Part 6

Sitten ajutantti sai ylennyksen, ja Cottar riemuitsi hänen kerallaan, sillä hän ihaili ajutanttia suuresti ja ihmetteli kenet voitaisiin löytää kelvolliseksi täyttämään hänen paikkansa, joten oli ällistyä suunniltaan, kun tämä arvo osui hänen osalleen ja eversti lausui muutamia ylistyksiä, jotka saivat hänet punastelemaan. Ajutantin asema ei oleellisesti eroa koulunjohtajan toimesta, ja Cottar oli samoissa väleissä everstiin nähden kuin oli ollut vanhaan koulun Päähän Englannissa. Paha vain, että luonteet kuumilla ilmoilla kuluvat ärtyisiksi ja että sanottiin ja tehtiin paljon sellaista mikä häntä kipeästi koetteli, ja hän kompasteli huimiin virheisiin, joista rykmentin vanhempi kersantti hänet pelasti uskollisin sieluin ja lukituin kielin. Laiskurit ja epäkelvot raivosivat häntä vastaan; heikkoluontoiset yrittivät häntä viekotella oikeuden poluilta; halpamieliset -- niin, miehet joiden Cottar ei ollut uskonut voivan koskaan tehdä "tekosia mitä mies ei voi tehdä" -- vihjailivat halpoja ja syrjäisiä vaikuttimia toimenpiteille joihin hän ei ollut mitään erityistä ajatusta kiinnittänyt; ja hän sai maistaa vääryyttä, ja se ellotti häntä. Mutta hänen lohdutuksensa saapui aina katselmuksessa, hänen silmäillessään pitkin komppaniain täysiä rivejä, ajatellessaan kuinka harvoja oli sairaalassa tahi arestikopissa ja tuumiskellessaan milloin koittaisi aika jolloin tätä hänen rakkautensa ja työnsä vallannutta koneistoa koeteltaisiin tosi toimissa. Mutta he tarvitsivat ja odottivat saavansa osaksensa miehen koko työpäivän, ja kenties kolme neljä tuntia jatkoakin. Omituista kyllä, hän ei kertaakaan nähnyt unta rykmentistä, kuten hänen yleensä luultiin tekevän. Päivän puuhista vapautunut mieli tavallisesti kokonaan taukosi toimimasta tahi, jos ollenkaan toimi, vei hänet pitkin vanhaa rantatietä nummille, lyhtypatsaalle ja aina joskus tuon kamalan poliisi Päivän pakeille. Toisella kerralla palatessaan maailman hukkuneelta mantereelta (tämä uni uudistui tuon tuostakin samoilla aloilla toisintoina) hän tiesi, että jos hän vain istui alallaan, niin häntä auttaisi Liljapoukaman asuja; eikä hän siinä pettynytkään. Toisinaan hän eksyi maailman uumeniin koverrettuihin suunnattoman syviin kaivoksiin, missä kidutetut ihmiset veisasivat kaikuvia lauluja; ja hän kuuli tämän henkilön sipsuttelevan pitkin tasanteita, ja kaikki kävi turvalliseksi ja riemuisaksi. Toisena tovina he tapasivat toisensa matalakattoisissa intialaisissa rautatievaunuissa, jotka pysähtyivät vihreän ja kultanuppisen rautaristikon ympäröimään puutarhaan, missä joukkio kivistä valko-ihoista kansaa, vihamielistä kaikki, istui ruusujen peittämien aamiaispöytien ääressä ja erotti Georgien hänen kumppanistaan, maanalaisten äänien soinnutellessa kumeita lauluja. Georgien valtasi ääretön epätoivo, kunnes he kaksi jälleen löysivät toisensa. He osuivat yksiin puolivälissä suunnattoman helteistä troopillista yötä ja hiipivät jättiläismäiseen rakennukseen, jonka hän tiesi sijaitsevan jossakin pohjoiseen rautatieasemalta, missä väki aterioitsi ruusujen keskessä. Sitä ympäröitsivät puutarhat, kaikki kosteita ja tippuilevia; ja eräässä huoneessa, penikulmia pitkien valkaistujen käytävien takana, makasi sairas Olio vuoteella. Georgie tiesi että pieninkin risahdus päästäisi jonkun vaanivan kauhun valloilleen, ja hänen kumppaninsa tiesi sen myös; mutta kun heidän silmänsä tapasivat toisensa vuoteen yli, niin Georgie mielipahaksensa havaitsi että hän oli lapsi -- pieni nauhakenkäinen tyttö, jonka musta tukka oli kammattu ylös otsalta.

"Kerrassaan älytöntä hupsuutta!" hän ajatteli. "Nyt ei tyttönen voisi tehdä ikinä mitään, jos Sen pää irtautuisi".

Silloin Olio yskäisi, ja huoneen laki varisi laastina alas itikkaverkolle, ja "Ne" ryntäsivät sisälle joka suunnalta. Georgie laahasi lapsen tukahuttavan puutarhan halki, äänien hoilatessa heidän takanaan, ja he ratsastivat raippaa ja kannuksia käyttäen Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen pitkin hiekkarantaa meuruavan meren äärellä, kunnes saapuivat nummille, lyhtypatsaalle ja risukasalle, missä oli täysi turva. Hyvin usein johtivat unet tällaisiin sekaannuksiin, erottaen heidät yksiksensä kokemaan kamalia seikkailuja. Mutta hauskimpia olivat ne hetket, jolloin he selvästi tajusivat keskenänsä, että kaikki oli vain harhamaailmaa, ja kävelivät penikulman laajuisten tohisevien virtojen poikki riisumatta kenkiänsäkään, tai pistivät tuleen väkirikkaita kaupunkeja nähdäkseen miten ne paloivat, ja olivat häijyjä kuin lapset ainakin näillä retkeilyillään kohtaamillensa häämyisille varjoille. Myöhempään yöllä he saivat varman rangaistuksensa tästä joko ruusujen keskessä aterioitsevan rautatieväen käsissä taikka troopillisissa ylämaissa Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen tuolla puolen. Yksissä ollessa ei tämä heitä suurestikaan säikyttänyt; mutta useasti kuuli Georgie hänen kimeän huutonsa "Poju! Poju!" puolen maailman takaa ja riensi hänen avukseen ennen kuin "Ne" pitelivät häntä pahoin.

Yhdessä he tutkivat tummanpurppuraisia nummia niin kauvas sisämaahan risukasalta kuin uskalsivat, mutta vaarallista se aina oli. Sisämaa vilisi "Niitä", ja "Ne" kuljeskelivat laulaen onkaloissa, ja Georgie ja tyttö tunsivat olonsa turvalliseksi merenrannalla tai sen lähettyvillä. Niin perusteellisesti oli Georgie oppinut tuntemaan uniensa seudut, että valveillakin ollessaan muisteli niitä todellisena maana ja piirusti tästä karttaluonnoksenkin. Hän pysyi tietysti visusti vaiti noista asioista; mutta maan pysyväisyys ihmetytti häntä. Hänen tavalliset unensa olivat muodottomia ja häilyviä kuin terveet unet ainakin, mutta kerran risukasalle päästyään hän liikkui tunnetuissa rajoissa ja saattoi nähdä minne oli menossa. Kului kuukausia yhteen mittaan minkään merkittävän sattumatta hänen nukkumiseensa. Sitte taas nuo unet saapuivat viisi tai kuusi sarjassaan, ja seuraavana aamuna täydentyi kirjotuspöydän laatikossa säilytetty kartta viimeisiä tietoja myöten, sillä Georgie oli mitä säntillisin mies. Oli tosiaan vaaraa -- niin sanoivat vanhemmat upseerit -- että hänestä kehittyisi oikea "höpsötäti" ajutantiksi, ja kun upseeri kerran alkaa vanhapiikamaisuuteen kallistua, niin on parempia toiveita seitsenkymmenvuotiaasta neitseestä kuin hänestä.

Mutta kohtalo lähetti tarpeellisen muutoksen pienenä talvisena rajakahakkana, joka pikku otteluiden tapaan leimahti varsin kiivaaksi sodaksi; ja Cottarin rykmentti valittiin ensimäisinä.

"Tämäpä", huomautti muuan majuri, "tuulettaa lukinverkot meistä kaikista -- varsinkin sinusta, ritari nuori; ja saamme nähdä mitä sinun yhtä poikaista vaalivan kanan ryhtisi on rykmentistä tehnyt".

Cottaria pyrki taistelukauden pitkittyessä itkettämään ilosta. Miehet olivat kunnossa -- ruumiillisesti paremmassa kunnossa kuin muut joukot; he olivat sävyisiä leirillä, märkinä tai kuivina, kylläisinä tai nälissään, ja seurasivat upseereitansa ensiluokkaisen potkupallo-osaston nopealla joustavuudella ja kouluutetulla kuuliaisuudella. Heiltä katkaistiin tie kehnolle asemapaikallensa, ja he ilomielin raivasivat tiensä sille takaisin; he kapusivat vihollisia viliseville vuorille ja puhdistivat ne hyvin harjotettujen ajokoirien täsmällisyydellä; ja kun heitä peräytymisretkellä, kun heillä oli osaston sairaat ja haavotetut rasituksenansa, vainottiin vedettömässä laaksossa yhdentoista penikulmaa taival, saavuttivat he takavartiona suurta kunniaa toveriensa silmissä. Mikä tahansa rykmentti pystyy etenemään, mutta harvat osaavat niin peräytyä että sen vihollinen tuntee luissaan. Sitte he kääntyivät päin ja tekivät teitä, enimmäkseen kiivaan tulen maalitauluina, ja hävittivät muutamia kiusallisia multavarustuksia. Heidät kutsuttiin viimeisenä osastona takaisin, kun kaikki sodan jäljet lakaistiin umpeen; ja oltuaan kuukauden leirissä sotajalalla, mikä ankarasti koettelee kuntoa, he marssivat omalle asemallensa laulaen:

Heit' ilman hän aikoo jäädä -- kun temppu jo tehtihin; heit' ilman hän aikoo jäädä, kuin usein ennenkin; hän koituu marttiiraksi, uusaikaiseks', sen ties, ja pojat ja tytöt veisaa: "kuink' oiva nuori mies -- mies -- mies! Kuink' oiva nuori mies!"

Ilmestyi päiväkäsky, josta Cottar näki käyttäytyneensä "urhoollisesti, kylmäverisesti ja ymmärtävästi" kaikissa toimissaan, auttaneensa haavotettuja kiivaassa tulessa ja räjäyttäneensä varustuksen portin niinikään henkensä uhalla. Tuloksena oli kapteenin asema majurin arvolla ja mitali palveluksessa kunnostautumisesta.

Mitä haavottuneihin tuli, hän selitti niiden molempien olleen raskaita miehiä, jotka hän jaksoi nostaa huokeammin kuin kukaan muu. "Muutoin tietysti olisin lähettänyt jonkun miehistäni heitä noutamaan; ja tuohon porttijuttuun nähden taas on selvää, että olimme aivan turvassa heti kun pääsimme muurien sisäpuolelle". Mutta tämä ei estänyt miehiä huikeasti hurraamasta hänelle milloin vaan hänet näkivät, eikä toverikuntaa toimeenpanemasta hänen kunniakseen päivällisiä hänen Englantiin lähtönsä aattopäivänä. (Vuoden loman oli hän muun hyvän ohella "kehveltänyt sodasta", omien sanojensa mukaan.) Rykmentinlääkäri, joka oli maistellut minkä sieti, lausui runoutta "miekasta joka haarniskoita halkoi", ja niin edespäin, ja jokainen vakuutti Cottarille että hän oli oivallinen mies; mutta kun hän nousi pitämään ensimäistä puhettansa elämässään, nostivat miehet sellaisen pauhun että hän kuulosti sanovan: "Ei maksa vaivaa yrittää puhua, kun te pojat pidätte minusta moista metakkaa. Pelataanpas erä biljardia".

* * * * *

Ei ole vastenmielistä viettää nelisen viikkoa kepeäkulkuisella höyrylaivalla lämpimässä ilmanalassa, seuranansa nainen, joka antaa teidän ymmärtää olevanne päätä ja hartioita ylempi muuta maailmaa, vaikkakin tuo nainen saattaa olla -- ja useimmiten onkin -- kymmentä vuotta teitä vanhempi. Italian ja itämaiden linjalla eivät laivat ole niin kiusallisen perinpohjaisesti valaistuja kuin Atlantin viilettäjät. Kokkapuolella on enemmän meren fosforikimmellyksen heijastusta ja peräpuolella enemmän hiljaisuutta ja hämyä.

Kamaloita seikkoja olisi saattanut Georgielle sattua, ellei olisi ollut esteenä sitä pikku asianhaaraa, ettei hän koskaan ollut opiskellut ensimäisiä alkeitakaan siitä pelistä, jota hänen odotettiin pelaavan. Kun siis mrs. Zuleika Adenissa hänelle kertoi miten äidillistä osanottoa hänessä herättivät hänen menestyksensä, mitalinsa, ylennyksensä ja kaikki, niin Georgie oivalsi hänet ihan kirjaimellisesti ja auliisti pakisi hänelle oinasta äidistänsä, joka päivittäin läheni kolmensadan meripenikulman verran, kodistansa ja sen sellaisesta koko Punaisen meren taipaleen. Oli paljoa helpompaa kuin hän oli luullutkaan jutella naisen kanssa tunnin yhteen menoon. Sitte mrs. Zuleika äidillisestä hellyydestä poiketen puhui rakkaudesta yleensä alana joka ansaitsi huomiota, ja vaati päivällisten viehkeinä hämyhetkinä luottamuksia itsellensä uskottavaksi. Georgie olisi ilomielin suostunut siihen, mutta hänellä ei mitään salaisuuksia ollut eikä hän tiennyt velvollisuudeksensa tekaista niitä. Mrs. Zuleika ilmaisi kummastusta ja epäuskoa, ja teki niitä kysymyksiä joita tietävältä tietävä kysyy. Hän sai havaita kylliksi huomatakseen erehtyneensä, ja ollen pohjaltaan oikea nainen hän otti jälleen äidillisen sävynsä, josta Georgie ei ollut tiennyt hänen koskaan luopuneen.

"Tiedättekös", hän jossakin Välimerellä virkkoi, "luulen että olette rakkahin poika mitä olen eläissäni tavannut, ja soisin teidän muistavan minua. Sen teettekin vanhemmaksi tultuanne. Mutta tahtoisin että muistaisitte minua nyt. Teette vielä jonkun tytön hyvin onnelliseksi".

"Oh! Toivon sitä", vastasi Georgie vakavasti; "mutta on yllin kyllin aikaa naimisiin mennä ja perheelliseksi vakiintua, vai mitä arvelette?"

He olivat joku päivä takaperin sivuuttaneet Gibraltarin, kun hänen unensa palasi. Risukasalla, odottelija ei enää ollut pieni tyttö, vaan mustatukkainen nainen, jonka hiukset olivat kammatut ylös otsalta sykkyräksi päälaelle. Georgie tunsi hänet tuoksi mustapukuiseksi lapseksi, viimeisten kuuden vuoden kumppaniksi, ja ilahtui sanomattomasti kuten siihenkin aikaan kun he kohtailivat toisiansa Hukkuneella Mantereella. Jostakin unimaailman syystä olivat "Ne" sinä yönä ystävällisiä tai poissa, ja he liehuivat kahden ylt'ympäri maatansa, edeten risukasalta Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaivalta pitkin, kunnes näkivät Sairaan Olion talon neulannupin kokoisena siintävän kaukana vasemmalla; he samosivat rautatien odotushuoneen kautta, missä ruusut verhosivat katettuja aamiaispöytiä, ja palasivat kaalamon yli ja kerran huvikseen polttamansa kaupungin läpi pyöreäharjuisille nummille, lyhtypatsaalle asti. Kaikkialla seurasi heitä voimakas maanalainen laulu, mutta tänä yönä ei mitään säikkyä tuntunut. Koko maa oli tyhjä paitsi heitä kahta, ja lopulta (he istuivat lyhtypatsaan vierellä käsityksin) neito kääntyi ja suuteli häntä. Hän heräsi hätkähtäen ja tuijotti hytin heiluviin ovi-uutimiin; hän olisi miltei voinut vannoa että suudelma oli todellinen.

Seuraavana aamuna vaarui laiva Biskajan lahdella, eivätkä ihmiset olleet pirteällä päällä; mutta Georgien saapuessa aamiaispöytään ajeltuna ja saippualta tuoksuvana kääntyivät monet katsomaan tulijaa hänen silmiensä loisteen ja kasvojensa kirkkauden vuoksi.

"Näytättepä te olevan hiivatin vireä", ärisi eräs naapuri. "Onko joku jättänyt teille perinnön keskellä lahtea?"

Georgie otti kastiketta huulet enkelimäisessä myhäilyssä. "Kodin lähenemisestä se kait johtuu. Minusta todellakin tuntuu jokseenkin rattoisalta tänä aamuna. Laiva keikkuu hiukan, tuntuu".

Mrs. Zuleika pysyi hytissään matkan loppuun asti, jolloin hän lähti lausumatta Georgielle jäähyväisiä ja itki kiihkeästi laiturilla pelkästä ilosta kohdatessaan lapsensa, jotka olivat niin isänsä näköisiä, kuten hän useasti sanoi.

Georgie kiirehti suoraa päätä kotipuoleensa, pää pyörällä kovien vuosien ansaitseman ensimäisen pitkän loman riemusta. Sikäläisessä säntillisessä elämässä ei ollut mitään muuttunut, asemalle vastaan tulleesta ajurista valkeaan riikinkukkoon asti, joka leikattuja nurmikoita ympäröivältä muurilta hyökkäsi vaunuja päin. Talo tullasi häntä arvonmukaisessa järjestyksessä -- ensin äiti, sitten isä, sitten emännöitsijä, joka itki ja ylisti jumalaa, sitten pöydänkattaja ja niin edespäin metsänvartijaan asti, joka oli Georgien nuoruudessa ollut koirapoikana ja puhutteli häntä "master Georgieksi", saaden siitä nuhteita tallirengiltä, joka oli Georgien ratsastamaan opettanut.

"Ei rahtuakaan ole muuttunut", hän huokasi tyytyväisenä, heidän kolmen istuutuessa päivälliselle myöhäisessä auringonlaskussa, samaan aikaan kun kaniinit hiipivät nurmikolle seeterilehvistöön ja isot lohenmullot nousivat kotilammessa iltaselleen.

"_Meidän_ muutoksiemme aika on mennyt, rakkaani", kuhersi äiti; "ja nyt kun olen tottunut kokoosi ja päivettymiseesi (olet tosiaan aika ruskea, Georgie), näen ettet sinäkään ole vähääkään muuttunut. Olet ihan kuin isä".

Isän silmät loistivat hänen katsellessaan tätä oman sydämensä mukaista miestä -- "armeijan nuorinta majuria, ja olisi ansainnut Viktorian ristin, sir" -- ja pöydänkattaja kuunteli jämeän sävynsä unohtaen, kun master Georgie kuvaili nykyaikaista sotaa ja hänen isänsä teki kysymyksiänsä.

He menivät ulos terassille ruusujen keskeen tupakalle, ja vanhan rakennuksen varjo ulottui pitkälle ihmeellisen englantilaisen lehvikön yli, jolla on ainoa elävä vehreys maailmassa.

"Viehättävää! Kautta taivaan, tämäpä viehättävää!" Georgie tähysteli kotiha'an takana kaareutuvia metsiä, joissa valkeat fasani-aituukset olivat riveinä; ja suloinen ilma oli täynnä satoja hiveleviä tuoksuja ja ääniä. Georgie tunsi isänsä käden lujemmin puristavan kättään.

"Ei tosiaankaan hullumpaa -- mutta _hodie mihi, cras tibi_, eikö niin? Kaiketi sinä jonakuna päivänä ilmestyt tyttö kainalossasi, ellei sinulla jo olekin?"

"Voitte olla huoletta. Eikä ole".

"Ei kaikkina näinä vuosina?" uteli äiti.

"Minulla ei ollut aikaa, maammo. Nykyaikana pidetään miestä palveluksessa lujalla, ja naimattomia olivat useimmat upseeritoverinikin".

"Mutta olethan tavannut satoja seuraelämässä -- tanssiaisissa ja muissa sellaisissa?"

"Minäpä, äitiseni, en tanssi".

"Et tanssi! Mitä sinä sitten olet tehnyt -- sohinut nimiäsi vieraisiin vekseleihin?" sanoi isä.

"Kyllähän, sitäkin hiukan; mutta katsokaas, asiain nykyisellään ollessa on miehellä kaikki aika työhön määrättyä, jos mieli pysyä ammattinsa tasalla, ja päiväni olivat aina liian puuhaisia suodakseen minun huvittelehtia puoleen yöhön".

"Hmm!" -- epäuskoisesti.

"Ei ole koskaan liian myöhäinen oppia. Meidän tulisi pitää jonkinlaiset kestit ympäristön ihmisille nyt sinun tultuasi kotiin. Ellet tahdo lähteä suoraapäätä kaupunkiin, rakkaani?"

"En. En mitään tämän parempaa tahdo. Istukaamme alallamme ja nauttikaamme mukavasta olosta. Varmaankin on täällä jotakin millä ratsastelen, jos etsimään lähden?"

"Siihen nähden että minä olen ollut rajotettu vanhaan ruskopariin viimeiset kuusi viikkoa syystä että kaikkia muita oltiin vaalimassa kuntoon master Georgieta varten, uskon ratsastelussa tulevasi toimeen", hykähteli isä. "Minua muistutellaan sadoin tavoin siitä että minun täytyy nyt joutua toiselle sijalle".

"Ilkeyttä!"

"Isä ei sitä tarkota, rakkaani; mutta jokainen on koettanut saada kotiintulosi mieluisaksi; ja sinä _pidät_ olostasi, vai mitä?"

"Täydellisesti! Täydellisesti! Ei ole paikkaa Englannin veroista -- kun on tehnyt työnsä".

"Se on oikea katsantokanta, poikani".

Ja sitte he astelivat liputettua käytävää edes takaisin kunnes heidän varjonsa pitenivät kuutamossa, ja äiti meni sisälle ja soitteli sellaisia lauluja kuin eräs pieni poika muinoin oli pyydellyt, ja hopeiset kynttiläjalat tuotiin huoneeseen, ja Georgie kiipesi läntisessä sivustassa oleviin kahteen huoneeseen, jotka alussa olivat olleet hänen makuu- ja leikkikamarinsa. Ja kuka sitten saapui käärimään häntä yöksi vaippoihin muu kuin äiti? Hän istuutui vuoteen laidalle, ja he juttelivat runsaan tunnin, kuten äidin ja pojan tuleekin tehdä, jos valtakunnallamme toivotaan tulevaisuutta olevan. Yksinkertaisen naisen syvällä kavaluudella hän teki kysymyksiä ja vihjaili vastauksia, joiden olisi pitänyt herättää jotakin ilmettä pieluksella lepääviin kasvoihin, mutta ei rävähtänytkään silmäluomi eikä käynyt hengitys joutuisammaksi, ei ollut mitään kiertelyä eikä viivyttelyä vastauksissa. Hän siis siunasi poikaansa ja suuteli häntä huulille, mikä ei aina ole äidin omaisuutta, ja virkkoi jälkeenpäin puolisollensa jotakin, mikä sai tämän julkeasti ja epäuskoisesti nauramaan.

Koko huonekunta palveli Georgieta seuraavana aamuna, korkeimmasta kuusitalviaasta, "jolla oli turpa hieno kuin säämiskähansikas, master Georgie", metsänvartijaan saakka, joka käyskenteli muka sattumoilta lähettyvillä Georgien lemmikkivapa kädessä, ja "Tuonne putouksen niskaan nousee neljän naulan painoisia. Ei ole moisia Intiassa, mast-- majuri Georgie". Kaikki oli sanomattoman viehättävää, vaikkapa äiti itsepintaisesti vei hänet liikkeelle kuomuvaunuissa, jonka nahkaosilla vielä oli hänen nuoruutensa kuuma pyhä tuoksu, näytelläkseen häntä ystävillensä joka talossa kuuden penikulman ympäristöllä; ja isäukko riisti hänet kaupunkiin puoliselle klubiinsa, missä ihan huolettomalla ryhdillä esitteli hänet ainakin kolmellekymmenelle vanhalle soturille, joiden pojat eivät olleet armeijan nuorimpia upseereja eivätkä kunnostautumismitalin omistajia. Sitten oli Georgien vuoro; ja omat ystävänsä muistaen hän täytti talon sillä lajilla upseeria joka eleskelee halvoissa asumuksissa Southseassa tai Bromptonissa Montpelier-korttelissa -- hyviä miehiä kaikki, vaan eivät varoissaan olevia. Äiti havaitsi heidän tarvitsevan tyttöjä kisakumppaneikseen; ja kun ei näistä puutetta ollut, niin talo surisi kuin kyyhkyslakka keväällä. He mullistivat kaikki ylösalaisin teatteriesityksiä varten; he katosivat puutarhoihin, kun heidän olisi pitänyt harjotella kappaleitansa; he sieppasivat kaikki käytettävissä olevat hevoset ja ajoneuvot, erittäinkin kotiopettajattaren kärryt ja lihavan ponyn; heitä putoili lohilammikkoon he pitivät kestejä nurmikolla ja pelasivat tennistä; ja he istuivat kaksittain veräjillä, ja Georgie huomasi ettei häntä vähimmässäkään määrässä tarvittu heidän huvittamiseensa.

"Totisesti!" hän virkkoi nähdessään viimeisen vilahduksen rakkaista vieraistansa. "He sanoivat minulle että heillä oli ollut kovin hauskaa, mutta eiväthän he ole toteuttaneet aikomuksistansa puoliakaan".

"Tiedän että heillä on ollut hauskaa -- tavattoman hauskaa", sanoi hänen äitinsä. "Sinä olet yleinen hyväntekijä, rakkaani".

"Nyt voimmekin taas elellä hiljaisesti, vai mitä?"

"Oh, aivan. Minulla on eräs hyvin rakas ystävä, johon sinun tulee tutustua. Hän ei voinut saapua talon ollessa niin täynnä, sillä hän on rampa, ja tullessasi hän oli poissa. Hän on eräs mrs. Lacy".

"Lacy! En sellaista nimeä näillä seuduin muista".

"He saapuivat sinun lähdettyäsi Intiaan -- Oxfordista. Hänen miehensä kuoli siellä, ja leski luullakseni menetti osan varoistaan. He ostivat Mäntylän Bassettin tien varrelta. Hän on hyvin miellyttävä nainen, ja me pidämme suuresti heistä kumpaisestakin".

"Etkö häntä leskeksi sanonut?"

"Hänellä on tytär. Sanoinhan toki sen, rakkaani?"

"Loiskahteleeko tyttö lohilammikkoihin ja kikatteleeko ja 'Oih, majuri Cottar!' ja sen semmoista?"

"Ei ollenkaan. Hän on ihan hiljainen tyttö ja hyvin musikaalinen. Hän on käynyt täällä harva se päivä nuottikirjoineen -- hän nimittäin säveltääkin; ja hän työskentelee yleensä kaiken päivää, joten sinä et --"

"Mirjamistako puhutte?" tokaisi isä saapuen paikalle. Äiti vetäysi kyynäspään ulottuville hänestä. Georgien isässä ei ollut mitään hienotunteisuutta. "Oh, Miriam on herttainen tyttö. Soittaa taitavasti. Ratsastaakin taitavasti. Hän on oikea huonekunnan lemmikki. Hänellä on ollut tapana nimittää minua --" kyynäspää teki tehtävänsä, ja isä sulki suunsa tietämättömänä, mutta aina kuuliaisena.

"Mitä nimityksiä on hän teille antanut?"

"Kaikenmoisia hellittelysanoja. Minä pidän Miriamista kovasti".

"Kuulostaa juutalaiselta -- Miriam".

"Juutalaiselta! Sano ennen itseäsi juutalaiseksi. Hän on Herefordshiren Lacyjä. Kun hänen tätinsä kuolee --" taas kyynäspää.

"Etpä sinä hänestä vilahdustakaan tiellesi saa, Georgie. Hän puuhailee soittelussaan tai äitinsä vaalimisessa kaiken päivää. Etkö sitäpaitsi olekin menossa kaupunkiin huomenna? Luulin sanoneesi jotakin opiston iltakokouksesta?" äiti puhui.

"Kaupunkiinko _nyt_! Mitä joutavia!" Vielä kerran tukittiin isän suu.

"Ajattelin sellaista hiukan, mutta en ole siitä aivan varma", vastasi talon toivo. Miksi yritteli äiti saada häntä poistumaan sen johdosta että joku musikalinen tyttö ja tämän rampa äiti olivat tulossa vieraisille? Hän ei pitänyt siitä että tuntemattomat naikkoset käyttivät hellittelynimityksiä hänen isälleen. Hän tahtoi tarkata noita tunkeiluhaluisia, jotka olivat olleet kunnassa vasta seitsemän vuotta.

Kaiken tämän luki riemastunut äiti hänen kasvoistaan, itse pysyen suloisen puolueettoman näköisenä.

"He saapuvat tänne tänä iltana päivälliselle. Lähetän vaunut heitä noutamaan. Eivätkä he viivy enempää kuin viikon".

"Kenties lähden kaupunkiin. En ole vielä oikein päättänyt". Georgie loittoni epäröiden. Opistolla oli ilmotettu pidettäväksi esitelmä ampumavarain määrästä kenttäpalveluksessa, ja puhujana oli mies jonka väitelmät enimmin ärsyttivät majuri Cottaria. Sitä varmasti seuraisi kiihkeä väittely, ja hän ehkä yltyisi puhumaan. Ehtoopäivällä hän otti vapansa ja lähti lohenmullojen pariin ajatuksiansa selvittämään.

"Hyvää kalaonnea, rakkaani!" toivotti äiti terassilta.

"Pelkään ettei sitä tule, maammo. Kaikki nuo kaupungin miehet, ja tytöt eritoten, ovat vieneet kaloilta viikoiksi ruokahalun. Ei heistä yksikään toden teolla välitä kalastamisesta. Hyppivät ja hoilaavat rannalla ja ilmaisevat jokaiselle kalalle puolen penikulman piirissä mitä aikovat tehdä, ja sitte viskaavat sille pörröisen kärpäsen. Totisesti, pelottaisi se minutkin, jos lohenmullo olisin".