Part 6

— Hyvänen aika, se ei ole suinkaan minun tarkoitukseni, ei, ei, Herra Varjelkoon, sehän tiedetään. "Kaukana siitä että menettäisi tyttärensä, saa tämän yhdistyksen kautta itsellensä pojan." Häh, niinhän se kuuluu? "Tietysti teidän rakkaimpana huolenpitonanne on oleva niin usein kuin mahdollista tuoda tänne jälleen se kallis aarre, jonka olette ryöstänyt tästä kunnianarvoisesta kodista." Mitä, luuletteko, etten minä ole ollut jälkihäissä ennen ja kuullut vävyjen lavertelevan tyhmyyksiään isän ja äidin seistessä sortuneina eronhetken katkeruudesta. Häh?

— Surkea erehdys...

— _Juuri_ niin! Surkeasti erehtyvät isä ja äiti, jotka uskovat mokomaa sanatulvaa. Eikä, jos näkeekin sitte joskus lapsiraukkansa, niin saa itse kustantaa matkan ja olla valmiina kirjoittamaan kaikkiin hänen kunnottoman miehensä vekseleihin, joita hänellä on neulomalippaassansa. Mutta istukaahan, helkkarissa, _istukaa!_ Se on sydämettömyys, joka...

— Herra tukkukauppias, teidän yksityisiä etujanne valitettavasti...

— Ette voi ottaa huomioon, sehän tiettyä. Ei, _eipä tietenkään_. Te otatte vaan tytön ja niin ja niin monta tuhatta, ja kun _ne_ ovat lopussa, kirjoitatte te taikka hän ja pyydätte lisää. Mitä onnettomat, hyljätyt vanhemmat tuntevat, se tietysti ei teitä liikuta. Aivan oikein! Puhukaa vaan suunne puhtaaksi! Minä tiedän edeltäpäin kaikki, minä...

— Mutta jumaliste, jos minä aion...

— Ryöstää minut putipuhtaaksi. Ei, Herra varjelkoon, voihan olla, ettette sitä _nyt_ ajattele. Tahdonpa tehdä Teille sen oikeuden, että myönnän, ettette tuosta tuollaisesta ole vielä ihan selvillä. Mutta ajatelkaahan itse! Teidän pienellä palkallanne... sillä tietysti sitä hyökätään yhteen päätäpahkaa... ja sitten Teidän molempain "ajanmukaiset" elämänvaatimukset... Jos sitten vielä kohtaa sairaus; _lapsia_ sitä kaikissa tapauksissa tulee...

— Mitä ajattelette, herra...

— Vai niin, tässä te istutte ihan suorapuheisena ja tahdotte saarnata Malthuksen oppia! Ja mokomaanko tahdotte tutustuttaa minun poloisen viattoman lapseni! Hävetkää, herra, ja muistakaa että tämä on kristillinen koti, johon ei kukaan saa tulla sellaisine kauhistuksineen! Teillä ja Elinalla ei siis koskaan tulisi olemaan pikkus...

— Enpä, tottavie, ole koskaan ajatell...

— _Herra!_ Te olette kuullut mitä olen sanonut, ja kumminkin te jatkatte...

— Mutta _kuulkaahan_ siis, hyvä...

— _Ei koskaan!_ Ei ikinä maailmassa, sanon minä teille. Uh, kuinka te voittekaan esittää mokomaa! Hyi hitt...

— Mutta olkaahan hyvä ja katsokaa! Eihän se ole ensinkään...

— Mikä semmoinen paperi on, jonka vedätte esiin? Luuletteko minun epäilevän, ettette ole suorittanut tutkintoa? En, Herra varjelkoon! Olkaa hyvä ja pist...

— Herra, jos ette tahdo tulla järkiinne, niin onpa laki...

— Kas niin vaan, sehän on hienoa! _Uhkailkaa_ te vaan! Nytpä näyttäyttekin oikeassa karvassanne! Nyt hiipivät kynnet esiin! "Laki!" Kyllä, Jumala nähköön, kun lapsi vaan tulee täysi-ikäiseksi, niin seuraa hän vastoin vanhempainsa tahtoa ketä — pyydän anteeksi'— retkaletta tahansa. _Mutta muistakaa että siihen on vielä kaksi vuotta, herraseni!_

— Mutta herra tukkukauppias, Jumalan tähden, minä pyydän teitä...

— Pyytää ja uhata, uhata ja pyytää vuoroon! Antakaa kuulua vaan, mutta...

— Herra! Tahdotteko maksaa sähkölaskun _vai ettekö?_

— Säh... säh... sähkö... laskunko? Oletteko te siis...?

— Sähkölaitoksen kirjanpitäjä, oikein. Mutta nyt ette todellakaan saa viivyttää minua kauvemmin. Lasku on: satakaksitoista ja seitsemänkymmentäviisi.

Salissa istuivat notarius ja Elina ja suutelivat riivatusti. Tuo Vietävän ihminen oli tullut salin kautta.

HÄNEN VAIMONSA YSTÄVÄTTÄRET.

He olivat vastanaineita, ja he rakastivat toisiansa niin, että toisen sydäntä kirveli, kun toinen yskähteli hiukan leivänmurusen vuoksi, joka oli mennyt vääräänkurkkuun.

Julle Rantamaa olisi ollut mustasukkainen kärpäsellekin, joka juoksenteli Ellin ylähuulella, ja Elli oli kirjoittanut nimensä erääseen anomusesitykseen, että kaikkein ravintolatyttöjen pitäisi olla 45 vuoden vanhoja.

Usein he istuivat samalla pikku tuolilla, ja söivät jäätelöä ja sellaisia kevyempiä tavaroita samalta lautaselta, kun ei kukaan sattunut näkemään.

Julle oli vielä sillä asteella, että suuteli vaimonsa hiuksia, kynsiä ja muita vähemmän tavallisia paikkoja; ja jos Elli oli ulkona hänen kotiin tullessaan, tunsi hän erinomaista halua kammata päätänsä hänen kammallaan ja sormillaan hyväillen sivellä hänen aamunuttunsa hakaneulaa.

Hänen onnensa olisi ollut täydellinen eikä hän olisi tahtonut paratiisiinkaan vaihettaa viittä huonettansa ja keittiötänsä, ellei Ellillä vaan olisi ollut niin monta ystävätärtä.

Julle Rantamaa ei ollut koskaan saanut liiakseen naisista. Yksinäisenä miehenä ollessaan oli hänellä ollut tapana käydä ääneen-lukemassa neulomaseuroissa, hän oli ollut sihteerinä naisyhdistyksessä, jonka tarkoituksena oli ripustaa pesimispönttöjä kottaraisille keväällä, ja kotiljongin lopussa näytti hän tavallisesti joulukuuselta 75 pienen turvattoman lapsen orpokodissa.

Mutta kun hän nyt oli päättänyt ottaa Ellin, niin tahtoi hän olla levossa ja rauhassa hänen kanssansa kodissa ja pitää hänet ihan itseänsä varten.

Se hänelle onnistuikin sikäli, ettei Elli hituistakaan välittänyt nuorista, vieraista miehistä. Suostutella tätä nuorta rouvaa olisi ollut yhtä turhaa kuin lämmittää totivettä jääpuikoilla taikka yrittää tyhjentää Itämertä ruokalusikalla.

Mutta hänellä oli kauhea määrä ystävättäriä. Voi olla edullista ottaa vaimon siitä kaupungista, jossa asuu. Hänellä voi olla tätiä, joiden sydämen huomaavainen mies voi taivuttaa testamentin tekoon, hänellä voi olla enoja, joiden nimi kelpaa vekseliin, ja hänellä Voi olla pappa, joka hankkii paikan ja muutamain satain markkain lisätulon jossakin kunnan laitoksessa, verokamarin sihteerinä, säästöpankin numeroiden tarkastajana j.n.e. Mutta hänellä voi myöskin olla veljiä, joilla on halu ja taipumus vippaamiseen ja konjakkiin, hänellä voi olla tätejä, jotka muuttelevat huonekalut, antavat määräyksiä ruuasta ja repivät jokikisen rihmasäikeen lapsikakaran ympäriltä kapaloidakseen hänet uudestaan _omalla_ tavallansa. Ja sitten voi hänellä olla luokkatovereita ja nuoruudenystävättäriä.

Ja niitä juuri Ellillä olikin.

Kun aviomiehen tuttavallisuudella astuu sisään vaimonsa luokse paitahihasillaan ilman takkia, irtokaulus toisessa kädessä ja hyväileminen toisessa ja sanoo:

— Kultaseni, nappi nisk... niin eipä ole juuri hauskaa alinomaa tulla keskeytetyksi siten, että näkee jonkun vieraan, nuoren, viehättävän naisen, jolla on töyhtöhattu ja uudet hansikkaat ja silkkivuorinen plyyssikappa, nousevan loukatun arvokkaana ja huudahtavan hämmästyneenä:

— Hyvää iltaa!

Eikä säädyllinen mies, joka istuu pitäen polvellaan vielä kukoistavaa vaimoaan, jolla on koko joukko uutuuden viehätystä jälellä, ja puhelee järkeä hänen kanssaan, ole hyvillään siitä, että häntä joka hetki häiritsevät mampselit, joiden ei ole vielä onnistunut saada ketään huolenpitäjää, vaan juoksentelevat ja kurkistelevat ystävättäriensä etehisten ovilla ja huudahtelevat: "Hyvänen aika kuinka onnellisia te olette!" tahi "Aivan niinkuin kyyhkyspari!" taikka vaan suorastaan: "Kuuleppas, se pitsin malli..."

Julle Rantamaa oli puolestaan ihan epätoivossa pikku vaimonsa monien ystävättärien vuoksi. Ne pitivät hänen Elliänsä takavarikossa, ne riistivät häneltä uneksitut paimenhetket, ne kuluttivat heiltä leivoksissa ja parhaassa Saksan viinissä enemmän kuin hänen sikarinsa maksoivat ja tahtoivat vieroittaa hänet yönutusta ja tohveleista.

Jokaista yritystä, että Elli edes hiukan rajoittaisi ystävyyttänsä, seurasi vaan kyyneleet ja mitä hirmuisin päänkivistys.

Mutta yht'äkkiä muuttui Julle ihan toisellaiseksi. Hän pukeutui niin hienosti kuin mahdollista, istui sisällä koko ajan kun neitiset olivat siellä, kaatoi viiniä, joi ystävyydenmaljoja ja sanoi: "Mutta, Elli hyvä, emmekö hanki napoleontorttujakin hiukan?"

Kun nuo kiltit tytöt olivat lähteneet, syleili Elli häntä ja kiitteli häntä, kun hän oli ollut "niin äärettömän hyvä."

— Niin, näetkös, kun Katri Kannel on mukana, niin on mahdotonta olla Vilkastumatta. Sellainen viehättävän kaunis tyttö!

— Nii-iinkö... Katri on aina ollut sellainen mieskiekku... hm...

— Ja entäs kuinka älykäs! Tarvitsee vaan nähdä hänen ilmeikkäät silmänsä, niin heti...

— Ei, _nyt_ sinä erehdyt, Julle kulta. Minun todistukseni olivat paljoa paremmat koulussa, ja Jumala tietää, ettei hän ole mikään kynttilä. Mutta kun sinä saat nähdä kauniit kasvot, niin Herra paratkoon... Katri on muutoin tytöistä se, josta minä pidän melkein _vähimmän_. Mutta kiemasteleva hän on niin että se tuntuu. — Ei, kiitoksia, syö itse vaan; minä en voi oikein hyvin.

Kun neiti Kannel seuraavalla kerralla tuli Rantamaan herrasväen luokse, täytyi Ellin juuri kiiruhtaa junalle kohtaamaan erästä tuttavaa, ja seuraavatkin käynnit sattuivat melkein yhtä sopimattomaan aikaan.

Viikkoa myöhemmin istui Rantamaan herrasväki juomassa iltapuoliskahviaan, kun etehisen ovi lensi auki ja neiti Lilli Saarenheimo syöksyy sisään, taputtelee Jullea lujasti olkapäähän ja huudahtaa innostuneesti:

— Mutta herra Rantamaa, herra Rantamaa, minkälaisen kukoistavan ruusun sain nimipäiväkseni eilen! Tuhat miljoonaa kiitosta! Se on kaunein mitä ikinä olen nähnyt! _Sinullakos_ vasta mies on, Elli! Niin äärettömän ystävällinen! Ja entäs sitä pikku värsyä kortissa sitten!

— Rakas, kiltti Lilli neiti, olen varma, ettei kukaan muu ollut tietääkseenkään tuosta ruusu pahasesta eilen, jupisi Julle ja näytti sanomattoman lämpimältä.

— Kyllä, tottahan! Miksikä eivät olisi olleet?

— Ah, nehän katsoivat _teihin_ samalla kertaa, arveli Julle ja väänteli silmiään.

— Suo anteeksi, Lilli hyvä, mutta... mutta kahvi on aivan jähtynyt jo, ja tyttö pääsi vastikään ulos... Suo anteeksi, etten voi tarjota! sanoi nuori rouva tylyllä äänellä. Neiti Saarenheimo meni.

— _Vai niin_, Julle hyvä, sinun mielestäsi Lilli on sellainen ihastuttava ruusu. Niin, onpas häntä; hiukan kauvan ehkä kukoistanut. Yhdeksänkolmatta juhannuksena. Tuosta komeasta lahjasta minä vaan en saanut mitään tietää. Kaikessa tapauksessa teit sinä siinä hyvin; hän kyllä tarvitsee sen hiukkasen ystävällisyyttä, Lilli parka...

— Kuinka niin?

— Oh, eihän muuten, vaan ne olivat niin ilkeitä ja panivat liikkeelle huhun hänestä ja paroonista, kun hän oli kotiopettajattarena. Ei niin että minä uskoisin siitä sanaakaan; mutta kummallinen ja varomaton hän on herrain kanssa, ja koko luokassa _hän_ oli se, jonka kanssa minä kaikkein Vähimmin sovin yhteen. Toista oli Laura Jussila.

Lilli Saarenheimo kävi siitä alkain hyvin harvoin Rantamaan herrasväen luona.

Mutta Laura Jussila tuli sitä useammin. Viimein kun Julle eräänä iltana kymmenen aikaan tuli kotiin, tapasi hän hänet — omassa sängyssään. Niin no, hän istui tietysti vaan sängyn syrjällä ja katsoa tuijotti Elliin, joka makasi sängyssä, ja Laura pyysi anteeksi, mutta sanoi "olleensa pakotettu panemaan Ellille hiukan tärpättilappuja ja kanverttilinjamenttia, sillä hänellä oli niin ilkeä pistos kyljessä."

Julle puri hammasta kiukuissaan, mutta kiitteli hartaimmasti ja pyysi saada saatella Lauraa kotiin.

Sen hän tekikin rehellisesti ja suorinta tietä ja meni sitten ja istui seurahuoneella tuntikauden.

— Kauheata, kuinka sinä olet ollut kauvan, Julle! valitti Elli rouva, kun hän vihdoin saapui kotiin.

— Niin, Laura oli halukas kävelemään Rantakadun päästä päähän kuutamossa, ja se käveltiin kertaan, jopa kymmeneenkin, sillä hän jutteli ja visersi niinkuin pieni peipponen. Olet oikeassa, Elli, hän on ystävättäristäsi paras, se jolla on enimmän arvoa ja miellyttävin hän myöskin on.

— Kyllä, ellei hänen punainen tuk...

— Joutavia, se vaatettaa häntä niin hyvin, ettei hän olisi puoliksikaan niin kaunis, jos hänellä olisi toisellainen tukka. Avomielinen tyttö! Tiedätkös, hän sanoi suoraan, ettei hän vielä oikeastaan ole koskaan pitänyt kenestäkään miehestä, noin oikein _hellästi_, tiedäthän, ei ikinä.

— Mutta kuinka herran nimessä te jouduitte sellaisiin puheisiin, Julle!

— Äh, kun nyt käyskennellään tuolla tavoin kuutamolla... Hyvää yötä, Elli!

Julle ei enää koskaan tavannut Laura neitiä makuuhuoneessa ja — hyvin, hyvin harvoin vierashuoneessakin.

Kun Julle oli kolme kuukautta osoittanut suunnitelman mukaista rakastettavaisuutta vaimonsa ystävättäriä kohtaan, oli hän kutakuinkin saavuttanut kotirauhan. Oikeastaan oli enää Vaan Jenny Ruusunen, josta hänellä oli vaivaa. Hän joi iltapuoliskahviaan vähintäänkin neljästi viikossa heillä, ja kun Julle palasi konttorista kotiin aamupäivällä, niin sanottiin aina: "Rouva on mennyt hiukan ulos neiti Ruususen kanssa."

Jenny voitti kavaluudessa Jullen; olipa kuin olisi katsonut hänet lävitse. Kun Julle kaikkein kohteliaimmasti pyysi saada saatella häntä kotiin, sanoi hän: "Ei millään muotoa! Kiitos, kiitos! En minä pelkää pimeässä." Kun Julle lahjoitti hänelle kuusi kanarialintua hänen syntymäpäivänään, meni hän — Elliä kiittämään, ja viisi kertaa peräkkäin, kun Julle kustansi hänet teaatteriin, sovitti hän aina niin, että Elli joutui istumaan heidän välilleen. Se oli kauhean siivo ja hyvä ja ystävällinen tyttö, ja saattoi Jullen miltei epätoivon partaalle.

Tällaisissa mietteissään istui hän kerran kirjoituspöytänsä ääressä ja ajatukset itsepäisesti kiintyneinä tuohon sanomattoman uskolliseen ystävättäreen, riipusteli hän koneellisesti sekä aikakauskirjan lehden että viheriäisen, myrkyllisen imupaperin kirjoituspöytä-almanakassaan täyteen! "Jenny Ruusunen" — "Jane Ruusu" — "Jenny" oikein lehtikiehkuran sisään — "Jeanette Rose" kauniisti varjostettuna — ja "Jenny!!!" Kun hän oli mennyt konttoriin ja Elli rouva sai nähdä hänen piirustelmansa, puhkesi hän hermostuneeseen itkuun, kieltäytyi laskemasta sisään neiti Ruususta, joka tuli aamupuoliskäynnille, riisui kenkänsä ja kureliivinsä, sanoi että palvelijatar sai Valmistaa mitä tahtoi päivälliseksi, ja heittäytyi makuuhuoneen leposohvalle huopapeittoon kääriytyneenä odottamaan kuolemaa.

Mutta kun kuolemaa ei kuulunut, vaan sen sijaan Julle tuli kahden aikaan iloisena ja ystävällisenä, kuten tavallista, kietoi Elli molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja nyyhkytti:

— Eläkäämme itsellemme ja toisillemme Julle! Erillämme maailmasta ja ystävistä ja kiusauksista. Ja kun ke... eesä tu... ulee, niin paetkaamme pi... eeneen tu... upaseen metsässä, josta ei kukaan lö... yyydä me...

MATKAILIJA SIELUSTAAN JA SYDÄMESTÄÄN.

Kuinka pitkälle Joonas Tellerman olisikaan päässyt, jos hän jossakin virassa tai liikkeessä olisi käyttänyt neljänneksenkään sitä tarmoa, minkä hän kulutti matkustuksiin ja matkasuunnitelmain tekoon, sitä ei kukaan tiedä. Edellisessä tapauksessa hän ehkä olisi tullut sille kannalle, että nyt matkustelisi valtion kustannuksella ohjesäännön mukaisesti ensi luokassa, jälkimmäisessä tapauksessa hän nyt mahdollisesti kokoaisi neljättä tai viidettä miljoonaansa.

Hänen ainoa intohimonsa — mutta se sitä ankarampi — oli katsella jokaista isänmaamme kolkkaa. Joka ainoa säästetty kruunu ja jokaisen päivän vapaa hetki käytettiin matkustukseen.

55 vuoden ikäisenä hän oli nähnyt kaikki valtakunnan kaupungit ja rautatiet. Silloin ei täällä koko Ruotsin valtakunnan kruunun alaisena ollut yhtään rautatien ravintolaa, jossa hän ei ollut maannut, ei yhtään seurahuonetta, jossa hän ei ollut aterioinut. 42 vanhana hän katseli viimeisen kauppalan, ja sitten hän kulki kauppakalenterin ja postiluettelon avulla läpi kylien.

Kiusaus matkustelemaan ulkomailla oli hyvin suuri, mutta ulkomaa on kumminkin suurempi, sillä siellä on m.m. Afrika, Pohjannapa, Gröönlanti ja Sahara, ja kun Joonas Tellerman oli laskenut tarvitsevansa tuhat viisisataa vuotta ja kahden miljoonan matkakreditiivin, tutkiakseen koko maailman yhtä tarkoin kuin synnyinmaansa eikä muu kuin mahdollisimman suurin perinpohjaisuus tuottaisi hänelle tyydytystä, niin tuli hänestä, samoin kuin etevimmistä postimerkkien kokoilijoista, ammattituntija.

Hänen erikoisalansa oli "Ruotsin kulkuneuvot".

Jos kulkuneuvot olisivat kehittyneet yhtä nopeaa vauhtia kuin tähän saakka ja Joonas olisi saanut elää, niin hän olisi jo ennen sataa viittäkymmentä Vuotta voinut sanoa: "Jokaisen töllin Valtakunnassa olen nähnyt", ja se päämäärä olisi kai ollut elämisen, vieläpä hätätilassa kuolemisenkin arvoinen.

"Neckenin" kuuluisan kenkävoiteen keksijä sanoi kerran: "Entäpä jos Joonas ottaisi ollakseen hiukan minun kauppamatkustajanani! Silloin minun tuotteeni olisi viiden vuoden kuluttua oleva levinnyt laajemmalle; kuin almanakka."

Mutta Joonas ei tahtonut olla mistään riippuva matkustellessaan. Tuonnottain oli hän kihloissa erään hänen oloihinsa nähden ansiokkaan tytön kanssa. Asunnon, huonekalut ja kaiken muun, mitä he tarvitseisivat naimisiin mentyään, saivat morsian, anoppi ja tädit järjestää parhaansa mukaan; Joonas vaati vaan, niinkuin oikeus ja kohtuus olikin, saada suunnitella häämatkan. Siinä hän oli ammattimies.

— Kello 10 meidät vihitään, 10.30 me syömme, 12.50 lähtee juna nro 147 ja siten pääsemme Nålköpingiin 8.12. Kello l.19 lähtee "Kung Erik" ja...

— Mutta Joonas, emme suinkaan me nyt nouse hääyönä keskellä yö...

— Välttämätöntä, ihan välttämätöntä, Liina kulta. Laivalla on hyvä ravintola, laiva pysähtyy kahdessa kalastuspaikassa, joita ennen olen vaan sivumennen nähnyt, on matalakulkuinen, joten se kulkee läheltä Kallgrundin matalikkoa, jossa Restunan luola on nähtävänä. Huomaathan...

— Ah, Joonas kulta, mitä liikuttavat meitä kalastuspaikat ja luolat! Menkäämme junalla seuraavan päivän aamulla, sanoi rakastettava nainen.

Joonas kalpeni, taittoi huolellisesti kartan ja aikataulun kokoon ja lausui kylmästi jäähyväiset. Huomispäivänä sai morsian käteensä seuraavan kirjeen:

Neitiseni! Rehellinen kunnioitukseni teidän persoonaanne kohtaan ja jalojen ominaisuuksienne arVostaminen ovat minussa muuttumattomina, mutta kun meidän erilainen käsityksemme tärkeimmistä elämänharrastuksista ennemmin tai myöhemmin tulisivat synnyttämään ristiriitaisuuksia avioliitossamme, niin pyydän, ettette pidä minua epähienona, kun täten lähetän teille jälleen sormuksenne ja vapautan teidät lupauksestanne. Erinomaisesti kunnioittaen Teidän nöyrin palvelijanne

_Joonas Tellerman_.

Minä sain tiedon kihlauksen purkautumisesta, kun tulin hänen luoksensa ja näin, että morsiamen valokuvan sijalle hienolle jalustalle oli pantu Skrunkebyn kyytimiehen kuva.

— Kelpo poika, kunnon poika, sanoi Joonas. Hän arvosteli kaikkia matkustavaisten näkökannalta.

— Onko Fjanteby hupainen yhteiskunta? kuulin kerran jonkun kysyvän häneltä.

— Horna, oikea horna; 'kaksi junaa päivässä ja niin epämukavasti kuin mahdollista, sanoi Joonas.

Olin hänen luonansa kerran kun hän sai sähkösanoman, että hänen äitinsä oli huonona sairaana. Se koski häneen kovasti, hän pusersi kyyneleen rikki silmäkulmassaan ja nyyhkytti:

— Ajatteles! Jos hän kuolee, niin on hyvä ottaa arkku kuuden-junalla keskiviikko-illalla.

Joonas pysähtyi alemmalle asteelle virassaan. Seitsemän vuotta sitten oli hän vähällä saada ylennyksen. Silloin sanoi hänen lähin esimiehensä eräänä iltana illallista syödessä:

— Kirje tuli neljän-junalla Skunkebosta.

— Anteeksi, Skunkebosta ei kulje mitään junaa neljän aikaan, arveli Joonas.

— Kulkee.

— Ei.

— Kyllä sieltä kulkee, sanon minä.

— Eipä totta totisesti kuljekkaan! Kas tässä aikataulu: Skunkebo—Bunkebo: 6.20, 11.40 ja 5.36.

Esimies hymyili ivallisesti. Joonas sai olla oikeassa, mutta — hänen toverinsa sai paikan.

Joku Vuosi sitten hän oli saamaisillaan 500 kruunun lahjapalkkion, mutta se raukeni tyhjään seuraavalla tavalla: Hän sai rautatiellä toverikseen vanhanpuoleisen tuntemattoman herran.

— Onko presidentti K. etevä mies? sanoi tuo vanhempi, tuntematon.

— Täysi epatto. Hänen piti matkustaa Qvesumiin tässä eräänä päivänä, otti veneen, myöhästyi ja kulutti matkaan kolme päivää, jotka hän olisi voinut säästää, jos olisi matkustanut rautatiellä, ottanut kyydin Hallstenskogiin ja sitten taas jatkanut junalla. Aivan niin, hän on nauta.

Tuo vanhempi oli presidentti K:n veli. Niin kauvan kun presidentti K. eli, ei Joonaksen kannattanut ajatellakkaan lahjapalkkiota, ja kun presidentti kuoli, eli Joonaskin vaan kolme viikkoa. Kun Joonas istui karttansa ja "Ruotsin kulkuneuvojen" ääressä, ei häntä ollut hyvä häiritä hänen arviolaskuissaan. Sillä tavoin hän istui viime vuonna heinäkuulla Hafsingen kievarissa, kun salama iski hänen kantohihnaansa.

— Älä läiskytä sillä tavoin ruoskaa, poika! Peljätäthän luontokappaleen. Olen heti valmis, tuumaili Joonas.

Muuan yhteinen ystävämme, kassanhoitaja Pettersson karkasi viime keväänä, saatiin kiinni ja sai muutamia vuosia kuritushuonetta.

— Mokoma kurja! sanoi Joonas.

— Niin, olipa se ilkeä kavallusjuttu, arvelin minä.

— Oli, oli, sehän tietty, mutta sitten — matkustaa sekajunalla nro viisikymmentäkuusi eikä yöllä menevällä pikajunalla! Sehän on hulluutta!

Kun Joonas seurassa esiteltiin jollekin, pani hän aina keskustelun alkuun jotenkin samalla tavoin kuin minun kanssani:

— Olen matkustellut äärettömän paljon, luulenpa että kotimaassa olen Ruotsin enimmin matkustellut mies. 35 vuoden vanhana olin nähnyt kaikki Ruotsin kaupungit, 41 ikäisenä kauppalat ja useimmissa kylissäkin olen ollut. Kaikki pettää täällä maan päällä, raamattua selitetään väärin ja lakikirjaa väärennellään ja ainoa luotettava peruskirja, mitä' on olemassa, on "Ruotsin kulkuneuvot", lukuunottamatta muutamia höyrylaivoja, Missä te asutte?

— Weksiössä.

— Vai niin. Ensi kerran olin siellä 1876, toisen kerran 1885 ja kolmannen kerran entisvuonna. Niinpä niin! Kolme tai neljä junaa päivässä joka suuntaan, siisti kaupunki, mutta mieltä-kiinnittämätön. Tegnérin pispanistuin, Smoolannin museo. Kirkkotarhassa on Håkan Sjögren haudattuna. Puolen peninkulman päässä sieltä on kaunis Evedal Helgajärven rannalla ja siinä lähellä Kronoberg linnanraunioineen. Weksiö! Vai niin, niinhän se on.

Viimein lähestyi päivä, jolloin Joonaksen oli tehtävä tuo Viimeinen suuri matkansa, jolla, niinkuin ennen kauttakulkupileteillä matkustaessa, ei saanut ilmaiseksi kuljettaa yhtään mitään matkakapineita muassaan. Pappi tuli tarjoamaan hänelle uskonnon lohdutusta.

— Kuoletteko mielellänne, herra Tellerman?

— Melkeinpä. Onhan minulla pari pikku kylää Aselen Lapissa näkemättä, mutta kuinkahan moni ehtii suorittaa elämänsä työn loppuun? Jääköön sikseen, pastori.

— Onko teillä ketään vihamiehiä, joiden kanssa tarvitseisi sopia?

— En ole koskaan riidellyt kenenkään kanssa muusta kun junan ajoista ja höyrylaivain kulusta, ja he ovat itse aikataulusta voineet nähdä aina olleensa väärässä.

— Eikö teillä ole mitään katumista?

— Kyllä, minä kirjoitin kerran kyytitilauksen Ljungsåkrasta, vaikka kievari siellä oli lakkautettu, mutta sitä olen Jumalalta rukoillut anteeksi. Ja sitten viime vuonna matkustin Kalmariin enkä muistanut Nybron asemalla jäädä pois junasta terveyslähdettä ja kylpylaitoksia katselemaan; mutta kukahan onkaan erehtymätön tässä matoisessa maailmassa.

Olin hänen luonansa samana päivänä kun hän kuoli. Hän makasi aikataulu ja kartta kädessä, kuolema silmässä ja otsa rypyssä.

— Kovaa on, hirmuisen kovaa! ähkyili Joonas.

— Niinpä niin, kuolla pois kaikesta elämän ilosta!

— Viis siitä, veikkoseni, mutta minut on haudattava Itägöötanmaalle; nyt kuolen tänä iltana, viimeistään yhdeltätoista, arvelen, saan mustan matka-arkkuni kuntoon huomenna aamupäivällä ja olisin niin mielelläni tahtonut seurata tavarajunalla 105 entiseen kotikylääni, ja sitten kun tarkastan, niin se onkin — kruutijuna.

— Eikö sinulla ole mitään erityistä toivottavana, Joonas?

— Eipä juuri... no, olehan hyvä... lue hiukan... Matkailijayhdistyksen vuosikirjasta ja pidä tässä karttoja esillä, että voin seurata, kunnes silmäjänteeni raukenevat...

HERRA BLOMBERGIN KOIRA.