä jätä häntä yksin, ymmärrätkö? Ja tulitikkuihin minä kiellän sinua koskemasta."

Oltuansa vaiti muutamia sekunteja huudahti hän kovemmin: Henriette! Hetken perästä jatkoi hän: -- Käskepäs isäsi tulla luokseni ennenkuin hän menee toimistoon.

Ja sitten äkkiä:

-- Minä en ole oikein terve tänään, rakkaani. Lupaa minulle, ett'et viivy kovin myöhään. Sano herralle, että minä olen kipeä. Ymmärrättehän, että on vaarallista jättää lapset yksikseen, kun minun täytyy maata vuoteessa. Minä laitan sinulle päivälliseksi riisipuuroa sokerin kanssa. Lapsetkin pitävät siitä kovasti. Claire tulee tyytyväiseksi, sen saat uskoa!

Sitten nauroi hän niin nuorta, äänekästä naurua, ett'ei hän koskaan ennen ollut sillä tavoin nauranut:

-- Katsos, Jean, mikä käytännöllinen pää hänellä on! Hän on tuhrinut kasvonsa sokurileivoksilla, tuo pikku siivoton! katsohan toki, rakkaani, kuinka hassua!

Hra Colombel vaihtoi alinomaa matkasta väsynyttä jalkaansa ja kuiskasi:

-- Hän uneksii, että hänellä on puoliso ja lapsia. Kuolonkamppailu on siis alkanut.

Molemmat siskot seisoivat hämmästyneinä ja tuhmina hievahtamatta paikaltansa.

-- Eikö herrasväki tahdo riisua pois shaalejansa ja hattujansa ja käydä saliin? kysyi palvelustyttö.

Äänettöminä poistuivat kaikki. Hra Colombel seurasi heitä ontuen ja niin jäi sairas yksin.

Riisuttuansa matkapuvut kävivät naiset vihdoinkin istumaan. Akkunalaudalla nukkuva kissa heräsi, venyttelihe, hyppäsi saliin ja kapusi rva Cimmen syliin, joka alkoi sitä hyväillä.

Sivuhuoneesta kuului kuolevaisen ääni, sillä viime hetkellänsä oli tämä vironnut elämään nähtävästi jo odotettua, uutta elämää ja uneksi unelmansa loppuun hetkellä, jolloin kaikki alkoi olla lopussa.

Hra Cimme leikitteli puutarhassa pikku Josefin ja koiran kanssa; hän näytti huvittelevan kuin mikäkin kunnon maaiais-ukko muistamatta ensinkään kuolevaa.

Mutta äkkiä tuli hän sisään ja kysyi palvelustytöltä:

-- Etkös sinä, tyttöseni, puuhaisi meille aamiaista? Mitä te haluatte, hyvät rouvat?

Sovittiin ruokalajeista: kasvis-omelettia, filet-paistia uusien perunain kanssa, juustoa ja kahvia.

Ja kun rva Colombel alkoi haparoida taskustansa rahakukkaroa, pidätti hra Cimme hänet ja kääntyi palvelustyttöön kysyen:

-- Tarvitsetko sinä rahaa?

-- Tarvitsen, vastasi tämä.

-- Paljoko?

-- 15 frangia.

-- Kas tuossa. Joudu, tyttöseni, sillä minulla alkaa olla nälkä.

Rva Cimme huomasi katsahtaessaan ulos nuo auringon paisteessa kylpeväiset kukkaset ja pari kuhertelevaa kyyhkystä vastapäätä olevalla katolla ja sanoi suruisesti:

-- On surullista, että niin ikävissä oloissa tänne tulimme, sillä muuten olisi tänään todellakin ihana olla täällä maalla.

Sisar huokasi vastaamatta ja hra Colombel murahti ehkä mahdollista kävelyretkeä ajatellen:

-- Jalkaani pakottaa niin vietävästi.

Ulkona piti pikku Josef hirmuista meteliä koiran kanssa, joka haukkui ankarasti pojan ilosta huudahdellessa.

Nyt leikkivät he piilosilla juosten kuin hullut kolmen laakapalkin ympärillä.

Kuoleva jatkoi yhä keskusteluansa lasten kanssa kutsuen heitä ja tarinoiden itsekunkin kanssa; milloin kuvitteli hän pukevansa heidän yllensä, milloin hyväilevänsä niitä, milloin opettavansa niitä lukemaan:

-- Kas niin, Simon, sano nyt uudelleen A, B, C ... niin, ja sitten D ... ymmärrätkö? Vielä kerran...

-- Omituista hourausta viime hetkellä! sanoi hra Cimme.

-- Ehkä pitäisi meidän palata hänen luoksensa? arveli rva Colombel.

Mutta hra Cimme oli toista mieltä:

-- Miksi niin, kun emme kuitenkaan voi tehdä mitään hänen hyväksensä? Yhtähyvin voimme olla täällä.

Kukaan ei pannut vastaan. Rva Cimme katseli noita molempia vihreitä lintusia (papukaijoja), joita kutsuttiin "eroamattomiksi". Muutamin kaunein sanoin kiitteli hän tuota harvinaista uskollisuutta ja päivitteli ihmisiä, jotka eivät ota esimerkkiä noista eläimistä. Hra Cimmeä alkoi naurattaa, hän katsoi vaimoonsa ja lauloi rivosti: "tra- la laa, tra-la-laa" ikäänkuin olisi hän lintuna liverrellyt uskollisuuttansa.

Hra Colombel taas, jota vatsanväänteet jälleen lienevät vaivanneet, löi kepillänsä permantoon.

Sisään hiipi toinen kissa häntäänsä lierutellen. Vasta klo 1 voitiin istuutua aamiaispöytään. Niin pian kuin Colombel, jolle oli suositeltu ainoastaan valikoitua Bordeaux-viiniä, oli ehtinyt maistaa sitä, kutsui hän palvelustytön:

-- Sanopas, tyttöseni, eikö teillä ole kellarissa mitään parempaa lajia kuin tämä?

-- On, herra, sitä samaa hienoa, valkeata viiniä, jota te heti tultuanne joitte.

--- No niin! Tuopas kolme pulloa sitä.

Se olikin erinomaista. Ei tosin mistään huomattavasta viinitarhasta, mutta jo 15 vuotta vanhaa.

-- Tämähän on oikeaa sairaan juomaa, sanoi hra Cimme.

Hra Colombel tunsi tulisen halun päästä tämän Bordeaux-viinin omistajaksi ja kysyi tyttöseltä:

-- Paljoko teillä on tätä vielä?

-- Melkein koko lähetys. Neiti sitä tuskin koskaan maistoi.

Sitten kääntyi hra Colombel lankoonsa:

-- Jos tahdotte, Cimme, vaihdan tämän viinin jotakin muuta perintötavaraa vastaan. Tämä soveltuu näet hyvin vatsalleni.

Samassa tuli kana poikaparvensa kanssa katselemaan seuraa; naiset huvittelivat itseänsä heittämällä niille leivänmurusia.

Niinpian kuin Josef ja hänen leikkitoverinsa olivat saaneet ruokaa saivat he mennä takaisin puutarhaan.

Kuningatar Hortense puheli yhä houreissansa, mutta niin matalalla äänellä, ett'ei voitu erottaa sanoja.

Kun kahvi oli juotu, mentiin miehissä katsomaan, kuinka sairas voi. Hän näytti rauhalliselta. Sen vuoksi vetäytyivät sukulaiset kohta pois ja istahtivat puutarhaan puoliympyrään levähtämään. Äkkiä alkoi koira, joku esine suussansa, laukata heidän tuoliensa ympärillä, minkä ikinä käpälistä lähti, ja koiran jäljessä juosta läähätti poikanen; molemmat hävisivät sisälle.

Hra Cimme nukahti vatsa aurinkoon päin. Kuoleva alkoi taas puhua kovalla äänellä ja päästi parahduksen.

Naiset ja hra Colombel riensivät katsomaan, kuinka hänen laitansa oli. Hra Cimme heräsi tosin, mutta ei viitsinyt hievahtaa paikaltansa, sillä tuollaiset asiat olivat hänestä ikäviä.

Kuoleva oli noussut istualleen sängyssä ja hänen katseensa näytti vauhkolta. Pikku Josefin ahdistaessa oli koira hypähtänyt sänkyyn ... kuolevan päälle, päänalustyynyn ta'a suojaan; sieltä katseli se leikkitoveriansa kiiluvin silmin ja valmiina hyppäämään uudelleen lattialle leikkiä jatkamaan. Suussansa oli sillä toinen emäntänsä tohveleista, jolla se puoli tuntia oli leikitellyt ja jonka se oli repinyt hampaillansa.

Säikähtyen äkkiä istuallensa noussutta potilasta oli lapsi jäänyt liikkumattomana seisomaan sängyn luo ... hänen eteensä. Kana, joka väliajalla oli pujahtanut sisään, oli melusta peljästyneenä hypähtänyt tuolille ja kutsui epätoivoisesti luksuttaen poikasiansa, jotka kauheasti piipittäen juoksivat tuolin neljän jalan ympärillä.

Tämän melun keskellä huusi kuningatar Hortense sydäntä vihlaisevasti:

-- Ei, ei, minä en tahdo kuolla, minä en tahdo, minä ... en tahdo! Kukas minun lapseni kasvattaisi? Ja kuka pitäisi niistä huolta? Ja rakastaisi niitä? En, minä en tahdo ... minä en...

Hän kaatui seljällensä. Kaikki oli lopussa.

Kovin kiihoittuneena hyppäsi koira ympäri sairashuonetta, hra Colombel juoksi avonaiseen akkunaan ja huusi langollensa:

-- Joutukaa pian, joutukaa pian. Luullakseni on hän juuri kuollut.

Hra Cimme nousi ylös päättävästi ja kompuroi sisään sammaltaen:

-- Se loppui siis pikemmin kuin luulinkaan.

JALOKIVET.

Tavattuansa tuon nuoren tytön eräässä iltamassa toimiston alapäällikön luona joutui hra Lantin rakkauden pauloihin kuin kala verkkoon.

Hän oli monta vuotta sitten kuolleen veronkantajan (= kruunuvoudin) tytär maalta. Isänsä kuoltua oli hän saapunut Parisiin äitinsä mukana, joka seurusteli eräiden porvariperheiden kanssa samassa kaupunginosassa toivoen saavansa nuoren tyttönsä naitetuksi. Muuten olivat he köyhää, kunniallista, rauhallista ja lempeää väkeä. Nuori tyttö näytti olevan siveän naisen perikuva, jolle nuori, älykäs mies mielellään unelmoi omistavansa elämänsä. Hänen kainon kauneilla kasvoillansa lepäsi enkelimäisen ujouden viehkeys. Tuo alituinen hieno hymy hänen huulillansa näytti olevan heijastus hänen sydämestänsä.

Kaikki ylistivät häntä ja kaikki hänen tuttavansa toistelivat alinomaa: onnellinen se, joka hänet saa, sillä parempaa vaimoa ei voi löytää.

Hra Lantin, joka palveli ensimäisenä toimistosihteerinä sisäasiain ministeristössä 3,500 frangin vuosipalkalla, pyysi häntä vaimoksensa ja nai hänet.

Hra Lantin olikin hänen kanssansa uskomattoman onnellinen. Hän hoiti taloutta niin taitavasti ja säästäväisesti, että he näyttivät elävän loistavasti. Puolisoansa kohtaan oli hän aina huomaavainen, hienotunteinen ja hyväilevä. Ja niin tasaisen viehättävä oli hän ihmisenä, että hra Lantin kuusi vuotta kestäneen avioliiton jälkeen rakasti häntä enemmän kuin ensi aikoina.

Kaksi moitittavaa vikaa oli hänessä puolison mielestä kuitenkin, nim. halu käydä teaatterissa ja omistaa vääriä jalokivikoristeita.

Rva Lantin oli tuttava eräiden pienempien virkamiesten rouvien kanssa ja nämä ystävättäret hankkivat hänelle alinomaa aitiopaikkoja huomattujen näytelmien esityksiin, vieläpä ensi-iltoihinkin. Puolisonsa vastustelusta huolimatta raahasi hän tämän näihin huvituksiin, jotka väsyttivät häntä hirmuisesti päivän työn jälkeen. Ennen pitkää pyysi aviomies häntä menemään teaatteriin jonkun tuttavan naisen kanssa, joka aina tulisi noutamaan häntä kotoa. Tähän ei hän tahtonut hevillä suostua, koska tämä menettely ei hänen mielestänsä ollut oikein säädyllinen. Myöntyväisyydestä hän vihdoin suostui tähän ja aviomies olikin hänelle tästä sanomattoman kiitollinen.

Mutta tämä teaatteri-into herätti hänessä pian halun esiytyä loistavasti. Puvussansa pysyi hän tosin edelleen vaatimattomana, aistikkaana ja häveliäänä. Hänen lempeä, vastustamattoman luonnollinen ja hymyilevä hempeytensä näyttivät nuo yksinkertaiset puvut tekevän yhä suloisemmaksi; mutta kuitenkin oli hänen tapansa ripustaa korviinsa pari suurta, reiniläistä kuutilokiveä, jotka näyttivät jalokiviltä, ja sitä paitse käytti hän kaulakoristetta tekohelmistä, simili-rannerengasta ja pääkampoja, jotka olivat koristettuja erilaisilla, jalokiviä jäljittelevillä lasihelmillä. Usein sanoi hänen puolisonsa, johon tällainen mieltymys kiiltokaluihin vaikutti vastenmielisesti:

-- Rakkaani, jos ei ole varaa maksaa oikeita jalokiviä, niin on parasta tyytyä omaan luonnonkauneuteensa ja suloonsa, jotka aina ovat kalleimmat jalokivet.

Mutta hän hymyili vain vienosti vastatessansa:

-- Mitä sille voi? Minä pidän näistä. Se on vika luonteessani. Tiedän kyllä, että olet oikeassa, mutta minä en voi sille mitään. Oikeita jalokiviä minä jumaloin, näetkös!

Pyöritellen sormiensa välissä helmikoristeita ja välkytellen niiden hiottuja kristallisärmiä lisäsi hän:

-- Mutta katsohan, kuinka hyvin jäljitettyjä ne ovat. Melkein vannoisi niiden olevan oikeita.

Hän hymyili vain sanoen:

- Sinulla on mustalaisnaisten mielihaluja.

Kun he iltaisin istuivat kahden kotilieden luona, toi rva Lantin joskus teepöydälle erään sahviaani-kotelon, joka hra Lantinin sanojen mukaan sisälsi "laivatavarat." Sitten ryhtyi hän tutkimaan noita jäljitettyjä jalokiviä niin intohimoisen tarkkaavana kuin olisi se tuottanut hänelle syvän, suloisen nautinnon. Saipa hän vihdoin puolisonsakin taivutetuksi panemaan erään helmikoristeen kaulaansa ja nauroi sille täydestä sydämestänsä huudahtaen: voi, kuinka hassulta sinä näytät! Sitten heittäysi hän tämän kaulaan ja syleili häntä kuin hurja.

Käytyänsä eräänä talvi-iltana operassa palasi hän sieltä myöhällä viluisena ja värisevänä. Seuraavan päivän ryki hän ja viikkoa myöhemmin kuoli hän keuhkotulehdukseen.

Lantinin surullinen velvollisuus oli saattaa hänet hautaan.

Niin epätoivoisesti suri hän vaimoansa, että hänen tukkansa kävi valkeaksi yhden ainoan kuukauden kuluessa. Aamusta iltaan vuodatti hän kaipauksen kyyneliä ja hänen sydämensä oli pakahtua tuskallisista kärsimyksistä, joihin yhtyi muisto vainajan hymyistä, äänestä ja hempeästä olennosta.

Murhe ei ottanut hälvetäksensä ajan mukana. Kun toverit virkatunneilla poistuivat hetkeksi virkahuoneesta juttelemaan hiukan päivän tapahtumista, tapahtui usein, että hänen poskensa äkkiä paisuivat, hänen nenänsä poimuili ja hänen silmänsä täyttyivät vedellä, niin että "koko hänen kasvonsa vääntyivät hirveästi ja mies ratkesi itkeä nyyhkyttämään."