Chapter 2
Veenpiirin takaa kaukaa Kuin kangastus ilmaantui, Ja kaupunki torninensa Siin' iltausvissa ui.
Saa kostea ilmanhenki Veet harmaat liikkumaan; Vait murheista kulkua soutaa Mua laivuri purressaan.
Viel' aurinko kerran nousee Veen pinnasta ilmoihin; Sen säihkeessä nään mä paikan, Miss' armahan hukkasin.
12.
Ja neito huoneessa nukkui, Kuu sisään säteensä loi; Siell' ulkona hilkkui ja kilkkui, Ja valssinsävel soi.
"Toki ikkunasta ma katson, Ken untani häiritsee." On kuolleen luuranko siellä, Ja se soittaen laulelee.
""Sa lupasit tanssiin tulla, Mut söitpäs sanasi vaan; Tule pois! nyt tanssit on tänään, Ja ne tanssit on kirkkomaan.""
Se neidon hurmas ja huimas, Hänet huoneesta viehättäin; Hän ruottoa seuras, mi soittain Läks käymähän eelläpäin.
Se soitti ja tanssi ja hyppi Ja kalkutti nikamiaan, Ja se nyökkyi ja nyökkyi kallo Kuun hohteessa kamalaan.
13.
Mä synkissä haaveiluissa Hänen kuvaansa katselin, Ja salaa armaat kasvot Ne elää jo alkoikin.
Ja hymy ihmeen hieno Jo huulille ilmaantui; Kuin kaihokyynelissä Hänen silmänsä kirkkaat ui.
Myös multa kyynelet virtas Pois pitkin poskia mun, -- Ja, oi, en uskoa saata, Ett' tottakin hukkasin sun!
14.
Ma kovanonnen Atlas! Maailmaa, Mun koko tuskain mailmaa täytyy kantaa, Ma kannan kantamattomia, vaivaan Jo sortuu sydän-kulta.
Sa sydän ylpeä, sa tahdoit nää! Sa tahdoit hurjan onnellinen olla, Tai kurjan kurja, sydän ylpeä, Ja olet kurjan kurja.
15.
Mitä tiennee ainoa kyynel, Mi silmää kaihtaa näin? Se entisaioilta vielä On jäljellä silmässäin.
Oli kirkkaita siskoja sillä, Mut kaikki on haihtuneet; Oi, tuskien, riemujen kanssa yötuulehen haipui veet.
Ja usvihin haipui tuike Myös sinitähtösten, Mi mulle riemut ja tuskat On hymyillyt mielehen.
Oi, myöshän itse lempi Se haihtui, kaihtui pois! Tää vanha, ainoa kyynel Se myös jo haipua vois!
16.
He toisiaan lempi, mut siitä Ei hiiskunut kumpikaan; Niin vihoin he toisiinsa katsoi Ja riutuivat rakkauttaan.
Ja jo eroon he joutui ja enää Näki toisensa unessa vaan; Oli aikaa he kuolleet ja tuskin Sitä itse he aavistikaan.
17.
Syysillan kelmeä täyskuu Se katsoo pilvistään; Liki hiljaista kirkkomaata On pappila yksinään.
Siell' äiti Sanaa lukee, Ulos poika se tuijottaa, Ja tytär vanhempi uinuu, Mut nuorempi virkatuks saa:
"Voi, taivas, päiviä näitä, Miten nuhjuvat hiljalleen! Vain keitä kun hautaan vievät, Saa jotain nähdäkseen."
Ylös kirjasta katsoi äiti: "Ei erhetyt, -- tiedän mä, kaks On kuollut, siitä kun vietiin Sun isäs haudattavaks."
Tytär vanhempi haukottelee: "En tänne mä nälkään jää, Menen huomenna kreivin luokse, Hän on rikas ja pyörällä pää."
Mut poika naurun päästää: "Viis sissiä Tähdessä juo, He kultaa laittaa, ja heiltä Pian taitoja tää mies tuo."
Jo äiti raamatun nakkaa Pojan laihoihin nystyriin: "Vai vieläkö, häijy henki, Jäät maantierosvoks niin!"
Soi koputus ikkunalasiin, Käden näkee he viittovan: Isä-vainaja siinä seisoo Pyhäviitassa saarnaajan.
18.
Kun pirua huusin, hän saapuikin, Ja mun hän sai ihan ihmeihin; Ei ruma hän ollut, ei rampakaan, Mies hauska ja hieno kerrassaan. Hän mies on parhaissa voimissansa, Siro, höyli ja ihmistuntija kanssa. Hän taitava diplomaatti on, Ja hän selvitti kirkon ja valtion. On kalvas hiukan, mut niin käy noiden Sanskriitin ja Hegelin tutkijoiden. Häll' lempipoëtana viel' on Fouqué.
On kritikoimasta muuten hän laannut, Näet toimen tän oli huostaansa saanut Hänen mainio mummonsa Hekatee. Hän juridiikkaani kehui kovin, Sitä aiemmin myös oli tutkinut tovin. Ja ystävyys, jota osoitin, Oli kallis hälle, ja syystäkin, Ja hän tiedusti, eikö viime vuonna Jo kohdattu Espanjan lähetin luona? Kun niin häntä tarkkasin, selvis juttu, Ja hän oli vanha, hyvä tuttu.
19.
Nuo pyhät kuninkaat itämaan He tiedusti kulkeissansa: "Kai tästä tie käy Betlehemiin, Rakas vanha ja nuori kansa?"
Ei nuoret, ei vanhat he tienneet vaan, Ja kuninkaat eelleen kulki; He seuras tähteä tuikkivaa, Mi vienona leimahti julki.
Yli Joosefin huoneen se seisattui, He käy yli kynnyshirren; Ja karja se mylvi, ja itki laps, Pyhät kuninkaat alkoivat virren.
20.
Kaks lasta oltiin, lapsi, Kaks pientä, rattoisaa; Me ryömimme kanakoppiin Ja piilimme olkien taa.
Kuin kanat kotkotimme, Ja siinä jos kulki ken, -- "Kykerikyy!" hän luuli Nyt kukon lauluksi sen.
Oli arkku kartanolla, Sen seinät paperoin, Me muutimme sinne, ja oltiin Muka ylhäisöperhe noin.
Ja naapurin vanha kissa Tuli aina vieraisiin; Heti kumarrus, niiaus sille, Ja siinäkös kursailtiin.
Sen vointia tiedustimme, Osanottoa teeskellen; Moni vanha kissa on kuullut Nuo lauseemme jälkeen sen.
Myös haastoimme järkevästi, Kuink' aiat muuttuu näin, Miten nuoruudessamme kaikki Oli toisin ja paremmin päin;
Miten lempi ja usko ja hyveet Jo mailmasta katoaa, Miten kahvin hinnat on nousseet, Ja rahaa ei nähdä saa! -- -- --
On poissa jo lastenleikit, Pois kaikki vierähtää, Raha, mailma ja aika, -- ja sinne Hyve, lempi ja usko jää!
21.
On sydän raskas, kaihomiellä Mä entisaikaa muistelen; Ol' ennen maassa rauha vielä Ja ihmiselo herttainen.
Nyt kaikki on kuin nurin vainen, Sä nälkää näät, teet kilvoin työs! On kuollut isä taivahainen, Ja perkele on vainaa myös.
Ja kaikki on niin kylmää, jäistä, Niin synkkää, nurjaa, kiperää; Jos ei ois lemmen kipinäistä, Ties, kuinka oikein kestäis nää!
22.
Kuin kukka olet kaino, Niin kuulas, vienoinen; Sua katselen ja kaiho Mun hiipii mielehen.
Mun on, kuin rukoilla täytyis Mun vait käsi kutreillas, Ett' aina sa oisit, vieno, Niin kaino ja kuulakas.
23.
Laps, se ois vain turmiokses, Ja ma niin koin järjestellä, Ettei mulle hellään hehkuis Koskaan enää lempes hellä.
Mut kun onnistuinkin siinä, Sitä usein melkein itkin, Ja ma usein mietin sentään: Jos mua sentään lempisitkin!
24.
Ei kasvot kalvaat ilmaissut siis, Mitä tuskia rinta sulki? Vai tahdot, että ylväs suu Tois nöyrät pyynnöt julki?
Oi, liian ylvääks jäi tää suu, Se suudella, leikkiä sai vaan; Se sanan ilkkuvan lausua vois, Kun kuolen lemmenvaivaan.
25.
Ma tahdoin luokses tulla Ja viipyä rinnallas; Ei ollut aikaa sulla Sun kaikilta toimiltas.
Ma lausuin sieluni innoin: "Sua yksin mä lemmin ain!" Sa nauroit täysin rinnoin Ja pilkoin niiasit vain.
Sä vielä kiihdytit, kulta, Mun lemmenmurheitan', Ja viimein sä kielsit multa myös lähtösuudelman.
En itseän' ammu varmaan, Vaikk' asiat on huonosti päin! Tän kaiken, tiedä, armaan', Jo kerran ennenkin näin.
26.
Elo, mailma on liian hajanainen, -- Jos professoreihimme lähtisin vainen! Vain paikkaustyöthän on virkana hupsuin. Elon laittavat kuntoon ja systeemiin, Yömyssyineen ja viittansa tupsuin He luomisen aukot tukkivat kiin.
27.
On illalla vieraita heillä, Talo tulten säihkeessä on. Nään kirkkaassa ikkunassa Utuvartalon liikunnon.
Sä et mua nää, tääll' yössä Olen alhaalla yksin vain; Et myös, et myös sä nähdä Voi öiseen rintahain.
Sua öinen rintani lempii, Se lempii ja ratkee, oi! Se värjyy ja vertyy kuiviin, Mut et sitä nähdä voi.
28.
Ma soisin, ett' yhteen sanaan Koko tuskani mahtua vois, Sen hauskoille tuulille heitän, Ne hauskasti vie sen pois.
Ne luokses, lemmitty, vievät Tuon sanan tuskaisen; Sa kuulet sen joka hetki, Joka paikassa kuulet sen.
Ja kun olet uinunut yöksi, Kun tuskin on silmäs kiin, Sua ahdistain sana seuraa Sun uniis sikeimpiin.
29.
On timantit sulla ja helmet, Mitä ihminen pyytää voi, On ihanimmat silmäs, -- Mitä vielä sä mielit, oi!
Sun silmäis ihanuutta Nyt uljas joukko soi Ikilaulujen ihmeellisten, -- Mitä vielä sä mielit, oi!
Sun silmäs ihanaiset Ne turmion mulle toi, Ja onneni juurin ne raasti, -- Mitä vielä sä mielit, oi!
30.
Kellä ensi lempi, hän on Toiveittakin kuningas; Ken se lempii toisen kerran Toivotonna, narri on.
Niinpä, narri, -- jälleen lemmin Vastalempeä mä vailla; Päivä, kuu ja tähdet nauraa, Ja ma nauran myös -- ja kuolen.
31.
Tiesi, minne lie tuo huima Tyttö päässyt majoihin; Kiroillen ma sadesäässä Juoksen halki kaupungin.
Majapaikast' toiseen tässä Olen päivän hypännyt, Suurisuilta viinureilta Turhaan häntä kysellyt.
Silloin nään sun ikkunassa, Ja sa viitot, naurat niin. Tiesinkös sun majaan käyväs Ensi luokan hotelliin!
32.
Mikä valhe suudelmissas! Miten hurmaa teeskelys! Sulo pikku petoksissas, Suloisempi pettymys!
Miten väistänetkin, armaan', Tiedän, minkä sallit sä! Mitä vannot, uskon varmaan, Mitä uskot, vannon mä.
33.
Lumivalkeille olkapäilles Mä pääni painaa saan, Ja varkain kuuntelen, minne Käy sydämes kallistumaan.
Nuo sini-husaarit soittaa Ja tulee portilta päin; Mun huomenna aikoo heittää Sydänterttuni, ystäväin.
Ja jos minut huomenna heität, Niin viel' olet tänään mun, Ja armaassa syleilyssäs Sitä vienommin uneksun.
34.
Nuo sini-husaarit soittaa Ja lähtee portista pois: Tulen luoksesi, kulta, ja tässä Nyt ruusuvihko ois.
Oli nuo koko hurjat kestit! Sotamiestä kuin vitsaus! Myös sydämessäs sulla Oli täysi majoitus.
35.
Mut kastraatit ne voihkii, Kun läksin mä laulamaan; Ne voihkii ja ne oihkii: "Sa laulat niin karkeaan."
Niin alkaa laulun oivat Nuo äänöset pienoiset, Kuin kristalli ne soivat, Nuo hienot ja vienoiset.
Ne laulaa lemmenvaivan Ja lempivän hekkumaa; Ja naiset itkuun aivan Tuo taidenautinto saa.
Suomentanut *Oskar Uotila*.
36.
Valleilla on Salamankan Ilma leutoa ja lauhaa; Siellä armaan Donnan kanssa Nautin suvi-illan rauhaa.
Kaunokaisen norjaa vartta Käsivarsin kiedon vankkaan, Sormin autuain ma tunnen, Kuinka rinnat aaltoo rankkaan.
Mutta lehmuksista kuuluu Kuiske, tuskallinen melkein; Synkkä vuo tuoll' alla kuohuu Häijyin, kovanonnen elkein.
"Ah, Sennora, aavistan sen, Religat[1] saan tästä kyllä; Salamankan valleill' oomme Viime kerran kävelyllä."
[1] Erot yliopistosta.
37.
Hämyään luo kesäilta Yli metsäin, kukkaniittyin; Kultakuu se hoivaa tuoden Katsoo maahan taivahilta.
Puron luona oikut ilkkuu; Matkamies voi loiskeen kuulla, Jokin henkii siimehissä, Vetten vyössä jotain vilkkuu.
Siinä vetten suvannossa Salaa kylpee keijo kaino; Olkapää ja valkokaula Vienoon hohtaa kuutamossa.
38.
Yö on vierahilla mailla, -- Jalka raskas, sairas mielen'; Silloin siunauksen lailla Sulo kuu se loistaa tiellen'.
Sulo kuu, sun sätees saivat Öiset kauhut kaikoksihin; Mielestäni haihtuu vaivat, Silmä heltyy kyynelihin.
39.
On kuolo kylmä, kolkko yö, Ja elo vilpas päivä on. Jo hämyy, uneen vaivun, Mun uuvutti päivän työ.
Yli hautani lehmus huminoi, Miss' satakieli laulelee; Soi laulussa lempi, lempi, Sen uinuja kuulla voi.
IV
Romansseja
Pekka Parka.
1.
Ja Hannu ja Kerttu tanssivat vaan, Ja silmät ne säihkyy armaat. On Pekka vait, ei liikukaan, Ja kasvot on tuhkanharmaat.
Ja Hannu nyt Kertun sulhanen on, Koruvaatteissa viettää he häitä. Mut Pekka parka työpuvuss' on Ja puree kynttensä päitä.
Ja Pekka ääntävi alla päin Ja katsoo murhein noita: "Oi, jollen ois toki järkevä näin, Täss' syntyis turmioita."
2.
"Lyö tuska rintaa ahdistain, Kuin palkeet särkis pajaa; Jos minne vain ma työhön sain, Se pois mun sieltä ajaa.
"Luo lemmityn se vie mun ain, Kuin vois mua Kerttu lientää; Mut kun ma nään nuo silmät vain, Taas pois mun täytyy rientää.
"Ma vuoren huiput kaikki hain, Siell' yksin käydä pyyhkin; Ja vait kun seison murheissain, Niin seison vait ja nyyhkin."
3.
Käy Pekka parka kähnystäin, Kuin haamu, arkaan, alla päin. Ja kadulla kun kalvaan näät, Niin seisomaan sa melkein jäät.
Jää tytöt kuiskuin kaivon luo: "Kai haudastaan on noussut tuo?" Ei, neidot, näin on laita tän: Käy vasta hautaan maata hän.
Hän kullastaan on pettynyt, Siks paras päästä hautaan nyt, Näet parhaan rauhan lepo tuo, Mi unta mailman loppuun suo.
Krenatöörit.
Krenatööriä kaks käy Ranskaan päin, Oli kumpikin Venäjän vanki. Mut kun he pääsevät Saksaan näin, He sieltä ei lähtöön hanki.
He murheita kuulivat Ranskasta juur: Peri hukka jo voittajanki, Oli lyöty ja pirstottu armeija suur, -- Ja keisari, keisari vanki.
Krenatöörit nyt itkevät rinnakkain, Kun tiedot surkeat saavat; Ja toinen ääns: "Oi, tuskiain, Miten polttavat vanhat haavat!"
Mut toinen ääns: "Taru loppuun soi, Ja voisin kanssas kuolla, Mut mulla on vaimo ja lapset, oi, Jotk' kaukana nääntyy tuolla."
"Ma vaimosta viis, ma lapsista viis, Voin uhrata rakkaimmanki; Jos on nälkä, he käykööt mieroa siis, -- Oi, keisari, keisari vanki!
"Suo mulle palvelus viimeisin, Jos nyt tää päättyy vaiva; Ota kanssasi Ranskaan ruumihin', Sa hautani Ranskaan kaiva.
"Tää kunniaristi rinnallein Sa pannos arkkuun myötä Ja laske pyssy vierehein Ja miekka vyölle vyötä.
"Niin makaan vait ja kuuntelen vaan, Kuni vartia korvin vaisuin, Kunis tykkien jyskehen kuulla saan Ja kapsetta ratsujen raisuin.
"Yli hautani keisari ratsastaa, Ma huomaan joukkojen ahdon; Taas haudasta nousen ja puolustaa Sua, keisari, keisari tahdon!"
Viesti.
Hoi! ylös joutuin, asemies, Sä hyppää satulaan! Ja kiidä linnaan Duncan'in Pois halki salomaan!
Ja talliin hiivi, -- istu vait, Siks kuin sa rengin näät. Niin kysy: "kumman tyttären On kuninkaalla häät?"
Ja jos hän vastaa: "tumman on," Tuo viesti joutuinen. Mut jos hän vastaa: "vaalean," Ei lie niin kiire sen.
Käy silloin köysimiehen luo Ja nuora valitse, Ja tule verkkaan, vaiti vaan Tuo mulle käteen se.
Belsassar.
Jo keskiyö se eessä on, Ja vait jo nukkuu Babylon.
Mut kuninkaanlinnass' yksin vaan Tulet väikkyvät vielä ja meluillaan.
Belsassar juhlasalissaan Nyt jatkaa juhla-atriataan.
Sotaseurue loistossa säihkyilee, Ja viini maljoissa läikkyilee.
Ne kilkkuvat, maljat, he riemuiten juo; On tuitun valtijan mieliksi tuo.
Jo kuninkaan posket hehkuaa, Ja viini mielen huimaks saa.
Ja hurjaks siinä huimaantuin Jumaluutta hän herjaa syntisin suin.
Hän pöyhkien herjaa, röyhkeäpää, Ja joukkue riemuiten räyhähtää.
On kuningas käskyn lennättänyt; Hovipoika on juossut ja palaa nyt.
Hän kultia päällään kantaen tuo; On Jehovan temppelin ryöstöjä nuo.
Käsin riettain kuningas tempas niin Pyhän maljan, mi reunaansa täytettiin.
Ja hän äkkiä tyhjensi pohjaan sen, Suu vaahdossa huusi nyt ylpeillen:
"Sua, pikku Jehova, halveksin, -- Olen yksin valtija Baabelin!"
Mut tuskin soi sanat kauheat nää, Niin salaa häntä jo peljättää.
Myös räikeä nauru mykkenee; Vain kuolonhiljaus vallitsee.
Ja katso! ja katso! seinällen Käy esiin kuin sormet ihmisen.
Ja ne seinään piirtää, piirustaa Tulikirjoitusta ja katoaa.
Jääjäykkänä istuu kuningas, Ja muoto on kalman kalvakas.
Sotaseurue kauhuun karmistuu Ja istuu vait ja ääneti suu.
Käy tietäjät esiin, -- ei yksikään Tulimerkkejä pysty selittämään.
-- Belsassarin, ennenkun loppui yö, Hänen vartiajoukkonsa hengiltä lyö.
Pyhiinvaellus Kevlaariin.
1.
On ikkunassa äiti Ja poika vuoteellaan. "Sä etkö nouse, Vilhelm, Nyt saattoa katsomaan?"
"Niin sairas olen, äiti, En enää kuule, nää; Ma Gretchen vainaata muistan, Se sydäntä kirveltää."
"Tule! käykämme Kevlaariss, Ota kirja ja rukousvyös; Pyhä-Neitsyt sun tekee terveeks Ja sairaan sydämes myös."
Sivu liehuvi kirkkolippu, Soi kirkkovirtten vuo; Ja Reinin Kölnin halki Käy juhlasaatto tuo.
Ja äiti joukkoon lähtee, Vie poian kanssahan, He innolla yhtyvät kööriin: "Oi kiitos Maarian!"
2.
On Kevlaarin Pyhä-Neitsyt Nyt juhlahameessaan. Niin paljon hällä on puuhaa, On paljon sairaita maan.
Ja sairaat hälle kantaa Jo uhriantimet, Vahamuodot jäsenistään, Vahajalat ja kätöset.
Vahakäden ken uhraa, hältä Kipu kädestä katoaa, Mut ken vahajalan se uhraa, Hän jalkansa terveeks saa.
Tuli Kevlaariin moni rampa, Hän nuoralla tanssii nyt, Ja moni nyt viulua soittaa, Min sormet ol' typistetyt.
Vahakynttilän äiti ottaa, Sen sydämeks muodostaa. "Tää Neitsyt-Äidille anna, Hän huoles huojentaa."
Vahan poika huoaten ottaa, Käy huoaten Maarian luo; Sanat kumpuvi sydämestä Ja silmistä kyynelvuo:
"Oi, puhdas, Armonsaanut, Oi, Äiti Jumalan, Oi, sulle, taivaiselle Ma vaivani valitan!
"Köln-kaupungissa asuin Ma äitini kanssa vain, Köln-kaupungissa, jossa On kirkkoja sadoittain.
"Ja naapuriss' asui Gretchen, Mut nyt hän kuollut on, -- Tuon vahasydämen, terveeks Sä tee sydän onneton.
"Tee, tee sydän sairas terveeks, -- Ma aina, ainian Koko uskoni innolla laulan: Oi, kiitos Maarian!"
3.
Ja sairas poika ja äiti Jo nukkuvat huoneessaan; Nyt sisään käy Pyhä-Neitsyt Niin hiljaa hiipien vaan.
Hän kumartuu yli sairaan Ja painaa kädellään Nyt sairaan sydäntä hiljaa Ja hymyillen katoo hän.
Sen unissaan näki äiti, Ois nähnyt muutakin kai, Mut valveille uinuksista Hänet koirain haukunta sai.
Nyt siinä pitkällänsä On poika, ja kuollut on; Mut aamun hehkein hohde Luo posket ruskohon.
Kädet ristihin äiti laski, Tuns oudoksi oltavan; Hän hymis hartain mielin: "Oi, kiitos Maarian!"
Almansor.
1.
Doomissa Cordoovan kohoo Ykstoistsataa pylväst' tuimaa, Ykstoistsataa jättiläistä Kantajana kuvun huiman.
Pylväill' on ja seinämillä Yltä alas kirjailuita, Ylhät lauselmat Koraanin Siin' on kukkiin kiedottuina.
Maurit kunniakses, Allah, Rakensivat moskees muinoin! Mutta kaikki jo on mennyt Synkkäin aikain synkkään kuiluun.
Tornista, jost' ain muezzin Huusi kansaa rukoukseen, Nyt soi kristittyjen kellot Kaihoisasti äänin kumein.
Parvilta, mist' uskovaiset Profeetasta lauloi julki, Messun valhetöitä näyttää Papit kaljupäät ja munkit.
Siin' on öykkää, kumarrusta Eessä maalinaamain nukkein, Humu käy, ja soi ja suitsuu Vilkkuessa tuohustulten.
Siellä doomissa Cordoovan On Almansor ben Abdullah; Vait hän katsoo pylvässarjaa, Ja hän hiljaa ääntäin puhuu:
"Oi, te pylväät, jättiläiset, Allahille nousseet muinoin, Nyt, te jäykät, palvelette Kirottua kristikuntaa!
"Ajan pakkoon mukaannutte, Tyynnä kannatte sen kuormaa; Niinpä mielellein voin, heikko, Minä myös jo rauhaa suoda."
Päänsä painaa hilpein mielin Niin Almansor ben Abdullah Alle kasteen pyhän maljan Doomissa Cordoovan uljaan.
2.
Nopeaan hän doomist' astuu, Huimaan kiitää ratsullansa; Kutrit kosteat ne liehuu, Keikkuu töyhtö hatussansa.
Tietä Alkoleaa kohden, Guadalquivir-virran rantaa, Missä mantelit ne kukkii, Oranjit luo tuoksujansa;
Sinne kiitää ritar reipas, Viheltää ja naurain laulaa; Lauluun linnut riemuin yhtyy, Sitä säistäin virta pauhaa.
Tuolla linnass' Alkolean Asuu Clara de Alvares; Isä sotii Navarrassa, -- Tyttären on päivät vapaat.
Torvien ja rumpuin räikkeen Kuulee kaukaa jo Almansor, Ja hän näkee tulten tuikkeen Läpi linnapuiston varjon.
Linnass' Alkolean tanssii Kakstoist' tummasilmää naista, Kakstoist' tummasilmää herraa; Tanssiss' uljain on Almansor.
Vilkkain mielin vallatonna Liehuu hän vain perhon lailla, Ja hän tietää sulo lausein Mielistellä joka naista.
Isabellan pientä kättä Suutelee hän, rientäin matkaan, Istahtaa Elviran viereen, Ja hän silmiin häntä katsoo.
Naurain Leonoralt' urkkii: Onko nyt hän mieliks armaan? Ja hän näyttää kultaristin, Mi on kudottuna vaippaan.
Joka naiselle hän kuiskii, Häntä lempivänsä sanoo; "Totta kuin oon kristitty!" hän Varmaan sata kertaa vannoo.
3.
Tuolla linnass' Alkolean Hälvennyt on riemu, hilke, Poistuneet on naiset, herrat, Eikä enää tulet vilku.
Donna Clara ja Almansor Ovat yksin saliss' siinä; Yksin vain luo viime lamppu Heidät valoon puolisiimeen.
Nojatuoliss' istuu donna, Jakkaralla ritar istuu, Ja hän raskaan päänsä uinuin Laskee syliin armaan immen.
Ruusuvettä pullosesta Valaa donna kaihomielin Kutrillen Almansorinsa, Jonka rinta huokuu, riehuu.
Sulo suukon viehkein huulin Painaa donna kaihomielin Kutrillen Almansorinsa, Jonka otsa pilviin peittyy.
Kyyneliä vienoin silmin Itkee donna kaihomielin Kutrillen Almansorinsa, Jonka värjyy huulten pielet.
Taas hän uinuu seisovansa Nöyrin päin jo vettä tippuin Tuolla doomissa Cordoovan, -- Kummat äänet korviin rinkuu.
Uljaat pylväät, jättiläiset, Vihan vimmoin iestään yrmii; Ei ne enää kestä kuormaa, Ja ne huojuu, ja ne ryskii.
Ja ne hurjaan sortuu, suistuu, Papit, kansa parkuu silloin, Kupu ryskyin ruhjoutuu, ja Ristin jumalat ne kirkuu.
V.
Harzvuorella ja Pohjanmeri
Hartzvuorella.
Proloogi.
Musta takki, silkkisukka, Hennot liivit kiristeissä, Sanat armaat, syleilytkin, -- Oi, jos vain ois sydän heissä!
Sydän rinnassa ja lempi, Puhdas lempi sydämessä, -- Kuolla voisin, kaihojansa Noiden tuossa teeskellessä.
Vuorimaille nousta tahdon, Missä majat pienet tapaat, Missä rintas kohoo suuri, Ilman tuulet viuhuu vapaat.
Vuorimaille nousta tahdon, Missä huojuu jylhät hongat, Roiskii vuot, ja linnut laulaa, Sekä lonkuu pilvenlongat.
Hyvästi, te salit liukkaat, Hellät herrat, nainen hellä! Vuorimaille nousta tahdon, Mailmaa sieltä hymyellä.
Vuori-idylli.
1.
Vuoristoss' on maja pieni Vuorimiehen iäkkään; Siellä huojuu uljaat kuuset, Kultakuu luo säteitään.
Huoneessa on nojatuoli, Taiten tehty veistos sen; Miekkonen, ken siinä istuu, Ja ma olen miekkonen!
Jakkaraltaan tyttö laskee Sylihini kyynärpään; Silmät on kuin sinitähdet, Suu kuin ruusu väikkeessään.
Ja nuo tähdet taivaansuuret Siintää minuun katsoen; Ja hän hienon sormen painaa Ruususuulleen hymyillen.
Ei, ei meitä nää nyt äitis, Hän vain kehrää ahkeraan; Kitaraa taas isäs soittaa Laulellen vain lauluaan.
Ja nyt tyttö hiljaa kuiskii, Hiljaa vain ja varkahin; Monta suurta salaisuutta Minulle jo uskookin.
"Siitä kun näet täti kuoli, Emme enää mennä voi Metsälinnaan Goslarihin, Siellä on niin kaunist', oi!
"Tääll' on taas niin yksinäistä Kesken kolkon vuorimaan, Majammekin talvisaikaan Melkein lumeen haudataan.
"Olen pelvokas kuin lapsi, Arka tyttö, taidoton; Pelkään vuorenhaltioita, Jotka yöllä liikkeell' on."
Äkkiä on vaiti armas Säikyksistä sanoistaan, Ja hän käsihinsä peittää Sulo kasvot nopeaan.
Kuuset huojuu huminoiden, Rukki hyrrää hyrryään, Kitara se väliin helkkyy, Väreillen soi ukon ään':
"Älä pelkää, lapsi pieni, Valtaa häijyin haltiain! Enkelit on, lapsi pieni, Luonas vartioina ain!"
2.
Kuusipuu se vihrein sormin Huiskii alhaan ikkunaan; Kuu, tuo kurkistaja vieno, Sisään valaa kultiaan.
Isä, äiti hiljaa kuorsaa Likeisessä huoneessaan; Mut me kahden salaa kuiskuin Vielä jäämme valvomaan.
"Aivan usein rukoilevas Oikein uskoa en voi, Tuon sun huultes kylmän ilmeen -- Tokko rukous sen toi!
"Tuo sun häijy, ruma ilmees Saa mun aina säikyksiin; Mutta kumma kauhu haihtuu, Kun nään hurskaat silmäs niin.
"Myös en uskovas sun luule Todentotta uskoen. -- Uskotkos sa taivaan Isään, Poikaan, Pyhään Henkehen?"
Lapsi kulta, jo ma lassa, Äidin syliss' istuissan', Uskoin taivaalliseen Isään, Hyvään, ylhään, mahtavaan!
Joka kauniin maan on luonut Ja sen kauniit ihmiset, Luonut päivän, kuun ja tähdet, Pannut niille kiertehet.
Kun niin mittaa karttui, lapsi, Enemmän viel' ymmärsin; Ymmärsin, ja järki varttui, Ja ma uskoin Poikaankin;
Poikaan lempivään, mi lemmen Lempeästi julisti, Ja min rahvas, rahvaan tapaan Palkaks ristiinnaulitsi.
Nyt, kun määräni on täysi, Paljon luin ja paljon näin, Sydän paisuu, ja ma uskon Pyhään Henkeen syämestäin.
Hän se teki suuret ihmeet, Tekee noita taas ja taas; Hän löi maahan orjain ikeen, Valtaherrain linnat kaas.
Vanhat kuolinhaavat sulkee, Uusii vanhan oikeuden; Vertaiset on kaikki kansat, Aatelia ihminen.
Hän se häätää häijyt usvat Sekä hirmuhoureet nää, Jotka karkoittaen riemut Meitä vastaan irvistää.
Sadat ritarit on taistoon Pyhä Henki valinnut, Tahtoansa täyttämähän, Ja on heidät rohkaissut.
Kirkkaat kalvat heillä säihkyy, Liehuu liput voitokkaat! Laps, sa tahtoisit kai nähdä Nämä uljaat sotilaat?
Niinpä, minuun katso, lapsi, Katso rohkeasti vaan; Minuss' itsessäin näät tässä Pyhän Hengen sotilaan.
3.
Hiljalleen jo kuu käy kätköön Vihantien kuusten taa, Huoneessamme himmein liekein Lamppu enää loimuaa.
Mut nuo sinitähdet loistaa Kirkkaammin vain väikähtäin, Huulten rusoruusut hehkuu, Armas tyttö haastaa näin:
"Pikkuväki, tontut, meiltä Leivät, voit vie varastain; Illoin lukon taa ne pannaan, -- Poissa kaikki aamull' ain!
"Tontut myös ne kuorii kerman Maidosta ja joka yö Pytyn kannen auki jättää, Jotta kissa loput syö.
"Mutta kissa onkin velho, Myrskyöin näet luikkii tuo Salaa henkivuorta kohden Vanhain raunioiden luo.
"Siellä muinoin oli linna, Uljas, aseloistossaan; Ritarit ja rouvat, knaapit Tanssi soihtutanssejaan.
"Linnan ja sen väenpä tenhos Häijy noita-akka noin; Jäämään rauniot vain jäivät, Missä huuhkain löysi ko'in.
"Mutta mummovainaa tiesi: Lausut sanan oikean Yöllä paikall' oikealla Oikeahan aikahan;