Part 3

Sen tehtyänsä vetäytyi hän upseeriensa luo.

Teurastaja, leipuri ja apteekkari telkesivät akkunaluukkunsa ja sulkivat myymälänsä. Ainoastaan ruokatavarakauppa jäi avoimeksi.

Tällä välin kokoutui porvarisotilasten miehistö vähitellen torille, mikä missäkin puvussa, mutta kaikilla kuitenkin punaisella nauhalla varustettu, musta keepihattu, joka muuten oli heidän ainoa univormunsa. Kaikki tulivat aseestettuina vanhoilla, ruostuneilla kivääreillään, jotka jo kolmisenkymmentä vuotta olivat riippuneet keittiön takka-uunien yläpuolella; tässä asussansa muistuttivat he kovin elävästi talonvartijain osastoa. Kun noin kolmekymmentä miestä oli kokoontunut hänen ympärillensä, selitti päällikkö heille muutamin sanoin, mitä pääkaupungissa oli tapahtunut. Sitten kääntyi hän taapikuntansa puoleen ja sanoi:

-- Ja nyt me toimimme.

Asukkaat kokoontuivat ryhmiin, kyselivät toisiltansa ja puhelivat rähisten.

Tohtori oli pian tehnyt päätöksensä taistelun suunnitelman suhteen:

-- Luutnantti Picart! Te marssitte suoraan kaupungintalon akkunain eteen ja vaaditte tasavallan nimessä kreivi de Varnetot'in jättämään talon avaimet minun haltuuni.

Mutta luutnantti Picart, joka oli muurarimestari, kieltäysi tästä sanoen:

-- Te olette aika veitikka, te, hra komentaja. Vai menisin minä sinne saamaan luodin kylkeeni? Paljo kiitoksia! Tiedättehän, että nuo tuolla sisässä ampuvat hyvin. Tehkää itse toimituksenne.

Komentaja punastui:

-- Järjestyksen nimessä käsken minä teitä sinne.

Mutta luutnantti kieltäysi sittenkin:

-- Kuinka antaisin minä runnella itseni tietämättä miksikä?

Kaupungin arvokkaimmat henkilöt, jotka olivat keräytyneet yhteen ryhmään lähelle sotilastoa, nauroivat. Eräs heistä huudahti:

-- Oikein, Picart! Tämä ei ole oikea hetki siihen.

Silloin murahti tohtori:

-- Te pelkurit!

Riisuen miekkansa ja revolverinsa, jotka hän jätti eräälle sotilaalle, lähestyi hän hitain askelin ja silmät akkunoihin luotuina kaupungintaloa odottaen, että sieltä suunnattaisiin pyssyrämän piippu häntä kohden.

Tultuansa muutamien askelten päähän näki hän talon molemmissa päädyissä sijaitsevain koulujen ovien avautuvan ja joukko lapsia, poikia ja tyttöjä sekaisin, tulvahti sieltä ulos leikkimään suurella, avonaisella torilla; huitoen käsillänsä kuin olisivat he leikkineet "lintusilla-oloa" rähisivät he tohtorin ympärillä niin, ettei tämä saanut ääntänsä kuuluville.

Kun viimeiset oppilaat olivat ehtineet ulos torille, sulkeutuivat molemmat ovetkin.

Vihdoinkin hajautuivat poikaviikarit sen verran, että tohtori voi koroittaa voimakkaan äänensä:

-- Hra de Varnetot?

Eräs akkuna ensimäisessä kerroksessa avautui ja hra de Varnetot ilmestyi akkunaan.

Komentaja jatkoi:

-- Arvoisa hra pormestari kai tietää, mitkä suuret tapahtumat juuri ovat mullistaneet hallituksemme. Se hallitus, jota te täällä edustatte, ei enää ole olemassa. Olojen näin surullisesti, mutta ratkaisevasti kääntyessä tulen minä uuden tasavallan nimessä vaatimaan teitä jättämään minun käsiini sen toimivallan merkit, jotka entinen hallitus on teille uskonut.

Hra de Varnetot vastasi:

-- Hra tohtori, minä olen laillisen hallituksen nimittämä Cannevillen pormestari, ja aion pysyä tässä toimessani, kunnes minut on virallisesti siitä vapautettu ja esimiesteni määräyksestä uusi sijalleni nimitetty. Muuten olen minä isäntä täällä virkatalossa ja aijon jäädä tänne. Turhaan koetatte minua täältä karkoittaa.

Ja pormestari sulki akkunan.

Komentaja peräysi joukkonsa luo. Mutta ennen kuin hän tälle teki selkoa käynnistänsä mittasi hän luutnantti Picartia kiireestä kantapäähän.

-- Te olette suupaltti, te, ja pelkuri jänis, joka häpäisette koko armeijan. Minä erotan teidät virastanne.

-- Vähät minä siitä, vastasi luutnantti ja vetäysi murisevaan väkijoukkoon.

Sitten mietti tohtori, mitä oli tehtävä. Uskaltaako hyökkäys? Mutta jos sotilaat eivät tottele? Ja oliko hänellä siihen oikeuttakaan?

Eräs ajatus johtui hänen mieleensä. Hän riensi sähkösanomakonttoriin, joka sattui olemaan aivan maistraattia vastapäätä, torin toisella puolen.

Täällä kirjoitti hän kolme sähkösanomaa: ensimäisen tasavaltalaisen hallituksen jäsenille Pariisissa; toisen Ala-Seinen uudelle, tasavaltalaiselle prefektille Rouenissa ja kolmannen uudelle, tasavaltalaiselle aliprefektille Dieppessä.

Hän selitti asiain tilan, huomautti vaarasta jättää kunnan asiat edelleen entisen, monarkkisen pormestarin käsiin, tarjosi uskollista palvelustansa tasavallalle, pyysi määräyksiä ja kirjoitti nimensä alle kaikki arvonimityksensä.

Sitten palasi hän joukkonsa luo ja veti 10 frangin kultarahan taskustaan sanoen: "kas tässä, ystäväni, menkää hiukan syömään ja juomaan; jättäkää tänne vain 10-miehinen osasto pitämään silmällä, ettei kukaan pääse ulos maistraatista."

Tämän sattui virasta erotettu luutnantti Picart kuulemaan, joka juuri jutteli kellosepän kanssa; hän alkoi naljailla ja sanoi: "Jumalan tähden, hra komentaja, jos he pääsevät sieltä ulos, niin silloinhan on teillä tilaisuus päästä sisään. Ell'eivat he sitä tee, niin en ymmärrä, millä tavoin te sinne pääsette!"

Tohtori ei vastannut hänelle mitään, vaan meni syömään aamiaista.

Jälkeen puolen päivän asetti hän sitäpaitse vartijasotilaita ympäri kaupunkia ikäänkuin hän olisi peljännyt jotakin yllätystä.

Itse kulki hän useita kertoja kaupungintalon ja kirkon ohitse huomaamatta mitään epäilyttävää; päinvastoin näyttivät nuo molemmat rakennukset vallan autioilta.

Teurastaja, leipuri ja apteekkari avasivat jälleen myymälänsä.

Kaupungissa liikkui paljo huhuja. Jos keisari oli joutunut vangiksi, oli se epäilemättä kavalluksen kautta tapahtunut. Varmasti ei tiedetty, millaiseksi tasavalta oli aiottu.

Ilta alkoi jo hämärtää.

Noin klo 9 illalla lähestyi tohtori yksin ja vallan hiljaa kaupungintalon ovea varmana siitä, että vastapuolue oli mennyt levolle. Kun hän yritti murtaa ovea auki pienen rautakangen avulla, kuului äkkiä kova-äänisen vahtisotilaan kysymys sisäpuolelta:

-- Ken siellä?

Silloin peräysi tohtori Massarel vihollisen luota, minkä jalat kantoivat.

Seuraava päivä koitti ilman että mitään oli muuttunut asiaintilassa.

Aseestettu sotaväki hallitsi edelleen toria. Kaupungin väestö oli keräytynyt sotajoukon ympärille odottamaan ratkaisua; myöskin naapurikylistä oli kansaa tullut katsomaan, mitä täällä oli tekeillä.

Silloin päätti tohtori, joka jo ymmärsi arvonsa tässä olevan kysymyksessä, saattaa asiat lopulliseen ratkaisuun tavalla tahi toisella. Hän mietti juuri, mikä varma ja luja päätös tässä oli tehtävä, kun sähkölennätinkonttorin ovi avausi ja konttorin juoksutyttö tuli ulos pari sähkösanomaa kädessä.

Hän riensi heti suoraan komentajaa kohti ja antoi hänelle toisen sähkösanomista. Sitten juoksi hän allapäin ja pelonalaisena väkijoukon katseista, jotka kaikki seurasivat hänen liikkeitänsä, aution torin poikki ja koputti hiljaa kaupungintalon teljetylle ovelle aivan kuin ei hän olisi tiennytkään, että aseellisia miehiä oli sinne piiloutunut.

Vartija raotti ovea ja miehen käsi otti sähkösanoman vastaan, jonka jälkeen tyttönen palasi takaisin aivan punoittavana ja melkein itku kurkussa siitä, että koko maailma häneen katsoa tuijotti.

Sitten huusi tohtori värähtelevällä äänellä:

-- Hiukan hiljaisuutta, hyvät kansalaiset!

Ja kun väkijoukko oli vaiennut, lausui hän ylpeästi:

-- Kas tässä tiedonanto, jonka olen uudelta hallitukselta saanut.

Sitten näytti hän sähkösanomaa ja luki:

"Entinen pormestari erotettu. Ilmoittakaa se kansalle mitä pikimmin. Varrotkaa lisäohjeita. Aliprefektin puolesta

Sapin, neuvosmies."

Tohtori riemuitsi. Hänen sydämensä sykki ilosta ja hänen kätensä vapisivat. Mutta silloin huusi Picart, hänen entinen alaluutnanttinsa, läheisestä väkijoukosta:

-- Tuo kaikki on hyvä. Mutta jos nuo toiset eivät tule ulos tuolta, niin tuottaa tuo paperi teille vain ... huonot jalat, hra tohtori.

Hra Massarel kalpeni. Jos vastapuolue todellakaan ei aikonut jättää taloa, niin täytyi hänen nyt marssia eteenpäin. Se ei ollut ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myöskin hänen velvollisuutensa.

Hän katsahti arasti kaupungintalolle päin toivossa, että näkisi oven avautuvan ja vastustajan peräytyvän.

Mutta ovi pysyi suljettuna. Mitä tehdä? Väkijoukko kasvoi ja kertyi sotaväen ympärille. Kaikki nauroivat.

Tohtoria harmitti varsinkin eräs ajatus. Jos hän nyt tekisi hyökkäyksen, täytyisi hänen marssia joukon etunenässä. Ja kun koko taistelu epäilemättä päättyisi, jos hän kuolisi, niin tähtäisivät hra de Varnetot ja tämän kolme asemiestä tietysti ainoastaan häntä. Ja ne olivat hyviä, sangen hyviä ampujia kaikki tyyni. Picart muistutti häntä siitä vieläkin kerran. Mutta silloin pälkähti eräs ajatus hänen päähänsä ja hän kääntyi Pommelia kohti sanoen:

-- Juoskaa pian apteekkarin luo ja pyytäkää häneltä servietti ja kävelykeppi.

Luutnantti kiiruhti pois.

Tohtori aikoi tehdä valkean neuvottelulipun, joka ehkä ilahduttaisi vanhan pormestarin laillista sydäntä.

Pommel palasi jo pyydetyn liinan ja erään luudanvarren kanssa.

Ohkaisella purjenuoralla sidottiin lippu tankoon, johon hra Massarel kävi molemmin käsin kiinni ja lähestyi nyt uudelleen kaupungintaloa, pitäen lippua edessänsä.

Päästyänsä ovelle huusi hän:

-- Hra de Varnetot!

Ovi aukesi samassa ja hra de Varnetot ilmestyi kynnykselle kolmen vartijasotilaansa kanssa.

Vaistomaisesti peräytyi tohtori askeleen taapäin. Sitten tervehti hän vihollista kohteliaasti ja sanoi liikutuksesta tukehtumaisillansa:

-- Hra pormestari, minä tulen antamaan teille tiedon saamistani määräyksistä.

Vastaamatta tohtorin tervehdykseen vastasi vanha ylimys:

-- Minä peräydyn, hra komentaja, mutta tietäkää, ett'en tee sitä pelvosta enkä tottelevaisuudesta minulle vastenmielistä hallitusta kohtaan, joka nyt on vallan anastanut.

Lausuen nämä sanat sangen harvaan lisäsi hän:

-- Minä en tahdo antaa aiheita luuloon, että haluaisin olla päivääkään tasavallan palveluksessa. Sillä hyvä.

Hämmästynyt tri Massarel ei tiennyt vastata tähän mitään. Hra de Varnetot lähti nopein askelin tiehensä ja hävisi seurueensa kanssa torin kulman ta'a.

Ylpeänä palasi tohtori väkijoukon luo. Tultuansa niin lähelle, että hän otaksui äänensä kuuluvan, huusi hän:

-- Hurraa! Hurraa! Tasavalta voittaa kaikkialla!

Mitään liikutusta ei väkijoukossa huomattu.

Tohtori jatkoi:

-- Nyt on kansa vapaa, kaikki olette te vapaita ja riippumattomia kansalaisia. Siitä voitte olla ylpeitä!

Hitaat kyläläiset katsoa töllöttivät häneen, mutta kenenkään silmissä ei näkynyt mitään kunniantunnon välkettä.

Tohtori tarkasti vuorostaan heitä harmistuneena tuollaisesta välinpitämättömyydestä ja miettien mitä hänen oli heille sanottava, mitä hän voisi tehdä vilkastuttaaksensa tätä velttoa kansaa yhdellä ainoalla iskulla ja miten hän parhaiten voisi täyttää kutsumustansa kansan herättäjänä.

Silloin valtasi hänet eräs ajatus ja kääntyen Pommeliin päin sanoi hän:

-- Hra luutnantti, käykääpä noutamassa erotetun keisarin rintakuva kunnallisneuvosten istuntosalista ... ja ottakaa joku tuoli mukaanne...

Eikä aikaakaan, niin palasi lähetti takaisin kantaen oikealla olallansa Bonaparten kipsistä rintakuvaa ja vasemmassa kädessänsä tuolia.

Hra Massarel riensi häntä vastaan, otti tuolin, asetti sen maahan ja nosti valkoisen rintakuvan tuolille; sitten peräytyi hän pari askelta taapäin ja puhutteli kipsikuvaa sointuvalla äänellä tähän tapaan:

-- Tiranni, tiranni, nyt olet sinä kukistunut, kukistunut ja suistunut maahan ja katulokaan. Kuoleva isänmaa korisi jo saappaasi alla. Mutta sallimuksen kosto kohtasi sinut. Tappio ja häpeä liittyvät nimeesi. Sinä kukistut voitettuna ja preussilaisten vankina... Suistuvan keisarikuntasi raunioille nousee nuori ja säteilevä tasavalta, joka jälleen kohottaa sinun katkenneen kalpasi...

Tohtori odotti suosionosoituksia. Vaan suosionhuutoja ei kuulunut eikä kättentaputuksia. Peljästyneet talonpojat pysyivät vaiti ... ja keisari, jonka ohuiksi punotut viikset ulottuivat ulommaksi poskipäitä ja joka vaikutti hyvin harjatulta kuin joku vahakuva parturin akkunassa, näytti katselevan hra Massarelia häviämättömällä ja ivallisella kipsihymyllänsä.

Näin katselivat he jonkun aikaa toisiansa kasvoihin, Napoleon tuolillansa ja Massarel seisoalta ... noin kolmen askeleen päässä. Komentaja Massarel tunsi harmistuvansa. Mitä tehdä? Mitä voi hän tehdä herättääksensä tämän kansan ja voittaaksensa lopullisesti yleisen mielipiteen uudelle hallitusmuodolle?

Sattumalta tuli hän laskeneeksi kätensä vatsansa päälle ja tapasi punaisen vyön alle pistetyn revolverin pään.

Mitään uutta ajatusta, mitään uusia sanoja ei hän enää keksinyt. Sen sijaan veti hän revolverin vyöstänsä, peräysi pari askelta ollaksensa sopivan matkan päässä ja ampui entistä hallitsijaansa.

Luoti teki Napoleonin otsaan pienen mustan läven, joka näytti tuskin huomattavalta täplältä. Laukauksella ei siis ollut mitään vaikutusta. Silloin ampui tohtori toisen laukauksen, joka teki toisen läven, sitten kolmannen ja lopuksi vallan peräkkäin kolme viimeistä patruunaa.

Napoleonin otsa pirstausi valkoiseksi tomuksi, mutta hänen silmänsä, nenänsä ja ohuet, pitkät viiksensä pysyivät koskemattomina.

Epätoivoisena iski tohtori sitten nyrkillänsä tuolin kumoon ja laski vihdoin jalkansa rintakuvan jäännösten päälle ja kääntyi tässä voittajan asennossa seisten ällistyneeseen yleisöön päin huudahtaen:

-- Noin kukistukoot kaikki kavaltajat!

Mutta kun mitään innostusta ei sittenkään seurannut ja kun katselijakunta näytti tyhmistyvän hämmästyksestä, huusi komentaja sotilaillensa:

-- Nyt voitte te palata takaisin -- kotiinne!

Itse harppasi hän pitkin askelin kotiansa kohti ikäänkuin olisi hän halunnut paeta tiehensä.

Eteisessä ilmoitti emännöitsijä tohtorille, että eiliset potilaat olivat varronneet häntä jo neljättä tuntia odotushuoneessa. Tohtori riensi sinne.

Ja siellä istui tuo suonipaisuketta sairastava pariskunta, joka oli saapunut jo päivän koittaessa, ja yhä vartoi lääkäriä itsepintaisella kärsivällisyydellä.

Tämän astuttua sisään, ryhtyi ukko jälleen selittämään:

-- Se alkoi, nähkääs, sillä lailla, että tuntui kuin kusiaisia olisi juossut alinomaa sääriäni pitkin...

SUSI.

Kas tässä kertomus, jonka vanha markiisi d'Arville jutteli meille erään päivällisen jälkeen parooni Ravelsin luona Saint-Hubertissa.

Sinä päivänä olivat herrat olleet hirvenajossa. Pöytäseurasta oli markiisi ainoa, joka ei ollut ottanut osaa tähän ajoon, sillä hän ei ylipäänsä koskaan metsästänyt.

Juhla-atrian kuluessa oli tuskin puhuttukaan mistään muusta kuin metsänriistan kaadannasta. Myöskin naisia huvittivat nämä julmat ja usein melkein uskomattomat kertomukset; puhujat ikäänkuin esittivät heille nämä ihmisten hyökkäykset ja taistelut elukoita vastaan, huitoivat käsillänsä ja käyttivät kovaa ääntä selittäessään.

Hra d'Arville kertoi hyvin, jopa runollisesti, ja vaikka hän toisinaan olikin hieman liian korkealentoinen, vaikutti hänen kuvauksensa aina. Luultavasti oli hän kertonut tämän juttunsa usein ennenkin, koskapa hän teki sen niin luontevasti ja tarvitsematta etsiä sanoja, jotka hän aina valitsi taitavasti antaaksensa kuulijoille selvemmän kuvan.

-- Hyvät herrat! Minä puolestani en ole koskaan metsästänyt, eikä sitä tehnyt isäni, ei isoisäni eikä myöskään iso-isäni isä. Viime mainitun isä taas oli mies, joka eläessänsä metsästi enemmän kuin te kaikki yhteensä. Hän kuoli v. 1764. Tahdonpa kertoa teille, kuinka tämä tapahtui.

Hänen nimensä oli Jean, naimisissa oli hän myös ja, kuten sanottu, oli hänellä jo poika. Hän asui yhdessä nuoremman veljensä François d'Arvillen kanssa sukulinnassamme Lotringissa, suurten metsien keskellä.

François d'Arville oli pysynyt naimatonna metsästysintonsa vuoksi.

Molemmat metsästivät he vuodet alusta loppuun, levähtämättä, lakkaamatta ja väsymättä. He eivät rakastaneet muuta, eivät ymmärtäneet muuta, eivät puhuneet muusta eivätkä eläneet muuta varten.

Tämä hirveä ja lannistamaton intohimo oli heillä verissä. Se poltti heidän suonissansa ja valloitti heidät niin täydellisesti, ett'ei heidän sielussansa ollut sijaa muille tunteille.

He olivat kieltäneet kaikkia millään syyllä häiritsemästä heitä metsästysasioissa. Isoisäni isä syntyi, kun isäni oli ketunpyynnissä eikä Jean d'Arville ensinkään keskeyttänyt ajoansa, vaan kirosi: "Sen ja sen nimessä, olisi penikka voinut odottaa, kunnes päätöshuuto 'alles tot!' olisi kuulunut!"

Hänen veljensä François osottausi vieläkin kiukkuisemmaksi. Aamun koittaessa meni hän jo katsomaan koiria, sitten hevosia ja ampui sen jälkeen lintuja linnan läheisyydessä, kunnes lähdettiin ahdistamaan jotakin suurempaa eläintä.

Maakunnassa kutsuttiin heitä "hra markiisiksi" ja "hra nuoremmaksi" eivätkä senaikuiset ylimykset olleet nykyajan sattumalta aateloitujen miesten kaltaisia, jotka arvonimiin perustavat polveutuvan arvojärjestyksensä. Markiisin poika ei enää ole kreivi eikä vikomtin poika parooni eikä kenraalin poika ole synnynnäinen eversti. Vaan nykyajan joutava turhamielisyys hyötyy tästä järjestyksestä.

Mutta minä palaan takaisin äskeisiin esi-isiini. He näyttävät olleen tavattoman pitkiä, luisevia, karvaisia, rajuja ja voimakkaita miehiä. Nuorempi veljeksistä, joka oli vanhempaa vieläkin pitempi, oli niin kova-ääninen mies, että kun hän päästi huudon, niin lepattivat kaikki lehdet metsässä, kertoo eräs tarina, josta hän oli ylpeä.

Veljesten satulaan nousu ja metsälle lähtö mahtoi olla erinomainen näytös. Kaksi mokomaa jättiläistä kahareisin suurten ratsuhevostensa seljässä!

Keskitalvella vuonna 1764 olivat pakkaset harvinaisen kovia, jonka vuoksi sudetkin kävivät ihan julmiksi.

Ne ahdistivat myöhästyneitä talonpoikia, kiertelivät yöllä ihmisasuntoja, ulvoivat auringon laskusta aamuun saakka ja tunkeutuivat navettoihin tappotöitänsä tekemään.

Pian syntyi kylässä hälinä.

Kerrottiin, että eräs hirmuisen suuri, harmaja tai melkein valkoinen susi oli syönyt kaksi lasta, repinyt erään naisen käsivarren, tappanut kaikki seudun vahtikoirat ja tunkeutunut talojen aituuksiin nuuskiaksensa heidän ovillansa.

Koko kylä vakuutti tunteneensa sen hengityksen, joka saattoi kynttiläin valot värisemään. Ja pian levisi tämä kauhistus yli koko maakunnan. Kukaan ei pimeän tultua uskaltanut enää mennä ulos talostansa. Pimeässä oli tämä petoeläin näet jo useille näyttäynyt.

Veljekset d'Arville päättivät yhdessä etsiä sen ja tehdä siitä lopun; he kutsuivat koko seudun aatelismiehet ottamaan osaa suureen metsästysretkeen.

Mutta tämä metsästys-talkoo oli turha.

Turhaan samottiin metsät ja nuuskittiin pensastot: jättihukkaa ei koskaan tavattu. Tavallisia susia kyllä kaadettiin, mutta tuota hirviötä ei tavoitettu. Ja jokaisen ajometsästysretken jälkeisenä yönä hyökkäsi jättihukka, ikäänkuin kostaaksensa, jonkun matkustajan kimppuun tahi repi jonkun naudan, mutta aina kaukana niiltä tienoilta, mistä sitä oli etsitty.

Eräänä yönä tunkeusi se Arvillen linnakartanon sikolättiin ja söi suuhunsa pari kauneinta syöttösikaa.

Molemmat veljekset kiukustuivat vihasta tämän kuultuansa ja pitivät tätä hyökkäystä hirviön uhmailuna, suoranaisena ilkityönä ja taistelumanauksena. He ottivat kaikki vahvat ajokoiransa, jotka olivat harjoitetut suurempien elävien ajoon, ja lähtivät vimmastunein sydämin metsästysretkelle.

Aamukoitosta aina siihen saakka, kunnes päivä purppuraisena laskeusi suurten, alastomain puiden taa, samosivat he läpi kaikki metsät ja pensastot löytämättä mitään.

Vihdoinkin palasivat molemmat veljekset äreinä ja epätoivoisina takaisin ratsujensa tuonoisia jälkiä myöten ja ajoivat orjantappuraruusuilla istutettua harjannetta noloina siitä, että tämä susi oli saattanut häpeälle heidän taitonsa; jonkunlainen salaperäinen pelko yllätti heidät.

-- Se ei ole mikään tavallinen eläin, sanoi vanhempi veli. Sanoisinpa sen paremminkin ajattelevan kuin ihmisen.

-- Ehkä pitäisi meidän antaa orpanamme piispan siunata joku kiväärin luoti, vastasi nuorempi, tahi on meidän pyydettävä jotakin pappia lukemaan tarpeelliset luvut tätä varten.

Sen jälkeen eivät he kotvaan puhuneet mitään.

--- Katsohan, kuinka aurinko on punainen, sanoi Jean vihdoin. Tänä yönä tekee suuri hukka taas jonkun ilkityön.

Hän ei ehtinyt vielä lopettaa lausettansa, kun hänen ratsunsa karkasi pystyyn ja François'in hepo hypähti sivulle. Laaja ja villi pensasto, täynnä kellastuneita lehtiä, avautui heidän eteensä ja tämän helmasta ilmestyi mahdottoman suuri, harmaa susi, joka loikki tien poikki metsään.

Molemmat veljekset karjasivat ilosta, kumartuivat raskaiden ratsujensa kaulalle, heittivät ne ruumiidensa painolla eteenpäin kiihoittaen, innostaen ja hoputtaen niitä huutamalla, huitomalla ja kannustamalla sellaiseen menoon, että voimakkaat ratsumiehet näyttivät suorastansa kantavan nuo raskaat hevoset sääriensä välissä ja kiitävän niiden kanssa eteenpäin kuin lentämällä.

Näin lensivät ratsut edelleen, vatsat melkein maata viiltäen, samosivat halki pensastojen, loikkasivat yli vesikuoppain, kapaisivat ylös vaaranrinteitä, syöksivät alas laaksoihin, jotka raikuivat metsämiesten täysin keuhkoin torviin puhaltaessa ja ajoväkeä sekä koiria kutsuessa.

Silloin sattui -- tämän mielettömän menon kestäessä -- että Jean äkkiä löi otsansa suunnattoman suurta oksaa vastaan, niin että hänen päänsä halkesi ja mies lensi kuolleena maahan, sillä välin kuin hullautunut ratsu laukkasi edelleen ja hävisi metsän varjoisaan helmaan.

Nuorempi d'Arville seisautti kohta ratsunsa, hyppäsi alas, nosti veljen syliinsä ja huomasi aivojen valuvan ulos veritulvan mukana.

Hän istahti ruumiin ääreen, laski tämän revityn ja verestävän pään polvillensa ja katseli mietteissänsä vanhemman veljensä jäykistyneitä piirteitä. Vähitellen valtasi hänet pelko, omituinen pelko, jota hän ei ollut ennen tuntenut, pimeän, yksinäisyyden ja aution sydänmaan pelko, ja hän tunsi pelkäävänsä myöskin tuota haaveellista hukkaa, joka näin tappoi hänen veljensä kostaaksensa ahdistajillensa.

Illan varjot tummenivat ja kova pakkanen paukkui puissa. François nousi ylös väristen, hän ei voinut viipyä tässä kauvempaa, sillä hän tunsi voimiensa melkein uupuvan. Metsässä ei enää kuulunut mitään: ei koirien haukuntaa eikä torvien toitotuksia. Kaikki taivaan rantaan saakka oli äänetöntä. Tässä kylmän illan kolkossa hiljaisuudessa oli jotakin outoa ja kauhistuttavaa.

Hän tarttui jättiläiskäsillään Jeanin ruumiiseen, nosti sen ylös ja asetti sen poikkipuolin satulaan viedäkseen sen linnakartanoon takaisin. Sitten lähti hän hiljalleen liikkeelle, hämmennyksissä kuin olisi hän ollut juovuksissa ja hirmuisten, kummien kuvien ahdistamana.

Äkkiä näki hän suuren otuksen varjon yön peittämällä polulla.

Se oli äskeinen susi.

Hirmuinen väristys puistatti metsämiestä. Jotakin kylmää ... joku vesipisara ... juoksi hänen selkäpiitänsä myöten, ... jolloin hän, pirun houkutteleman munkin lailla, teki suuren ristinmerkin peljästyneenä tuon kulkuhirviön äkillisestä ilmestymisestä. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä vieressä lepäävään kuolleeseen ruumiiseen ... ja silloin vaihtui hänen pelkonsa vihaksi ja hän vapisi hillitsemättömästä raivosta.

Sitten kannusti hän ratsunsa ja syöksähti hukan jälkeen.

Hän seurasi sitä karsikkometsien läpi, vesikuoppien poikki ja hongistojen halki ... samoten uppo-outojen erämaiden läpi ... tähystäen alinomaa valkoista pilkkua, joka paeten hälveni maitten yli laskeutuvan yön peittoon.

Myöskin hänen ratsunsa näytti saaneen oudon voiman innon. Se laukkasi kaula ojona suoraan eteenpäin, hiipaisten puita, raapaisten kallioita ohi kiitäessään... Ja yhäti laahasi hän veljensä ruumista poikkipäin satulassansa... Oksat repivät hänen tukkaansa, otsa kolahteli aarniopuiden runkoja vastaan ja pirskoitti verta ympärillensä ... ja kannukset raappivat puista kaarnan pirstaleita.

Äkkiä pääsivät hukka ja ratsumies ulos metsästä ja viskautuivat alas laaksoon juuri kuin kuu pistäysi esille vuoriston takaa. Laakso oli kivinen, suunnattomien kallioiden sulkema ja ilman mitään ulospääsyä.

Ahdistettu susi seisahtui ja kääntyi päin ajajaansa.

François ei voinut pidättää ilon mylvähdystä, jonka kaiku toisti kuin ukkosen jyrinän, ja hyppäsi jahtipuukko kädessä alas satulasta.