Part 2

Vuosisatojen sorto ja teurastus teki bhilistä julman ja puolihullun varkaan ja karjanvoron, ja englantilaisten maahantullessa hän näytti miltei yhtä taipuisalta sivistymään kuin omien viidakkojensa tiikerit. Mutta John Chinn Ensimäinen, Lionelin isä, meidän Johnimme vaari, läksi hänen maahansa, asui hänen kanssaan, oppi hänen kielensä, ampui hänen köyhää laihoaan tärvelevän hirven, ja voitti hänen luottamuksensa, niin että jotkut bhilit oppivat kyntämään ja kylvämään, kun taas toiset saatiin mielistellyksi yhtiön palvelukseen ystäviensä poliseiksi.

Huomatessaan että rivissä seisominen ei merkinnyt hetimiten tapahtuvaa telotusta he suostuivat sotureiksi kuten työlääseen mutta huvittavaan urheiluun, ja olivat innokkaat pitämään villiä veljiään kurissa. Se oli kiilan teränä. John Chinn Ensimäinen antoi heille kirjallisen lupauksen että, jos määräpäivästä alkaen lyöttäytyivät hyviksi, hallitus unohtaisi kaikki edelliset synnit; ja koska John Chinnin ei tiedetty koskaan rikkovan sanaansa -- hän kerran lupasi hirttää bhilin jota paikkakunnalla pidettiin käsinkoskemattomana, ja hirtti hänet heimonsa nähden seitsemästä todistetusta murhasta -- niin bhilit asettuivat niin lakeiksi asukkaiksi kuin osasivat. Se oli hidasta, näkymätöntä työtä, jollaista Intiassa tätänykyä uurastetaan kauttaaltaan; ja vaikka John Chinnin ainoa palkinto tuli, kuten sanoin, hallituksen kustannuksella luotuna hautana, ei mäkien pikku väki häntä milloinkaan unohtanut.

Eversti Lionel Chinn tunsi ja rakasti heitä myös, ja he olivat kelpo lailla sivistyneitä, bhileiksi, ennen kuin hänen palveluksensa päättyi. Useaa heistä hädin erotti alasäätyisestä hindu-maanviljelijästä; mutta etelässä, missä John Chinn Ensimäinen makasi haudassaan, villeimmät vielä juuttuivat Satpuran ylängöille, hellien tarua että Jan Chinn, kuten häntä nimittivät, vielä palaisi omiensa luo. Sitä odotellessaan he epäilivät valkeaa miestä ja hänen tapojaan. Pieninkin viritys sai heidät sekamelskassa umpimähkäisiin rosvousrynnäkköihin, ja silloin tällöin tappoihin; mutta jos heitä varoen kohdeltiin, niin he surivat taas kuin lapset ja lupasivat etteivät enää koskaan sitä tekisi.

Rykmentin bhilit -- nauhamekkoiset -- olivat monin tavoin kelpo poikia, mutta he tarvitsivat suostuttelemista. He tunsivat kiusaannusta ja koti-ikävää, jollei heitä otettu tiikerinmetsästyksille ajomiehiksi; ja heidän kylmäverinen uhkarohkeutensa -- kaikki wuddarit ampuvat tiikereitään jalan: se on heidän säätymerkkinsä -- sai upseeritkin ihmettelemään. He seurasivat haavotettua tiikeriä yhtä huolettomina kuin siipirikkoa varpusta, ja läpi seudun, joka oli täynnä luolia ja rotkoja ja närehautoja, joissa villipeto saattoi pitää tusinan miehiä armoillaan. Toisinaan joku pikku mies tuotiin kasarmiin pää murskana tahi kylkiluut tielle reväistyinä, mutta hänen toverinsa eivät milloinkaan oppineet varovaisiksi; he vain kilvan ähersivät tiikerin tappamisessa.

Nuori John Chinn laskeutui wuddarien yksinäisen upseerimajan kuistin luo kaksipyöräisten kärryjen taka-istuimelta, pyssylaatikkojensa lentäessä ylt'ympärilleen. Hento, käyränokkainen poikanen näytti hyljätyltä kuin eksynyt vuona, läimäyttäessään valkean tomun housujensa polvista ja kärryjen rämistessä pois pitkin hohtavaa tomurataa. Mutta sydämessään hän oli tyytyväinen. Olihan tämä kaikessa tapauksessa hänen syntymäsijansa, eikä ollut paljoa muuttunutkaan siitä asti kun hänet lapsena lähetettiin Englantiin viisitoista vuotta takaperin.

Jokunen uusi rakennus oli noussut, mutta ilma ja tuoksu ja päiväpaiste olivat entiset; ja vihreät pikku miehet, jotka astelivat harjotuskentän poikki, näyttivät vanhoilta tutuilta. Kolme viikkoa takaperin John Chinn olisi ollut valmis sanomaan, ettei muistanut sanaakaan bhil-kieltä, mutta ulko-ovella hän huomasi huuliensa hymisevän lauseita joita ei ymmärtänyt -- vanhoja lastenlaulun katkelmia ja häntäpäitä komentosanoista joita hänen isänsä oli huudellut miehilleen.

Eversti katseli hänen tuloaan ylös portaita ja nauroi.

"Katsoppas!" hän sanoi majurille. "Eipä ole tarvis kysyä poikasen pesyettä. Hän on _pukka_ Chinn. Kelpaisipa omaksi isäkseen viiskymmenluvulta!"

"Toivon että hän ampuu yhtä suoraan", sanoi majuri. "Hän näkyy tuoneen kylliksi rautatavaraa mukanaan".

"Hän ei olisi Chinn jollei ampuisi kohti. Katsoppa, kun hän niistää nenäänsä. Ominainen Chinnin noukka. Heiluttaa nenäliinaa kuin isänsä. Siinä on toinen painos -- rivi riviltä".

"Satua kerrassaan, pentele vieköön!" sanoi majuri, tirkistäen ikkunaluukun säleiden lomitse. "Jos hän on oikea sukunsa jälkeläinen, niin hän... Eihän vanha Chinn voinut kulkea tuon repaleen ohi sitä hypistelemättä, yhtä vähän kuin..."

"Hänen poikansa!" sanoi eversti hypähtäen.

"No jukoliste!" huudahti majuri. Pojan silmään oli pistänyt halaistuista ruovoista punottu itikkaverkko, joka riippui kierossa verannan pylvästen välissä, ja koneellisesti hän oli vääntänyt sen reunaa suoraan asentoon. Vanha Chinn oli vuosikausia kolmasti päivässä noitunut tuota verkkoa; hän ei koskaan saanut sitä tyydyttämään mieltään. Hänen poikansa astui huoneeseen viisikertaisen hiljaisuuden vallitessa. He toivottivat hänet tervetulleeksi isänsä ja, tarkastettuaan, itsensä vuoksi. Hän oli ihan naurettavasti seinällä riippuvan everstinkuvan näköinen, ja osapuilleen huuhdeltuaan tomut kurkustaan hän läksi makuusuojaansa isäukon lyhyin, äänettömin viidakkoaskelin.

"Sellaista se on perinnöllisyys", sanoi majuri. "Sen se tekee kolmen sukupolven olo bhilien joukossa".

"Ja sen tietävät miehet", sanoi muuan sivus-upseeri. "Ne ovat odottaneet tätä nuorukaista kieli lerpallaan. Olen tullut siihen uskoon että ellei hän suorastaan vetele heitä miekantupella ympäri korvia, niin he polvistuvat komppanioittain ja rukoilevat häntä jumalanaan".

"On siunattua omistaa edelläkäynyt isä", sanoi majuri. "Minä olen pojilleni nousukas. Olen ollut rykmentissä vasta kaksikymmentä vuotta, ja kunnianarvoisa taattoni oli sivilimies. Ei voi mitata bhilin sielun syvyyksiä. Mutta minkätähden on tuo uhkea kantaja, jonka nuori Chinn toi mukanaan, myttyineen pikajuoksussa käpälämäkeen?" Hän astui verannalle ja hoilasi miehelle -- perikuvalliselle vastaleivotulle aliluutnantin palvelijalle, joka osaa englanninkieltä ja puijaa samassa suhteessa.

"Mikä hätänä?" hän huusi.

"Monta pahoja miehiä täällä. Minä menee", oli vastaus. "Otti sahibin avaimet ja sanoo ampuu minun".

"Peijakkaan selvää -- peijakkaan valaisevaa. Hiiden sukkelat koivet noilla ylämaan varaslurjuksilla on! Joku oli pahasti säikäyttänyt hänet". Majuri asteli huoneisiinsa, pukeutuakseen aterialle.

Nuori Chinn oli kuin unissaan kävellen harppinut kehän koko majotusalueen ympäri ennen kuin läksi omaan pikku asuntoonsa. Kapteenin asumus, jossa hän oli syntynyt, viivytti häntä hetkisen; sitte hän katseli harjotusalueen kaivoa, jonka arkulla oli illat istuskellut hoitajansa keralla, ja pienoista kirkkoa, johon upseerit läksivät jumalanpalvelukseen aina kun jonkun virallisen tunnustuksen pappi sattui käväisemään siellä päin. Kaikki näytti nyt hyvin pieneltä, kun hän ennen oli pitänyt niitä jättiläismäisinä, mutta paikka oli sama.

Tuon tuostakin hän kulki äänettömän soturiryhmän ohi, joka tervehti. Ne olisivat voineet olla samoja miehiä, jotka kantoivat häntä seljässään hänen ollessaan ensimäisissä pinkohousuissaan. Heikko valo häämötti hänen huoneestaan, ja sisään astuessaan hän turisi käsien syleilevän jalkojaan, ja lattiasta nousi soriseva ääni.

"Ken siinä?" sanoi nuori Chinn, tietämättä puhuvansa bhil-kieltä.

"Kannoin sinua sylissäni, sahib, kun olin vankka mies ja sinä olit pienokainen ja itkit, itkit, itkit! Olen palvelijasi, niin kuin olin isäsi palvelija ennen kuin sinua oli. Olemme kaikki palvelijoitasi".

Nuori Chinn ei voinut luottaa ääneensä, yrittääkseen puhua, ja toinen jatkoi:

"Olen ottanut avaimesi tuolta lihavalta muukalaiselta ja lähettänyt hänet pois; ja paidassasi on rintanapit valmiina, aterialle mennäksesi. Kuka osaisi, jollen minä osaisi? Ja lapsi on siis tullut mieheksi ja unohtaa hoitajansa; mutta veljenpojastani tulee hyvä palvelija, tahi pieksen hänet kahdesti päivässä".

Ja kalahtaen nousi pystyyn, suorana kuin bhilin nuoli, pieni valkotukkainen ryppykasvoinen apinamainen mies, mekko mitalien ja kunniamerkkien peitossa -- sopertaen, tervehtien ja vapisten. Hänen takanaan univormuun puettu nuori ja notkea bhil otti pois täytteitä Chinnin sunnuntaisaappaista.

Chinnin silmät olivat kyyneleitä tulvillaan. Vanhus ojensi avaimia.

"Muukalaiset ovat pahaa väkeä. Hän ei enää milloinkaan tule takaisin. Olemme kaikki isäsi pojan palvelijoita. Onko sahib unohtanut, kuka vei hänet katsomaan ansaan saatua tiikeriä virran toiselle puolelle kylään, kun hänen äitinsä oli niin säikähdyksissään ja hän oli niin urhea?"

Tapaus leimahti taikalyhdyn väläyksenä Chinnin mieleen. "Bukta!" hän huusi, ja jatkoi samassa henkäyksessä: "Lupasit ettei minulle tapahtuisi mitään pahaa. _Oletko_ Bukta?"

Toistamiseen mies heittäysi hänen jalkoihinsa. "Hän ei ole unohtanut. Hän muistaa väkensä niinkuin hänen isänsäkin muisti. Nyt voin kuolla. Mutta ensin tahdon elää ja näyttää sahibille kuinka tiikereitä tapetaan. Tuo tuossa on veljenpoikani. Jollei hän ole hyvä palvelija, piekse häntä ja lähetä hänet minulle, niin totisesti tapan hänet, sillä nyt sahib on omiensa parissa. Ai, Jan _baba_ -- Jan _baba!_ Jään tänne katsomaan että tämä tekee työnsä hyvin. Ota häneltä saappaat jalasta, tomppeli. Istuhan vuoteella, sahib, ja anna minun katsoa. Se on Jan _baba_!"

Hän työnsi miekkansa kahvaa eteenpäin, kunnioituksen osotukseksi, jonka ainoastaan varakuninkaat, kuvernörit ja kenraalit saavat, ja hellästi rakastetut pikku lapset. Chinn koneellisesti kosketti kahvaa kolmella sormella, umpimähkään mutisten jotakin itselleen tajuamatonta. Se osui olemaan vanha vastaus hänen lapsuutensa ajoilta, kun Bukta kurillaan sanoi häntä pikku kenraali sahibiksi.

Majuri asusteli vastapäätä Chinniä, ja kuullessaan palvelijansa kummastuksesta hengähtävän syvään hän vilkaisi sinne päin. Sitte majuri istahti vuoteelleen ja vihelsi, sillä hänen hermoilleen oli hiukan liikaa katsella kuinka vanhempi alkuasukasupseeri, puhdasrotuinen bhil, Brittiläisen Intian ritarikunnan jäsen, jolla oli kolmenkymmenenviiden vuoden nuhteeton virantoimitus takanaan, ja oman väkensä keskuudessa monelle bengalilaiselle pikkuruhtinaalle saavuttamaton arvo, oli kamaripalvelijana viimeksiyhtyneelle aliluutnantille.

Kovakurkkuiset torvet puhalsivat iltasoiton jolla on pitkä juttu takanaan. Ensinnä muutamia vihlovia säveleitä kuin ajomiesten kirkaukset etäisestä väijytyksestä, ja sitte, paisuvana, puhtaana ja heleänä lopputoisinto huimasta laulusta: "Ja oi, ja voi, sinä vetryt Mundore -- Mundore!"

"Kaikki pikku lapset olivat vuoteessaan kun sahib viimeksi tuon toitotuksen kuuli", sanoi Bukta, ojentaessaan Chinnille puhtaan nenäliinan. Iltasoitto toi mieleen muistoja hänen telttisängystään moskiitoverkon alla, äitinsä suutelosta ja askelten heikkenevästä äänestä kun hän vaipui uneen miestensä keskellä. Hän kiinnitti hakasilla uuden takkinsa mustan kauluksen ja läksi päivälliselle kuin prinssi joka vastikään on perinyt isänsä valtikan.

Vanha Bukta teiskaroitsi viiksiään kierrellen pois. Hän tunsi oman arvonsa, eikä mikään rahasumma eikä mikään hallituksen annettavissa oleva arvo olisi saanut häntä pistelemään nappeja nuorten upseerien paitoihin, tahi ojentamaan heille puhtaita kaulaliinoja. Ja kuitenkin, sinä yönä riisuessaan univormunsa ja kyyrötellessään miestensä joukossa pikku tupakkatunnin, hän kertoi heille mitä oli tehnyt, ja he sanoivat hänen olevan aivan oikeassa. Sitte Bukta esitti väitelmän, joka valkoihoisesta olisi tuntunut raivohulluudelta; mutta nuo kuiskailevat pikku miehet harkitsivat sitä monipuolisesti ja arvelivat että siinä saattoi olla paljo perää.

Päivällisellä, lamppujen valossa, puhe kuten tavallista kääntyi _shikarrin_ ainaiseen aineeseen -- kaikkinaiseen isojen otusten metsästykseen kaikenlaisissa olosuhteissa. Nuoren Chinnin silmät suurenivat, kun hän huomasi jokaisen toverinsa ampuneen useita tiikereitä wuddartapaan -- s.o. jalan -- pitämättä sitä suurempana asiana kuin olisi peto ollut koira.

"Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä", sanoi majuri, "tiikeri on melkein yhtä vaarallinen kuin piikkisika. Mutta kymmenennellä kerralla tulet kotiin jalat edellä".

Se sai kaikki puheen intoon, ja jo aikaa ennen puoltayötä Chinnin pää oli pyörällä kuultuansa kuvailtavan tiikereitä -- miehensyöjiä ja karjantappajia jotka kukin harjottivat omaa liikettään yhtä järjestelmällisesti kuin jonkun kauppahuoneen kirjanpitäjät, uusia tiikereitä jotka äskettäin olivat saapuneet siihen ja siihen piiriin, ja vanhoja, ystävällisiä, varsin ovelia petoja jotka tunnettiin lisänimillä -- kuten laiska "Mopsi", jolla oli suunnattomat käpälät, ja "Anoppi", joka ilmausi silloin kun sitä vähimmin osasi odottaa ja päästeli naisääniä. Sitte he puhuivat bhil-taioista -- avara ja hauska ala -- kunnes nuori Chinn alkoi viittailla että he varmaankin vetivät häntä nenästä.

"Emme todellakaan", sanoi muuan mies hänen vasemmalla puolellaan. "Olette Chinn ja kaikki mitä siihen kuuluu, ja teillä on jonkinlaiset laillistetut perintöoikeudet täällä; mutta jos ette usko mitä teille kerromme, niin mitä teettekään kun vanha Bukta pätyy tarinoimaan? Hän tietää kertoa aavetiikereistä, ja tiikereistä jotka menevät omaan helvettiinsä, ja tiikereistä jotka kävelevät takajaloillaan, ja isoisänne ratsastustiikeristä, yhtä hyvin. Kumma ettei hän ole vielä puhunut siitä".

"Tiedätte kai että teillä on esi-isä haudattuna alhaalla Satpuran suunnalla?" sanoi majuri, kun Chinn hymyili epämääräisesti.

"Tietysti", sanoi Chinn, joka osasi Chinnin Kirjan aikataulut ulkoa. Ne ovat vanhassa kuluneessa pääkirjassa kiinalaisella kiiltopöydällä pianon takana kotona Devonshiressa, ja lapset saavat luvan katsella sitä sunnuntaisin.

"No, en ollut varma siitä. Arvoisalla esi-isällänne, poikani, bhilien puheiden mukaan, on oma tiikerinsä -- satulatiikeri, jolla hän ratsastaa ympäri maata milloin häntä haluttaa. _Minä_ en pidä tuota säädyllisenä entisen veronkantajan aaveelle, mutta niin ne uskovat nuo etelän bhilit. Meidänkään miehemme, joita voi sanoa kohtuullisen kylmäverisiksi, eivät lähde sinne päin maata ajomiehiksi, jos kuulevat Jan Chinnin olevan ajelemassa tiikerillään. Sen arvellaan olevan kirjava elukka -- ei juovikas, vaan täpläinen. Aikamoinen peto se on, ja varma enne sodalle tahi rutolle tahi -- jollekin. Siinä on teille sievä sukutarina".

"Mistähän se lienee lähtöisin?" sanoi Chinn.

"Kysykää Satpuran bhileiltä. Vanha Jan Chinn oli voimallinen metsämies Herran edessä. Ehkä se oli tiikerin kosto, tahi ehkä hän metsästelee niitä vieläkin. Teidän täytyy tässä joskus käväistä hänen haudallaan ja tiedustaa. Bukta kai avustaa. Hän kyseli minulta ennen tuloanne olisitteko kovaksi onneksi jo näpäyttänyt ensimäisen tiikerinne. Joll'ette, niin hän aikoo antaa alun teille omien siipiensä suojassa. Tietysti teille ennen kaikkia tämä on tärkeää. Saatte hyvää ajankulua Buktan hoteissa".

Majuri ei ollut väärässä. Bukta piti nuorta Chinniä harjotuksissa tyystin silmällä, ja saattoi huomata että kun uusi upseeri ensi kerran huusi komentosanojaan, koko rivi vavahti. Everstikin ällistyi, sillä tuo olisi saattanut olla Devonshiresta uudella elämisluvalla palanut Lionel Chinn. Bukta oli pitkittänyt oudon väitelmänsä kehittämistä uskottujensa parissa, ja se oli miehille kuin uskonkappale, kun nuoren Chinnin jokainen sana ja liike niin vahvisti sen.

Vanhus teki aikaisin valmistuksia, jotta hänen lemmikkinsä pyyhkisi pois tahran, joka on miehessä ennen kuin on ampunut tiikerin; mutta hän ei tyytynyt ottamaan ensimäistä petoa mikä saapuville sattui. Omissa kylissään hän oli ali- ja ylioikeuden ainoa edustaja, ja kun hänen väkensä -- alastomana ja sekapäisenä -- rientäen saapui kertomaan merkillepannusta pedosta, käski hän heitä lähettämään vakoojia lähteille ja vesipaikoille, saadakseen varman tiedon olisiko riista sellainen, että soveltui Chinnin arvolle.

Kolmasti tahi neljästi palasivat uskaliaat vainuujat, vilpittömästi ilmottaen että peto oli kapinen, pienehkö -- imettämisen uuvuttama naaras tahi vanha harvahammas koiras -- ja Bukta tyynnytteli nuoren Chinnin kärsimättömyyttä.

Vihdoin saatiin merkille jalo elukka -- kymmenen jalan pituinen karjantappaja, jolla oli aimo laskos irtonaista nahkaa mahan paikkeilla, kiiltävä talja, täyskäherä kaulaharja, rehti viikset, reipas ja nuori ryhti. Se oli pelkän urheilun vuoksi nyrhännyt miehenkin.

"Syötettäköön se", virkkoi Bukta, ja kylän asukkaat ajoivat metsään lehmiä sen huviksi, jotta se pysyisi lähettyvillä.

Ruhtinaat ja valtiaat ovat lähteneet laivalla Intiaan ja kuluttaneet isot rahat, vilahdukseltakaan nähdäkseen puoleksikaan niin komeaa otusta kuin tämä Buktan peto oli.

"Ei ole hyvä", sanoi hän everstille, pyytäessään metsästyslomaa, "että everstini poika, joka ollee -- että everstini poika menettäisi poikuusluontonsa mihinkään pikku viidakkopetoon. Niitä saa sitte. Olen kauvan odotellut tätä, joka on oikea tiikeri. Se on tullut mairien maasta. Seitsemän päivän kuluttua viimeistään tuomme tänne vuodan".

Upseerit purivat hammasta kateudesta. Bukta, jos olisi halunnut, olisi voinut kutsua heidät kaikki mukaan. Mutta hän läksi Chinnin kera kahden, kaksi päivää työntökärryissä ja päivän jalan, kunnes tulivat louhiseen, häikäisevään laaksoon, jossa oli vesilampi. Oli paahteinen päivä, ja poika luonnollisesti riisuutui ja läksi uimaan, jättäen Buktan vartioimaan vaatteita. Valkoinen iho näkyy kauvas ruskeaa viidakkoa vasten, ja Bukta näki Chinnin seljässä ja oikeanpuolisessa hartiassa jotakin mikä veti häntä eteenpäin askel askeleelta ja tuijottavin silmin.

"Unohdinpa ettei ole sopivaa riisuutua hänen asemassaan olevan miehen edessä", sanoi Chinn itsekseen, heittäytyen veteen. "Mutta kylläpä tuo pikku äijyt tähystelee minua! Mitä nyt, Bukta?"

"Merkki!" kuiskasi toinen.

"Se ei ole mitään. Tiedät miten minun suvussani se vaihtelee". Chinniä harmitti. Hän ei olisi lähtenyt uimaan, jollei olisi sattunut unohtamaan tuota tummanpunaista syntymämerkkiä seljässään, jossa, näkyi pilvenhattaran kaltainen täplä. Kotona sanottiin että se ilmaantui joka toisessa sukupolvessa, tullen näkyviin, kumma kyllä, noin kahdeksan tahi yhdeksän vuoden vanhasta, eikä sitä voinut pitää kauniinakaan, paitsi että se kuului Chinnin perintöön. Hän kiirehti rannalle ja pukeutui; matkaa jatkettiin, kunnes tapasivat pari kolme bhiliä, jotka heti heittäysivät polvilleen. "Minun väkeäni", murahti Bukta, olematta huomaavinaankaan heidän nöyryyttään; "ja siis sinunkin väkeäsi, sahib. Nuorra ollessani meitä oli vähemmän, mutta voimakkaampaa rotua. Nyt meitä on monta, mutta kehnoa lajia, kuten lienee tunnettuakin. Millä tavalla tahdot ampua sen, sahib? Puusta vai suojuksesta, jonka väkeni rakentaa? Päivällä vai yöllä?"

"Jalan, ja päiväs-aikaan", sanoi nuori Chinn.

"Se oli tapasi ennenkin, kuten olen kuullut", virkkoi Bukta itsekseen, lisäten ääneensä: "Hankin tiedon pedosta. Sitte sinä ja minä menemme sen luokse. Minä otan yhden pyssyn; sinulla on omasi. Enempää ei tarvita. Mikä tiikeri voi olla _sinua_ vastaan?"

Se oli pantu merkille pienen lähteensilmän luona rotkon toisessa päässä, täysin ahmineena ja puolittain nukuksissa toukokuun päivänpaisteessa. Se herätettiin kuin peltokana, ja kääntyi päin, taistellakseen hengestään. Bukta ei yrittänytkään nostaa pyssyään, vaan piti silmällä Chinniä, joka vastasi pedon hurjaan karjaukseen yhdellä ainoalla laukauksella -- Buktasta hänen tähtäyksensä tuntui ottavan tuntikausia -- joka lävisti kurkun, musertaen selkärangan pään niskan alapuolella hartiain välissä. Tiikeri rykäisi, tupehtui ja kaatui, ja ennen kuin Chinn oikein tiesikään mitä oli tapahtunut käski Bukta hänen seisoa alallaan, mitatakseen matkan hänen jaloistaan pedon ammottaviin leukaperiin.

"Viisitoista", sanoi Bukta. "Lyhyitä askelia. Ei tarvitse toista laukausta, sahib. Sen veri vuotaa kuiviin heti paikalla, eikä meidän tarvitse pilata taljaa. Sanoinhan että nuo olisivat tarpeettomia, mutta ne kuitenkin tulivat -- varalle".

Ja äkkiä rotkon rinteet kuhisivat Buktan väkeä -- joukko olisi voinut ampua pedon silpuksi, jos Chinnin laukaus olisi pettänyt; mutta he piilottivat pyssynsä ja olivat vain asiaaharrastavina ajomiehinä, viiden tahi kuuden odotellessa määräystä nylkemään. Bukta katseli miten eloisuus katosi noista rajuista silmistä, kohotti toisen kätensä ja pyörähti kantapäällään.

"Ei tarvitse osottaa että _me_ välitämme", sanoi hän. "Nyt, tämän perästä, voimme tappaa mitä haluamme. Ojenna kätesi, sahib".

Chinn totteli. Se oli aivan vakaa ja Bukta nyökäytti päätään. "Se myös oli tapasi", mutisi hän itsekseen, lisäten ääneensä: "Mieheni nylkevät nopeasti. He kantavat taljan kotiin. Eikö sahib tahtoisi tulla köyhään kylääni yöksi ja, ehkä, unohtaa että olen hänen upseerinsa?"

"Mutta nuo ajomiehet -- he ovat tehneet kovaa työtä, ja kenties --".

"Hoo, jos nylkevät kömpelösti, niin me nyljemme heidät. Riveissä olen toista, ja täällä toista."

Tuo oli varsin totta. Heittäessään univormunsa ja palatessaan kansansa vajanaisiin pukimiin jätti Bukta soturisivistyksen toiseen maailmaan. Sinä yönä, hiukan puheltuaan alamaistensa kanssa, hän antautui mässäykseen, ja bhilien mässäys on juttu josta ei ole hyvä kirjottaa. Chinn, voitonriemun lämmittämänä, oli keskellä koko mylläkkää, mutta salaperäisten menojen tarkotus oli hänelle salattu. Villiä kansaa tuli tuomaan hänelle uhrejaan, polvistuen hänen eteensä. Hän antoi matkaleilinsä kylänvanhimmille. Nämä tulivat kaunopuheliaiksi ja koristivat hänet kukkaseppelin. Lahjoja ja lainoja, ei kaikki säädyllisiä, työnnettiin hänelle, ja katala musiikki pauhasi ja riehui punaisten nuotioiden ympärillä, laulajien kaijutellessa muinaisaikaisia lauluja omituisine tansseilleen. Alkuasukasten juomat ovat hyvin tehoavia, ja Chinnin oli pakko maistella niitä usein, mutta nekin kai oli höystetty unijuomalla, sillä eihän hän toki muuten olisi vaipunut uneen ja herännyt vasta seuraavana päivänä -- puolen päivämatkaa kylästä?

"Sahib oli ylen väsynyt. Vähää ennen päivänkoittoa hän vaipui uneen", Bukta selitteli. "Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt on aika palata suoraa päätä kotiin".

Ääni, tasainen ja kunnioittava, ja askel, vakaa ja hiljainen, teki työlääksi uskoa että vielä joku tunti takaperin Bukta ulvoi ja hyppeli puolialastomien paholaistoveriensa kanssa.

"Väkeni oli kovin mielissään, kun sai nähdä sahibin. He eivät sitä milloinkaan unohda. Kun sahib ensi kerralla lähtee tarjokkaita värväämään, hän menköön minun kansani joukkoon, ja se antaa hänelle niin monta miestä kuin tarvitsemme".

Chinn piti kaiken omana salaisuutenaan, paitsi tiikerin ampumisen, ja Bukta sen jutun koristeli mitä häpeämättömimmällä luonnolla. Talja oli tosiaan komeimpia mitä sotilas-asemalla konsanaan oli levitetty kuivamaan, ja ensimäinen ehtymätöntä sarjaa. Milloin ei voinut seurata poikaansa metsästysretkille toimitti Bukta hänet hyviin käsiin, ja Chinn oppi marsseillaan ja yötulillaan, hämärätarinoimisissa ja tien ohella olevien vesilampien laiteille asettuessa, tuntemaan villin bhilin tapoja ja luonnetta paremmin kuin vähemmän ohjattu mies olisi tullut älynneeksi elinijässään.

Piankin hänen miehensä rykmentissä rohkenivat puhua sukulaisistaan -- jotka enimmäkseen olivat pulassa -- ja käydä esittämään hänen ratkaistavakseen heimon tapojen mukaisia tapauksia. Kyyrötellen hänen verannallaan iltahämärässä he saattoivat virkkaa, wuddarien keveään, luottavaiseen tapaan, että se ja se nuorimies oli karannut sen ja sen miehen vaimon keralla jostakin kaukaisesta kylästä. No, montako lehmää Chinn sahib pitäisi oikeudenmukaisena sakkona? Tahi, jos hallitukselta tuli kirjallinen määräys että jonkun bhilin piti lähteä johonkin vallitettuun tasangon kaupunkiin todistajaksi oikeudessa, olisikohan viisasta jättää tuo määräys noudattamatta? Toiselta puolen, jos sitä noudattaisi, palaisikohan uskalikko matkamies hengissä?