Part 4

"Mutta, ollen porsaita, te ette uskoneet; ja niin tulin minä tänne teitä pelastamaan, ensinnäkin isostarokosta, sitte suuresta pelon hulluudesta, ja viimeksi, ehkä, nuorasta ja vankilasta. Siitä ei minulle ole mitään voittoa, ei mitään huvia; mutta tuon vuoksi, joka on tuolla ja teki bhileistä miehiä" -- hän viittasi alas rinnettä -- "minä, joka olen hänen verestään, hänen poikansa poika, tulen kääntämään väkeänne. Ja minä puhun totta, niinkuin teki Jan Chinn".

Joukko sorisi kunnioittavasti, ja miehiä hiipi ulos tiheiköstä kaksi, kolme kerrallaan, yhtyen toisiin. Heidän jumalansa kasvoissa ei näkynyt mitään vihaa.

"Nämät ovat käskyni (Herra auttakoon, että he niitä noudattaisivat, mutta näynpä ainakin tähän asti tehneen hyvän vaikutuksen heihin!): Minä itse jään keskuuteenne, sill'aikaa kun tämä mies raappii käsivarsianne veitsillä, hallituksen määräyksen mukaan. Kolmen, tahi ehkä viiden tahi seitsemän päivän kuluttua käsivartenne turpoavat, syhyvät ja kirvelevät. Se on isonrokon voima taistelemassa pahassa veressänne hallituksen määräyksiä vastaan. Sentähden jään keskuuteenne katsomaan että isorokko tulee voitetuksi, enkä lähde pois ennenkuin miehet ja naiset ja pikku lapset minulle näyttävät samanlaiset merkit käsivarsissaan kuin minä nyt olen teille näyttänyt. Toin mukaani kaksi hyvää pyssyä ja miehen, jonka nimi on tunnettu petojen ja ihmisten kesken. Me metsästämme yhdessä, minä ja hän, ja nuoret miehenne ja muut saavat syödä ja maata alallaan. Näin kuuluu käskyni".

Seurasi pitkällinen äänettömyys, jolloin voitto ja tappio pysyivät tasan vaa'assa. Muuan valkotukkainen syntinen, seisten yhdellä levottomalla jalalla, vikisi:

"Meidän tarvitsisi saada _kowl_ (suojelus) muutamille ponyille, mullikoille ja muulle tavaralle. Niitä _ei_ otettu tavallisella kaupalla".

Taistelu oli voitettu, ja John Chinn hengähti huojentuneena. Nuoret bhilit olivat rosvonneet, mutta nopeasti asiaan käyden kaikki voitaisiin sovittaa.

"Minä kirjotan _kowlin_ heti kun ponyt, mullikat ja muut luetaan edessäni ja lähetetään sinne mistä ovat otetut. Mutta ensin panemme hallituksen merkin sellaisiin joissa isorokko ei ole käynyt". Rokottajalle hän kuiskasi: "Jos näytät olevasi peloissasi, et enää Poonaa näe, ystäväni".

"Ei ole riittävästi rokotusainetta kaikelle tuolle väelle", sanoi mies. "He ovat hävittäneet virallisen vasikan".

"He eivät tunne erotusta. Raapiskele heitä vaan ja anna minullekin pari pistintä; pidän huolta vanhemmista".

Ijäkäs valtioviisas, joka oli pyytänyt suojelusta, oli ensimäinen uhri. Hän joutui Chinnin käsiin eikä uskaltanut huutaa. Heti kun pääsi vapaaksi, hän puolestaan laahasi esille toverin ja piteli häntä kiinni, ja jupakka tuli ikäänkuin lastenleikiksi, sillä rokotetut ajoivat rokottamattomia, vannoen että koko heimon täytyi kärsiä yhdellä lailla. Naiset kirkuivat ja lapset juoksentelivat ulvoen, mutta Chinn nauroi ja heilutteli punakärkistä pistintä.

"Se on kunnia", hän huusi. "Kerro heille, Bukta, kuinka suuri kunnia heille on se että minä itse merkitsen heidät. Ei, enhän voi jokaista merkitä -- hindun tulee myös tehdä työnsä -- mutta tahdon koskettaa jokaista merkkiä minkä hän tekee, jotta niissä on samallainen voima. Tällä tavalla rajputit pistelevät sikoja. Hoi, yksisilmä veliseni! Nappaappas tuo tyttö ja tuo hänet minulle. Hänen ei vielä tarvitse juosta pois, sillä eihän hän ole naimisissa enkä minäkään häntä vaimokseni hae. Eikö hän tahdo tulla? Sitte hän saa hävetä pikku veljeään, lihavaa poikaa, rohkeaa poikaa. Tämä ojentaa käsivartensa kuin soturi. Katsokaa! _Hän_ ei hätkähtele verta. Jonakuna päivänä hän vielä on rykmentissäni. Ja nyt, monien äiti, kosketamme keveästi sinua, sillä tässä on isorokko käynyt ennen meitä. On tosiaan totta että tämä taika kukistaa Matan vallan. Eipä enää ilmestykään kuoppanaamoja satpurain väkeen, ja voitte siis vaatia monta lehmää jokaisesta neidosta jonka naitatte".

Ja niin sitä jatkui -- nopeaa näyttelymiehen torailemista, jota höystettiin bhilien metsästyssananlaskuilla ja heidän omituisella karkealla huumorillaan -- kunnes pistimet olivat tylsät ja molemmat miehet uuvuksissa.

Mutta kun luonto on samanlaista kaikkialla maailmassa, niin rokottamattomat kävivät kateellisiksi rokotetuille tovereilleen ja melkein tappelivat siitä. Mutta nyt Chinn selitti olevansa oikeusistuimena eikä enää lääkintähallituksena ja ryhtyi tutkimaan äskeisiä rosvouksia.

"Me olemme Mahadeon varkaita", sanoivat bhilit yksinkertaisesti. "Se on kohtalomme, ja meitä säikäytettiin. Kun säikähdämme, niin me aina varastamme".

Yksinkertaisesti ja suoraan kuin lapset he tekivät tilin rosvotusta, kaikesta paitsi kahdesta mullikasta ja pikku määrästä väkijuomia, jotka olivat hävinneet (nämä Chinn lupasi korvata omasta kukkarostaan), ja kymmenen syntisintä lähetettiin tasangolle, mukanaan ihmeellinen asiakirja, kirjotettu muistikirjan lehdelle ja osotettu piirin poliisipäällikön apulaiselle. Se asiakirja sisälsi heille lämpimän tuiverruksen, varotteli Jan Chinn, mutta mikä tahansa oli parempi kuin vapauden menettäminen.

Tällä suojeluksella varustettuina katuvat rosvosissit astuivat alas mäkeä. Heillä ei ollut pienintäkään halua tavata kahdenkolmattavuotiasta ja hilpeänaamaista mr. Dundas Fawneeta poliisikunnasta, eivätkä he myöskään halunneet uudelleen käydä rosvousten alueella. Ottaen keskitien, he juoksivat erään hallituksen sotapapin leiriin, joka oli erityisiä säännöttömiä joukkoja varten yhteisesti noin viidentoistatuhannen neliöpenikulman piirissä, ja seisoivat tomupilvessä hänen edessään. He tiesivät hänet joksikin jumalanmieheksi, ja mikä vielä enemmän auttoi asiaa, hyväksi metsästäjäksi, joka anteliaasti maksoi ajomiehilleen.

Lukiessaan Chinnin kirjelmän hän nauroi, mitä miehet puolestaan pitivät hyvänä enteenä, kunnes hän kutsui poliisit, jotka panivat ponyt ja mullikat kasattujen taloustavarain viereen liekaan ja ankarin käsin tarttuivat kolmeen noista hymyilevistä Mahadeon varkaista. Kappalainen itse puhutteli heitä viranomaisesti ratsupiiskan sivalluksilla. Se teki kipeää, mutta sen oli Jan Chinn ennustanut. He alistuivat, mutta vankilaa peljäten eivät tahtoneet erota kirjotetusta suojeluksesta. Paluumatkallaan he kohtasivat mr. D. Fawneen, joka oli kuullut rosvouksista eikä ollut mielissään.

"Jan Chinnin suojelus on kyllä säilyttänyt meille vapautemme", sanoi joukkion vanhin, kun tämä toinen "puhelu" oli päättynyt, "mutta kylläpä siinä näyttää olevan monta selkäsaunaa noin pieneksi paperilapuksi. Pannaan se pois".

Yksi kiipesi puuhun ja pisti kirjeen puunkoloon, jossa se neljäkymmentä jalkaa korkealla maanpinnasta ei voinut vahingoittaa. Lämpiminä, kirvelevinä, mutta onnellisina, nuo kymmenen palasivat Jan Chinnin luo seuraavana päivänä, hänen istuessaan keskellä levottomia bhilejä, jotka kaikki katselivat oikeita käsivarsiaan, julmasti kärsien jumalansa kiellosta ettei saanut raappia syhelmöivää ihoa.

"Se oli hyvä _kowl_", sanoi johtaja. "Ensin kappalainen, joka nauroi, otti pois saaliimme ja pieksi kolmea miestä, kuten luvattukin oli. Sitte kohtasimme Fawne sahibin, joka rypisti kulmiaan ja vaati saalista. Puhuimme totuuden ja hän pieksi meitä kaikkia, toista toisensa, jälkeen, ja nimitti meitä valiosanoilla. Sitte hän antoi meille nämä kaksi" -- he laskivat maahan pullon whiskyä ja laatikollisen sikaareja -- "ja me läksimme pois. _Kowl_ jätettiin puunkoloon, kun sen voimana on se, että se kelle sahibille tahansa näytettynä tuottaa kantajalle selkäsaunan".

"Ilman tuota _kowlia_", Jan Chinn sanoi ankarasti, "teidät kaikki olisi poliisi kummallakin sivullanne marssitettu vankilaan. Nyt tulette palvelemaan ajomiehinä minulle. Tämä väki on onnettomana, ja me metsästelemme kunnes kaikki ovat terveet. Tän'yönä panemme toimeen juhlan".

Satpura-bhilien aikakirjassa löytyy kirjotettuna, paljon muun julkaistavaksi kelpaamattoman ohella, että viisi päivää, siitä päivästä alkaen jona oli pannut merkkinsä heihin, Jan Chinn Ensimäinen metsästeli kansalleen; ja noiden päivien viitenä yönä hänen heimonsa oli huikeassa sikahumalassa. Jan Chinn osteli kamalan väkeviä maalaisjuomia, ja tappoi metsäsikoja ja hirviä lukemattomia, niin että jos kukaan sairastui, siihen saattoi olla kaksi hyvää syytä.

Pään- ja vatsankivistykseltä he eivät ollenkaan saaneet aikaa ajatella käsivarsiansa, vaan seurasivat Jan Chinniä kautta viidakkojen, ja luottamuksen päivä päivältä lujittuessa hiipi miehiä, naisia ja lapsia pois kyliinsä pikku armeijan kulkiessa ohi. Heidän matkassaan kiersi viesti, että loitsuveitsillä raappiminen oli hyvä ja oikea; että Jan Chinn tosiaan oli jälleen syntynyt ilmaisen ruuan ja juoman jumalana ja että satpuran bhilit olivat kaikista kansoista ensimäiset hänen suosiossaan, jos vaan pidättyivät kynsimästä. Tästälähtein tuo ystävällinen puolijumala oli heidän sydämissään liittynyt suuriin mässäyksiin ja isällisen hallituksen rokkoaineeseen ja pistimiin.

"Ja huomenna lähden kotiin", virkkoi Jan Chinn harvoille uskollisisillensa, joita eivät voineet voittaa väkijuomat, liiallinen syöminen eikä turvonneet pukamat. Lasten ja villien on vaikea kaikin ajoin käyttäytyä kunnioittavasti uskottelujensa epäjumalaa kohtaan, ja he olivat ylenmäärin ailakoineet Jan Chinnin kanssa. Mutta kodin mainitseminen synkisti hänen kansansa.

"Eikä sahib tule jälleen?" virkkoi se joka oli ensimäisenä rokotettu.

"Saa nähdä", vastasi Chinn varovasti.

"Mutta tulehan valkoisena miehenä -- tule nuorena miehenä jonka tunnemme ja jota rakastamme; sillä kuten sinä yksistään tiedät olemme me heikko kansa. Jos taaskin näkisimme sinun -- sinun ratsusi --". He alkoivat saada rohkeutta.

"Ei minulla ratsua ole. Tulin jalkaisin -- tuon Buktan kanssa. Mitä tarkotatte?"

"Sinä tiedät -- olentoa jonka olet valinnut yöratsuksesi". Pikku miehet hytkähtelivät kauhunsekaisesta kunnioituksesta.

"Yöratsukseni? Bukta, mikä tämä viimeinen lastensatu on?" Bukta oli ollut vaiteliaana johtajana Chinnin saattueessa pakoyöstänsä asti ja kävi kiitollisesti käsiksi sattuman tuottamaan kysymykseen.

"He tietävät, sahib", hän kuiskasi. "Se on tuo täplikäs tiikeri, se joka tulee paikasta missä ammoin nukuit. Se on sinun ratsusi -- niinkuin on ollut nämä kolme sukupolvea".

"Minun ratsuni! se oli bhilien unta".

"Unta se ei ole. Jättävätkö unet isoja käpälän jälkiä maahan? Miksi olisit kaksinaamainen kansasi edessä? He tietävät yöratsastukset, ja he -- ja he --"

"Pelkäävät, ja haluaisivat niiden herkeävän?"

Bukta nyökkäsi. "Ellet sitä enää tarvitse. Se on sinun ratsusi".

"Elukka siis jättää jäljen", kertasi Chinn.

"Olemme nähneet sen. Hautakummun alla se on leveä kuin kylän tie".

"Voitteko löytää sen ja opastaa minua tiellä?"

"Päivänvalolla -- jos joku tulee matkaamme ja ennen kaikkea, seisoo lähellä".

"Minä pysyn likellä ja pidämme huolta siitä ettei Jan Chinn enää ratsasta".

Chinnin näkökannalta oli ajo sellainen kuin muutkin -- alas vuorenrinnettä, kautta resuisen louhikon, vaarallista kenties, ellei pysynyt maltillisena, vaan ei pahempaa kuin parikymmentä kestettyä seikkailua. Kuitenkin hänen miehensä -- he ehdottomasti kieltäysivät hälyytyksellä kaahaamasta ja suostuivat ainoastaan hiipimään jäljillä -- tihkuivat hikeä joka askeleella. He näyttivät suunnattomien käpälien merkkejä jotka johtivat aina alas rinnettä muutaman sadan jalan päähän Jan Chinnin hautakummusta, sen alapuolelle, ja katosivat ahdassuiseen luolaan. Se oli häpeämättömän avoin tie, kotoinen kulkuväylä, ilman salaamisen ajatustakaan tallattu.

"Veitikka elää kuin vuokraa ja veroa maksava", jupisi Chinn ennenkuin kysäisi maistuiko hänen ystävällensä karja vai ihminen.

"Karja", oli vastaus. "Kaksi hiehoa viikossa. Me ajamme ne häntä varten vuoren juurelle. Se on hänen tapansa. Ellemme niin tekisi saattaisi hän etsiskellä meitä".

"Kiristystä ja rosvousta", tuumi Chinn. "En voi sanoa välittäväni mennä luolaan sen perässä. Mitäs tehdään?"

Bhilit peräytyivät Chinnin asettuessa kivääri sojossa kallionlohkareen taakse. Hän tiesi tiikerien olevan arkoja petoja, mutta noin yleiseen tapaan pitkät ajat karjalla ruokittu saattoi olla ylenmäärin rohkea.

"Hän puhuu!" kuiskasi joku taampana.

"Hän tunteekin".

"Hei, sitä riivattua röyhkeyttä", kummeksi Chinn. Luolasta kuului vihainen murina -- suoranainen haaste.

"Tule ulos siis", Chinn hoilasi. "Tule ulos sieltä. Katseltavaksi".

Peto tiesi varsin hyvin että ruskeilla alastomilla bhileillä ja sen viikottaisella muonamäärällä oli jotakin yhteyttä; mutta päiväpaisteessa välkkyvä valkea kypäri kiusasi sitä eikä se pitänyt lepoansa häiritsevästä äänestä. Laiskasti kuin kyllänsä ahminut käärme laahausi se esille luolasta ja seisoi sen suulla haukotellen ja silmiänsä siristellen. Päiväpaiste valaisi sen oikeaa kylkeä, ja Chinn ihmetteli. Konsanaan ei hän ollut nähnyt moisella tavalla pilkullista tiikeriä. Pää oli ammottavan paljas, mutta kaikki muu täplikästä -- ei juovaista, vaan täplikästä kuin lapsen kiikkuhevonen savuisen mustin vivahduksin kullanpunaisella pohjalla. Se osa vatsaa ja kurkkua, minkä olisi pitänyt olla valkea, oli tummankeltainen, ja häntä ja käpälät mustat.

Se silmäili häikäilemättä kymmenkunta sekuntia, ja laski sitte harkitsevasti päänsä alas, leuat irvissä ja taaksepäin jännitettyinä tiukasti tuijottaen mieheen. Tämän tempun johdosta pistäysi näkösälle kallon ympyriäinen kupu, jonka poikitse kulki kaksi leveää juovaa, ja näiden alapuolella hehkuivat räpähtämättömät silmät, joten koko pää näytti hornamaisesti karsastelevalta naamarilta. Tuota luonnollista lumousta se oli monet kerrat käyttänyt saaliillensa, ja vaikkei Chinn millään muotoa ollut kauhistunut hieho, niin seisoi hän tovin tuon eriskummallisen sotajuonen kahlehtimalla. Pää -- ruumis tuntui häipyneen sen taakse -- julma kallomainen pää hiipi lähemmä, kiukkuisen hännänpään pieksäessä ruohikkoa. Bhilit olivat hajaantuneet oikeaan ja vasempaan, antaakseen John Chinnin lannistaa oman ratsunsa.

"Hitto!" hän ajatteli. "Se yrittää säikyttää minua!" ja hän laukaisi kulhomaisten silmien väliin, heti hypäten syrjään.

Iso haaskalta löyhkäävä köhivä möhkäle syöksähti hänen ohitsensa ylös rinnettä, ja hän seurasi varoen. Tiikeri ei yrittänytkään kääntyä tiheikköön; se tapaili näköä ja ilmaa -- turpa pystyssä kita ammollaan, pelottavat etukäpälät puuskittain kuopimassa soraa.

"Nitistetty!" virkkoi John Chinn pakoa katsellen. "Jos se olisi peltokana, niin se lentäisi nyt koholle ilmaan. Keuhkojen täytyy olla verta tulvillaan".

Elukka oli tempautunut ison paaden yli ja pudonnut näkyvistä sen taakse. John Chinn vilkaisi yli, luikku valmiina. Mutta punainen polku johti suoraan kuin nuoli hänen isoisänsä haudalle, ja siellä särkyneiden väkijuomapullojen ja savikuvan sirpaleitten keskessä lähti henki puhalluksena ja ärähdyksenä.

"Jos arvoisa esi-isäni näkisi tuon", mutisi John Chinn, "niin hän olisi minusta ylpeä. Silmät, alaleuka ja keuhkot. Varsin sievä laukaus". Hän vihelsi Buktaa vetäissään mittanauhan jäykistyvän raadon yli.

"Kymmenen -- kuusi -- kahdeksan -- peeveli! Lähes yksitoista -- voi sanoa yksitoista. Etukäpälä neljäkohnatta -- viisi -- puolen kahdeksatta. Häntäkin lyhyt, kolme jalkaa ja tuuman. Mutta ihan ihmeellinen talja! Oih, Bukta! Bukta! Veitsimiehiä joutuin".

"Onko se ihan varmasti kuollut?" kysyi kammostunut ääni erään kallionlohkareen takaa.

"En sillä tavalla ensimäistä tiikeriä tappanut", sanoi Chinn. "En olisi uskonut Buktan pötkivän pakoon. Minulla ei ollut toista pyssyä varalla".

"Se -- se on Pilvekäs Tiikeri", virkkoi Bukta soimauksesta piittaamatta. "Se on kuollut".

Olivatko kaikki Satpurain bhilit, rokotetut ja rokottamattomat, olleet tappoa kärkkymässä, sitä ei Chinn osannut sanoa; mutta koko vuoren sivu kuhisi pieniä miehiä, jotka hoilasivat, lauloivat ja tömisyttelivät. Eikä kuitenkaan yksikään hirvinnyt vetää veistänsä ennenkuin hän oli tehnyt piirron uhkeaan taljaan; ja varjojen laskeutuessa he livistivät punaiseksi tahrautuneelta haudalta eivätkä millään kehotteluilla ruvenneet palaamaan ennen päivänkoittoa. Chinn siis vietti toisen yön taivasalla, suojellen raatoa shakaaleilta ja ajatellen esi-isäänsä.

Hän palasi alamaahan kolmisatamiehisen saattuearmeijan riemulaulujen kaikuessa, mahratta-rokottaja sivullaan ja tilapäisesti kuivattu talja voitonmerkkinä edessään. Tuon armeijan äkkiä ja äänettömästi hävitessä kuin peltokana korkeaan laihoon hän arvasi päässeensä sivistyksen rajamaille, ja tien käänne saattoi hänet oman osastonsa sivustan leiriin. Hän jätti taljan ratasten perälle maailman katseltavaksi ja läksi everstiä tapaamaan.

"He ovat täydessä kunnossa", hän selitti vakavasti. "Heissä ei ole hiventäkään ilkimielisyyttä. Olivat vain säikähtyneet. Olen rokottanut koko parven, ja he pitävät siitä tavattomasti. Mitä me -- mitä me täällä teemme?"

"Sitä itsekin aprikoitsen", vastasi eversti. "En vielä tiedä olemmeko prikaatiosasto vai poliisivartio. Kuitenkin kai nyt jäämme jälkimäiseksi. Miten sinä menettelit saadaksesi bhilin rokotetuksi?"

"Hm", tuumi Chinn, "olen asiaa ajatellut, ja sikäli kuin ymmärrän on minulla jonkinlainen perinnöllinen vaikutus heihin".

"Sen tiedän, en olisi sinua muutoin lähettänyt; mutta _mikä_ suorastaan?"

"Juttu on jokseenkin ihmeellinen. Näköjään olen oma iso-isäni uudestaan syntyneenä, ja olen häirinnyt maakunnan rauhaa ratsastelemalla öisin täplikkäällä tiikerillä. Ellen olisi sitä tehnyt, niin eivät he luultavastikaan olisi hangotelleet rokotusta vastaan; mutta molempia yht'aikaa he eivät voineet kestää. Ja niin olen rokottanut heidät ja jonkinlaiseksi luottamuksen tunnukseksi ampunut tiikeriratsuni. Moista taljaa ette ole eläissänne nähnyt".

Eversti nyki miettivästi viiksiään. "Millä lemmon lailla", hän sanoi, "saan tuon mahtumaan selitykseeni?"

Tosiaankaan ei virallinen toisinto bhilien rokotuskapinasta puhunut mitään luutnantti John Chinnistä, hänen jumaluudestaan. Mutta Bukta tiesi ja jokainen bhil Satpura-vuorilla tiesi.

Ja nyt Bukta innokkaasti hommailee John Chinniä joutuin naimaan ja siirtämään salaperäiset voimansa pojalle; sillä jos Chinnin sukuperimys taukoo ja pikku bhilit jäävät omien kuvittelujensa varaan, niin syntyy taas häiriöitä Satpura-maassa.

Risupoika.

Leikkiin poiat, tyttöset: kuin päivä kuun on sätehet! Iltanen sikseen ja pois uni, pois, ja karkelo käyntiin -- ken estellä vois! Tikkaita ylös ja muurilta alas --

Kolmivuotias lapsi nousi istualleen kehdossaan ja kirkui minkä jaksoi, kädet nyrkissä ja kauhun katsanto silmissä. Ensimältä ei kukaan kuullut, sillä lastenkamari oli läntisessä sivustassa ja hoitajatar puheli puutarhurille laakerikujassa. Sitte emännöitsijä sattui sinne päin ja riensi häntä viihdyttämään. Lapsi oli hänen erityinen lemmikkinsä ja hän paheksi hoitajattaren tapoja.

"Mikä tulikaan? Mikä tuli? Eihän Georgie kultua mikään ole säikyttelemässä".

"Oli -- oli poliisi! Hän oli nummella -- minä näin! Hän tuli sisään. Jane _sanoi_ tulevan".

"Poliisit eivät tule taloihin, rakkahin. Käännä kylkeäsi, ja ota minua kädestä".

"Näin hänet -- nummella. Hän tuli tänne. Missä on kätesi, Harper?"

Emännöitsijä odotti kunnes nyyhkytykset vaihtuivat unen säännölliseksi hengitykseksi, ennen kuin hiipi ulos.

"Jane, mitä loruja sinä olet ladellut pikku herralle poliiseista?"

"En ole puhunut hänelle mitään".

"Oletpa. Hän on uneksinut niistä".

"Tapasimme Tisdallin Dowheadilla aasinkärryillä ajellessamme. Kenties lapsi sen sai siitä päähänsä".

"Niin kai! Koetahan vain pelotella lasta villiin tuhmilla tarinoillasi herran tietämätä. Jos sinut vielä tapaan" j.n.e.

* * * * *

Kuusivuotias lapsi kertoili itselleen tarinoita vuoteellansa maatessaan. Se oli uusi kyky ja hän piti sitä salassa. Kuukautta aikaisemmin oli hänen mieleensä juolahtanut jatkaa äitinsä keskeneräiseksi jättämää satua, ja ilostuen havaitsi hän jutun kehittyvän omasta päästään ihan yhtä ihmeteltävänä kuin olisi ollut kuuntelemassa sitä "ihkasen uutena alusta asti". Siinä sadussa oli prinssi, ja hän tappoi lohikäärmeitä, mutta vain yhtenä yönä. Aina jälkeenpäin Georgie nimitti itsensä prinssiksi, pashaksi, jättiläisten tappajaksi ja kaikeksi muuksi (hän näette ei voinut sanoa kenellekään, peljäten itselleen naurettavan), ja hänen satunsa häipyivät vähitellen unimaahan, missä seikkailuja oli niin tiheässä ettei hän voinut muistaa puoliakaan niistä. Ne alkoivat kaikki samalla tavalla, taikka, kuten Georgie yölampun varjoille selitti, oli "aina sama lähtöpaikka" -- jonnekin rantahietikon lähelle kasattu risuläjä; ja tämän kasan ympärillä Georgie juoksenteli kilpasilla pienten poikien ja tyttöjen kanssa. Kisailujen päätyttyä nousi laivoja kauvas kuivalle maalle ja avautui pelirasioiksi; tai vihreällä maalatuiksi kultanuppisiksi rautasäleaidoiksi, jotka ympäröitsivät kauniita kauttaaltaan pehmeitä puutarhoja ja joiden läpi saattoi kävellä niitä nurinkin heitellen niin kauvan kuin hän muisti kaiken olevan vain unta. Hän ei koskaan voinut pitää sitä tietoa muutamia silmänräpäyksiä enempää ennen kuin esineet kävivät todellisiksi, joten hän mullisteltuaan aikaihmisiä täynnä olevia taloja (kohtuullinen kosto) istui jättiläismoisilla ulkoportailla surkeasti yrittämässä laulaa kertomataulua neljään kertaan asti kuusi.

Hänen satujensa prinsessa oli ihmeellinen kaunotar (hän juohtui vanhasta Grimmin kuvallisesta painoksesta, nykyään loppuunmyydystä), ja kun hän aina taputti käsiänsä Georgien urhoudelle lohikäärmeitten ja puhvelien seassa, niin Georgie antoi hänelle kaksi hienointa nimeä mitä oli eläissään kuullut -- Annie ja Louise, äännettyinä "Annie_ja_louise". Unien upottaessa sadut, muuttui prinsessa yhdeksi noista risuläjän ympärillä ailakoivista pikku tytöistä, yhä säilyttäen arvonimensä ja kruununsa. Hän näki Georgien kerran hukkuvan unimereen hietikon luona (se tapahtui päivää jälkeen sen jona hoitajatar oli vienyt hänet todellisessa meressä kylpemään); ja hän sanoi upotessaan: "Annie_ja_louise rukka! Hän surkuttelee minua nyt!" Mutta "Annie_ja_louise" huusi hietikolla hiljakseen kävellen: "Ha! ha! sanoi sorsa nauraen", mikä hereillä olevalle mielelle saattaisi tuntua asemaan kuulumattomalta. Se lohdutti Georgien heti ja oli kaiketi jonkinlainen loitsu, sillä se kohotti syvyyden pohjaa ja hän kahlasi maalle kaksitoistatuumainen kukkaruukku kumpaisessakin jalassa. Kun häntä oli ankarasti kielletty ryhtymästä kukkaruukkuihin tosi-elämässä, niin hänestä tuntui ilkikurisen riemuisalta.

* * * * *

Aikaihmisten siirrot -- ja heitä Georgie sieti, vaan ei edes tahtonut olla ymmärtävinään -- siirsivät hänen maailmansa hänen seitsenvuotiaana ollessaan paikkaan nimeltä "Oxfordiin-vierailulle". Siellä oli aavojen preiriain ympäröimiä suunnattomia rakennuksia, loppumattoman pitkiä katuja ja "Pepperin haamu" nimisen kumman ehtoopäivänäytäntö, jota katsomaan hoitajatar hänet vei. Tämä oli värisyttävän jännittävää. Ihmisten päitä katkeili ja sinkoili pitkin näyttämöä, ja luurankoja tanssi luu luussa kiinni, kun taasen herra Pepper itse, epäilemättä mies mitä pahinta lajia, huiski käsiään ja liehutteli pitkää kaapua, ja syvällä bassoäänellä (Georgie ei ollut koskaan ennen kuullut miehen laulavan) kertoi määrättömiä murheitaan. Joku aikaihminen yritti selitellä että harhanäky aikaansaatiin kuvastimilla ja ettei ollut mitään säikkymisen aihetta. Georgie ei tiennyt mitä harhanäyt ovat, mutta hän tiesi että kuvastin oli norsunluukahvainen lasikapine äidin vaatetuspöydällä. "Aikaihminen" siis "vain sanoi" "aikaihmisten" kiusalliseen tapaan, ja Georgie alkoi etsiä huvitusta välihetkinä. Hänen vieressään istui pelkkään mustaan puettu tyttö, tukka kammattuna ylös otsalta juuri kuin "Liisan Ihmemaassa", minkä nimisen kirjan Georgie oli viime syntymäpäivänään saanut. Pikku tyttö katsoi Georgieen, ja tämä häneen. Enempää esittelyä ei tuntunut tarvittavan.

"Minulla on haava peukalossa", Georgie sanoi. Se oli hänen ensimäisen oikean veitsensä ensimäistä työtä, julma kolmiomainen viillos, ja hän piti sitä mitä kallisarvoisimpana.

"Minua kovathi thurettaa!" sammalsi tyttö. "Annath kun minä katthon".