Chapter 3
"Silloin rauniot ne nousee Jälleen linnaks kirkkahaks, Ritarit ja rouvat, knaapit Taas käy tanssiin, kaks ja kaks.
"Mutta mies, mi sanan lausui, Linnan ja sen väen saa, Torvet tervehtii ja rummut Riemuin nuorta valtijaa!"
Noinpa huulten ruususista Puhkee tarukuvat nuo, Armaat sinisilmät niihin Tähtituikettansa luo.
Käteni jo kietoo pieno Kultakutrein kierroksiin, Lukee sormet sulosuukoin, Hymyilee ja vait on niin.
Huoneessa on kaikki hiljaa Ja niin hauskan viehkeää; Pöydät, penkit, on kuin mulle Tuttavat ois vanhat nää.
Tyynnä naskaa seinäkello, Kitara se hiljaa vain Itsestään jo soida alkaa, Ja ma oon kuin unissain.
Nytpä oikea on hetki, Saavuin paikkaan oikeaan, Ja ma luulen, huulilleni Sanan oikean ma saan.
Katsos, lapsi, häilyy usvat, Sydänyö jo häämöttää! Vuon ja metsän humu yltyy, Vanha vuori heräjää.
Soitot, laulut kääpiöiden Kautta rotkoin raikahtaa, Ja kuin kevään kiihkoss' esiin Kukkametsät versoaa.
Kukat uljaat, tarumaiset, Lehdet ihmeen leveät; Intohimon ahdistuksin Tuoksuillen ne värjyvät.
Ruusut, kuni hurjat lieskat, Loistaa kesken vehmastoin, Liljat, kuni hohtopylväät, Pilven pieliin kohoo noin.
Tähdet -- kooltaan auringoita -- Katsoo lemmenhehkussaan, Liljain teriin kumman suuriin Valaa säihkevirtojaan.
Mut me itse, armas lapsi, Muutuimme viel' enemmän; Soihdut sekä kullat, silkit Säihkyy meille silmähän.
Ylennyt oot prinsessaksi, Majas linnaks korkeaks, Ritarit ja rouvat, knaapit Riemuin tanssii, kaks ja kaks.
Mutta mun nyt onkin linna, Sinut sain ja kaikki nää; Nuorta valtijaa nyt riemuin Torvet, rummut tervehtää!
Paimenpoika.
Kuningas on paimenpoika, Kunnas valtaistuin on; Hänen päänsä päällä säihkyy Kultakruunu auringon.
Jalkain juuressa on lampaat, Hienot mielistelijät; Vasikat ne ritareina Keikaroi ja öykkivät.
Hovinarreina on jäärät; Hovin soittotaiturit Siin' on linnut, siin' on lehmät, Huilusuut ja kellokit.
Soi ja hilkkuu, kilkkuu vienoon, Ja niin vienoon kohajaa Kosken veet ja uljaat kuuset, -- Kuningas jo uinahtaa.
Ministeri, koira, silloin Hallitusta hoitaa saa, Ja hän äreästi haukkuin Arvoansa ilmoittaa.
Kuningas jo viimein ääntää: "Hallitus vain vaivaa tuo; Soisin pääseväni kotiin Kuningattareni luo!
"Hänen sylihinsä lasken Suloisesti uljaan pään, Koko valtakuntan' laajan Hänen silmissänsä nään!"
Pohjanmeri.
1.
Kruunaus.
Te laulut! Te lauluni oivat! Nyt ylös aseihin! Te torvia toitotelkaa, Ja kilvelle nostakaa Tää nuori tyttö, Mi sydämeni vallitsee Ja kuningattareni on.
Terve! nuori valtijatar!
Auringosta tuolta Riistän mä säteet kultaiset Ja kruunun niistä kiertäisen Sun pyhään päähäs nyt. Sinisilkistä liehuvan taivaanteltan, Min poimuissa yöllä timantit säihkyy, Ma leikkaan kalliin kaistaleen Ja kruunausvaippana lasken sen Yli ruhtinaallisten olkapäittes. Hoviherroiksi sulle annan Sironjäykät sonetit palmikkopäät, Uljaat terzinit, sievät stanssit; Ja juoksupoiaksi vitsini saat, Hovinarrina fanttasiiani on, Ja airunna, hymyyvä kyynel vaakunassa, Olkoon huumori tää. Mut itse, kuningattareni, Mä etees polvistun, Ja tunnustain sinut valtijaksi, Ma purppurapieluksella Tuon tarjokses Sen järkeni hiutusen, Min säälistä mulle viel' on jättänyt Valtas edeltäjätär.
2.
Iltahämärä.
Meren kolkolla rannalla istuin Mietteistä vaivauneena ja yksin. Aurinko painui lännemmäs ja loi Säihkesoiluja pinnalle veen; Ja nuo väljät valkoaallot, Vuoksen painamat, Kuohui ja tursus kaukana tullen. -- Omituinen pauhina, kuiske ja viuhe, Ja nauru ja möyrinä, suhaus, huokaus, Taas väliin kuin viihdytys viehkeän virren. -- Oli kuin ois unhosta sadut soineet, Ikivanhat, armahat, kummat, Joit' ennen poikana kuulin Naapurinlasten kertovan, Kun kesäillan pitkään Me juttusilla paadella portaan Salamyhkinä istua kyykimme, Hörössä pikku korvat Ja viisain silmin uteliain; Siinä kun suuret neidot Köynnöskukkien tuoksehessa Vastapäätä ikkunass' istui, Ruusuisin kasvoin, Nauraen kujeissa kuun.
3.
Auringonlasku.
Punanhehkuva aurinko laskee Alas laajalti kuohuvaan Valtamereen hopeiseen; Auerkiehteet, ruusuin kirjotut, Jäljessä seuraa; ja vastapäätä, Syysillan pilvien hämäristä, Surukalpein, murheisin kasvoin, Esiin astuu kuu, Ja sen seurassa valokiteet, Usvana tuikkivat tähdet.
Muinoin taivaalla säihkyi Puolisoliitoin Jumala, Sol ja Luna, jumalatar, Ja vilisi ympärillä tähdet, Nuo pienet, puhtahat lapset.
Mut kierot kielet kuiskivat kyitään, Ja jo erkani vihoin Nuo ylhät, loistavat puolisot.
Nytpä päivällä, loistossa yksin Tuoll' ylpeilee hän, aurinko Sol, Min mahtavuutta Palvelee sekä hymneissä kiittää Kovat, onnesta korskeat ihmiset. Mutta öin Vait astuu taivaalla Luna, Tuo äiti-raukka, Kera orvoiksi jääneiden tähtilasten. Ja vienonsuruisaan hän väikkyy, Ja lempivät neidot ja laulajat hellät Suo hälle lauluja, kyyneleitä.
Tuo viehkeä Luna! Naisekkaana Vielä hän lempii puolisoaan. Vasten iltaa, värjyen, kelmein päin Vilkuu hattarapilvistä hän Ja murhein katsovi poistuvaa, Ja tuskikkaasti jo huutais: "Tule! Tule! Lapset ne kaipaa sua. --" Mutta aurinko, ylpeä Sol, Kun puolison näkee, otsa jo hehkuu hällä Kahenkertaisin ruskoin, Raivon ja tuskan, Ja heltymätönnä hän rientää pois Vesikylmälle leskivuoteelleen.
* * * * *
Kierot, kuiskivat kielet Tuotti noin nyt turman ja tuskan Jumaloillekin ikuisille. Ja jumala-raukat tuolla Kulkevat tuskia täynnä Lohduttomiin ikipitkiä teitään, Eivätkä kuolla voi, Vaan kuinka he kääntyy, On säihkyvä kurjuus.
Mä ihminen, Mä mullassa syntynyt, kuolonlahjainen, En kauvemmin kaihoo.
4.
Yö rannikolla.
Tähdetön, kylmä on yö, Meri haukottelee; Ja meren päällä vatsallaan Makaa mahdoton, muodoton Pohja, Ja hiljaa ähkyen, laiskoin äänin, Kuin ykspää äijä hyvillä tuulin, Kuiskivi vesiin hän, Kertoen hassuja historioita, Jätteinjuttuja kuolonhulluja, Ikivanhoja taruja Norjan, Ja siinä väliin hän nauraa ja pauhaa ja ulvoo, Eddan loitsuja laulain, Luotteita noita Niin hurjan huikeita, tenhokkaita, Ett' aavain vetten lapset Huimina pystyyn hyppii Riemusta hullauneina.
Mut aukeaa meren rantaa, Hiekkaa aaltojen kostuttamaa, Astuvi mies, sydän rinnassansa, Mi hurjempi on kuin aallot ja myrskyt. Missä hän astuu, Ruskuvat raakut, ja pii lyö tulta; Hän ylleen tarkemmin kietoo vaippaa, Ja vinhaan astuu viuheessa yön, Seuraten johtoa valon pienen, Mi viettäen, viehtäen tuikkii Kalapaikan laidasta kaukaa.
Isä, veikko on aalloillaan, Ja yksin kuin hiiri pirtissä on Kotitoimissa saaren tyttö, Tuo ihmeen viehkeä saaren tyttö. Hän lieden luona istuu Ja kuuntelee vesikattilaa, Mi armaita aavistuksia humuu. Hän risut roiskivat tuleen heittää Ja puhaltaa, -- Ja punaliekit loimuten, Luovat vienoon tenholoistoon Sirot, hehkuvat kasvot Ja hienot, valkeat olkapäät, Jotk' kainosti kurkistaa Hamppupaidasta karkeasta, Ja pienen, näppärän kätösen, Mi liiviä paulaa kiinteämmin Hienon vyötäreen.
Mut äkkiä aukee uksi, Ja sisään astuu kulkija öinen. Lemmentyynnä hän silmänsä luo Tyttöön norjaan, valkoiseen, Mi siinä värjyen seisoo Kuin säikähdyksissä lilja. Ja vieras vaippansa heittää maahan Ja hymyy ja haastaa:
"Näät, lapsi, lupaukseni täytän, Olen tullut, ja kanssani palaa Entisaika, kun jumalat taivaan Alas astui ihmistyttöjen luokse, Ja ihmistyttöjä syleillen Synnytti heidän kanssaan Valtikankantajat kuningaspolvet Ja sankarit, ihmeet maan. -- Mut laps, älä suotta enää Jumaluuttani pelkää, Vaan laita sa mulle teetä ja rommia, Sill' ulkona kylmi, Ja kalsea öinen ilma Saa myös ikijumalat viluun, Ja tulee jumalallisin nuha Ja yskä kuolematon."
5.
Poseidon.
Nuo päivän säteet säihkyi Pinnalla loitos vyöryvän veen, Retillä kaukana kellui laiva, Mi mun yli veen oli kotiin vievä; Mutta puutuimme purjetuulta, Ja ma vielä särkällä istuin tyynnä Vain rannalla yksin. Ja runoa luin Odysseyn, Ikivanhaa ja nuorta runoelmaa, Min lehdistä aaltojen kostuttamista Mua vastaan riemuiten nousi Olympon henki Ja säihkyvä ihmiskevät Sekä siintävä Hellaan taivas.
Jalo mieleni seuras uskollisesti Sua, Laerteen poika, vaaroissas, harhateilläs; Kanssas se istui kalvavin huolin Luo vierahan lieden, Miss' silkkiä kuningattaret kehräs, Sua auttoi valhehtimaan sekä pakoon Pois jättein luolista, helmoista nymfein, Seurasi niin sua yöhön Kimmeiron Ja myrskyyn, haaksirikkoon, Ja kanssas äärintä kurjuutta kärsi.
Huoaten puhuin: "Julma Poseidon, Vihas hirveä on, Ja itse pelkään Nyt paluumatkaani omaa."
Sanat tuskin lausutuks sain, Kun kuohahti veet, Ja valkoaaltoin alta nousi Merenjumala ruokoseppelpää, Ja hän ilkkuen huusi: "Turha pelko, pieni runoseppä! En rahdun vertaa haitata aio Sun laivarukkaas, En henkikultaas tuskaannuttaa Kovin arvelluttavin läikkein. Sill' et sä, pieni runoseppä, Mua koskaan vihaan yllyttänyt, Et ainointa tornia suistanut Pyhän Priamon korkean linnan, Et kärventänyt sä ainointa karvaa Polyfemos-poikani silmästä, Ja koskaan ei sua suojellut neuvot Viisauden jumalattaren, Pallas Ateenen."
Noinpa huusi Poseidon Ja sukelsi mereen taas; Ja raakaa merimiessukkeluutta Nauroivat aaltojen alla Amfitrite, törkeä purstonainen, Ja Nereon tyttäret tuhmat.
6.
Myrsky.
On riehuva myrsky, Ja se aaltoja pieksää, Ja aallot vimmatut tyrskyin ja hyrskyin Pystyjä läjii, ja hoippuen häilyy Nuo valkoiset vesivuoret, Ja laiva niitä kiipeilee, Hurjasti, vaivoin, Ja äkkiä syöksähtää Alas mustahan kuiluun ammottavaan. --
Meri suuri! Emo kauneuden, Merenvaahdistanoussehen! Isoäiti lemmen! armahda mua! Jo väippyy, ruumista vainuin, Tuo aavemainen lokki Ja nokkaa mastohon hioo Ja sydäntä ahnasna himoitsee, Mi tyttäres mainetta laulaa, Ja min kanssa tyttärespoika, veitikka tuo, Niin toimessa leikkii.
Oi, turhaan pyydän ja rukoilen! Mun huutoni haipuu myrskyjen meuruun, Tuulten taisteluhumuun. Ne pauhaa, viuhuu, vonkuu ja ärjyy Kuin hulluinhuoneessa äänten! Ja siinä väliin kuuluu selvään Viettävä harpunhelke, Kaihosan hurja laulu, Mihin sielu sulaa, mi sielua raastaa, Ja ääni on mulle tuttu.
Kaukana kalliorannoilla Skottlannin, Missä kohoo harmaja linna Partaalla kiehuvan veen, Siellä kaariholvessa ikkunan Seisovi kaunis, sairas nainen, Kuulaan henkevä, mormorikalvas, Ja hän laulaen harppua soittaa; Käy tuuli tuivertain läpi pitkäin hiusten Ja kantaa kumman laulelon Pois yli merten myrskyäväin.
7.
Puhdistus.
Jää sinne mereen, syvyyteen, Sä mieletön haave, Mi monta yötä jo Mua pettävin onnin kiusasit, Ja meriaaveena tuossa Nyt keskellä ilmipäivää uhkaat mua, -- Jää sinne hautaan ikuiseen! Ja ma heitän myös alas luoksesi pois Tuskani, syntini kaikki, Ja houkan kulkuskaavun, Mi jo kauvan kilkutti pyörälle pääni, Ja kylmän, niljakan käärmeenketteen Tän teeskentelyn, Min kierteissä sielu jo kauvan huokas, Tää sairas sielu, Jumalankieltävä, enkelitkieltävä, Autuuton sielu. -- Hoihoo! Hoihoo! Jo tulee tuuli! Nyt purjeet auki! Ne liehuu, paisuu! Pois yli turmantyynen pinnan Laiva jo kiitää, Ja vapaana sielu riemuitsee.
8.
Merentervehdys.
Thalatta! Thalatta! Terve taas, meri ääretön! Terve kymmentuhattakertainen Rinnasta riemuisasta, Niinkuin muinoin ne tervehti sua Kymmentuhannen rinnat, Vastoinkäymiset voittavain, Mielimaallensa pyrkiväin Kreikkalaisten kuulut rinnat.
Veet valtavat läikkyi Ja velloen hyrski, Päivä, mi painui vetten taa, Loi rusosäihkyhyn väylät, Hätääntyneet lokkiparvet Yli luotojen kirkuen leijui, Jymys kapsivat ratsut, kilvet ne soi, Ja voittohuutona raikui: "Thalatta! Thalatta!"
Terve taas, meri ääretön, Kotimaani kieltä aaltosi kuohuu, Laill' lapsuuden unten ne väippyen haipuu Ulapoillesi velloville, Ja vanhat muistot ne taas tuo ilmi Nuo ihmeen hurmaavat lelut kaikki, Nuo kaikki väikkyvät joululahjat, Nuo kaikki kauniit korallioksat, Punasimpsut, helmet ja kirjavat raakut, Joit' tuolla piloin säilytät Salakätköissä kristallilinnas.
Oi, miten hiuduin kolkon vierailla mailla! Kuin kuihtunut kukka Kasvintutkijan kotelossa Oli sydän mun rinnassain. Mun on kuin oisin talven pitkään Sairasvuoteella sairassa maannut Ja nyt äkkiä noussut; Ja loistain silmiä häikäisee Kevät vihreä auringon säihkehessä, Puut huiskii valkeat, vaahtilatvat, Ja nuoret kukkaset katsoo mua Kirjavin, tuoksuvin silmin, Ja on tuoksua, henkeä, riemua vain, Ja sini-ilmoilla linnut laulaa, -- Thalatta! Thalatta!
Sydän uljas, mi paluuretkes teit! Kuink' usein, katkeran usein, Sua ahtaalle sai nuo Pohjan barbarinaiset! He suurin, voittoisin silmin Hehkuvat nuolensa sinkos; He sanoin käyriks hiotuin Rintaani raastaa koitti Ja nuolenpääkirjoitus-kirjein runtaa Pää parkaa huumaunutta. -- Mä kilvellä turhaan ne luotani torjuin, Nuolet sinkui, iskut kalski, Ja noin nyt Pohjan barbarinaiset Mua ahdisti mereen saakka. -- Ja ma hengitän taas ja ma tervehdin merta, Ikiarmasta, pelastavaa, Thalatta! Thalatta!
9.
Päivän laskiessa.
Tuo kaunis päivä On tyynnä mereen laskenut, Ja nouseva yö on tummentanut Jo vellovat veet; Vain enää iltarusko Veenpiirin kultaloistohon luo, Ja kuohuva vuoksen voima Ajaa rannoille valkoaallot, Ja ne sukkelan hilpeinä hyppii Kuin villava lammaslauma, Jot' illoin laulava paimenpoika Pois kotiin häätää.
"Oi, kaunis on päivä!" Niin virkatuks vihdoin ystävä sai, Mi rantaa kanssani asteli, Ja puolileikin, puoleks kaihoin Hän väitti, että aurinko on Ihana rouva, mi naimisiin Meni vanhalle Ahdille järkisyistä; Nyt päivän kaiken hän muka astuu Vain hauskasti taivaalla purppurat yllään Ja säihkyy timanttiloistossaan, Ja kaikki lempii, ihailee Koko luomakunnassa häntä, Ja hän koko luomakunnan riemuks Suo kaikille katseensa loiston ja lämmön; Illoin taas, kun on toivoton pakko eessä, Hän muka palaa taas Kotiin kalseaan, vilukylmään syliin Vanhan puolison. "Usko pois", lisäs ystävä vielä, Ja nauroi ja huokas ja nauroi taas, -- "He alhaalla siellä rakkaasti elää! Joko nukkuvat, tai he riitelevät, Niin että ihmisilmoilla täällä Meri kuohuvi pärskähtäin, Ja laivuri aaltoin pauhussa kuulee, Kuink' äijä rouvaansa haukkuu: ""Pyöreä mailmankaikkion portto, Silmin kosjoja! Päivän pitkään hehkut muille Ja öin olet mulle kylmä ja laiska!"" Kotirippiä noin kun saa, on selvä -- Heti ylpeä aurinko kyyneliin! Ja hän onnettomuuttaan vaikeroi, Ja vaikeroi niin surkean kauvan, ett' Ahti Äkkiä vuoteelta villinä hyppää Ja uida potkivi meren pintaan, Tuuletusta ja malttia saamaan.
"Niin itse näin hänet viime yönä, Kun rintaa myöten hän aalloista nousi. Oli äijällä kellervä villapaita Ja liljavalkoinen unimyssy, Ja kurtistuneet oli kasvot."
10.
Kysymyksiä.
Meren rannalla öisen, usvaisen On nuorukainen-mies, Sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää, Ja synkin mielin hän aalloille puhuu: "Oi elon arvoitus ilmaiskaa, Tuo tuskainen ikiarvoitus, Jota monet päät jo on mietiskelleet, Hieroglyyffimyssyiset päät, Turbaanipäät sekä barettipäät, Peruukkipäät ja tuhannet muut Kurjat, polttavat ihmispäät. -- Lausukaa, mitä ihminen lienee? Mitä varten hän on? Mitä kohti hän käy? Ken asuu tähtien tuolla puolen?"
Veet pauhailee ikipauhinatansa, Ja tuuli se viuhuu, pilvet ne kiitää; Tylyt tähdet ne tuikkivat kylmästi vain, Ja houkka vastausta vartoo.
11.
Foinix-lintu.
Jo tulee lintu, mi lännestä lentää, Se kiitää itään, Idän puutarhaan kotimailleen, Miss' siimeissä mausteet tuoksuen kasvaa, Ja huohuu palmut, ja veet on vilppaat, -- Ja ihmelintu liitäin laulaa:
"Impi lempii, impi lempii! Hän sydämessänsä kuvaas kantaa, Ja vienosti kantaa kätkössä salaa, Eik' itsekään sitä tiedä! Vain unelmissaan hän sun näkee, Hän itkee ja kättäsi suutelee Ja nimeäs huutaa, Ja huudosta herää ja makaa säikähtyneenä, Ja hieroo kirkkaita silmiä ihmeissään. -- "Impi lempii, impi lempii!"
* * * * *
Etukannella, mastohan nojautuin, Seisoin ja kuuntelin laulua linnun. Hevot tummanvihreät liinaharjat, Nuo valkoiset lainehet tanssi; Kuin joutsenjono hohtavin purjein Ulos Helgolannista liukui purret Meren rohkeiden paimentolaisten! Pääni päällä siinnossa taivaan Valkeat hattarat häilyi, Ja päilyi aurinko ikuinen, Tuo taivaan ruusu, ruskossa hehkuva, Mi riemuiten mereen kuvastuu, Ja ne soi, meri, taivas ja mieleni mun, Ne kaikuen soi vain: "Impi lempii, impi lempii!"
Uusia Runoelmia
(Lyyrillisiä)
I
Uusi kevät
Proloogi.
Maalauskallereissa siellä Miehen kuva huomataan, Joka nukkui taistotiellä Kilpi, peitsi rinnallaan.
Lemmettäret luokses hiipi, Ryösti miekkas, peitses tään, Kukkasvöin sua kahlehtiipi, Kuinka yrmit, väistätkään.
Niin mä neitten kukkasvöissä Riemuin, tuskin kiemuroin, Kun on muut jo mainetöissä Ajan suurten taisteloin.
1.
Metsä vihannoi ja silmuu Riemunahdistuksin kainoin; Mutta päivä maahan hymyy: Kevät nuori, -- terve, ainoin!
Satakieli, sekin täällä Onneaan on kaihoisempi; Pitkään nyyhkii sävelsoinnut, Ja on laulu lempi, lempi!
2.
Ma kukkaa lemmin, mut kukkaa en tunne; Se tuskaa tuo. Ma katson kukkakupuhunne, Pyrin sydämen luo.
Soi kukkain tuoksuhun laulus hieno, Satakieli, sun. Pyrin sydämen luo, mi on kaunis ja vieno, Niin kaunis kuin mun.
Oi, laulus hienon ymmärrän, parka, Satakieli sä siin'; Sydän kummankin meidän on tuskaisen arka, Aran tuskikas niin.
3.
Taas ollaan toukokuussa, Kaikk' kukkaset tuoksuaa, Ja taivaanrannan suussa Rusopilvet ne ruskottaa.
Satakielten laulut soivat Puun lehvistä iltamaan, Ja vuonat veikaroivat Kevätheinässä juostessaan.
Ei sairas laulele, juokse, Ma makaan alla puun; Sävel loitto se kaikuu luokse, -- Jään outoon uinailuun.
4.
Mielehen soi vienoinen Kevätkelloin ääni, Soios, laulu pienoinen, Kauas yli pääni.
Maille soi, miss' unteloi Ruusukukka kulta. Vienolle, mi tuoksun toi, Terveiset vie multa.
5.
Ja perhosen lemmikki ruusu on, Sen ympäri liehuu tuo, Mut kultasiipiin perhosen Säde auringon lempivän katseen luo
Mut ken se ruusun lemmikki on? Jos tietää vain sen vois. Se satakielikö laulava lie, Vai illan tuikkiva koi se ois?
En tiedä, ken ruusun lemmikki lie, Mut kaikki sai lempeni, oi -- Säde auringon, ruusu ja perhonen Ja satakieli ja illan koi!
6.
"Ol' aluss' satakieli vaan, Ja sana soi: 'tyi-tyi!' 'tyi-tyi!' Kun noin se lauloi, ruoho maan, Puut, kukat, kielot ilmestyi.
"Se itseään puri rintahan, Ja veri vuos, mut verestään Se näki ruusun nousevan; Se sille laulaa lempeään.
"Ja meidät, salon linnut, oi, Tää haavan veri sovittaa; Jos ruusulaulu loppuun soi, Niin salo itse katoaa."
Noin kertoo varpuspojillen Tuo varpusukko pesässään; Ja varpusrouva toistaa sen Ja valtaa pesän yläpään.
Hän onkin tarkka eukokseen, Hän hyvin hoitaa askareet; Siin' ukko jouten lapsilleen Opettaa uskonkappaleet.
7.
Lemmen kaihoon sydän taipuu, Sulo tuskain kyyneliin, Ja ma pelkään, tämä kaipuu Tulee vielä täytöksiin.
Oi, nää lemmen karvaat hoivat, Lemmen kurjuus vienoinen, Vaivat taivaiset taas toivat Rintaan tuskin terveesen.
8.
Kun käyt sivutsein, ja tunnen Viiman vain sun liepeistäs, Sydän riemastuu ja innoin Seuraa sulo jälkiäs.
Kun niin käännyt päin ja kiinnät Suureet silmäs minuun, oi, Sydän säikähtää, ett' tuskin Seurahas se jäädä voi.
9.
Tuo norja valkolumme Veen pinnalla uinuvi vaan; Kuu kalvas katsoo siihen Jo lemmenvaivoissaan.
Nyt kukka kainosti laskee Taas päänsä aaltoihin. -- Heti jalkainsa luona se näkee Tuon kalpean kumppalin.
10.
Hän suuret sinisilmät Niin vienosti minuun loi; Miten mieleni uinui silloin, En kielin kertoa voi.
Sun suuret sinisilmäs Toi kaikki aatokset nää: -- Meri aatosten sinerväisten Yli syämeni läikähtää.
11.
Ja ruusu tuoksuu, -- mut sen tietäneiskö Se itse, oisko satakielessä Myös tunto tenhovoimastaan, ja veiskö Juur tuo sen käymään puiston pielessä, --
En arvaa kai. Mut tuskaa totuus tietää! Ja vaikka ruusu, satakieli noin Vain valhettelis tunteitaan, -- voin sietää Tuon valheen, kuten muita sietää voin.
12.
On Pyhään Allianssiin Nyt syämemme liittouneet; Ne toisiinsa nojauneina Sai pyhimmät yllykkeet.
Oi, vain tuo nuori ruusu, Mi rintaas kaunisti niin, Tuo pieni liittolaisraukka, Se melkein murskattiin.
13.
Neilikat ne tuoksuin huokuu! Tähdet mettisparven lailla Vilisee ja varkain vilkkuu Taivaan sinikukka-mailla!
Kastanjien varjostoissa Kiihkoin kartanon nään harmaan; Lasioven käyvän kuulen, Kuulen kuiskeen äänen armaan.
Sulo väreet, vavahdukset, Hurjat suukot, hellät paulat, -- Ja te, ruusut, kuuntelette, Ja sa, satakieli, laulat.
14.
Suukot, joita hämyss' annat, Joita hämyssä sä viet, Miten nuo saa sielus riemuun, Jos sa rakastunut liet!
Muistellen ja haaveksien Sielus vaipuu mietteisin, Päiviin tuleviin se kiitää, Liitää entispäivihin.
Mut jos liian paljon mietit, Haitaks on, kun suudellaan; -- Itke ennen, kaunosielu, Itkut siin' on paikallaan!
15.
Maan kuningas on vanha, Sydän raskas on, pää harmaa on Tuo kuningas raukka vanha Toi nuoren puolison.
On paashipoika nuori, Siro kultapää, kevytmielinen, Ja silkkilaahusta kantoi Hän kuningattaren.
Kai tunnet vanhan laulun? Niin vienoon soi, niin synkkään tuo! Kummankin täytyi kuolla, -- Oi, liiaksi lempivät nuo.
16.
Mun muistelmissani kukkii Nuo kuvat, jotk' aikaa raukes, -- Mikä siin' oli äänessäs, josta Niin syvään mieleni laukes?
Mua lempiväs älä lausu! Oi, kaunein täällä ja parhain, Kevätaika ja nuori lempi, Jää lokaan ja saastaan varhain.
Mua lempiväs älä lausu! Vain vait suo suuta mulle, Ja hymyy, kun huomenna näytän Kaikk' kuihtuneet ruusut sulle.
17.
Nuo armaat toiveet kukkii Ja kohta kuihtuu taas; Ne kukkivat, kuihtuvat jälleen, Ja niin käy kuolemaas.
Tää tieto mun synkistyttää, Mult' innon, lemmen vie; Olen kylmä ja rikkiviisas, Ja jo vertynyt sydän lie.
18.
Syysyön unet, usvat, hiipii Yli vuorten, laaksojen, Myrsky lehdet puista riipii, Maa on kolkon aaveinen.
Yksi puu vain viel' on ainoin Lehdissänsä murheissaan, Puistaa kyynelvetten painoin Vihantia kutrejaan.
Sydän tää on syksytieno, Mutta puu, mi vihannoi, Se on kaunis kuvas hieno, Sinun, armas rouva, oi!
II
Niitä näitä
1.
Kuun välkkehessä meri on, Veet hiekkaan hiljaa suistuu; On sydän raskas, rauhaton, Ja mieleen laulu muistuu.
Se kaupungista tarinoi, Min meri alleen murskas; Sen syvyydestä kellot soi Ja munkkein rukous hurskas.
Ei kellot, rukoukset ei Ne kaupunkia auta, Näet minkä kerran hauta vei, Sen iäks otti hauta.
2.
Mua lempiväs mä tiesin, Sen aikaa huomasin; Mut kun sen mulle virkoit, Niin oikein säikähdin.
Ma kuljin vuorimaita Ja lauloin uljain päin; Ma meren rannall' itkin, Kun päivänlaskun näin.
Tää sydän on kuin päivä, Niin hehkuaan se luo, Ja lemmen mereen vaipuu Niin ihanana tuo.
3.
Varjosuukot, varjolempi, Varjoelo ihmeineen! Luulet, lapsi, kaiken jäävän Ikuisesti ennalleen?
Mitä hellit lemmekkäästi, Haipuu pois vain unelmiin, Sydämet ne unhottavat, Silmät uupuu, painuu kiin.
4.
Päin merta katsoi neiti Ja huokas: "ah!" ja "ai!" Hän lähtösuukot heitti, Kun päivä mailleen sai.
Oi, neiti, -- eihän huolta, On vanha määrä näin; Se laskee edestä tuolta Ja palaa takaapäin.
5.
Rinnallasi loistain päilyy Tricolor ja julistaa: Vapaana tää sydän säilyy, Orjuuteen et sitä saa!
Kuningatar Maria, maltas, Maria Neljäs lemmessäin: -- Kaikki edeltäjät valtas Pantiin pois vain peräkkäin.
6.
Ma mustin purjein purressa uin Yli aavojen hyrskiväin; Sä tiedät, kuink' olen murheinen, Ja loukkaat vain mua näin.
Kuin tuuli on mieles uskoton, Se liehuu pois ja päin; Ma mustin purjein purressa uin Yli aavojen hyrskiväin.
7.
Ja aallot ne vyöryvät tyrskyin Vain rantahan; Ne paisuu, vaipuu hyrskyin Vain santahan.
Ne voimakkaat on, nuivat, Yhä saapuvat nuo; Ne viimein vimmastuivat, -- Mit' auttaa tuo?
8.
Meressä riimupaaden näät, Siell' istun rinnassa kaipuu. Lokit kirkuilee, ja vinkuu säät, Pois aallot ne kuohuen haipuu.
Moni viehkeä laps oli armahain, Moni kumppali mieleen muistuu, -- Oi, minne he jäi? Säät vinkuu vain, Pois kuohut ne aalloten suistuu.
9.
Meri säihkyy loisteess' auringon, Kuin ois se kultainen. Kun kuolen, tehkää, veikot, Mun hautani merehen.
Ma ain olen merta lempinyt, Nuo vienot aallot sen Niin usein mieltäni viihti; Me suovuimme yhtehen.
10.
Mua onni eilen suuteli, Sen päivä jo on vienyt, Ja oikein tosilemmestä En pitkään aikaan tiennyt.
Uteliaisuus naiset nuo Toi sylihini varmaan; Kun poveeni he nähneeks sai, Taas kadotin jo armaan.
Ja toinen nauroi mennessään, Näin toisen kelmeäksi; Vain Kitty itki katkeraan, Kun luotani hän läksi.
11.